Ilmansuunnat hukassa

Aho, Antti J. ja Aili. Amerikassa piikana ja keltanokkana. (WSOY, 1929)

Olen kiinnostunut kaikesta, mutta kirjojen suhteen ehkä enemmän vanhemmista kuin aivan uusista. Syy on se, että uusin usein tarjoaa tarinan aikamme "pintavaahdoista", kun taas vanhemmalla kirjalla on aina tarjottavana etäisempi näkökulma tähän hetkeen. Kirjat ovat aikansa lapsia, sitä alkulauseillani tarkoitan.

Tällä hetkellä luen Ahon pariskunnan tarinaa heidän Amerikan matkaltaan. Kirja on painettu vuonna 1929, se alkaa esittelyllä ja päättyy hauskasti loppuvetoon. Amerikan kuvaksista olen erityisen kiinnostunut, koska ensimmäinen isäni lähisukulainen (täti) lähti Amerikkaan 1910, ja koska suurin osa isäni sukulaisista yhä edelleen asuu siellä.

Kirjan esittely alkaa hauskasti: "Tätä kirjaa kyhätessämme olemme jakaneet työn siten, että..."
Loppuveto puolestaan on mahtava yhteenveto Amerikan matkan tuomisista tyyliin: "Emme tuoneet konekulttuurin ihailua, liikemiestaidon salaisuuksia, keksintöjen viimeisiä saavutuksia, emme edes omaa autoa, joita Amerikassa sanomalehtipojatkin ostavat säästörahoillaan."

Ahojen kirja on ihastuttava matkakertomus. Pariskunta tiivistää  taitavasti matkatuomiset ikään kuin he todellakin olisivat ymmärtäneet, mitä lukija saattaa odottaa hyvältä matkakirjalta. Rouva Aho teki Amerikassa "kliinaustyötä" eli samaan aikaan kun hänen miehensä opiskeli, rouva teki töitä piikana. Pariskunnan mielestä heidän työnsä opettivat, että "jos Suomessa työskenneltäisiin niin tarmokkaasti, keskitetysti ja antaumuksellisesti kuin Amerikassa, niin silloin saisimme täällä ihmeitä aikaan. Maamme kukoistaisi taloudellisesti, ja tieteemme veisi kulttuuria eteenpäin nopeassa tahdissa."

Seurustelu ihmisten kanssa opetti Ahoille, että "luonnollisuus ja toverillisuus erilaisten yhteiskuntaluokkien välillä on mahdollista ja tekee yhteiselämän onnellisemmaksi ja hedelmällisemmäksi." Erityisesti opiskelija Aho oli oppinut, että julkiset väittelyt ja ajatuksen lausumisen vapaus selventävät käsitteitä ja edistävät yhteisymmärrystä toisin ajattelevien välillä.

"Aivomyrsky keväisellä Saarisellä" seminaareineen lienee osa tämänpäiväistä kansainvälisyyttä Suomessa. Antti J. Aho oli kokenut kansainvälisyyden Amerikassa niin, että "amerikkalaiset ovat vapautumassa sadanprosentin amerikkalaisuuden itsetyytyväisyydestä ja ymmärtävät jo ehkä selvemmin kuin muut kansainvälisten sivistysrientojen välttämättömyyden ihmiskunnan jatkuvalle, menestykselliselle kehitykselle korkeata päämääräänsä kohti."

Loppuvetonsa lopuksi Aho kirjoitti, kuinka hän oli Amerikassa kokenut vapauden ja veljeyden soveltamisen  sekä teoreettisissa että käytännöllisissä asioissa, nimenomaan uskonnollisissa. Matkatuomisinaan hänellä oli usko, että "olemme astumassa uskonnolliseen ja henkiseen vallankumoukseen, jolloin tullaan uudelleen arvioimaan kaikki arvot, joita ihmiskunta on pitänyt lopullisina enemmän kuin kahdentuhannen vuoden ajan."
Modernissa, muuttuneessa maailmassa elävänä pidän 1920-luvulla kirjoittaneen Ahon ajatusta arvojen uudelleen arvioimisesta hyvin hyvänä.
Ahon matkakirjan loppuveto on siis täynnä painavaa asiaa, hiottuja ajatuksia ja arvokkaita matkatuomisia, jotka herättävät kunnioitukseni ja ajatukseni, ja joita sain linkitettyä tämänpäiväiseen suomalaiseen elämänmenoon myös. Toisaalta kirja kuvailee hauskasti, elävästi ja eniten käsin kosketeltavia asioita, kuten liikkumista sen ajan "subwayssa", keittiötöitä rabbin perheessä, liikepalatseja, "kymppisentin filiaaleja (10 cents stores) ja niin edelleen.

Lopuksi kirjoitan kuitenkin ilmansuunnista. Jostakin syystä minulla on käsitys, että ennen vanhaan kaikki suomalaiset tunsivat ilmansuunnat  ja osasivat käyttää niitä. Ihmiset oppivat luonnostaan liikkumaan metsissä ja erämaissa käyttämällä ilmansuuntiin liittyvää hiljaista eli itsestään selvää tietämystään. Nykyajan suomalaiset sen sijaan eivät enää aseta "puusänkyään eteläseinän ikkunan länsipuolle" vaan seinänvierustalle. Nykypäivän Suomessa ei kaupungeista tai taajamista löydy ilmansuunnista kertovia opasteita edes nimikylteissä - no, olkoon Pohjois-Haaga poikkeuksena, mutta missä on Pohjois-Haagassa pohjoinen, kysyn vain!

Ahojen kirja sai minut pohtimaan, kuinka kauaksi olemmekaan vieraantuneet luonnosta ja havaintojen tekemisestä. Ei ole ikään kuin aikaa eikä käyttöä sille tietämykselle, mitä luonto tarjoaa.

Kirjoittajana Aho oli "oman aikansa, 1900-luvun alun, lapsi". Koska hän käytti kirjassaan runsaasti ilmansuuntiin perustuvaa kuvausta, voin tehdä johtopäätöksen, että hänen aikansa ihmiset todellakin tunsivat ilmansuunnat. "Aho kirjoittaa: "Jatkoimme matkaa länteen päin. Katu loppui. Taas länteen päin - kaupat harvenivat. Kuljimme vieläkin länteen. Eteemme aukeni mahtava Hudon-joki."

Itselleni on päivän selvää vain pohjoinen silloin, kun katson kotini pohjoispuolen ikkunasta ulos. Serkkuni Sandi tuli USA:sta meille. Yksi monista hänen kysymyksistään eri tilanteissa on kuulunut: "Missä on pohjoinen?"  Amerikan tuliaisenaan hän on siis tuonut mahdollisuuden oppia uusia asioita itsestäni. Ja kun Antti ja Aili Aho vielä kirjansa avulla auttoivat minut oivaltamaan ilmansuuntien olemassaolon, niin nyt vain töihin. Opettajana on niin hauska ja helppo oppia uutta: opettamalla opin eniten itse. Siitä se lähtee!