Kuvia ja kirjoituksia kirjakahviloista ja -piireistä.

Kirjakahvilan avoin ovi Suomen Turussa.

Lauri Viidan lapsuudenkoti, nyk. Lauri Viidan museo, Tampereen Pispalassa. "Naapuri" tunsi kirjailijasta kertovat tarinat!

Se mitä toivoisin kirjailija Lauri Viita -museoon, ovat hänen kirjansa, olipa niitä hänen lapsuuskodissaan tai ei.

Kangasalan Lepokoti on unohtumaton paikka; se on täysihoitola, jossa on "harrastettu kulttuuria sadan vuoden ajan. Talo on elävän kulttuurin koti, joka tuntee esimerkiksi suomalaiset kirjailijat tarinoineen ehkä paremmin kuin he tuntevat itsensä. Kävin siellä (2012), ja alla vierailuni innottamana "lisäinfoa" Lehtosesta.

                 

Kangasalan Lepokoti - Suomen kulttuurihistorian tiivistymä Pentti Saarikoskesta Jean Sibeliukseen. Kuvassa talon nykyinen "sielu", Lepokoti-säätiön jäsen, JUSSI LEHTONEN.

Tässä suora lainaus osoitteesta http://smkk.vuodatus.net/page/Johtokunta2012 . Sivustolla Suomen Maakuntakirjailijoiden johtokunnan jäsenet esittelevät itsensä.

Jussi Lehtonen, Kangasala:

Vuonna 2010 tuli kuluneeksi sata vuotta Leo Tolstoin kuolemasta. Muistopäivä on melkein sama, jona tuli kuluneeksi sata vuotta Kangasalan Lepokodin toiminnan aloittamisesta. Kangasalalainen matkailuopas ja maakuntakirjailija Jussi Lehtonen, 55, liittyy monin säikein niin Jasnaja Poljanan patriarkkaan kuin kotikuntansa historialliseen, nykyisin huomattavana nähtävyytenä toimivaan täysihoitolaankin. 

 Näin Jussi itse muistelee.

"Kerran 14-vuotiaana, ollessani vielä lainaston lastenosaston asiakas, saavuin etsimään nuorten seikkailukirjoja Tampereen tuolloin vielä kosken partaalla sijainneeseen kirjastoon juuri sulkemishetkellä. Koska aika oli tiukalla, päätin silmät kiinni umpimähkään poimia vaan jonkin kirjan ja lukea sen, oli se mikä tahansa. Sormeni osui pieneen osastoon, joka oli otsikoitui "Nuorille aikuisille." Pidin lukemislupaukseni, maailmani mullistui ja sillä tiellähän tässä ollaan yhä.

Kirja nimittäin oli Leo Tolstoin "Ylösnousemus". Myöhemmin olen sitten pitänyt venäläisistä klassikoista, Tolstoista ja kumppaneista montakin yleisöesitelmää tuolla Tampereen vanhalla kirjastotalolla ja myös Kangasalan Lepokodilla. Ja yhden esitelmän Keski-Suomen kirjailijatalollakin Jyväskylässä.
Kangasalla ajauduin matkailuoppaaksi ja sitä tietä esittelemään paljon varsinkin Kangasalan Lepokotia. Katsoin velvollisuudekseni myös ryhtyä toimimaan aktiivisesti tuon kulttuurikohteen jälkipolville pelastamisessa suuresti kunnostautuneessa lions-klubi Kuohussa eli "Lepokodin leijonissa."
Tavallaan opastustyöni sivutuotteina on singahtanut  varsin suuri osa noin parista sadasta laajahkosta lehtiartikkelistani. Varsinkin ilmaisjakelulehti Itä-Pirkanmaassa (levikki noin 40 tuhatta) ilmestyneet noin 120 juttua ovat käsitelleet Kangasalaa, ja usein myös sen Lepokotiin liittyviä tunnettuja kulttuurihenkilöitä.

Tätä kirjoitettaessa minulla on kesken "Palkittu Paavikko"-niminen artikkelisarja Paavo Haavikosta. Hieman olen harjoittanut myös kirjallisuuskritiikkiä kirjoittaen hyviä arvioita mm. jäsentemme Klaus Elovaaran ja Olavi Horsma-ahon töistä.
Viidestä kirjastani neljä perustuvat aika paljon Kangasalan ja Lepokodin aihepiireihin. Pääteoksenani pitäisin kuitenkin "universaalisempaa" kirjaani "Mutta sehän on Sibelius". Siinä ei juurikaan puhuta Lepokodista, vaikka...Niin, totta kai se Sibeliuskin siellä Lepokodissa kävi, ettei sen puoleen.

Ilmansuunnat hukassa

Aho, Antti J. ja Aili. Amerikassa piikana ja keltanokkana. (WSOY, 1929)

Olen kiinnostunut kaikesta, mutta kirjojen suhteen ehkä enemmän vanhemmista kuin aivan uusista. Syy on se, että uusin usein tarjoaa tarinan aikamme "pintavaahdoista", kun taas vanhemmalla kirjalla on aina tarjottavana etäisempi näkökulma tähän hetkeen. Kirjat ovat aikansa lapsia, sitä alkulauseillani tarkoitan.

Tällä hetkellä luen Ahon pariskunnan tarinaa heidän Amerikan matkaltaan. Kirja on painettu vuonna 1929, se alkaa esittelyllä ja päättyy hauskasti loppuvetoon. Amerikan kuvaksista olen erityisen kiinnostunut, koska ensimmäinen isäni lähisukulainen (täti) lähti Amerikkaan 1910, ja koska suurin osa isäni sukulaisista yhä edelleen asuu siellä.

Kirjan esittely alkaa hauskasti: "Tätä kirjaa kyhätessämme olemme jakaneet työn siten, että..."
Loppuveto puolestaan on mahtava yhteenveto Amerikan matkan tuomisista tyyliin: "Emme tuoneet konekulttuurin ihailua, liikemiestaidon salaisuuksia, keksintöjen viimeisiä saavutuksia, emme edes omaa autoa, joita Amerikassa sanomalehtipojatkin ostavat säästörahoillaan."

Ahojen kirja on ihastuttava matkakertomus. Pariskunta tiivistää  taitavasti matkatuomiset ikään kuin he todellakin olisivat ymmärtäneet, mitä lukija saattaa odottaa hyvältä matkakirjalta. Rouva Aho teki Amerikassa "kliinaustyötä" eli samaan aikaan kun hänen miehensä opiskeli, rouva teki töitä piikana. Pariskunnan mielestä heidän työnsä opettivat, että "jos Suomessa työskenneltäisiin niin tarmokkaasti, keskitetysti ja antaumuksellisesti kuin Amerikassa, niin silloin saisimme täällä ihmeitä aikaan. Maamme kukoistaisi taloudellisesti, ja tieteemme veisi kulttuuria eteenpäin nopeassa tahdissa."

Seurustelu ihmisten kanssa opetti Ahoille, että "luonnollisuus ja toverillisuus erilaisten yhteiskuntaluokkien välillä on mahdollista ja tekee yhteiselämän onnellisemmaksi ja hedelmällisemmäksi." Erityisesti opiskelija Aho oli oppinut, että julkiset väittelyt ja ajatuksen lausumisen vapaus selventävät käsitteitä ja edistävät yhteisymmärrystä toisin ajattelevien välillä.

"Aivomyrsky keväisellä Saarisellä" seminaareineen lienee osa tämänpäiväistä kansainvälisyyttä Suomessa. Antti J. Aho oli kokenut kansainvälisyyden Amerikassa niin, että "amerikkalaiset ovat vapautumassa sadanprosentin amerikkalaisuuden itsetyytyväisyydestä ja ymmärtävät jo ehkä selvemmin kuin muut kansainvälisten sivistysrientojen välttämättömyyden ihmiskunnan jatkuvalle, menestykselliselle kehitykselle korkeata päämääräänsä kohti."

Loppuvetonsa lopuksi Aho kirjoitti, kuinka hän oli Amerikassa kokenut vapauden ja veljeyden soveltamisen  sekä teoreettisissa että käytännöllisissä asioissa, nimenomaan uskonnollisissa. Matkatuomisinaan hänellä oli usko, että "olemme astumassa uskonnolliseen ja henkiseen vallankumoukseen, jolloin tullaan uudelleen arvioimaan kaikki arvot, joita ihmiskunta on pitänyt lopullisina enemmän kuin kahdentuhannen vuoden ajan."
Modernissa, muuttuneessa maailmassa elävänä pidän 1920-luvulla kirjoittaneen Ahon ajatusta arvojen uudelleen arvioimisesta hyvin hyvänä.
Ahon matkakirjan loppuveto on siis täynnä painavaa asiaa, hiottuja ajatuksia ja arvokkaita matkatuomisia, jotka herättävät kunnioitukseni ja ajatukseni, ja joita sain linkitettyä tämänpäiväiseen suomalaiseen elämänmenoon myös. Toisaalta kirja kuvailee hauskasti, elävästi ja eniten käsin kosketeltavia asioita, kuten liikkumista sen ajan "subwayssa", keittiötöitä rabbin perheessä, liikepalatseja, "kymppisentin filiaaleja (10 cents stores) ja niin edelleen.

Lopuksi kirjoitan kuitenkin ilmansuunnista. Jostakin syystä minulla on käsitys, että ennen vanhaan kaikki suomalaiset tunsivat ilmansuunnat  ja osasivat käyttää niitä. Ihmiset oppivat luonnostaan liikkumaan metsissä ja erämaissa käyttämällä ilmansuuntiin liittyvää hiljaista eli itsestään selvää tietämystään. Nykyajan suomalaiset sen sijaan eivät enää aseta "puusänkyään eteläseinän ikkunan länsipuolle" vaan seinänvierustalle. Nykypäivän Suomessa ei kaupungeista tai taajamista löydy ilmansuunnista kertovia opasteita edes nimikylteissä - no, olkoon Pohjois-Haaga poikkeuksena, mutta missä on Pohjois-Haagassa pohjoinen, kysyn vain!

Ahojen kirja sai minut pohtimaan, kuinka kauaksi olemmekaan vieraantuneet luonnosta ja havaintojen tekemisestä. Ei ole ikään kuin aikaa eikä käyttöä sille tietämykselle, mitä luonto tarjoaa.

Kirjoittajana Aho oli "oman aikansa, 1900-luvun alun, lapsi". Koska hän käytti kirjassaan runsaasti ilmansuuntiin perustuvaa kuvausta, voin tehdä johtopäätöksen, että hänen aikansa ihmiset todellakin tunsivat ilmansuunnat. "Aho kirjoittaa: "Jatkoimme matkaa länteen päin. Katu loppui. Taas länteen päin - kaupat harvenivat. Kuljimme vieläkin länteen. Eteemme aukeni mahtava Hudon-joki."

Itselleni on päivän selvää vain pohjoinen silloin, kun katson kotini pohjoispuolen ikkunasta ulos. Serkkuni Sandi tuli USA:sta meille. Yksi monista hänen kysymyksistään eri tilanteissa on kuulunut: "Missä on pohjoinen?"  Amerikan tuliaisenaan hän on siis tuonut mahdollisuuden oppia uusia asioita itsestäni. Ja kun Antti ja Aili Aho vielä kirjansa avulla auttoivat minut oivaltamaan ilmansuuntien olemassaolon, niin nyt vain töihin. Opettajana on niin hauska ja helppo oppia uutta: opettamalla opin eniten itse. Siitä se lähtee!

Kalevala on rohki vaikea kirja käsittää (ainaki aluksi).

Koirien Kalevala
on niin hyvä! Ja
Mauri Kunnas
on tehnyt niin monta hyvää palvelusta kaltaisilleni mummoille, jotka haluavat lukea ääneen Kalevalaa pienille lapsille. Alkuperäisen opuksen teksti on täynnä vaikeita sanoja ja vaikeata runomittaa, se ei ole selkokieltä. Itse en vielä lukiossakaan löytänyt itsestäni Suomen kansalliseeposta. On siis helppo ymmärtää sylissäni viihtyvää 1-vuotiasta Väinöä; koska hän ymmärtää Koirien Kalevalan kieltä, hän nauttii kuuntelemisesta ja jaksaa pysyä uteliaana lukutuokion ajan.

Koirien Kalevala ja aukeama Ahti Lemminkäisen yrityksestä pyydystää Hiiden hirvi. Kuvassa mummo lukee tarinaa 1-vuotiaalle Väinölle. "Ja niin Lemminkäinen teki hirven itse. Pään hän pani pökkelöstä, sarvet pajun haarukasta, seipäistä sääret ja keskiruumiin sammaleista ja nahkapussista."

Olen tätä nykyä noin 55-vuotias lukija. Väitän tehneeni Kalevalan kanssa töitä useamman vuosikymmenen. Olen aina halunnut löytää itsestäni kansalliseepoksemme idean. Olen siis halunnut ymmärtää Kalevalan tarinat. Ajoittain lienen ollut lähellä käyttämällä sitä konstia, että kylmän rauhallisesti vain keskityin esimerkiksi Kantelettareen ja jätin muut tarinat rauhaan.

Olen jonkin verran kirjoittanut käyttämällä kalevalaista runomittaa. Sekin on ollut yritykseni päästä sisään Kalevalan tarinoihin. Runomittaa tosin käytin kuin pelimanni ikään - kirjoitin luottaen kielikorvaani, ymmärtämättä mitasta muuta kuin oman tuotokseni lopputuloksen asteikolla hyvä-huono.

Yhtenä kesänä käytin lapsiporukkaa Savonlinnassa, sillä Savonlinnan Oopperajuhlat aloitti lastenoopperoiden sarjan vuonna 2004. Jaakko Kuusiston ooppera Koirien Kalevala oli sarjan ensimmäinen, ja sen halusin itse nähdä, ja samalla jakaa kokemuksen lasten kanssa. Ooppera ei sekään pystynyt avaamaan lukkojani teoksen suhteen, mutta sehän ei ollut Kalevalan vika.

Lapin rakennusperinteen vaalimisesta

Käsissäni on kirja nimeltä Lapin rakennusperintö. Sen julkaisija on Lapin läänin rakennusperinne ry.

ja julkaisuvuosi on 1984. Yhdistys puolestaan on jo vuonna 1974 perustettu pitämään huolta vapaaehtoisen kulttuurityön nimissä Lapin rakennusperinteen vaalimisesta. Itseltäni kesti siis melkein 40 vuotta "löytää" kirja ja yhdistys siitä huolimatta, että muistan lukeneeni asiasta sanomalehdestä.

Tämän aamun Lapin Kansasta luin otsikon "Valistustalon purusta valitus hallinto-oikeuteen". Valistustalo rakennettiin Rovaniemelle vuonna 1958, ja aluksi tiloissa toimi VPK ja urheiluseuroja. Parhaiten talo tunnetaan kuitenkin "legendaarisena tanssipaikkana", vaikka itse en olekaan Valsalla koskaan käynyt. Vuodesta 2004 alkaen Valistustalon on omistanut Lapin yliopiston ylioppilaskunta. Nyt omistaja on saanut Rovaniemen kaupungin ympäristölautakunnalta purkuluvan (8.2.2012). Päätöksestä on kuitenkin valitettu. Ja se on mielestäni hyvä asia!

Lapin Ely-keskus (elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus) sanoo valituksessaan, että Valistustalon rakennuksesta ei ole purkamisluvan yhteydessä tehty rakennushistoriallista selvitystä. Valituksen mukaan purkaminen hävittää perinne- ja kauneusarvoja. Olen siis valituksen puolella. Yllättynyt olen vain Ely-keskuksen roolista valittajana. Mielestäni on kumma juttu, ettei Rovaniemeltä löytynyt ensimmäistäkään yhdistystä, joka olisi tullut esiin puolustamalla Valistustalon arvoa rakennuksena.

Lapin rakennusperintö -kirjassa on huomioitu myös Rovaniemen rakennettu ympäristö. Kirjassa on nimeltä mainittuja rakennuksia yhteensä noin 24; tunnistan niistä muutaman sijoittaakseni ne nykyisen kaupungin keskustaan (Marttiinin Puukkotehdas, Rovaniemen Postiautovarikko). Kirjaan ei ole "mahtunut"

Valistustaloa eikä se minua yllätä; 80-luvulla ei varmaankaan annettu erityistä arvoa 50-luvun lopulla rakennetuille taloille.

Lapin rakennusperintö -kirjassa kulttuurihistoriallisesti ja ympäristöllisesti merkittävien kohteiden jaottelu on muodostunut seuraavaksi:

1. maisemalliset kohteet, esimerkiksi maanviljelysmaisemat

2. alkutuotannon rakennukset ja rakennusryhmät

3. taajamien rakennukset ja rakennusryhmät

4. elinkeinoon littyvät kohteet

5. sivistystoimeen ja hallintoon liittyvät kohteet, seurantalot ja koulut

6. kirkolliseen toimintaan liittyvät kohteet

7. huvilat, kartanot, puistot sekä istutukset

8. sodankäyntiin liittyvät kohteet

9. liikenteeseen liittyvät kohteet, kuten kestikievarit, rautateiden alueet

10. museaaliset kohteet, myös henkilöhistoriaan liittyvät kohteet, muistomerkit

11. muut kohteet, esimerkiksi rajakivet, kiinteät muinaisjäännökset

Jaottelu on kattava ja toimivaksi tehty. Jaottelu ei mielestäni ole ollut käytössä tai muistissa siinä vaiheessa, kun on valittu kirjaan tulevia kylän tai kaupungin kohteita. Ylitornion kunta on aika hyvin edustettuna kirjassa. Tästä huolimatta huomautan ja valitan sitä, että yhdeksi Ylitornion maisemalliseksi kohteeksi ei ole kelvannut Raanujärven Säikkärä! 

Säikkärästä löytyvät sekä perinteinen maanviljelysmaisema että alkutuotannon rakennukset riihineen ja pajoineen. Olen kerännyt kaiken muistitiedon (haastattelut: Onni Granat) Säikkärän (ja Kariniemen) asutushistoriasta, joka sai alkunsa 1800-luvun ensimmäisinä vuosina. Kunhan saan vielä kuvattua kaikki rakennukset erikseen ja yhdessä ja kunhan saan muistiinmerkittyä tilan rakennuksia koskevat tiedot, aion lähettää näkemykseni eteenpäin sille taholle, joka toivottavasti päivittää kirjassa esiintyvät Lapin rakennusperintöön liittyvät tiedot.

Iloisesti yllätyin, kun luin Meltosjärvellä sijaitsevan Mäkiniemi (22.100, sivu 242) -nimisen päärakennuksen esittelyn. Tekstin seasta löytyi lause: "Pirtissä on Kranatin Roopen tekemä muuri."  Onpa hauska tietää, että muistitietoa on arvostettu maininnan verran. Toivottavasti muuri on edelleen kunniaksi tälle Roopelle (1866-1934), jonka perheeseen avioliiton kautta nyt kuulun.


Alla olevat rakennukset eivät liity Roope Granatin perheeseen. Rakennukset ovat osa Säikkärää, ja Säikkärä rakennuksineen ja maisemineen on mielestäni erittäin hyvä esimerkki Raanujärven perinnemaisemasta. Vaikka näissä kuvissa maisema ei tule esille, halusin julkaista muutaman otoksen olemassa olevista rakennuksista.

 

Sieppijärvenkin kylän osalta kaipaan kirjaan lisää esimerkkejä rakennuksista, jotka edustavat perinne- ja kauneusarvoja. Tällaisia kohteita mielestäni ovat esimerkiksi Sieppijärven Sisun urheilutalo, Sieppijärven koulu, entinen kunnantoimisto paloasemineen, Sieppijärven kirkko, vanha hautausmaa ja Jalmari Vaattovaaran sankaripatsas, jonka Sieppijärven Lotat vuonna 1930 lahjoittivat Kolarin seurakunnalle. Myös Puustelli, ja tullivartijoiden käytössä (1916-1917) ollut vartiokoppi kuuluvat mielestäni kylän rakennusperintöön.

Vartiokoppi Sieppijärven rannalla.

Kuva löytyy myös Routalattiat-kirjasta sivulta 156.

Omatunto ja alkuperäiskansat

                   Thomas Brunnsteiner. Jäämerelle saakka. Kaksitoista matkakertomusta.

29.3.2012. Kuvassa Thomas Brunnsteiner haastattelemassa esikoiskirjansa julkaissutta Aki Ollikaista Kolarin kirjastossa.

Kuvassa Thomaksen saksan- ja suomenkieliset versiot kirjasta Jäämerelle saakka.

                                                                                        

On lauantaiaamu. Heräsin Yle-ykkösen dokumenttiin Kiehtova maailma.


Bruce Parryn tämänaamuinen (osa 4/5) Pohjoiset kansat ihastutti. Arktisilla alueilla kameransa kanssa liikkuva Parry vieraili alkuperäisen Gwitch-kansan parissa Yokonin territoriossa, Pohjois-Kanadassa. Karibukansa eli gwitchit asustavat siellä kylää, joka on ainoa Kanadan napapiirin pohjoispuolella elävä yhteisö.
Bruce Parry seurasi kyläläisten mukana ikivanhaa perinnettä eli karibujen metsästystä.


Kariburetken jälkeen hän matkusti toista tuhatta kilometriä etelämmäksi ja tutustui Albertan provinssin öljyyn, erityisesti Athabascan öljyhiekkaan, joka on jo nyt täydellisesti muuttanut alueella asuvien alkuperäiskansojen elämän.

Dokumentin jälkeen en voinut muuta kuin hipsiä kirjahyllylleni ja hakea Thomas Brunnsteinerin (kirjan) syliini :)

Thomas B. kirjoitti Kolarissa, Venejärvenkylällä asuessaan (2007)  kirjansa Bis ins Eismeer ja antoi sen tyttärensä opettajalle lahjaksi; olisin toki ostanut kirjan, mutta tällä kertaa ammatinvalintani auttoi... Kirja on kuin yksi kauneimmista koruistani. Saksan kieltä en sen sijaan ole jaksanut varsinaisesti lukea  - olen vain silitellyt ja selaillut ja fiilistellyt kirja seurassani. 
  
- Wau, Thomas taitaakin olla "meän kylän Bruce Parry"...Thomas ehdottomasti käyttää kynää juuri siinä maailmassa, missä Parry käyttää kameraa! Niin, ja nyt hän asuu perheineen Vaattojärvellä, "meän kylälä", missä teen töitä opettajana.

Aamuinen, dokumentista innostunut tunnelmani muuttui siis tuota pikaa nimiksi, sillä olen lukenut Thomakselta joululahjaksi saamani kirjan Jäämerelle saakka. Kaksitoista matkakertomusta (Absurdia, 2010). Kirja on käännös saksankielisestä alkuteoksesta Bis ens Eismeer. Kirjan ovat kääntäneet kaksitoista Helsingin yliopiston saksankielen kääntäjäopiskelijaa.

Pienten oppilaitteni kanssa puhuimme yhdellä viikolla paitsi Himalajan lumimiehestä eli jetistä (Mauri Kunnas: Kummallisuuksien käsikirja) myös jääkaudesta, lumivyöryistä, tulivuorista ja lohikäärmeistä. Päivittäistä keskustelua ja lukemista veivät eteenpäin oikein hyvät miksi, ja mitä, jos... -kysymykset. Kysymyksiä teki erityisesti eräs oppilaani, joka oli keskustellut samasta aihepiiristä  kotona.

"Isikin sanoi, että..." ja "Isi on kertonut, että..."  -kommentit virittivät ja innostivat minua opettajana, sillä ne veivät meidät lumikinoksista äärettömään avaruuten asti. Lapset ovat mahtavia ajattelijoita, ja paljon muuta tietenkin. Niinpä me löysimme "ratkaisujamme" samoihin kysymyksiin, joihin sekä Bruce Parry että Thomas Brunnsteiner ovat syventyneet tekemällä juttuja ja matkakertomuksia maailmalta. Parry liikkuu dokumenteissaan Antarktiksella ja kertoo siellä elävien, jäljellä olevien alkuperäiskansojen elämästä. Samaa on tehnyt ja tekee Thomas. Pohjoisen ulottuvuuden lisäksi elämä on kuljettanut Thomasta myös etelään, esimerkiksi Kaspianmerelle.

Tänä aamuna kertasin Thomaksen tarinan Meri, joka hengittää. Tänään tarvitsin karttakirjaa, sillä halusin linkittää maailman suurimman järven, Kaspianmeren, Volga-joen ja Moskovan suhteessa Aasiaan, Eurooppaan ja Amerikkaan. Keskustelin Kaspianmerestä ja Thomaksen tarinasta Sandin kanssa, jonka kanssa jaan kiinnostavia asioita. Tänään opimme kumpikin uutta avaamalla suut, jakamalla tietomme ja pari kirjaa. That´s it - paitsi ,että Sandi haluaisi kirjasta englanninkielisen käännöksen.


Thomas B. on kirjailija. Onko hän myös toimittaja? Mitä eroa näillä kahdella käsitteellä on? Minulle hän edustaa toimittaja-kirjailijaa, joka tarinoi samalla kun arvioi kriittisesti maailmaa.

Thomaksen kertomus hengittävästä merestä on paitsi tarina maailman suurimmasta järvestä, Kaspianmerestä, myös erinomainen kannanotto tuhoamiseen. Ensimmäinen lukukokemukseni sai minut hengästymään: - Hetkinen, tätäkään en tiennyt. En tiennyt Kaspianmeren pinnan nousuista mutta en myöskään ollut koskaan aiemmin lukenut kuvauksia Azerbaidžanin Bakusta ja siellä elävistä ihmisistä.

Thomas tutustutti minut yhteen heistä, Kamraniin, oppaaseensa.  "Kymmenellä, korkeintaan kolmellakymmenellä prosentilla maan kahdeksasta miljoonasta asukkaasta on töitä", Kamran arvioi. Hänen isänsä oli hairahtanut votkaan ja vajonnut pohjalle. Kamran sen sijaan ei juo alkoholia mutta "aika ajoin..." ja Thomas jatkaa: "Hän vie kaksi sormea huulilleen ja vetää syvään henkeä. Marihuana kasvaa hyvin tässä ilmastossa."

Onko Thomaksen matkakirja tosiaan kannanotto tuhoamiseen? Hän tapasi matkoillaan ihmisiä, Bakussa myös herra Muradovin, maansa rannikkoalueiden ympäristöongelmien johtavan asiantuntijan. "No, Luojalle kiitos, että merenpinta nousee, huudahtaa Muradov. "Katsokaas, merenpinnan laskeminen oli aikoinaan huono juttu. Vesi ei enää vaihtunut. Se jäi seisomaan Bakun poukamaan. Se kuollut viemäri haisi kamalalta."  Muradov sanoo, että Azerbaidžanin rannikkoalueisiin ei kukaan sijoita rahaa, viimeisenä valtio. Ympäristöhankkeille ei riitä kiinnostusta, kun ihmiset tienaavat keskimäärin 15 dollaria kuussa. Tuhoja on arvioitu syntyneen jo 12 miljardin dollarin edestä. Mutta vain Azerbaidažnissa!", pauhaa Muradov.

Ilman Thomaksen väliintuloa tietäisin vähemmän omasta tietämättömyydestäni. Ilman hänen kirjaansa, omalla tavallaan yksipuolista tulkintaasa, samanaikaisesti kuitenkin rikasta kuvausta Kaspianmeren alueen ympäristöongelmista ja ihmisten elinoloista siellä, minun todellakin olisi mahdotonta ymmärtää oman napani ulkopuolista elämää. Azerbeidžan olisi mitään sanomaton ongelmalista, pelottava kriisipesäke tai kaukainen
neuvostoajan jäänne...vain nimi nimien joukossa.

Olisin siis likinäköisyydessäni aika toivoton eikä minulla olisi näköalaa kovinkaan moneen suuntaan, jos en lukisi kirjoja.

Minulle Thomasin kirja ei kuitenkaan ole yksinomaan faktoihin perustuva dokumentti. Kirja on hänen kokemuksiinsa ja mielikuviinsa perustuva matkakertomus. Kirjailijan mielikuvat ovat yksinoikeudella hänen mielikuvituksensa käytön perustaa. Tästä syystä luin kirjaa sillä otteella, millä yleensäkin kaunokirjallisuutta luen.

Jäämerelle saakka -kirja ei ole uutispätkä, ei sanomalehden artikkeli eikä yksisilmäinen totuus. Thomasin kirja on... se on omaperäinen ja erilainen matkakertomus, lukijalle uusi kokemus. Uusi kokemus syntyy hänen näkökulmistaan. Thomas-toimittajaa olisi siis erittäin vaikea kuvitella matkustamaan Azerbaidzaniin seuraamaan Eurovision laulukilpailuja. Ei. Jos hän teksteissään jonakin päivänä palaa Bakuun, uskon saavani lukea, mitä Kamranille kuuluu, vieläkö tämä pitää maansa tuhoutumista kauniina...

Koulussa ääneen luettua

Luen ääneen alaluokan oppilailleni joka aamu.
Oppilailla on kirjallisuusvihko, johon he lukemisen aikana piirtävät kuulemastaan (tai jostakin aivan muusta). Lukemisen jälkeen he joko kirjoittavat kuvastaan (1.-2. lk) tai sanelevat (eskarit) kuvastaan jutun opelle (ja/tai avustajalle), joka kirjoittaa eli saduttaa kuvatekstin.

Hannu Mäkelä. Ole kiltti, lue minut. Puunsiemenen tarina. Kuvittanut Kaarina Kaila.(Otava, 1988)
Erkki K. Kalela. Kuusen siementen lähtö. Kuvittanut Mika Launis. (Maahenki, 2009)

Kahtena edellisenä syksynä olen aloittanut kirjallisen kouluvuoteni lukemalla yllä olevat kirjat, ensin toisen ja sitten seuraavan lukuvuoden alussa toisen. Olen nauttinut lukemisesta, sillä näistä tarinoista puuttuu kaikki kohkaaminen, huuto ja pauke.

Mäkelän kirja on kaunis tarina puunsiemenestä, joka onnekseen tulee kuulluksi: tyttö ja poika tekevät, kuten siemen on pyytänyt. Kirja täyttää hyvän kirjan tuntomerkit, sillä se aukeaa sekä lapsille että aikuisille, joilla on luontosuhde kohdallaan.

Kalelan kirja puolestaan on metsäntutkijan ja opettajan, metsätieteen professori Erkki K. Kalelan kirjoittama satu, jonka hän oli kirjoittanut 1960-luvun alussa mutta jonka hänen lapsensa löysivät vasta 2000-luvulla. Satujen maailma on ollut metsäntutkijalle tuttua, sillä satu kuusen siementen lähdöstä kertoo metsäluonnon ihmeistä jännittävästi ja ilmeikkäästi mutta myös asiantuntevasti.

Molemmat kirjat sopivat koulumaailmaan tuotuina elo-syyskuuhun. Kirjojen avulla päästään "asiaan", uuden oppimiseen, mutta myös ääneenlukuun ja kirjojen maailmaan. Lämpimästi suosittelen.

Ääneenluettua koulussa

Luen ääneen alaluokan oppilailleni joka aamu. Oppilailla on kirjallisuusvihko, johon he lukemisen aikana piirtävät jotakin kuulemastaan. Lukemisen jälkeen he joko kirjoittavat kuvastaan tai sanelevat (eskarit) jutun kuvastaan opelle (avustajalle), joka kirjoittaa eli saduttaa samanaikaisesti.

Lukuvuoden 2009-2010 olen merkintöjeni mukaan lukenut seuraavat kirjat:

Eduard Uspenski. Fedja-setä, kissa ja koira. Otava, 1986.
Aina yhtä hauskuttava tarina, jota lapset nauraen kuuntelevat.  
Teatterimaailmakin rakastaa tätä Uspenskin tarinaa, sillä tänä keväänä (2012) esitys pyörii ainakin Helsingissä (tuli mieleen siitä, että Vaattojärven koulu tekee kevätretken Helsinkiin).
Pertti Rajala (mukautus). Kalevala. (BTJ Kirjastopalvelu, 2006)
Rajalan toimittama Kalevala kolahti oppilaisiin. - Mahtavan jännittäviä kohtauksia, sanoivat 2. -luokan oppilaat. Minunkin mielestäni tämä Kalevala on suuri lahja paitsi erityisryhmille myös aivan tavallisille lapsille.

Leena Laulajainen. Loikkeliinin matka lumen maahan. Weilin & Göös, 1986.
Tästä pidetään aina, olen lukenut eri kouluissa eri otteeseen, ja aina on pidetty Loikkeliinista.

Kate DiCamillo. Eetu Keinäsen ihmeelliset seikkailut. Karisto, 2009.
Tästä kirjasta tuli luokkani kakkossuosikki Kalevalan jälkeen! Lapset näkivät jopa unta tämän tarinan seikkailuista! Jännittävä, kaikki hyvän sadun ainekset mukana.

Hoffman. Pähkinänsärkijä. (Ilmestyi ensimmmäisen kerran 1816). Gummerus, 1982.
En olisi uskonut, että joskus lukisin tämän omille lapsilleni 1982 ostamani kirjan koulussa. Mutta niin vain luin, ja vastaanotto oli hieno - satu mikä satu, minun porukka ei "kuvia kumarrellut"! Teos on mielenkiintoinen matka mystiseen satumaailmaan, ja tarinasta sanotaan, että se on ehkä enemmän lapsista  kirjoitettu kuin lapsia varten tehty. Ja ajankuvaustakin Pähkinänsärkijässä on, nimittäin preussilaiset olot ja Saksan sota Napoleonia vastaan. Taistelut nukkearmeijan ja hiirijoukon välillä symbolisoivat tätä sotaa.

Annikki Kariniemi. Pikku Jounin tarina. 1976
Tämän kirjan oppilaani valitsivat vinkkaukseni perusteella. Yllätyin, kuinka paljon he pitivät tarinasta, vaikka siinä ei ole suuria seikkailuja tai outoja tapahtumia. Pikku Jounin tarinasta pidettiin kovasti, ehkä siksikin, että Jounin tarina on kotoinen meille Lapin ihmisille. Kariniemi teki 70-luvulla hienon kirjan, kannattaa kokeilla äänenlukuna. Ylpeänä muistutan, että Kariniemi oli eläessään enemmän kirjailija kuin suomalainen sen ajan julkisuus tai paikalliset ihmiset ymmärsivätkään.

Gösta Knutsson. Pekka Töpöhännän uudet seikkailut.
Kyllä, myös Pekka Töpöhäntä puhutteli eskari-kakkosia.

Christine Nöstlinger. Onko Koira kotona? (WSOY, 1987)
Juuri nyt (2012) olen lopettelemassa luokassani  kirjaa, jonka luin ensimmäisen kerran ääneen Sieppijärven koululaisille 1990-luvulla, ja nyt siis Vaattojärven eskari-ykkös-kakkosille. "Onko Koira kotona?" on niin hulvattoman hyvä tarina...ehdottomasti loistava opettajan näkökulmasta. Kirjan "oudot" tapahtumat, kuten Koiran käyminen oluella tai sijaisisänä toimiminen puhuttelivat pieniä kuuntelijoitani.

Kirjaa ei enää kuitenkaan arvattavasti lueta, koska Kolarin kirjasto tilasi kirjan minulle Rovaniemeltä...