YSTÄVILLENI: Jos luit tarinan Varjoon jäänyt maa... mitä Sinussa tämä teos käynnisti?

Veli-Matti Oinas (s. 1980) 

Varjoon jäänyt maa (Tammi2026) 

Romaani ulkopuolisuudesta. Tarina kotiseudusta. (K.K.2026) 
Omistan (osoitan) tämän kirjoitukseni (bloggaukseni) erityisesti kaikille lukeville ja ajatteleville ystävilleni (kuva).

Kirjailijan tarina ihmisen ulkopuolisuudesta, turvan löytämisestä, vaikeista ajoista, selviämisestä, luomakunnan voimasta. Tapahtumapaikkana Itä-Lappi.

  

 

Katan ystävät koolla Länsi-Lapissa, 1995.

MERKITYKSELLISET SANAT (s. 149, 151) VARJOON JÄÄNYT MAA -TEOKSESTA:  

s. 149

Tuntuu tyhjältä herätä, kun ei näe enää unia mummosta tai sukeltamisesta.

s. 151

Paljaan yön pimeys humisee iholla.

Karagandan vankileirin tyhjyyttä ei voi käsittää. Anna tietää, ettei erottaisi leirin reunoja edes päivänvalossa. Joka puolella näkyisi vain hiekkaa ja loputonta aroa. Joskus iltaisin kun aurinko paistaa matalalta, saattaa kaukana etelässä siintää yksittäisen hallintorakennuksen varjo. Se on ainoa kiintopiste, johon silmä voi täällä tarttua.

Leirille vasta tuodut suomalaisvangit ovat kertoneet Annalle, että Neuvostoliitto ja Suomi ovat sodassa, melkein koko maailma on. Mutta sillä tiedolla ei tee mitään tässä lohduttomassa paikassa.

Tuuliset päivät ovat pahimpia. Kun puhuri tarttuu ajatuksiin, puistelee se toivon irti rinnasta, pyörittää sitä ympäri aroa kuin karkuun päässyttä juuttisäkkiä. Koko elämän Anna on yrittänyt kuulua johonkin porukkaan. Mitä enemmän on yrittänyt, sitä vähemmän on kuulunut.

 

s. 151

Silmät kiertävät öisellä taivaalla. Vaikka Anna tuijottaa tähtiä ja pinnistää, on hänen vaikea löytää niistä mitään tuttua. Valonpisarat ovat muuttuneet vieraiksi. Anna ei muista enää mummon kasvoja, ei kuule tämän puhetta.

Kirjailijan jälkisanoja:

Vielä 1980-luvulla sodan arvet saattoi aistia Itä-Lapissa. Herkkänä lapsena haistoin ne ilmeestä, jolla isoäitini katseli joelle. Tai siitä, miten muuan poromiesveteraani saurasi, kuinka vapauteen tottumaton vasa kompuroi emänsä perässä metsään. Vaikka hiljainen ilme loi turvaa, sen taakse kätkeytyi vaikeita asioita. Ei sopinut kysellä, oli luotettava harteilleni laskettuun käteen, kasvettava kovaan luontoon. Silti muistettava varoa.

Aikuisena minulle syntyi tarve kirjoittaa. Halusin selvittää, mistä silmäkulmassani värähtänyt varaus oli peräisin. Kirja valmistui onnellisten tähtien alla. Kohtasin ihmisiä, jotka rohkaisivat eteenpäin, ohjasivat oikeaan suuntaan. Sivu sivulta tunne vahvistui. Tarina oli vuoltava lastuina esille. Varjoon jäänyt maa syntyi sydänpuusta. Rakkaudesta kotiseutuun. 

Mitä käynnistyi? 

En sanoita omin sanoin lukukokemustani - tärkeintä on ymmärrys.  Oli helppo ymmärtää syy, miksi kirjailijalle oli syntynyt tarve kirjoittaa; halusin selvittää, mistä silmäkulmassani värähtänyt varaus oli peräisin. Ja sen hän teki. 

Omaan lukukokemukseeni liitän lopuksi kuvasarjan, mikä juuri tämän ainutkertaisen tarinan yhteydessä puhuttelee minua. Kuvitan lukukokemukseni julkaisemalla ne kuvat, jotka otin Oulun museo- ja tiedekeskuksen elämystila VISIOSSA . Siellä koin vaikuttavan, hurjan elämyksen, jossa näkymä muuttui tarinaksi ja minäkin sain huippuhyvän oppaan (Heikura) ansiosta mielettömän hyvän käsityksen maailmankaikkeutemme (kosmos) ylivertaisuudesta. 

Ihmisen osa, tarve tulla nähdyksi. 

p.s. Tätä kirjoittaessani Finlandia-ehdokkaiden finalistit (6) on julkaistu. 

Jotta ei epäselväksi jää, oma ennakkosuosikkini oli Varjoon jäänyt maa. 

Kuvat: Oulun museo- ja tiedekeskuksen elämystila, VISIO. Vierailu: 23.10.2026.