Omatunto ja alkuperäiskansat

                   Thomas Brunnsteiner. Jäämerelle saakka. Kaksitoista matkakertomusta.

29.3.2012. Kuvassa Thomas Brunnsteiner haastattelemassa esikoiskirjansa julkaissutta Aki Ollikaista Kolarin kirjastossa.

Kuvassa Thomaksen saksan- ja suomenkieliset versiot kirjasta Jäämerelle saakka.

                                                                                        

On lauantaiaamu. Heräsin Yle-ykkösen dokumenttiin Kiehtova maailma.


Bruce Parryn tämänaamuinen (osa 4/5) Pohjoiset kansat ihastutti. Arktisilla alueilla kameransa kanssa liikkuva Parry vieraili alkuperäisen Gwitch-kansan parissa Yokonin territoriossa, Pohjois-Kanadassa. Karibukansa eli gwitchit asustavat siellä kylää, joka on ainoa Kanadan napapiirin pohjoispuolella elävä yhteisö.
Bruce Parry seurasi kyläläisten mukana ikivanhaa perinnettä eli karibujen metsästystä.


Kariburetken jälkeen hän matkusti toista tuhatta kilometriä etelämmäksi ja tutustui Albertan provinssin öljyyn, erityisesti Athabascan öljyhiekkaan, joka on jo nyt täydellisesti muuttanut alueella asuvien alkuperäiskansojen elämän.

Dokumentin jälkeen en voinut muuta kuin hipsiä kirjahyllylleni ja hakea Thomas Brunnsteinerin (kirjan) syliini :)

Thomas B. kirjoitti Kolarissa, Venejärvenkylällä asuessaan (2007)  kirjansa Bis ins Eismeer ja antoi sen tyttärensä opettajalle lahjaksi; olisin toki ostanut kirjan, mutta tällä kertaa ammatinvalintani auttoi... Kirja on kuin yksi kauneimmista koruistani. Saksan kieltä en sen sijaan ole jaksanut varsinaisesti lukea  - olen vain silitellyt ja selaillut ja fiilistellyt kirja seurassani. 
  
- Wau, Thomas taitaakin olla "meän kylän Bruce Parry"...Thomas ehdottomasti käyttää kynää juuri siinä maailmassa, missä Parry käyttää kameraa! Niin, ja nyt hän asuu perheineen Vaattojärvellä, "meän kylälä", missä teen töitä opettajana.

Aamuinen, dokumentista innostunut tunnelmani muuttui siis tuota pikaa nimiksi, sillä olen lukenut Thomakselta joululahjaksi saamani kirjan Jäämerelle saakka. Kaksitoista matkakertomusta (Absurdia, 2010). Kirja on käännös saksankielisestä alkuteoksesta Bis ens Eismeer. Kirjan ovat kääntäneet kaksitoista Helsingin yliopiston saksankielen kääntäjäopiskelijaa.

Pienten oppilaitteni kanssa puhuimme yhdellä viikolla paitsi Himalajan lumimiehestä eli jetistä (Mauri Kunnas: Kummallisuuksien käsikirja) myös jääkaudesta, lumivyöryistä, tulivuorista ja lohikäärmeistä. Päivittäistä keskustelua ja lukemista veivät eteenpäin oikein hyvät miksi, ja mitä, jos... -kysymykset. Kysymyksiä teki erityisesti eräs oppilaani, joka oli keskustellut samasta aihepiiristä  kotona.

"Isikin sanoi, että..." ja "Isi on kertonut, että..."  -kommentit virittivät ja innostivat minua opettajana, sillä ne veivät meidät lumikinoksista äärettömään avaruuten asti. Lapset ovat mahtavia ajattelijoita, ja paljon muuta tietenkin. Niinpä me löysimme "ratkaisujamme" samoihin kysymyksiin, joihin sekä Bruce Parry että Thomas Brunnsteiner ovat syventyneet tekemällä juttuja ja matkakertomuksia maailmalta. Parry liikkuu dokumenteissaan Antarktiksella ja kertoo siellä elävien, jäljellä olevien alkuperäiskansojen elämästä. Samaa on tehnyt ja tekee Thomas. Pohjoisen ulottuvuuden lisäksi elämä on kuljettanut Thomasta myös etelään, esimerkiksi Kaspianmerelle.

Tänä aamuna kertasin Thomaksen tarinan Meri, joka hengittää. Tänään tarvitsin karttakirjaa, sillä halusin linkittää maailman suurimman järven, Kaspianmeren, Volga-joen ja Moskovan suhteessa Aasiaan, Eurooppaan ja Amerikkaan. Keskustelin Kaspianmerestä ja Thomaksen tarinasta Sandin kanssa, jonka kanssa jaan kiinnostavia asioita. Tänään opimme kumpikin uutta avaamalla suut, jakamalla tietomme ja pari kirjaa. That´s it - paitsi ,että Sandi haluaisi kirjasta englanninkielisen käännöksen.


Thomas B. on kirjailija. Onko hän myös toimittaja? Mitä eroa näillä kahdella käsitteellä on? Minulle hän edustaa toimittaja-kirjailijaa, joka tarinoi samalla kun arvioi kriittisesti maailmaa.

Thomaksen kertomus hengittävästä merestä on paitsi tarina maailman suurimmasta järvestä, Kaspianmerestä, myös erinomainen kannanotto tuhoamiseen. Ensimmäinen lukukokemukseni sai minut hengästymään: - Hetkinen, tätäkään en tiennyt. En tiennyt Kaspianmeren pinnan nousuista mutta en myöskään ollut koskaan aiemmin lukenut kuvauksia Azerbaidžanin Bakusta ja siellä elävistä ihmisistä.

Thomas tutustutti minut yhteen heistä, Kamraniin, oppaaseensa.  "Kymmenellä, korkeintaan kolmellakymmenellä prosentilla maan kahdeksasta miljoonasta asukkaasta on töitä", Kamran arvioi. Hänen isänsä oli hairahtanut votkaan ja vajonnut pohjalle. Kamran sen sijaan ei juo alkoholia mutta "aika ajoin..." ja Thomas jatkaa: "Hän vie kaksi sormea huulilleen ja vetää syvään henkeä. Marihuana kasvaa hyvin tässä ilmastossa."

Onko Thomaksen matkakirja tosiaan kannanotto tuhoamiseen? Hän tapasi matkoillaan ihmisiä, Bakussa myös herra Muradovin, maansa rannikkoalueiden ympäristöongelmien johtavan asiantuntijan. "No, Luojalle kiitos, että merenpinta nousee, huudahtaa Muradov. "Katsokaas, merenpinnan laskeminen oli aikoinaan huono juttu. Vesi ei enää vaihtunut. Se jäi seisomaan Bakun poukamaan. Se kuollut viemäri haisi kamalalta."  Muradov sanoo, että Azerbaidžanin rannikkoalueisiin ei kukaan sijoita rahaa, viimeisenä valtio. Ympäristöhankkeille ei riitä kiinnostusta, kun ihmiset tienaavat keskimäärin 15 dollaria kuussa. Tuhoja on arvioitu syntyneen jo 12 miljardin dollarin edestä. Mutta vain Azerbaidažnissa!", pauhaa Muradov.

Ilman Thomaksen väliintuloa tietäisin vähemmän omasta tietämättömyydestäni. Ilman hänen kirjaansa, omalla tavallaan yksipuolista tulkintaasa, samanaikaisesti kuitenkin rikasta kuvausta Kaspianmeren alueen ympäristöongelmista ja ihmisten elinoloista siellä, minun todellakin olisi mahdotonta ymmärtää oman napani ulkopuolista elämää. Azerbeidžan olisi mitään sanomaton ongelmalista, pelottava kriisipesäke tai kaukainen
neuvostoajan jäänne...vain nimi nimien joukossa.

Olisin siis likinäköisyydessäni aika toivoton eikä minulla olisi näköalaa kovinkaan moneen suuntaan, jos en lukisi kirjoja.

Minulle Thomasin kirja ei kuitenkaan ole yksinomaan faktoihin perustuva dokumentti. Kirja on hänen kokemuksiinsa ja mielikuviinsa perustuva matkakertomus. Kirjailijan mielikuvat ovat yksinoikeudella hänen mielikuvituksensa käytön perustaa. Tästä syystä luin kirjaa sillä otteella, millä yleensäkin kaunokirjallisuutta luen.

Jäämerelle saakka -kirja ei ole uutispätkä, ei sanomalehden artikkeli eikä yksisilmäinen totuus. Thomasin kirja on... se on omaperäinen ja erilainen matkakertomus, lukijalle uusi kokemus. Uusi kokemus syntyy hänen näkökulmistaan. Thomas-toimittajaa olisi siis erittäin vaikea kuvitella matkustamaan Azerbaidzaniin seuraamaan Eurovision laulukilpailuja. Ei. Jos hän teksteissään jonakin päivänä palaa Bakuun, uskon saavani lukea, mitä Kamranille kuuluu, vieläkö tämä pitää maansa tuhoutumista kauniina...

Thomas Brunnsteiner kirjoitti tarinan nimeltä Meri joka hengittää. Tarina löytyy hänen kirjastaan Jäämerelle saakka. Kaksitoista matkakertomusta. Yksi hänen matkakohteistaan on Azerbeidzan ja Baku (kartta).