Kuvakirja Suomen Suurkisat (1948). Kisakuvan avulla etsin tätini sisaren jälkipolvia.

Päivitys 25.11.2024. 

Etsin Suurkisat1947 -kuvassa esiintyvän SIRKKA ROSSIN sisaren perheen jälkipolvia.  Perheen nimi oli Näppä: Kerttu ja Ahti Näppä. Sukulaiskaipuun nimissä etsin Eiraa ja Katia. 

Voitko auttaa?

Suomen Suurkisat järjestettiin Helsingissä 29.6. - 3.7.1947.

Kuvassa Haukiputaalta Helsingin Suurkisoihin matkustanut joukkue.
Kuvan omistaja on Liisa Kojo Haukiputaan Martinniemeltä. 
Tätini Sirkka Rossi vasemmassa reunassa, alhaalta laskettuna kolmannen rivin ensimmäisenä.

Ensisijaisena tarkoituksena oli osoittaa vapaan suomalaisen urheilu- ja liikuntakulttuurin laajuus ja monipuolisuus. 

Muistojulkaisussa on tarkoituksenmukaisesti pyritty tuomaan esiin tasapuolisesti ja asiallisesti kaikki kisojen valmistelu- ja valmentautumisaikaan sekä itse kisapäiviin oleellisesti liittyneet vaiheet (Alkusanoista ote. Suomen Voimistelu- ja urheiluliitto ry. Liittohallitus.)

Juhlavieraat saapuivat Helsinkiin ympäri maata

Liikenteeseen oli asetettu 33 ylimääräistä junaa, joissa oli yhteensä 1000 vaunua. Kaikkiaan kokoontui Helsinkiin 63 000 voimistelijaa ja urheilijaa.

Teoksen nimi: Suomen Suurkisat. 
Teoksen julkaisija: SVUL ry.
Teoksen hankintapaikka:  Loimaan Perinnesuksi.

Kittilä oli pohjoisin pitäjä, josta Suurkisoihin lähdettiin. Kahdesta seurasta oli sieltä mukana 18 miestä, 6 naista ja 6 poikaa. Näiden (yläkuva) Kittilän Alakylän veljesten koti on sodassa tuhoutunut, ja väliaikaisena asuntona on navetta, jossa nyt jännittyneinä valmistaudutaan kisamatkalle. 
Hilpeänä toivottelee kotiväki lähtijöille hauskaa matkaa.

💓💝💝💓💓💓💓💓💓

Tätä haastattelua (2016) tehdessä emme vielä kumpikaan tienneet, että vuoden 1947 Suurkisat-tapahtuma oli aikanaan tallennettu kuvakirjaksi. Emme myöskään silloin vielä tienneet, että löytäisin Haukiputaan joukkueesta valokuvan. Nyt kiitän Liisa Kojoa!
 
 

Haastattelukuva otettiin v. 2016. Kunhan tätini elämäntarina saa lopullisen muotonsa, jatkan kerrontaa, jossa selviää myös se, mitä ihmettä Rautalammin Sirkka Rossi teki rippikouluikäisenä osaavana ja taitavana tyttönä pohjoisessa, Haukiputaalla...

Tämä postaus on julkaistu 22.10.2022. 
Päivitys eli nosto  25.11.2024. 

Matkakertomuksia suomalaisuutta vainuamassa, metsäsuomalaista siirtolaisuutta muistamassa. PARATIISISTA alkaa kolonialismin peilaus.

Ernst Lampen (1925): Värmlannin matka. Suomalaisuutta vainuamassa Värmlannin metsissä. Sanotteko sitä ihmiselämäksi? Eiköhän sitä paremmin voisi nimittää eläimen elämäksi.

Juha Pentikäinen (2005): Karhun kannoilla. Metsänpitäjä ja Mies. Katariina Korhoselle, metsäsuomalaisretken muistoissa Kaarle XII:n ja karhun kannoilla. Ystävyydellä 1.9.2015, Juha Pentikäinen. 

 

 

Ville-Juhani Sutinen ja Into Kustannus2024, PARATIISISTA.

Paratiisista tarkentaa katseensa 1600-luvulla Ruotsin erämaahan lähteneisiin suomalaisiin ja pian sen jälkeen Pohjois-Amerikkaan perustettuun Uuden Ruotsin siirtokuntaan, johon suomalaisia Ruotsista karkotettiin.

New Sweden Colony, Delaware River, map with Finnish names. 1638.
Martti Marttinen Rautalammilta. Printzin hovi. 

Paratiisista on kolonialismia peilaavan Uusi maailma -trilogian aloitusosa.

Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti

PARATIISISTA on historiallinen romaani ihmisistä uuden maailman kynnyksellä. Takakansitekstin mukaan teos on "ensimmäinen kattava romaani metsäsuomalaisista, ja se valottaa historiankirjoituksesta sivuun jääneiden elämää ainutlaatuisesti. Fikstiivisen teoksen sanotaan pohjaavan tositapahtumiin ja -ihmisiin, lähinnä aikansa valtaapitäviin.

Jos en koskaan olisi päässyt opastetulle tutustumisretkelle Värmlannin vanhoille metsäsuomalaisseuduille (2015), minulla tuskin olisi historiasta kiinnostuneita hengenheimolaisia tai ystäviä, joita vanhojen suomalaissukujen historia ja geneettinen tutkimus kiinnostaa siinä missä kolonialismin peilaus romaaneja lukemalla. 

Värmlannin retkellä (2015) tutustuin norjankieliseen kirjallisuuteen, esimerkiksi Svullryassa syntyneen kirjailijan, Åsta Holthin (1904 - 1999) teoksiin, joita löytyi (uusina painoksina) alueen museoista. Mielikuvissani silloin "päätin", että Åsan kirjoja pitäisi saada toimitettua kääntäjien käsiin. Åsta Holth var en norsk forfatter, kjent for flere romaner om folket sitt, skogfinner, som innvandret til Finnskogen. 

Niinpä Sutisen kirjan näkeminen Iin kirjaston hyllyssä nosti sykettä: SIINÄ SE NYT ON!      

Kiitos PARATIISISTA, se on kattava ja ainutlaatuinen  romaani metsäsuomalaisista syystä, että kirjailija kuljettaa ensimmäistä kertaa Uuteen Maailmaan eli Pennsylvaniaan asti!

Ja kaikki tämä suomeksi  - nykysuomeksi muinaissuomella höystettynä. Tarinaa lukiessa huomasin pohtivani tekoälyn käyttöä tarinan rakentamisessa. Miten lie, en olisi yllättynyt, jos vaikka apuja oltaisiin käytetty.

Kaiken kaikkiaan. Kirja on kaikkea muuta kuin fiktio, totuus on tarua ihmeellisempää; kirja on romaani, aiheeltaan ainutlaatuisen mielenkiintoinen.

Näyte 1: Värmlanti

Matkalla hän pysähteli rannan harvoissa taloissa pyytämässä suupalaa. Jotkut asumuksista olivat vielä kurjempia kuin kynnään tupa, ja suurimmassa osassa nähtiin jo nälkää, vaikka kevät oli vasta tulossa.

Toisilta ovilta Lukki käännytettiin pois, toisilta hän lähti, sillä hän ymmärsi sanomattakin, ettei saisi mitään kodeista, joiden asukkaat eivät kyenneet edes nousemaan. Kerjäämistä ei katsottu hyvällä, jos sitä toimitti aikamies. Se oli sallittua vanhuksille, joilla ei ollut sukulaisia pitämässä heistä huolta, ja rammoille ja mielipuolille, jotka eivät pystyneet työhön. Kaikkien muiden oli määrä tulla toimeen omin voimin ja myös kärsiä omin voimin, sillä harvalla oli siihen vuodenaikaan paremmin.   

Näyte 2: Uusi Ruotsi

Kling sen sijaan oli kuin tehty pitämään järjestystä Uudessa Ruotsissa. Lojaali kruunulle ja esivallalle, typeryyteen asti rehellinen, ja riittävän kookas ollakseen arvovaltainen, vaikka häneltä puuttuikin strategisia lahjoja. Puhuttiin, että Klingillä olisi finnen verta, mutta Minuit ajatteli sen olevan pelkkä pahansuopa juoru.

Viimein portaista kuului kolketta. Tulkki nousi pöydästä ja astui kajuutan ulkopuolelle. Minuit siirsi kääröjä uuden kartan päältä. Siihen oli merkitty kymmenen peninkulmaa Eteläjoen rantaa. Itärajana oli meri, länsirajaa ei ollut, sillä kukaan ei tiennyt, mitä lännessä oli.

Vaikka hän oli vakuuttunut, etteivät indiaanit ymmärtäneet kuvan esittävän sitä maata, jota he jaloillaan tallasivat, kartta piti olla, jotta Uudella Ruotsilla olisi lain edellyttämät paperit muita sivistyneitä valtoja varten. Mynheer Minuit tarvitsi sopimusten alle enää päälliköiden toteemimerkit, jotka toimivat heidän virallisena lupauksenaan siitä, että alueet kuuluivat kruunulle.

Koska saamme suomeksi Åsta Holthin Finnskog-trilogian?

           Kuva: Finnskogen, Värmland, Ruotsi. Nyt ollaan jo lähellä nykyistä Norjan rajaa.

Löysin metsäsuomalaisuudesta kertovan norjalaiskirjallisuuden vasta elokuussa 2015, kun vierailin Norjan ja Ruotsin rajaseudulla sijaitsevalla Finnskogenin seudulla.
Norjalaisen Åsta Holthin trilogia oli myynnissä yhdessä Finnskogenin museokaupassa. Kylän nimi oli Svullrye.

 Åsta Holthin kirjallinen läpimurto oli romaani Kornet og freden vuonna 1955. Romaani perustuu Holthin isänpuoleisen esi-isänsä Pål (Paavo) Tyyskiäisen ja Kerttu Mullikan elämäntarinaan.

Kirjasarja täydentyi kahden seuraavan osan myötä trilogiaksi. 

Niinpä tämä Holthin Finnskog-trilogen (kuvassa) kuvaa metsäsuomalaisten elinoloja ja heidän kokemaansa sortoa 1600-luvulta lähtien.

Kornet og freden on käännetty myös tanskaksi ja viroksi - ei suomeksi.

Kysymys kuuluu: -Olisiko nyt otollinen aika kääntää tämä teossarja suomeksi?

KIRJA ISÄSTÄ/ÄIDISTÄ, Annie Ernaux. Uskomaton, siis tosi tarina kirjan voimasta.

katakorhonen56@gmail.com

Kirjaton maailma olisi silkkaa hulluutta, mikä tuli todistetuksi (m.o.t.) tälle lukijalle ja lukukokemuksen Annie Ernauxin kirjasta hankkineelle. 

Kirjan voima ovat kuitenkin sanat - eivät yksistään totuus tai aikakautensa yläpuolelle nouseva tarina.     

Otteita ja muuta.

Annie Ernaux, s. 141:

Hänen tarinansa päättyy, se tarina jossa hänellä oli oma paikka maailmassa. Hän menetti järkensä. Sairauden nimi on Alzheimerin tauti, sellaisen nimen lääkärit ovat vanhuudenhöperyydelle antaneet.

Kirjoittaminen on muutaman päivän ajan ollut hyvin vaikeaa, ehkä siksi, etten haluaisi tämän hetken lainkaan koittavan. Mutta tiedän, että en voi elää, jollen kirjoittamalla nivo yhteen sitä höperöä naista, joksi äiti muuttui, ja sitä vahvaa ja säteilevää naista, joka hän oli ollut.

Niin vain! Kirjaton maailma olisi silkkaa hulluutta. Niin vain!

– Nobelilla kruunataan jotain suurempaa kuin vain yhden kirjailijan tuotanto. Se näyttää, miten kirjat nousevat aikakauden yläpuolelle, Ernaux pohtii.

Naiskirjailija Annie Ernaux tuli palkituksi kirjastaan, jossa hän kirjoittaa omasta elämästään, mutta tekee siitä kaikille yhteistä ja yhteiskunnallista.  

– Minulle tärkeää ei ole puhutella ketään tiettyä ihmistä, vaan tavoittaa totuus. Kun kirjoitan äidistä tai isästä, kirjoitan niille ihmisille ja sille maailmalle, joista kirjassa puhun. Mutta samaan aikaan kirjoitan myös vallankäyttäjien maailmaa vastaan.

Annie  Ernaux on kirjoittanut  kirjassaan Isästä / Äidistä (s. 94): 

Aion edelleen kirjoittaa äidistä. Tehtävä on vaikea. 

Minun näkökulmastani äiti on ajaton. Hän on aina ollut olemassa. Kun puhun hänestä, kiinnitän hänet heti irrallisiin, ajattomiin kuviin, "hän oli raju", "siinä naisessa oli ytyä", ja kerron sekalaisista tilanteista, joissa hän on ollut mukana.

-Haluaisin tavoittaa myös sen naisen, joka eli ennen minun syntymääni, sen todellisen naisen, joka syntyi normandialaisen pikkukaupungin rahvaanalueella ja kuoli Pariisin lähiösairaalaan kroonikko-osastolla.

-Tekstini kaikkein totuudellisin aines sijoittuu kaiketi perheen ja yhteiskunnan, myytin ja historian yhtymäkohtaan. Hankkeeni on luonteeltaan kirjallinen, koska haen äidistäni totuutta, jonka vain sanoilla voi tavoittaa. (Valokuvat, omat muistoni tai suvun tarinat eivät siis pysty tuota totuutta tarjoamaan.) Mutta pyrin tavallaan pysyttelemään kirjallisuuden pinnan alla.

Kirjassa Isästä / äidistä Annie Ernaux kirjoittaa: ”Tämä ei ole elämäkerta eikä tietysti mikään romaanikaan, ehkä jotain sosiologian ja historian väliltä.”

Yle.fi / Anna Tulosto:

Ernaux kirjoittaa omasta elämästään, mutta yhdistää yksilön kokemuksen yhteiskunnallisiin muutoksiin.  

– En kirjoita omasta intiimistä elämästäni, vaan välimatkan päästä – niin kuin kyseessä olisi joku muu nainen. Pyrin kuvauksen ja tuntemusten tarkkuuteen, minua ohjaa todellisuus. Me olemme olemassa vain suhteessa aikaamme. Aikakausi tekee meidät ja me teemme aikakauden.

Lukijana kommentoin: Näin on hyvä kirjallisuus kautta aikain tehnyt - yhdistänyt yksilön kokemuksen yhteiskunnallisiin muutoksiin. Vasta nykyinen Nobel-komitea onnistui sanoittamaan palkintopäätöksensä Ernauxin voitoksi.  

Annie Ernaux palkittiin Nobelilla 2022.

”Kun sanomaton tuodaan esiin, se on poliittista”, sanoi Annie Ernaux Nobel-puheessaan. Hän puhui siitä, miten kirja voi auttaa murskaamaan tukahdutettuihin kokemuksiin liittyvän yksinäisyyden ja muuttaa elämän. Kirjoitan tytöstä ja naisesta, joka elää kokemuksiaan. Minä en olen henkilöhahmo. Jätin esille vain ajatukset. Me olemme olemassa vain suhteessa aikaamme. Aikakausi tekee meidät ja me teemme aikakauden.

Reeta Joensuu rakastaa runoja - me muut myös. Mitä jos...

YLE: Tämän runon haluaisin kuulla on runoja rakastavien radiokuuntelijoiden toiveohjelma.

Ohjelman toimittajia ovat Pietari Kylmälä ja Kaisa Pulakka. Tuottaja on Sari Siekkinen. 

Näyttelijät esittävät kuuntelijoiden toiverunoja.Toiveiden postitusosoitteet: toive.runot@yle.fi tai Tämän runon haluaisin kuulla PL 79 00024 Yleisradio.    

Reeta Joensuu rakastaa runoja, edelleen myös niitä, joita on Iin seudulla vuosikymmeniä sitten esittänyt.

Tämän vuoden (2024) aikana Iin seurakunta ja Iin kunta ovat yhdessä juhlistaneet kuluvaa juhlavuotta järjestämällä lukuisan määrän konsertteja, näyttelyjä, kilpailuja, kesätapahtumia, historiakierroksia. Kulttuuritarjonta on ihastuttanut. Vain runot, runoillanvietot, ovat toistaiseksi jääneet paitsioon. 

Runo antaa sanojen sisältämää voimaa. Tällä sivulla julkaisen iiläisen ystäväni, Reeta Joensuun toiverunoista kaksi.  

1. ALPO NOPONEN. MAHDOTON RATKAISTA. (Suomen Runotar, 4. p. 1951)

Se on, ystävä, ratkaista mahdoton,

minä aikana ihminen kaunein on ...

Valokummulla suojatun kotimäen

hänen lapsena leikkivän ensin näen,

sinitaivaan puhtaus silmissään,

sulot kutrit kullasta ympäri pään.

Elon nuoren siinä on aamunkoi, 

jota päivä kaukainen purppuroi.

Hän on ystävä tähtien, enkelten,                                                           

hän on kevään kaunehin kukkanen,

hän on toivon nouseva, vihryt saari,

hän on auringon hohde ja sateenkaari.

Hänt aina ma katselen ihailuin,

väliin kyynelesilmin, mut naurussa suin:                                            

Hän kaunis on, min en tietää vois,

minä aikana ihminen kauniimpi ois.

Minä nuorukaisena sitten saan

hänen nähdä rientävän maailmaan.

On toiveita täysi ja uljas hän,

hän uhkuvi voimia elämän;

viel otsalla kirkkaus aamuinen

kuin sankari käypi hän riemuiten,

on poskilla verevä rusko,                                                            

poven täyttää luottamus, usko.

Mahdoton ratkaista, 1951. Valokuva, 1957.

Hän seppelöidyllä purrellaan

elonvirtaa valmis on laskemaan,                                                

meren aavan hän etsivi selkää,

ei kareja, myrskyä pelkää.

Sen tehdä, mi toisilta kesken jää, 

sen voittaa, min vuoksi muut maatuu,

sen tahtovi hän, se on määränpää; 

hän sen saavuttaa tahi kaatuu.

Kun silmänsä näen mä säihkyvän,

kun uhrauksiin on valmis hän,

hän kaunis on, min en tietää vois,

minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.

Hänet kesässä kypsässä nähdä saan.

Häll on elämän vakavuus kasvoillaan;

hän taistelee ja hän tekee työtä,

tuul enemmän vastahan käy kuin myötä.

Hän matkan varrella ainiaan

on pakko hillitä purjeitaan,

sillä keskellä kuohuvan aallokon

hänen pieni purtensa vaarass on.

Elo pettää niin monet toivehet,

monet kuihtuvat kesken kukkaset;

minne kylvää hän, siitä toinen niittää,

häntä tuskin kenkään muistaa ja kiittää,

joka riemu murehen myöskin tuo,

valohetket kaikki ne varjon luo.

Hän on vavissut kohtalon ankaruutta,

kun huolen jälkeen sai huolta uutta;

hän onnen iskuista maass on maannut,

mut kilvoituksista vain ei laannut,

kun toipui, riensi hän taistoon samaan,

hän oppi itsensä unhottamaan,

hän velvollisuuttansa täyttäen

niin siirtyi päivästä toisehen.

Hiki virtaa otsalta, rinta lyö,

mut jalouden leimankin antaa työ.

Kun joskus hän pyyhkivi otsan hien

ja huokaa hetkisen laidassa tien,

hänen katseessansa ja piirteissään

näen jälkiä kestetyn myrskysään,

näen suuren, ylevän ilmehen,

joka uhmii oikkuja hetkien,

jopa sortuessakin vielä on 

luja pantti voittoisan taistelon...

Hän kaunis on, min en tietää vois,

minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.

Hänet näen sitten vanhuuden syksyllä,

pää harmaana, hartiat kyyryssä;

ovat kasvot ryppyiset, silmiss on

valo lauhtunut ilta-auringon.

Tuoss sauvan turvissa astuu hän,

ja hän näyttää alati miettivän

tien kulkua kummuilta lapsuuden 

sen loppuun, hautojen äärehen.

Hän matkan tappiot, harhailut 

on kaikki tyynenä kuitannut.

Kun elon vaihtelevaiset kuvat

taas vuoroon hänelle ilmaantuvat,

hän niitä katsoo ja hymyää:

"Niin, unta vain oli kaikki tää!"

Hän lepää töistään ja odottaa

vain tuonen airutta kutsuvaa,

ja niin hän taipuu sen vietäväksi

kuin muinoin leikistä kehtoon läksi.

Ja armaat lapsuuden muistelmat

ja nuoren unelmat uhkeat,

ja parhaat hedelmät miehuustyön

hän kokoo, luo niistä kukkaisvyön,

jota kantain käypi hän tähystäin

unelmainsa uusihin maihin päin.

Kun kilvoituksien raueten

ja haudanvuotehen aueten

hän kunnisseppele ympäri pään

käy luottavaisena lepäämään,

hän kaunis on, minen tietää vois,

minä aikana ihminen kauniimpi ois.

2. TERTTU HYTTINEN. ISOÄITI MARIA

Tämä runo on julkaistu "Runo on vapaa" -teoksessa (Otava, 1996). 

Terttu Hyttinen, o.s. Sievilä, toimittaja Sodankylässä, ja kirjailija, 1917 - 2014.

Pitkän käytävän päässä 

huoneessa numero satakaksitoista

asuu isoäiti Maria

- ja odottaa kirjeitä ja kesää.

Jo toistakymmentä vuotta

on isoäiti Maria 

odottanut samassa huoneessa.

Ja kesät tulevat ja menevät,

ja isoäiti Marian kaapin päällä

kasvaa kuvapostikorttien määrä,

korttien, jotka on lähetetty Firenzestä, Floridasta, Sveitsistä, Espanjasta, Keniasta

ja Nuubiasta.

Jokaisen kortin kirjoitukset 

isoäiti Maria muistaa ulkoa: Ihana matka, suurenmoinen loma. En ehdi kirjoittaa nyt, on kiire.

Kun tulee kesä, tulemme käymään.

Kirjoitan myöhemmin.

Mutta isoäiti Maria on oppinut odottamaan.

Neljä vuosikymmentä hän kantoi vettä joesta 

karjalle ja ihmisille, ja odotti oman kaivon rakentamista.

Hän synnytti kaksitoista lasta ja

tunsi kipua vasta silloin kun lähetti lapsensa kouluun 

ja maailmalle.

Kolmastoista lähtijä oli oma aviomies, vuodekumppani,

jonka kuolema korjasi.

Mies, joka oli luvannut kaivaa kaivon omalle maalle heti kun

talo saadaan valmiiksi.

Kaksitoista työntekijää yhteiskunnalle

synnytti isoäiti Maria

päästäkseen asumaan pitkän käytävän päähän

huoneeseen satakaksitoista.

Ja tullakseen unohdetuksi.

Ei kaksitoista kertaa vuodessa

vaan kaksitoista kertaa vuoden jokaisena päivänä.

Isoäiti Maria täytti kahdeksankymmentä vuotta 

kaikessa hiljaisuudessa

koska juhlien järjestämisestä olisi vaivaa niille

joilla on kiire.

Mutta kaikesta huolimatta isoäiti Maria

on onnellinen ja toiveikas ihminen.

Huoneensa yksinäisyydessä

hän lukee kirjojen kirjaa 

Pyhää Raamattua ja

ristii työn kovettamat sormensa rukoukseen ja rukoilee niiden puolesta

joita rakastaa.

Joka päivä hän suorittaa 

pienet askareensa.

Järjestelee kuvapostikortit ja pyyhkii huolellisesti tomut

lastenlasten ylioppilaskuvista.

Ja muovikukat

nuo unohdettujen ihmisten kukat

"kukkivat" maljakossa.

Taiteiden illat Iissä 2023. Taitotalolla VÄLÄHDYKSIÄ ELÄMÄSTÄ, yhtenä tarinoiden kirjoittajana TAIMI HAUTALA Iistä.

Taimi Hautala Iistä. Joulutarina,18.12.2007. 

Jouluriemun pelastus 

Korvatunturin joululahjapajassa kävi kova tohina. Jouluun oli aikaa enää kuukausi. Kova työntouhu piti tontut kiireisinä. Jokaiselle oli annettu oma tehtävä. Joulupukki luki lasten lähettämiä kirjeitä ja kirjasi erilliseen vihkoon mitä kukin lapsi lahjaksi toivoi. Sitten hän vei työmääräykset tontuille pajaan.

Nuorille tontuille hän antoi kaikki teknillistä osaamista vaativat tehtävät. Tontut tekivät työtä käskettyä. Jotkut tontut olivat ahkeroineet joulupukin lahjapajassa jo satoja vuosia. Työ oli heille mieluista, mutta viime vuosina lasten lahjatoiveet olivat käyneet aina vain vaativimmiksi. Tontuista vanhimmat olivat tottuneet veistämään vain puuhevosia ja puuautoja. 

Nyt aika oli muuttunut. Heidän taidot eivät enää riittäneet nykylasten toiveita täyttämään. Niinpä Joulupukki siirsi tontuista vanhimmat huolehtimaan poroista. Porot olivat myös hyvin tärkeässä asemassa joulun aikaan, jolloin lahjoja vietiin Suomen kaikkiin koteihin.

Petteri Punakuono, poroista kaikkein kuuluisin, oli myös hyvin vanha ja sen kunto oli iän myötä heikentynyt. Tonttu Touhukas oli Joulupukin toimesta siirretty hoitamaan Petteri Punakuonoa, jotta se olisi varmasti hyvässä kunnossa aattoiltana. 

Tonttu Touhukas tiesi, että Joulupukki haluaa aina aattoiltana itse valjastaa Petteri Punakuonon joululahjarekensä eteen.

Joulupukki luotti Petteri Punakuonoon. Sen nenä oli valaissut tien lasten luo lukuisina Jouluaattoina, eikä lasten ollut koskaan tarvinnut turhaan odottaa lahjojaan sen takia, että Joulupukki olisi eksynyt pimeällä metsätaipaleella.

Tonttu Touhukas kahlasi lumessa metsän reunaan, jossa porot olivat aitauksessa. Pieni valopilkku ohjasi hänet kuusen luo, jossa Petteri Punakuono kyyhötti pää painuksissa. "Mikä sinulla on hätänä?" kysyi Tonttu Touhukas. "Minun jalka on kipeä", vastasi Punakuono. "Voi, voi", päivitteli Tonttu Touhukas. "Nyt on hyvät neuvot tarpeen. Minä lähden heti paikalla käymään Tonttulan Apteekissa ja tuon sinulle lääkettä ja sidetarpeita tuohon jalkaasi. Sehän näyttää olevan kovasti turvoksissa. Älä pelkää, kyllä me saadaan sinut kuntoon ennen Jouluaattoa."

Tonttu Touhukas kipaisi kipinkapin Tonttulan Apteekkiin ja kahmaisi kainaloonsa jotain kylmägeeliä ja ison sideharsorullan ja juoksi yhtä ketterästi takaisin Petterin luo. "Tästä kun vähän sivelen ja laitan siteen jalkaasi niin huomenissa olet varmasti jo kunnossa. Muista syödä jäkälää mahasi täyteen, niin etköhän ala parantua.

Kun Touhukas oli saanut hoidettua Punakuonon jalan, hän hymyili salaa itsekseen. Petteri Punakuono huomasi tontun hymyilevän, mutta ei virkannut mitään. Punakuono arveli, että tonttu oli vain niin varma hänen jalkansa paranemisesta, että hymyili vain omaa tyytyväisyyttään. Petteri söi mahansa täyteen herkullista jäkälää ja laskeutui makaamaan kuusen suojaan. Pian oli Punakuono unten mailla.

Tonttu Touhukas oli keksinyt idean. Jos Petteri Punakuonon jalka ei ole aamulla vielä kunnossa, hän alkaa kouluttaa toista vasta kaksivuotiasta valkoista poroa Joulupukin ajoporoksi Jouluaattoa varten. Hän meni poroaitauksen perälle, jossa tämä nuori valkoinen poro oli kuopimassa jäkälää lumen alta. Porolla ei ollut vielä nimeä. Tonttu Touhukas mietti, minkä nimen uudelle ajokille antaisi.

Hän valjasti poron reen eteen ja aloitti ajo-opetukset. Tonttu Touhukas ei ehtinyt kunnolla ottaa suitsista kiinni, kun tämä nuori poro jo ryntäsi matkaan kuin ajatus. Silloin Tonttu Touhukas sanoi ääneen: "Juoksehan AatonAjatus, sinulla on Jouluaattona tärkeä tehtävä olla Joulupukin oma ajoporo."

Touhukas oli ihmeissään, miten oppivainen AatonAjatus oli. Sitä ei todellakaan tarvinnut paljon käskeä. Se kulki niin kuin piti pelkällä ajatuksen voimalla. Tonttu Touhukas ajeli AatonAjatuksella koko harmaan päivän, ihan iltapimeään saakka, ja vaikka AatonAjatuksella ei ollutkaan loistavaa nenänpäätä, osasi se silti kulkea pimeässä oikeaan suuntaan ohjastajan ajatuksen voimalla.

Tonttu Touhukas oli innoissaan, mutta hän ei kuitenkaan aikonut vielä kertoa Joulupukille asiasta mitään. Hän päätti vielä katsoa, miten Petteri Punakuonon jalka paranee. Hän vei AatonAjatuksen aitaukseen ja kävi vielä silittämässä Petteri Punakuonon selkää ennen kuin meni itse tallin vintille nukkumaan.

Aamulla herätessä Tonttu Touhukas meni katsomaan, miten Petteri Punakuono voi. Petteri ontui edelleen jalkaansa, joten Tonttu Touhukas päätti jatkaa AatonAjatuksen kouluttamista. Hän päätti kiertää koko Korvatunturin. Niin hän valjasti taas AatonAjatuksen reen eteen, ja ennen kuin hän ehti antaa mitään käskyä, lähti AatonAjatus taas juoksujalkaa tielle, joka kulki Korvatunturin ympäri. Seuraavana päivänä Tonttu Touhukas päätti ajella AatonAjatuksella vähän kauemmas, ihan Rovaniemelle saakka. Niin kävi taas, että AatonAjatus tiesi, missä Rovaniemi on, ja sinne se meni Tonttu Touhukkaan ajatuksen voimalla.

Kului viikkoja, ja Jouluaatto lähestyi, eikä Petteri Punakuonon jalka ollut parantunut yhtään. Tonttu Touhukas ei kuitenkaan uskaltanut kertoa asiasta Joulupukille, vaikka hänellä oli koulutettuna tämä uusi ajoporo. Hän pelkäsi, ettei Joulupukki sittenkään suostuisi uskomaan, että AatosAjatus osaisi kulkea pimeässä kaikkien lasten kotioville niin kuin lukuisina Jouluaattoina Petteri Punakuono oli osannut.

Niin koitti vihdoin Jouluaatto. Joulupukin pajassa oli kaikki lahjat paketoitu valmiiksi. Kävi kova vilske, kun tontut lajittelivat lahjasäkkejä eri kyliin vietäviksi. Silloin ovelle ilmestyi itse Joulupukki suureen turkkiin kääriytyneenä. Hän huuteli: "Tonttu Touhukas, missä minun poroni on?" Touhukas oli valjastanut AatonAjatuksen Joulupukin reen eteen ja kantoi lahjasäkkejä kyytiin. "Tässä on Joulupukin uusi ajoporo AatonAjatus."

Silloin Joulupukin ilme synkistyi. "Mitä, mitä, missä on Petteri Punakuono? Tonttu Touhukas, mene heti hakemaan minun poroni. Minä en lähde matkaan millään kokemattomalla porolla!"

"Mutta kun Petteri Punakuonon jalka on kipeä, ei se voi lähteä niin pitkälle matkalle", yritti Tonttu Touhukas selittää. "Mene nyt heti paikalla valjastamaan Petteri Punakuono, lapset odottavat, ei minulla ole aikaa hukattavana, sanoi Joulupukki. 

"Mutta kun", yritti Tonttu Touhukas. Mutta Joulupukin parta vipatti siihen malliin, että Tonttu Touhukkaan oli pakko totella. Hän valjasti Petteri Punakuonon, joka nilkutti paikalle allapäin. 

"Ei voi olla totta? sanoi Joulupukki. "Mitä me nyt tehdään?". 

Tonttu Touhukas osoitti AatosAjatusta ja pyysi, josko Joulupukki edes kokeilisi, lähteekö AatosAjatus matkalle hänen ajatuksen voimalla.

 "Viekää Punakuono talliin ja hoitakaa sitä hyvin sillä välin, kun olen viemässä lahjoja Suomen lapsille, sanoi Joulupukki kotiin jääville tontuille.

Sitten Joulupukki istui rekeen ja ajatteli lapsia, jotka odottivat häntä. AatosAjatus ei kuitenkaan liikahtanutkaan, vaikka Joulupukki nyki suitsista. Joulupukki oli menettää toivonsa. Hän mietti, millä  ihmeen konstilla hän pääsee jakamaan lahjojaan. Eihän Joulupukki voi unohtaa lapsia Jouluaattona, sehän olisi heille hirveä pettymys ja lapset varmaan menettäisivät uskonsa Joulupukkiin. 

"Jospa minä ohjastaisin, kun olen kouluttanutkin AatonAjatuksen. Luultavasti se lähtee liikkeelle vain minun ajatuksen voimalla, sanoi Tonttu Touhukas Joulupukille. Ja Joulupukki suostui ehdotukseen siirtymällä itse reen perälle vällyjen alle istumaan. Tonttu Touhukas otti ohjakset käteensä ja samassa AatonAjatus lähti kiitämään hurjaa vauhtia matkaan.

Näin Jouluaatto sujui alkukommelluksista huolimatta tavalliseen tapaan, ja kaikki lapset saivat lahjansa sinäkin Jouluaattona. Ja jouluriemu oli pelastettu. Kiitos AatonAjatuksen! 

IiSanomat (MTR/JK), 23.8.2023. 

IiSanomat uutisoi Kari Väänäsen vierailun Iin Taitotalolla. Osuutensa jälkeen  Väänänen suuntasi Kuivaniemen kirjastolle. Tämän jälkeen Taiteiden ilta...

jatkui Taitotalon salissa teemalla "Välähdyksiä elämästä", eli musiikilla, runoilla ja ajatelmilla. Näihin rakentuvat tarinat perustuivat sekä Tommy Tabermanin että  paikkakunnan oman taiteilijan, Taimi Hautalan teksteihin. Tarinoita tulkitsivat Lea Backman ja Hannu Tihinen.

TAIMI HAUTALAN KIRJALLISTA TUOTANTOA ESITELLEN, tässä Taimin teksti:

Mihin ihmistä enää tarvitaan?

Tekoäly, tietoverkko, robotti-ihmiset, ja muut härpäkkeet valtaavat maailman. Millaiseen maailmaan ihmispolo on menossa?

Kun tietokone alkoi yleistyä 80-luvun lopulla, sitä pidettiin hyvänä asiana ja sitähän se  olikin aluksi. Käsin tai kirjoituskoneella täytettävät lomakkeet eri virastoissa voitiin siirtää arkistojen kätköihin. Erilaisiin virastojen toimintoihin laadittiin omat ohjelmat tietokoneelle. Saimme ohjelmien käyttöön pikakoulutuksen, mutta ohjelmat olivat helppoja, koska työvaiheet olivat ennestään tuttuja. Vuoden lopussa kaikki asiakirjat voitiin tulostaa, myös kirjanpito joko paperiversiona tai tallentaa "korpulle.

Mutta emme vielä tuolloin tarvinneet työssämme nettiä eikä sinne onneksemme oltu siirretty kaikenmaailman asioita. Edelleen oli mahdollista kohdata ihminen ihmisenä.

Jäin Iin sosiaalitoimistosta eläkkeelle vuoden 2004 lopussa. Vielä ainakin minun työssäoloaikanani pystyi puhelimella tiedustelemaan eri virastoista, pankeilta, verotoimistoilta työssä tarvittavia tietoja. Nykyään se on kuulemani mukaan täysin mahdotonta.  

Mutta kehitys kulkee eteenpäin eikä jarrutusjälkiä näy. Ja niinhän siinä on käynyt, että it-alan insinööreillä on nälkä kasvanut syödessä. Ne eivät ole tyytyneet 1980 - 2000 -lukujen kehitykseen, vaan vielä oli liikaa ihmisiä töissä virastoissa, laitoksissa ja teollisuudessa. Ihmisistä piti päästä eroon hinnalla millä hyvänsä. Muutamassa vuodessa katosivat kunnista verotoimisto, poliisiasema. KELA, posti, pankit, kyläkoulut jne.

Kaikki inhimillinen toiminta ihmisten palvelemiseksi lakkasi kuin seinään. Kaikki asiat siirrettiin digiaikaan, netin syövereihin; ainakin tavallisen vanhan, jopa sairaan ihmisen ulottumattomiin. 

Tavoiteltiinko näillä toimenpiteillä yhteiskunnalle säästöjä? Ilmeisesti! Mutta tuliko säästöjä? Ei todellakaan! Kaikkiin virastoihin, laitoksiin, kouluille ja koululaisille piti hankkia uudet tietokoneet, läppärit ja koululaisille myös kalliit koulukuljetukset joka päivä syrjäkyliltä asutuskeskuksiin ylisuuriin kouluihin, joissa lapset kokevat turvattomuutta, ja mielenterveysongelmat kasvavat, ja hoitojonot vain pitenevät.

Meidät vanhukset on myös unohdettu. Kunnista on lakkautettu aikanaan hyviksi koetut kotiavustajien toimet. Aikanaan vanhukset pärjäsivät pitkään kotona, koska kotiavustaja sai todellakin auttaa vanhusta, esimerkiksi käydä kaupassa, avustaa ruokailussa, tehdä pienimuotoista siivousta.

Nykyään hoitaja käväisee vanhuksen luona vain tarkistamassa, onko lääkkeet otettu ajallaan, ja kiiruhtaa seuraavaan kohteeseen. Kaikenlainen muu toiminta, joka viittaisi työntekoon vanhuksen luona, on ehdottomasti kielletty - vaikka nykyään vanhukset joutuvat olemaan kotona entistä huonokuntoisempina, koska hoivapaikkoja ei ole tarpeeksi eikä niihin pääse.

Nettiasiointiin siirtyminen pelkästään tuo myös meille vanhoille ihmisille paljon ongelmia. Kaikilla ei ole edes tietokonetta tai ei ole tarpeeksi osaamista niiden käyttöön. On erittäin surullista, kun mitään asiaa ei enää voi hoitaa puhelimella, vaikka se olisi meille vanhoille luontevin tapa asioiden hoidossa. Samalla se toisi turvallisuuden tunnetta, kun saisi esittää asiansa oikealle ihmiselle. Mutta, mutta, sekin turva on viety meiltä. Enää ei puhelimessa vastaa ihminen vaan jokin automaatti, joka hokee vaan, että voit hoitaa asiasi netissä www. 

Mutta mistä minä tietokoneen sitten hankin, kun ei ole ylimääräistä rahaa, ja eläke riittää juuri ja juuri sairaskuluihin ja muuhun elämiseen?  Enkä minä usko, että sormeni enää taipuvat tietokoneen näppäimiin, se kun tuo reuma on tehnyt minut niin kankeaksi. Ja mahtaa kai tietokone maksaakin paljon enemmän kuin jos voisi asioida puhelimella niin kuin ennen - ja siellä vastaisi ihan oikea ihminen! 

Kaikki ennen palveluammateissa olevat työntekijät on siirretty taustalle, pois silmistä. Sääliksi käy heitäkin, jotka joutuvat työskentelemään etänä esimerkiksi tutkimassa ihmisten netin kautta varaamia lääkäriaikoja ja muita varauksia. Pitemmän päälle sellaiseen työhön turhautuu, kun ei voi olla yhteydessä toisiin ihmisiin.

Vielä on lisää kauhuskenaarioita tulossa. 

Ihmistä ei kohta enää tarvita ollenkaan. Robotit valtaavat maailman ja tekevät työt ja esiintyvät myös kaikissa taiteen lajeissa. Robotit kirjoittavat jo runoja, kirjoja ja laulavat jopa oopperassa. Oopperalaulajat joutuvat tulevaisuudessa syrjäytetyiksi, koska laulajan ei enää tarvitse olla aito ihminen, vaan sen voi hoitaa virtuaalisesti jokin ihmistä muistuttava hahmo. Kohta ei myöskään sairaaloissa ja hoivakodeissa ole enää oikeita hoitajia eikä lääkäreitä vaan robotit ja tekoäly valtaavat melkein kaikki ihmisten työpaikat. 

Miksi Suomessa ollaan huolissaan väestön kasvun hidastumisesta, kun ihmisiä ei tunnu tarvittavan? Muutenkin nykymaailmassa työkulttuuri on "perseestä". Tubettajia riittää pilvin pimein, ja he kertovat saavansa huimia tuloja pelkästään sillä, että kuvaavat itseään ja tekemisiään ja siirtävät kaiken nettiin, josta toiset samankaltaiset tyhjäntoimittajat heitä tubettajia seuraavat, ja mainostajat maksavat tuollaisesta hölynpölystä.

Aika entinen ei koskaan enää palaa; aika jolloin rehellinen, oikea työ oli vielä arvossaan.

Näin pohdiskellen ja puntaroiden 82 vuoden elämänkokemuksella,

Iissä 8.5.2023 Taimi Hautala

Taimi Hautalan runokirjasta (2010) valitut neljä runoa.

Minä sinun äitisi

Minä sinun äitisi
olen tavallinen ihminen.

En minä ole superhyvä,

en tehokas joka paikan höylä,

en kunnioitustasi kerjäävä marttyyri.

Olen vain ihminen.

Ellen riitä sinulle lapseni, 

en voi mitään.

Haluan elää omaa elämääni,

en suinkaan toisen elämää.

Olen vähään tyytyväinen,

rakastan rauhallisia koti-iltoja,

rakastan metsän turvallista syliä,

rakastan elämää kaikkinensa.

Pitääkseni itseni ehjänä,

tarvitsen paljon hiljaisuutta.

Elämässä on ollut karikoita

ja niin kai pitää ollakin.

Toivottavasti jokainen tielleni

sattunut este on muovannut ja 

kasvattanut minua.

Toivon että pahimmat särmät olisivat

hioutuneet ja voisin täysin rinnoin 

nauttia jokaisesta olemassaolon hetkestä.

Mutta elämä on kasvua alusta loppuun.

Vielä on toivoa.

Vielä omaan rohkeutta toteuttaa itseäni.

Kasvukipuja koko elämä

Haluaisin ystävän,

joka kuuntelisi,

olisi lähellä,

ymmärtäisi.

Mutta kun vartioin 

reviiriäni kuin koira ikään,

en päästä lähelle,

pelkään haavoittuvani.

Olen sivusta katsoja

omassa elämässäni.

Eksyksissä

Nuori sosiaaliluukulla.

Enemmän kuin rahaa

tarvitsisit olkapäätä.

Olet eksyksissä autiomaassa,

etsit ihmisen jälkiä hiekasta,

löytämättä.

Etsit rohkeasti apua.

Käyttäydyt tuhoisasti.

Yhä syvemmälle yksinäisyyteen

vajoaa nuori mielesi, kypsymätön.

Hyvän päivän resepti

Herätä uuteen aamuun

koiran kuonon ja tassun kosketuksella.

Lintujen liverrys avonaisesta ikkunasta.

Auringon lämpö terassin lattialla paljaissa varpaissa.

Mansikkamaa auringon paisteessa.

Ruohon leikkuu.

Pääskysten taitolento taivaalla.

Istuskelu mökkilaiturilla.

Veneretki joella.

Makkaran paisto nuotiolla.

Saunan löyly ja koivuvihdan tuoksu iholla.

Istuskelu saunan portailla kylpemisen välillä.

Pulahtaminen laiturilta uimaan.

Iltakahvit ja mansikkatorttu.

Siinä se on sekoitus kesäisestä mökkipäivästä.

p.s. Vuoden 2023 Taiteiden illat Iissä - postauksen nosto 10.9.2024.  

Ihmisyyden paremmat puolet ilmenevät lapsiaiheissa, sanoo Sanna Koivisto.

(Sanna Koiviston jutun nosto, 7.9.2024.)

Aihe: Sanna Koicviston elämäntyönäyttelyn avajaiset 1.4.2023 Kemissä.

Kuvataiteilija ja kuvanveistäjä Sanna Koiviston KOHTAAMISIA -elämäntyönäyttely avattiin 1.4.2023 Kemin Taidemuseossa. 

Samassa tilaisuudessa julkaistiin myös Rita Dahlin kirjoittama kirja Matka mahdollisuuksien ovelle. Sanna Koivisto ja hänen taiteensa. 

Kirjan on kustantanut kemiläinen Atrain & Nord.

   

Sanna Koivisto: 

"Minussa elää edelleen pieni lapsi, siksi minulle on luontevaa ja helppoa ilmaista lapsiveistosten kautta ihmisyyden parempia puolia. Saan siitä myös hyvää mieltä”. Lapsiaiheiden lisäksi eläinrakas Sanna Koivisto tekee näyttäviä eläiniheisia teoksia. 

(Teksti: Birgitta (Peipa) Mäki, kulttuurituottaja, Taidekeskus KulttuuriKauppila / Art Centre KulttuuriKauppila.)