Sally Salminen, ruotsiksi kirjoittanut kosmopoliitti Ahvenanmaalta.

teksti: katakorhonen56@gmail.com

Pohjoismaisella kirjallisuusviikolla luettiin iltahämärässä Sally Salmista.

Föreningen Norden i Pajala järjesti tapahtuman kutsumalla vieraaksi naapuri-Suomen eli Kolarin lukijoita. 

Vuoden 2021 perinteinen ääneenlukutapahtuma järjestettiin marraskuussa Pajalan kirjastossa osana Pohjoismaisen kirjallisuusviikon tapahtumia. 

Haaparannanlehden suomalainen versio kirjoitti tapahtumasta. Föreningen Norden i Pajala oli kutsunut tapahtumaan mukaan Suomen Kolarista (yhdistyksen ystäviä) Kolarin kirjaston välityksellä. 

Tapahtumaan tarvitaan kaksi ääneenlukijaa: toinen lukee ruotsiksi ja toinen suomeksi. 

Tällä kertaa lukuteokseksi oli valittu Sally Salmisen Katrina (1936), joka

oli kirjailijan ruotsiksi, New Yorkissa kirjoittama romaani - ja jo 1930-luvun bestseller (Turun Sanomat, 2018). 

Katrina-teoksesta uusimman suomennoksen (2018) tehnyt Juha Hurme on kuvannut Sally Salmista  ruotsiksi kirjoittavaksi ahvenanmaalaiseksi kosmopoliitiksi.

Iltahämärässä-tapahtuman suurin anti itselleni oli saada lukea Salmisen valittua tekstiä suomeksi; vanhaa suomennosta tosin, mutta ei haitannut. Sain todellisen kipinän tutustua paremmin Salmisen teoksiin. 

_____________________________________________________________________________

"Kunnes lopulta sekin unohtui..." 

Turun Sanomat julkaisi artikkelin Sally Salmisesta 2018.
Tuolloin ajankohtaista oli Juha Hurmeen uusi käännös Katrinasta.

Salmisen Hiekalle rakennettu (1941) ja Katrina (13. painos, 1959).

 Salmisen Hiekalle rakennettu -romaani julkaistiin 1941, ja Otava markkinoi teosta ajankohtaisuudella (Jatkosodan syttymisen aika Suomessa). 

Otava kustannusyhtiönä on kirjoittanut (1941) asiasta näin: Maamme viimeaikaiset vaiheet, joilla on ratkaiseva merkitys romaanin tapausten kulussa, antavat kirjalle erikoisen ajankohtaisen mielenkiinnon, joka myös osaltaan varmistaa Sally Salmisen romaanien aina taattua menekkiä.    

Itselläni kirjoittajana on kahden kirjan verran kokemusta kustannustoiminnasta. Oma näkemykseni on, että ajankohtaisuus ainoana myynnin mittarina tekee kirjasta hyvin lyhytikäisen ja nopeasti "vanhenevan aikansa lapsen".  

Näkemystäni tukee Turun Sanomissa julkaistu Simopekka Virkkulan teksti: "Katrina oli Salli Salmiselle onni ja taakka. Esikoisromaani sai niin suuren kansainvälisen menestyksen, että kirjailijan koko myöhempi tuotanto jäi esikoisen varjoon.

Kunnes lopulta sekin unohtui." 

Kuvassa myös Salmisen romaani (siniset kannet) Kalastajakylän prinssi (2. painos1953).

Salmisen kääntäjiä ovat olleet mm. Aukusti Simojoki, Katri Ingman ja Juha Hurme.                                

Musiikkikasvatus on tunnekasvatusta, sanoo Hovineidon Musiikkikoulun maisteri Mirjami Hiltunen

Kirjan nimi: Siirin ja Santerin hoviväki 

Kirjoittaja: Mirjami Hiltunen

Kuvittaja: Keanne van de Kreeke

@ Hovineidon Musiikkikoulu

Julkaisuvuosi: 2021

Teos on omistettu musiikkipedagogi Veronika Järvisen muistolle.

Mirjami Hiltusen musiikkisatukirja äänitallenteineen sai innoituksensa Kolarin kansalaisopiston entiseltä musiikinopettaja Vera Rodionovalta (1941 - 2008).

Veran opetustyö alkoi Kolarissa 1992 ja kesti kymmenen vuotta.  Vera tarjosi paikkakunnan nuorille musiikin oppilailleen  ammattitaitoista opetusta ja ohjausta sekä laulussa että soitossa.
Kymmenen Veran opetusvuoden aikana yli 70 oppilasta suoritti Kolarin kansalaisopistossa musiikin  perusopinnot.
 
Vera oli juuriltaan venäjänsuomalainen musiikkilahjakkuus, joka oli syntynyt Neuvostoliiton Sortavalassa Karjalan tasavallassa, ja aikuistuttuaan suorittanut korkean tason musiikkiopinnot Neuvostoajan Leningradissa. Veran karisma oli rakentunut hänen Neuvostoliitossa saamaansa korkeatasoiseen musiikkikoulutukseen.  

Kolarin vuosiensa jälkeen Vera käytti itsestään esiintyvänä laulutaiteilijana nimeä Veronika Järvinen. 

Mikä Mirjamin kirjassa ilmentää Veran musiikillista ajattelua?

Olen käyttänyt aikaa tutustuakseni Mirjamin kirjaan siinä mielessä, löydänkö kirjasta sitä kasvatuksellista näkemystä, johon Veran opetus perustui. Siirin ja Santerin hoviväki perustuu Veran näkemykseen lapsesta oppijana sellaisena kuin Vera ehti Mirjami Hiltuselle puhua ja havainnollisesti näyttää.   

Heti alkuun sanon, että tämä kirja toimii (lasten parhaaksi) lasten ja heidän opettajansa välisessä vuorovaikutuksessa. Viisivuotias lapsenlapseni ei ollenkaan innostunut kirjan satujen ja musiikkikappaleiden kuuntelusta automatkalla, vaan automatka itsessään kiinnosti kuuntelua enemmän  viisivuotiastani. 

Elämme äänien ja hälyn maailmassa.

Nykylapselle linkki äänitallenteeseen ei  lupaa uutta kokemusta. Hälyisän ja meluisan maailmamme myötä jopa kirjan itseisarvo on rikkoontunut. Kirjojen ja kirjoittamisen maailma uhkaa tukehtua äänten sekamelskaan. 

Siksi Mirjamin kirjan käyttö opetusmateriaalina voisikin tapahtua kirjan itseisarvoa kunnioittaen. Näin kirja ikään kuin saisi mahdollisuuden tarjota moneen suuntaan kurkottelevaa henkistä tunneravintoa pienelle lapselle. Kirjan mahdollisuus toimia tunnekasvatuksen apuvälineenä perustuu sadun ja musiikin lasta inspiroivaan yhteisvoimaan. 

Hovineidon musiikkikoulun arvostama tunnekasvatus onnistuu myönteisten, iloisten tai hyvien oppimiskokemusten avustuksella.  Mirjamin kirjassa satu ja musiikki yhdessä kasvattavat opettajan ohjauksessa. Tunnekasvatuksessa pätevät samat kasvatuksen ja kasvattamisen  lainalaisuudet kuin kasvatuksessa  yleensäkin. 

Opettajana (evp) olen varma tunteiden merkityksestä kaikessa oppimisessa. Kaikki ihmiselle uusi opitaan sillä hetkellä, kun tunteet heräävät. Koska tunteet ratkaisevat oppimisessa, niihin sisältyy sekä mahdollisuus että riski. Tästä syystä ohjattu tunnekasvatus lasten parissa on herkkyyttä ja tietoa vaativaa työtä. Lapsi on tärkein - näin muistutti myös Vera Rodionova, jonka innoittamana Mirjami Hiltunen on tehnyt hienon musiikkisatukirjan. Kiitos kirjasta!  

Mirjami Hiltusen omin sanoin:

Kirja edustaa niitä samoja arvoja, jotka koen välittyneen Veran opetuksessa. Näitä arvoja ovat lämminsydämisyys, ilmeikkyys ja mielikuvitus.

Minulla on vahva kokemus siitä, että klassisen musiikin harjoittaminen kasvattaa lämminsydämisyyttä. Minulla on kokemusta myös siitä, että jos klassinen musiikki vain "valuu jossakin taustalla", esimerkiksi syväjäädyttyneiden tunteiden taustalla, ei tunnekasvatus toimi.

Kirjan maailmassa seikkailu synnyttää lapsissa luovia ajatusprosesseja sekä kasvattaa herkkyyteen, mikä oli myös Veran opetustavoite.

Omien tutkimusteni pohjalta olen luonut aika paljon satumusiikkia musiikkileikkikouluun. Olen testannut materiaalia lasten kanssa, ja tulokset ovat olleet todella hyviä. Satumusiikkini ajaa paljon niitä asioita, joita Veran opetus edisti. Olen ajatellut ennen pitkää myös julkaista videolle kuvattua oppimateriaaliani.   

Piia Korteniemen (o.s. Harju) haastattelema mummo oli Venetin Maila Kolarista. Kata kokosi Mailaan liittyvät sukutiedot.

TEKSTIT: 1. Elämänkerran kirjoitti opiskeluaikana Piia Korteniemi. (1996).

 2. Vuoden 1996 paikallislehdessä julkaistun jutun toimitti (Kolarin seurakunnan) Seppo Siurumaa.

Blogijutun ja sukututkimuksen toimitti Kata Korhonen (2021).

Mailasta tuli esikoislapsi 5. joulukuuta 1926 Saimi ja Valde Teurajärvelle. Perhe asui Kolarin Venejärvellä, lapsuuden kotitalon nimi oli Rinne. Rintheen Saimi ja Valte saivat Mailan jälkeen neljä tyttöä ja kaksi poikaa. 

Vas. kuvassa Maila kotona Venetin Varpulassa. 

Alla olevassa kuvassa puolestaan Maila äitinsä Saimin sylissä 50-vuotispäivän kunniaksi, 1976.

                                               

Piia Korteniemi on Mailan tyttärentytär. Hän haastatteli (1996) mummoansa osana opintojaan (elämänkaaripsykologia) . - Mielellään mummo aikanaan tähän osallistui. Yökylässä ollessani keskustelua aiheesta riitti yömyöhäiselle asti. 

Piia jakoi tekstinsä Varpulan perheenjäsenille jouluna 2004.

Mailan lapsuus

Pyysin Mailaa muistelemaan lapsuuskotiaan. Tällä tavoin juttu lähti kivasti kulkemaan. Hän kertoi olevansa vanhin perheen lapsista, joita yhteensä on seitsemän. Maila on syntynyt kotona pirtissä. Lapsuudenkotia hän kuvaili pieneksi ja pimeähköksi. Huoneita oli ainoastaan pirtti ja kamari. Sähköjä ei ollut. Valoa saatiin päretikkuja polttamalla ja pitämällä piisissä valkeaa. 

Ensimmäinen mielikuva itsestään Mailalla on noin kahden vuoden ikäisenä. Tähän aikaan hänelle on jäänyt mieleen velipojan syntymä. Seuraava muistikuva on sitten viisivuotiaana. Kouluun hän on mennyt vasta 11-vuotiaana - suoraan kolmannelle luokalle. Sitä ennen hän oli oppinut lukemaan kotona Raamatusta isoisän (Antti Antinpoika Niva) opettamana. 

Isoisä on muutenkin ollut Mailalle tärkeä. Hillareissut isoisän kanssa olivat olleet hauskin muisto lapsuudesta. Leikeistä ja leikkimisestä Maila kertoi käpylehmistä. rääsyistä tehdyistä nukeista, kuukkahyppelystä, erilaisista kilpailuista, sokkosilla leikkimisestä, piiloa ja konkkaa leikkimisestä. Lapsena hän on mielellään liikkunut metsässä, sillä siellä "kuulee kaiken elämästä"...

Kysyessäni mikä tuotti lapsuudessa iloa, sain kuulla: -Iloa toi se, että ruokaa riitti kaikille ja sai syödä vatsansa täyteen.

Lapsena Mailalla oli oma kasvimaa, jossa hän kasvatti keräkaalia, nauriita ja porkkanoita. Kaikki tällainen oli jokapäiväistä elämää muutenkin, elettiinhän maatila-perheessä, johon kuuluivat lehmät ja kaikki. Kymmenen vuoden iässä Maila oli ensimmäisessä työssään koko kesän. Hän oli paimenena, lehmiä paimentamassa, Ansaittu palkka oli tuotava kotiin vanhemmille. 

Lapsuutensa tärkeimmiksi ihmisiksi Maila nimesi kotiväen ja Fanne-kummin, jonka luokse hän aina tilaisuuden tullen karkasi sunnuntaisin. Fannen antama voileipä oli jotain ihanaa...Fanne sen kun sormellaan vielä voiteli! Voi oli harvinaista herkkua, ja jos sitä oli, niin maistaa sai ainoastaan pyhäpäivinä.

Mielestäni Mailan lapsuuden kokemukset näkyvät monella tavalla hänen nykyisessä elämässään. Hän pitää lapsenlapsiaan hyvänä, koska on aikoinaan kokenut omat isovanhemmat tärkeiksi (isoisä). Metsässä kävely ja luonto ovat vieläkin hyvin keskeisiä Mailalle. Luonnossa ajatukset selkiävät. Siellä on rauhallista. Lapsena ja nuorena koettu taloudellinen tiukkuus näkyvät Mailan nykyisessäkin käyttäytymisessä. -Mitään ei saa heittää hukkaan. Kaikkea on käytettävä niin kauan kuin pystyy. Hän suosii kierrätystä. 

Maila on vieläkin (1996: 70-vuotias) virkeä ja työteliäs, koska on pienestä pitäen ja vanhimman lapsen asemassa joutunut tekemään paljon töitä. Lapsuudesta on jäänyt mieleen myös pelon tunne. Hänen mielestään oli kauheata, että pienet lapset saivat tuntea pelkoa siitä, että ruoka ei riitä.

Mailan nuoruus

Nuoruutta varjostivat sodat. Maila joutui evakkoon jatkosodan aikana. Tämänhetkiseen elämäänkin sodan aiheuttamat kokemukset vaikuttavat. Hän arvostaa rauhaa, mutta kokee maailman tilanteen vielä huononevan. Huoli on lähinnä lasten ja lastenlasten puolesta.

Nuoruudessa kotimaa kiinnosti, koska kotiin (evakosta) teki mieli, vaikka tiesi, että siellä ei odota mikään. Kaikki on hävitetty, ja kaikki oli rakennettava alusta. Maila muistaa, että tansseihin häntä ei päästetty. Töitä oli tehtävä, ja vanhimman lapsen asemassa niitä riitti. 

Nuorimmille sisaruksille sai toisinaan olla jopa äidin asemassa. Evakossa ollessaan Maila työskenteli päivät evakkosairaalassa ilman palkkaa, ja iltaisin paikallisessa hotellissa piikana. Hänen mielestään nuoruus ei ollut kovin helppoa aikaa. Töitä oli tehtävä ja unohdettava nuoruuden vaikeudet (ns. murrosikä). Sellaisia ei siihen aikaan tunnettu, kun Maila oli nuori. Lapsuudesta tavallaan siirryttiin aikuiseksi.

Maila kertoi, että aikaa ei liiemmin riittänyt seurusteluiden pohtimiseen. Hymyillen hän kuitenkin lisää, että löytyi se aika kuitenkin jostakin "miehen hakuun". Mailan nuoruudesta en kovinkaan monta yhteyttä näe hänen tämänhetkiseen elämään. Hän kuitenkin vertailee omaa nuoruuttaan lastenlastensa nuoruuteen. Hän huomaa, että moni asia on muuttunut, toiset parempaan ja toiset huonompaan suuntaan. 

Mailan mielestä nykyaikana nuoret ovat oppineet liian helpolle, ja sen takia kärsivät murrosiästä. Nuoruus on jäänyt Mailalle mieleen raskaana ajanjaksona. Hän muisteli, että kerran viikossa hänen täytyi hiihtää 40 kilometrin päähän hakemaan isälleen lääkkeet. Lääkkeenhakureissulle piti varata koko päivä aikaa, koska hiihdettävää oli yhteensä kahdeksankymmentä kilometriä.

Mailan aikuisuus

Mailalla ja hänen edesmenneellä (1974) Niilo-miehellään on seitsemän lasta: Meeri, Mirja, Aimo, Antero, Anne-Mai, Orvo ja Ali. Yhteistä kotia rakennettiin ensin Sieppijärvelle Niilon kotitalon (ns. Satan Einon paikan) vinttiin.  Sittemmin rakennettiin Venettivuoman laitaan pieni, punainen Varpula-niminen paikka. Talon lähipiiriin nousivat myös sauna, navetta; Varpulaa suurennettiin perheen kasvaessa.

Isossa perheessä oli elätettävää. Oma koti oli rakennettu ja rahaa tarvittiin. Niinpä Mailan aviomies kulki niihin aikoihin savotoilla rahaa hankkimassa. 

Kotona Maila huolehti lapsista ja karjasta. Kiireistä huolimatta hän sanoo aina nauttineensa katsoa, kun omat lapset leikkivät. Siihen aikaan hän ajatteli, että lapsilla on hyvä olla, kun heidän ei tarvitse miettiä aikuisten asioita.  Mailan mielestä aikuisuus kasvatti häntä monella tavalla. Aikuisuuteen sisältyi monia hyviä ja huonoja hetkiä. 

Aikuisuuden alkuvuodet menivät perheelle. Omaa aikaa ei liiemmin jäänyt eikä sitä osannut kaivatakaan (vrt. nykyajan naiset). Iltaisin navettatöiden jälkeen oli huolehdittava lasten vaatetuksesta (ompelua, parsimista yms.) Maila muistaa, kun vanhin tytär lähti Etelä-Ruotsiin töihin nuorena. Äitinä ei olisi haluttanut päästää, mutta tiukkuuden takia oli ajateltava, että onpahan yksi suu vähempänä syömässä. 

Ansaitakseen perheelleen lisää rahaa hän päätti aloittaa työt - miehensä vastusteluista huolimatta. Siitä lähtien on Maila toiminut eläkkeelle siirtymiseen asti  keittäjä-siivoojana kyläkoulussa. Työ oli mieleistä, ja omatkin lapset kävivät aikansa samaa koulua. Päiväsaikaan kotona ei ollut ketään, joka olisi tarvinnut äitiä. Kun Niilo kävi reissutöissä, Maila hoiti kodin, perheen ja karjan. Työtä riitti aamusta iltaan. Aika kului, lapset kasvoivat ja heille alettiin opettaa vastuun kantamista jakamalla kotitöitä heidän kesken. Jossakin vaiheessa äidin ja isän osat vaihtuivat, kun Niilo jäi työttömämksi. Koululla Mailan työpäivät saattoivat joskus venyä pitkiksi, mutta ei hätää, sillä Niilo hoiti hommat kotona. Maila lypsi lehmät aamuin illoin. Toinen toista auttaen elämässä päästiin eteenpäin.

Mailan työ toi mukanaan myös luottamustehtäviä. Hän toimi vastuullisessa tehtävässä Kolarin KTV:ssä. Maila toimi myös raittiuslautakunnan puheenjohtajana useita vuosia.  

Kun Niilo lähti Ruotsiin metsätöihin, lopettivat Maila ja Niilo karjanpidon. Tuohon aikaan perheen nuorimmainen tarvitsi vielä kotihoitoa aamupäiviksi. Mailan ensimmäinen työpaikka, Venetin koulu suljettiin. Tämän jälkeen uusi korvaava työ löytyi Äkäsjokisuun koululta,

   

Maila on jäänyt 48-vuotiaana leskeksi. Kolme nuorinta lasta jäivät tuolloin alle 18-vuotiaiksi. Miehensä menetyksen hän sanoo olleen raskas kokemus, ja surusta toipuminen vei aikaa. Toisaalta Maila sanoo sen olleen hyväksikin. Hän nimittäin alkoi yrittämään entistä enemmän. Koska kirkonkylälle oli mattkaa, hän hankki ajokortin, jotta ei olisi kenestäkään riippuvainen.

Miehen menetys vaikuttaa tietyllä tavalla vieläkin. Maila myöntää sen itsekin, että miehensä kuoleman jälkeen hän kiintyi niin lapsiinsa, että ei jaksanut ymmärtää nuorimman poikansa halua elää rauhassa perheensä kanssa ilman vanhuksia.    

Maila on kuitenkin ikäisekseen terve ja yksin toimeentuleva. Maila sanoo aikuisuuden olleen "sellainen kasvun paikka". Aikuisuuden lopulla tulivat mieleen lähestyvä vanheneminen ja ulkonäön ja fyysisen olemuksen muutokset. Hänestä oli yllättävää huomata voimien rajallisuus.Nuorena jaksoi enemmän. 

Viidenkymmenen vuoden iässä Maila sanoo eläneensä itselleen. Lapset olivat täysi-ikäisiä ja pärjäsivät omillaan. Hän sai kulkea ystävien kanssa matkoilla kotimaassa. Maila sanoi, että tuntui hyvältä saada itselleen kaikenlaista, koska ennen rahat menivät täysin perheen elättämiseen. Näin vuosia myöhemmin Maila sanoo, kuinka hyvä asia se oli, että hän lähti töihin; tällä tavalla turvasin toimeentuloni miehen kuoltua.

  

Mailan eläkkeelle jäämistä ei heti seurannut vanhuus

Eläkkeelle jäädessään Maila koki itsensä vielä liian nuoreksi asettuakseen toimettomaksi kotiin. Niinpä hän omaksi virikkeeksi vastaanotti Kolarin seurakunnalta emännän paikan. Työ oli osa-aikaista eli aina silloin, kun emäntää tarvittiin seurakuntatalolle järjestämään ruokailua, lähti Maila töihin.  

Tietysti Maila oli onnellinen päästyään eläkkeelle. Hän sanoo saaneensa reissata, ja viettää aikaansa lastenlasten kanssa. Kysyin miten hän on hyväksynyt ajatuksen kuolemasta. Hän kertoi ajatelleensa sitä jo silloin, kun Niilo-mies kuoli. Maila sanoo, ettei hän pelkää kuolemaa, vaan se tulee hyväksyä jokaiselle tapahtuvaksi. Tähän samaan hän totesi, että eipä tänne kukaan ole jäänyt henkiin. Tietysti kuolema aina havahduttaa, varsinkin nuoren ihmisen kuolema. Vanhemman ihmisen kuolemisen hyväksyy paremmin.

Kertoessaan nykytilanteestaan Maila sanoo olevansa "hyvää vauhtia vanhenemassa", ja naurahtaa päälle. Hän pyytää minua lopettamaan juttuni hänen sanoihinsa siitä, että lapset ja lastenlapset ovat hänelle tärkeintä. Etenkin lastenlapset tuottavat iloa. Nyt vanhempana on enemmän aikaa, joten heidän kehitystään seuraa mielellään. Omia lapsia ei aina ehtinyt arjen kiireiltä... 

Tämä Piian teksti on siis syntynyt jo vuonna 1996. 

Maila kuoli kesällä 2021 lähes uskomattomat 94 elinvuotta eläneenä. 

Muutama lisämuistoMailasta ja muista

Mailan yhteiselämä Niilo-miehensä kanssa päättyi pian Niilon 50-vuotisjuhliin Varpulassa, 1973. Niilo kuoli sairauskohtaukseen 1.6.1974. 

Oppiminen oli aina Mailalle tärkeä asia. Käsityökerhon lehti tilattiin kotiin, lapsetkin oppivat.

Lukeminen oli tärkeää, kotona oli paljon kirjoja, lapsillakin on äidin lahjoiksi ostamia kirjoja. Aikakauslehdet ja päivän sanomalehti kuuluivat kotiin!

Kuuluisa Velho-Ooppera antoi iloa moneksi vuodeksi, laulut raikuivat ja kansa viihtyi.

Mailalla on 15 lastenlasta, 27 lastenlastenlasta, miniät ja vävypojat. 

Mailalle kaikki lapset olivat tärkeitä. Juuri tästä minulla on omakohtainen, lämmin muisto jaettavaksi blogini lukijoille:

Kaikki Varpulan lapset ovat eka serkkujani, sillä Niilo-isä oli enoni, minun äitini isoveli; läheinen velipoika kuten muutkin sisarukset. Jo lapsena sain käydä Varpulassa säännöllisesti ennen kouluikääni (1963). Muistoni liittyy aikaan, jolloin olin jo kouluikäinen.

Istun Mailan pirtin puusohvalla. Olen saanut käsiini vastikään ilmestyneen aikakauslehden. Minullekin kuvalehdet ovat tärkeitä! Selaan lehden läpi, ja sitten alan tarkemman lukemisen. Kiinnostun jutusta, jossa kerrotaan nopeasta lukemisesta - pikalukutaidosta! Muistan innostuneeni aiheesta, koska se tuntuu "tutulta". Saan rauhassa syventyä tekstiin, jossa itse asiassa neuvottiin alkeet, kuinka tulla nopeaksi lukijaksi. Tiedän jo silloin kauan sitten Mailan tykönä, että  nopean lukemisen taidon opin, ja että siitä tulee olemaan paljon iloa ja hyötyä!  (Kata, 2021)

Maila 70-vuotisjuhliensa aattona. 
Vuoden 2006 80-vuotisjuhlista tuli omalle äidilleni viimeiset.
Valokuvia otin muistoksi.  

Lehtileike Vieno Korhosen muistoalbumista.

Maila Vaattovaaran hautaus ja muistotilaisuus pidettiin Sieppijärven kirkossa, 24.7.2021. 

Maila Vaattovaaran äiti, isä ja muu suku

Alla on Mailan äiti, Saimi Teurajärvi kuvattuna Kolarin kunnanhallituksen kokouksessa 1956.

Kuvassa Varpulan Mailan vanhemmat, Saimi ja Valde Teurajärvi.

Mailan vanhempia olivat siis Kolarissa syntyneet, Saimi Kustaava Niva (eli Kelontekemän Lassila), 4.4.1903 - 18.7.1982  ja

Valde Aukusti Teurajärvi, 24.9.1898 - 24.12.1967.

Saimi ja Valde Teurajärven lapsia olivat: Maila Esteri (s. 1926),  Arvi Aukusti Teurajärvi (s. 1928), Leo Teurajärvi (s. 1931), Alma Kustaava (s. 1933) Komulainen ja Rauha Jauhojärvi. 

Saimi Kustaavan esivanhempia Kittilän Kelontekemään:

I Saimi Kustaava Niva

*oli yhteiskunnallisesti valveutunut vaimo, tiettävästi ensimmäinen kunnallisvaltuustoon/-hallitukseen valittu (kuva ylempänä)

  puoliso: Valde Aukusti Teurajärvi

II Antti Antinpoika Niva 

* syntyi 10.9.1875 (Kolari, Venejärvi) * kuoli 1945, Ruotsin Sundsvall; hauta Ruotsin Övertorneålla, Mataringissä.

* puoliso: Alma Kustaava Vänkkö

* syntyi 19.9.1880 Pajalassa eli Väylänvarressa * kuoli 26.3.1922 Kolarin Venejärvellä

* Antti ja Alma perheineen asuivat metsänvartijatorpaksi saatua Rinteen taloa

* Alma-äiti oli kraatari eli ompelija; käsitöitten ja kaiken muun tekijävaimo

* Saimi oli perheen esikoislapsi; muita sisaruksia olivat Severiina eli Rinna Brännström, Uuno Niva, Linnea Vaattovaara, Senja Tiensuu ja Ellen Kohkoinen.

* Alma-äiti kuoli kotona (1922) lapsivuoteessa saamaansa keuhkokuumeeseen

* Sukukirjaan (Nivan suku, osa 6, s. 98) tallennetun Linnea-siskon muistelman mukaan oli Saimi-sisko se, joka huolehti koko Rinteen pesueesta äidin kuoleman jälkeen opettamalla esimerkiksi Linnealle kaikki talon työt. 

* Alma Vänkön hautakivi löytyy Sieppijärven vanhalta hautausmaalta.

III Antti Laurinpoika Lassila (myöh. Niva)

* syntyi 15.6.1837 Kittilän Kelontekemässä, kuoli 26.4.1917 Kolarin Vaattojärvellä

* osti Nivan tilan ja Nivan sukunimen  

Mailan Saimi-äidin myöhemmät sukupolvet IV - X löytyvät helposti sukukirjasta Nivan suku. Osa 6: Juho Nivan (s. 1747) jälkeläiset III: Kolarin Vaattovaarat + Nivan ja Pasman yhteiset sukuhaarat Vanhatalo, Hakso, Vesala ja Seppälä. (Kylli-Nivan sukuseura ry. 2015).

Kuka oli Antti Antinpoika Lassila Niva Vaattojärveltä?

Isä: Antti Lassinpoika Lassila Niva ,

s. 15.6.1837 Kelontekemä, Kittilä.

k. 20.4.1917 Kolari

KIERTOKOULUN AIKA 1877 - 1942

Antti Lassila Niva oli katekeettakoulun käynyt kiertokouluopettaja.

 Vuonna 1883 päätettiin kappelikokouksessa pyytää tuomiokapitulilta 300 markan avustus toisen kiertokouluopettajan palkkaamiseksi. Avustus saatiin ja Kolarin seurakunta jaettiin kahteen koulupiiriin; pohjoiseen kuuluivat Kurtakon ja Kolarin kylät (sekä Hietanen ja Väylänpää), eteläiseen Sieppijärvi ja Vaattojärvi.

Opettajaksi toiseen piiriin tuli Antti Niva Vaattojärveltä. (Pentti Jaako, 1994. Kolarin seurakunnan historiikki.)1880-luvulla Kolariin tuli vt. kappalaiseksi Oskar Immanuel Heikel. Seurakunta oli ollut vailla vakinaista pappia yli kymmenen vuotta, ja sen toiminnot oli pidetty jotenkuten yllä Turtolasta päin. Monenlaisista vaikeuksista huolimatta Heikel paneutui kiertokoulun kehittämiseen.

Heikel lienee ollut hyvin tyytyväinen Antti Nivan työhön opettajana (1883 -1887), sillä hän lähetti perheensä valokuvan vuonna 1896 Antti Nivalle. Kuva on löytynyt Antin jäämistöstä.

 Antti Lassilasta tuli Vaattojärvellä talollinen Antti Niva, hän otti siis käyttöönsä talonsa (Niva 10) nimen. Niva toimi myösi lautamiehenä ja oli saanut herastuomarin arvonimen.

 Nivan tila jaettiin kahtia, näin syntyivät Rautio ja Lassila. Lassilan tilaa isännöivät Antti ja veljensä Johannes eli Jussa (1869 – 1936). Sukunimeksi otettiin Niva.

 Antti Antinpoika Niva oli Antti Lassinpoika Lassilan poika, joka syntyi 10.9.1875 Kolarissa ja kuoli tyttärensä tykönä Matarengissä 1945. Antti perusti Rinteen kruununmetsätorpan Venejärvelle. Hän sai ostettua torpan, koska oli matsänvartija.

Kuvia Mailan perheestä

Joonan Hilta, Einon Aili ja Lappean Kerttu 
Mailan ja Niilon lapsitten kanssa.

Niilo ja kaverinsa Osmo Pääkkölä. Molemmat s. 1923.

Anteron 2-vuotiskuva vanhaäidille, 1956 

 

Mailan vanhimpia lastenlapsia. 

 

Mirva, aikuisope.

Sieppijärven kansakoulun koululainen, Niilo Vaattovaara merkitty kuvaan.

Maila ja Niilo Vaattovaara.
Viereisen kuvan Linnea oli Saimin sisko,
eli Mailan täti. 

Linnea  ja Arvo Vaattovaara.
Arvo ja Niilo olivat veljeksiä.
Linnea oli Mailan täti.

   

                                                                                       

Niilo ja Saimi-anoppi,

Antero

Niilo Iisakki Vaattovaara (1923 - 1974)

Kesäjuhlaa Varpulassa ennen 1974.

Niilon 50-vuotispäivät Varpulassa. (yllä)


Mailan juhlat 6.12.2006 Sieppijärven seurakuntakodilla, (oikealla).
Vierellä Korhosen Vieno ja Liikamaan Nanni.
Mailan juhlasta tuli viimeinen juhla Vienolle, sillä hän kuoli tammikuussa 2007. 

Kuuramäki -trilogia kertoo hiljalleen käynnistyneestä erämaakylän suuresta muutoksesta aikana, jolloin "seinäkello mittasi ääretöntä sekunnin kerrallaan".

 Blogiteksti ja kuvat: Katariina Korhonen

Kaulanen, Kari (2018) Kuuramäki I Tunturin tuolla puolen. Kustantaja: Väyläkirjat. Painettu EU:ssa.

Kansikuva: Kuvataiteilija Ahti Kaulanen. 

Kaulanen, Kari (2020) Kuuramäki II Kylä tunturin sylissä. Kustantaja: Väyläkirjat. Painettu EU:ssa.

Kansikuva: Kuvataiteilija Elsa-Maria Kaulanen.

Kaulanen, Kari (2021) Kuuramäki III Laulu tunturikylästä. Kustantaja: Väyläkirjat. Painettu EU:ssa.

 

Kirjailija Kari Kaulanen on syntynyt (1953) Kolarin Äkäslompolossa; siinä syy, miksi en Kolarin kunnan vaakunaa rajannut kuvastani pois; kirjan esittelytilaisuus pidettiin kirjaston yhteydessä toimivassa Kolarin valtuustosalissa (7.10.2021). Sen sijaan Kuuramäki III:n varsinainen julkistamisjuhla oli pidetty aiemmin Pellon Turtolassa, mistä on tullut Karin kotipaikka tasan 20 vuotta sitten (tänä vuonna).

Aika on jotakin, jota voi mitata. 

(Eskarivuosieni ajan käytössä ollut matematiikan seinätaulu liitutaulun yläreunassa.)

Olen Karin tavoin Kolarin kunnallisen keskikoulun kasvatteja. Isäni oli kuitenkin se, jolta jo lapsuusvuosina sain sytykkeen elinikäiseen (matematiikan) ajattelemiseen - tosin myös kirjoittamisen ajattelemiseen. Se oli ikään kuin se oma Katekismuksen kysymykseni, jonka isäni jätti minulle: "Mitä se on?" Mitä aika on?

1960-luvun keskikoulussa matematiikan idean (ytimen) löytäminen tuotti niin suuria vaikeuksia, että valitsin Pellon lukioon siirryttyäni ns. pitkän matikan, josta kirjoitin (1975) alimman hyväksytyn (a) arvosanan. Kuitenkin vasta Oulun yliopiston järjestämät alkuopetuksen erikoistumisopinnot (2000) tekivät minusta opettajan, joka halusi auttaa pientä lasta kiinnostumaan ajasta, jota voi mitata!

Suomalaisen koulun opetussuunnitelmat ja matematiikan oppisisällöt eivät kuitenkaan tukeneet sitä opettajaa, jonka mielestä matematiikan idea voi löytyä jopa aika-käsitteen oivaltamisesta! 

Karin trilogia on huikea tarina erämaakylän ihmisten ajasta.  Kuuramäki-trilogia kertoo hiljalleen käynnistyneestä erämaakylän suuresta muutoksesta aikana, jolloin "seinäkello mittasi ääretöntä sekunnin kerrallaan"! Luonnon ja ihmisen elinikä, elämänmittaiset vuodet, muutos - ne eivät ole ilmiöinä äärettömiä. Ihmiskunnalle eli ihmisille vain se aika, jota voidaan mitata, on ääretöntä.  Kari kirjoitti tarinaansa tämän tosiasian kertomalla: "Seinäkello mittaa ääretöntä sekunnin kerrallaan." (s. 170 Kuuramäki III). 

Seuraavaksi lainaan Kuuramäki III:sta tekstinäytteen, jonka olisin voinut sanataidetta rakastavana lukijana lukea ääneen Karin tilaisuudessa Kolarissa. Näytteessä (s. 169 - 170) kiteytyy se, mitä lukukokemus Kuuramäki-trilogiasta päässäni käynnisti. 

Saimi 

Saimi istuu pienen keittiönpöydän vieressä olevalle tuolille, laittaa myllyn polviensa väliin ja alkaa pyörittää veiviä. Pavut rikkoutuvat rutisten ja voimakas, jauhetun kahvin tuoksu tulvahtaa Saimin sieraimiin häivyttäen hetkeksi päässä pyörineet raskaat ajatukset.

Vesi alkaa hänen jauhaessaan kiehua. Saimi nousee ja vetää myllyn alaosassa olevan laatikon ulos. Hän siirtyy hellan luokse, nostaa pannun sen reunalle, avaa kannen ja kaataa kahvin vielä hieman poreilevaan veteen. Hän nostaa pannun takaisin kuumalle levylle ja varoo, ettei kahvi pääse kuohumaan yli. Sen jälkeen hän asettaa pannun jälleen hellan reunalle antaakseen kahvin laskettua.

Raskaat ajatukset palaavat , kun kahvi on valmista. Sodan päättymisestä on keväällä tullut kuusi vuotta, mutta edelleen se pitää monin tavoin ihmisiä otteessaan. Jälleen kerran Saimi kuvittelee, miten hyvin asiat olisivat, jos sotaa ei olisi ollut. Tai jos Olavi ei olisi kaatunut. Tai jos ei olisi tarvinnut lähteä evakkoon. Tai jos edes Oiva olisi selvinnyt haavoittumatta. Mutta kaikki nuo ovat tapahtuneet. Ja paljon muuta. Sitä tosiasiaa ei pääse pakoon, sen kanssa on elettävä. Saimi yrittää löytää elämästä valoisia puolia, mutta sillä hetkellä edes ulkona kirkkaasti loistava aurinko ei piristä hänen apeaa mieltään. 

Hän menee kamarin ovelle, koputtaa siihen ja sanoo:

- Kahvi on valmis.

- Joo, mie tulen.

Saimi menee pirttiin, nostaa kulmakaapista kupit ja pullavadin pöytään. Vadilla on vielä muutama, hieman kuivettunut siivu. Hän nostaa pannun ja kaataa kahvin kuppeihin. Leila tulee lähes saman tien.

-Nukkuuko poika?

- Joo, onneksi se nukahti.

Äiti ja tytär ryypiskelevät kahvia hiljaisuuden vallitessa.

Seinäkello mittaa ääretöntä sekunnin kerrallaan.

Laulu tunturikylästä eli Kuuramäki III päättyy tarinana vuoteen 1981. Kiitossanoissaan Kari Kaulanen sanoo: Aloitin Kuuramäki-sarjan kirjoittamisen keväällä 2011. Tarkoitukseni oli kirjoittaa yksi teos, joka "kertoisi siitä, miten matkailu muuttaa syrjäistä kylää ja sen ihmisiä". 

Kun keskustelimme kirjasta, Kari sanoi kirjoittaneensa lukijoille tarinansa eli kaikki kolme romaaniansa. Hän totesi kirjoittaessaan  (kuuramäkeläisistä henkilöistä) ajatelleensa tulevia lukijoita. Yhtä mieltä olimme, että "lukija tekee kirjasta tarinan". Kirjailijan suhde lukijaan on vain kovin haastava. Jokainen kirjoittaja haluaa tavoittaa lukijoita - olipa ajatellut heitä tai ei. Kokemukseni mukaan asia kiinnostaa varsinkin kirjan kustantajaa ja muita välittäjiä. Kuulunkin siihen koulukuntaan, joka puolustaa kaikessa kirjoittamisessa sanomisen vapautta ja vastuuta suhteessa siihen, mikä on totta tai tarua. 

Kun nyt lopuksi arvioin itseäni Kuuramäki-kirjojen lukijana, voin sanoa odottavani Karilta jatkoa.

Minua erityisesti paikkakunnan järvikyläläisenä ja täällä syntyneenä kiinnostaisi lukea Karin teos, jossa hän kertoo matkailun muutosvoimasta suhteessa 1980-luvun Kuuramäkeen ja nyky-Kolarin järvikyläläisiin. Miksi?

Kuuramäki kasvoi matkailuun. Kasvu matkailukyläksi oli suhteellisen hidasta ja kyläläisten luontevaan vieraanvaraisuuteen perustuvaa. Vieraat tulivat Kuuramäen ulkopuolisesta maailmasta, koko seutukunnan ulkopuolelta. Vieraat osoittivat Kuuramäen omalle väelle jopa pienkoneesta käsin, kuinka mahtavia mahdollisuuksia erämaakylä tuntureineen tarjoaisi "rahantulolle". 

Se kaikki, mitä matkailun kasvun, rahoittajien ja kunnan nimissä tapahtui Kuuramäessä viimeisten vuosikymmenten (1980 - 2010) aikana, saattoi vieraannuttaa ja kylvää ikäviä kateuden siemeniä Kuuramäen  naapurikylissä; eiväthän lähinaapurit koskaan ehtineet kokea Kuuramäen kuuluisaa vieraanvaraisuutta. 

Myöhemminkään ei järvikylien eikä kirkonkylän ihmisiä juurikaan ymmärretty "potentiaalisiksi asiakkaiksi".  Ei siis ihme, että "kateus on kalatkin vienyt muista järvistä ja -kylistä".

Eläkeliiton Pellon yhdistys on Erkki Kitkiöjoen kirja. Painettu Suomessa.

Eläkeliiton Pellon yhdistys julkaisi 50-vuotisjuhlassaan erityisen tasokkaan ja elämänmyönteisen kirjan, joka erinomaisen tietokirjan tapaan kuvaa pellolaissenioreiden aktiivisia vuosikymmeniä. Kirjan on toimittanut ERKKI KITKIÖJOKI.

Painettu Suomessa -terveisin 

bloggaaja Kata Vienontytär Korhonen.

Painettu Suomessa 💓💓

 

Erkki Kitkiöjoen loppusanoista ote:

"Tähän kirjaan olen ottanut mukaan myös perustajajäsenten lapsuuden ja nuoruuden aikaa, joka on niin kovasti paljon erilaista kuin mitä se meidän oma elämä on ollut.

Matka huutolaisesta eläkeliittolaiseksi on ollut pitkä tie. Matka keisarinvallasta demokratian mallimaahan on myös ollut pitkä. Nyt elämme vain kovasti vaarallisia aikoja. Työ karkaa enenevässä määrin ulkomaille. Tämänkin kirjan painatuspaikkaa etsiessäni jatkuvasti esiin tulivat ulkomaiset toimijat. Pääomat jatkavat virtaustaan Neitsytsaarille ja muille Paratiisisaarille. Teollisuus pakenee halpamaihin. Kaikessa tässä ei menneiden sukupolvien uhraukset muistu mieleen. Helppo raha vetää helposti puoleensa.

 Pellon yhdistys -kirjasta kuvan blogia varten on ottanut K.K.2021. Kansikuva on yhdistyksen.

PAINETTU SUOMESSA 💓💓

ME TYÖLLISTÄMME SUOMEA💓💓                          

  

Hautakiveen isketty sukusalaisuus ansaitsee tulla käsitellyksi

Kata Vienontytär Korhonen (2021) 

Joka kylässä on ollut "omat kirjoittajansa", jotka eivät ole kirjanneet asioita muistiin omaa etua tai hyötyä saavuttaakseen. Alla olevaa kahta kirjaa olen käyttänyt tämän kirjoitukseni lähteenä kiinnittääkseni huomiota Vaattojärven paikalliskirjoittajiin. Suosittelen "pohtien lukemaan"! (K.K.2021)

Tässä kirjoituksessani en käyttänyt minkäänlaisena lähteenä Markku Tasalan metsäkaartilaisuutta kuvaavaa kirjaa. Se on kirjahyllyssäni, ja perin pohjin tutkittu. Metsäkaartilaisuus on osa talvisodan jälkeistä politiikkaa. Väinö Vaattovaaran "poliittinen kuolema" tapahtui 1933. Käytin lähteinä Vaattojärven kylän omia, nyt jo poismenneitä kirjoittajia, ja heidän julkaisemaansa kuvausta tapahtuneesta. Armon on aika käydä oikeudesta! (K.K. 2021)

Mitä kertoo Väinö Vaattovaaran hautamuistomerkki Sieppijärven vanhalla hautausmaalla?

Sieppijärven vanha hautausmaa. Äiti ja poika. Rannan Aino ja poika Väinö Aukusti. 

Hautakiveen on hakattu säe: 

Sinä olit kansan poika, kuljit työväen joukoissa,

se luoti joka osui sinuun kosketti meitä kaikkia.

Mitä Väinö Vaattovaarasta on kirjoihin kirjoitettu.

POLIITTINEN ERIPURAISUUS: TALOLLISET VS. TYÖVÄESTÖ?

Elma Heikki kirjoitti (1986)

PULA-AIKAA VAATTOJÄRVEN KYLÄLLÄ

Vuoden 1930 kahden puolen elettiin ja kamppailtiin kaiken puutteen kourissa, joka tuntui aina vain pahenevan. Työttömyys vallitsi työväen keskuudessa, josta seurasi pulaa jopa leivästä. Mitään sosiaalisia avustuksia ei saatu valtion taholta. Ja kun työväestöllä ei ollut töitä, ei saanut kuntakaan veromarkkoja. Oli puute sielläkin, mistä apua toivottiin. 

Monet kärsivät suoranaista nälkää, kerjäläisiä kulki, laihoja ja resuisia leipää pyytämässä. Annettiin, jos oli.

Puhuttiin...että jossakin perheessä olivat lapset alkaneet "nukkumaan" syystä, että olivat niin heikkoja,

Puhuttiin... lakoista ja rikkureista.

Ja ihmiset olivat niin huolissaan, mitä tästä kaikesta tulee. Pahimmin kärsiville jaettiin kunnan puolesta jauholappuja, joilla ei pitkälle päässyt.

Näistä ei 5-vuotias paljon ymmärtänyt. Kuitenkin me pelkäsimme, että tulee sota, kun ruvettiin läheisessä metsässä ammuskelemaan. 

Sanottiin...että suojeluskuntalaiset pitävät harjoituksiaan. 

Poliittista liikehdintää oli, osittain salaistakin, varsinkin työläisten taholta. 

Tämä poliittinen eripuraisuus aiheutti kitkaa kyläläisten keskuudessa siinä määrin, että vuoden 1933 syksyllä yksi kylän nuorukaisista sai surmansa jonkun ajattelemattoman työn seurauksena. 

 

Ja vielä saman syksyn aikana sattui eräs mystillinen tapaus, liekö tekijä selvillä vieläkään (1986). Kun eräänä aamuna menimme kouluun, oli siellä pihalla olevaan lipputankoon vedetty punainen lippu. Miksi? Ja kuka? Sitä ei koskaan saatu tietää.

Pauli Kylmämaa kirjoitti (1995)

TYÖVÄENLIIKE ON KYLÄN VALTASUUNTA

Vanhojen ihmisten kertoman mukaan alkoivat työväenliikkeen aatemaailmaan kuuluvat asiat ja ajatukset saada jalansijaa kylällä kansalaissodan (1918) aikana ja sen jälkeen. Kerrotaan, että silloin oli joitakin kieltäytymisiä asepalvelukseen menosta, mm. Huuko Kylmämaa karkuroi 1918.

Konkreettisin tapahtuma on, kun Venejärvelle tuotiin Ruotsin puolelta vanha käsinpyöritettävä pieni painokone. Se oli Eemeli Lakkalan hallussa ja liittyy tähän kylään sikäli, että Eemeli nimenomaan organisoi lähes kaiken poliittisen toiminnan. Painokoneella painettua Kyyhkynen-nimistä painotuotetta levitettiin kylälle ja kyläläisten toimesta. Tuote oli salainen, kielletty, sitä ei voinut pitää missään näkyvillä. Paljastumisesta olisi ilmeisesti seurannut rangaistus kommunistisuudesta. Painomääristä ei ole tietoa. 

Jonne Vanha Kurtakosta, joka on asioita tutkinut, kertoo lehteä lähetetyn eri keinoja käyttäen myös Kemiin. Kyyhkysen toimittamisessa oli erikoista se, että siihen monistettiin muissa painotuotteissa olleita artikkeleita. Lakkalalla oli oma kirjoituskone, jolla hän kirjoitteli omia juttujaan. Lehteä ei painettu milloinkaan kahta kertaa samassa paikassa.

Vuonna 1933 oli myös tapaus, jonka katsotaan kuuluvan työväenliikkeen toiminnan piiriin. Väinö Vaattovaara oli viettämässä kylällä armeijaan läksiäisiään kun tuli ammutuksi keskellä kylää. Kerrotaan... nuorten laulaneen kulkiessaan työväenlauluja. 

Kerrotaan... vaikuttimena olleen jotkin muutkin asiat.

Poliittiseksi tapahtuman tekee ainakin se, että kun Väinön sisar Lyydia oli kuulusteltavana, hän kertoi, että poliisi Joensuu yritti kaikin keinoin saada hänet laulamaan mm. Kansainvälistä. Lyydia ei omien sanojensa mukaan osannut laulaa kuin mitä poliisi edellä lauloi. 

Väinö Vaattovaaran tapauksesta on luonnollisesti olemassa toisenlainenkin versio.

Kylli-Nivan sukukirja & sukututkija Esko Orajärven (2015) mukaan

KUKA OLI "YKSI KYLÄN NUORUKAISISTA, JOKA TULI AMMUTUKSI?"

Sieppijärven vanhalta hautausmaalta löytyy hautakivi, johon on hakattu nimi, 

Väinö Aukusti Vaattovaara, syntynyt 12.12.1912, kuoli 1.9.1933.

Hän oli Vaattovaaran Tuomas -isännän (s. 1812) yhden pojan eli Heikki Tuomaanpoika Vaattovaaran (s. 1850) ja Helena Iisakintytär Iivarin (s. 1848) pojan poika. 

Väinön isä oli Kalle Aukusti (Kaarle) Vaattovaara, (1885 - 1949) Vaattojärveltä. Väinön isää kutsuttiin Rannan Kalleksi - kuin myös hänen poikiaan "Rannan Väinöksi", "Rannan Villeksi" ja "Rannan Veikoksi".  Rannan tila oli aikoinaan erotettu Vaattovaaran tilasta, siitä miehille korkonimi.

Väinö Vaattovaaran Aino Kylmämaa -äiti (1886 - 1931) oli niin ikään syntyisin Vaattojärveltä. Aino kuitenkin kuului kylälle kotivävyksi muuttaneen isänsä (Simo Tuomas Juhonpoika) puolelta Kittilän Raappana-sukuun, kun taas Ainon äiti oli Eeva Johanna Mikontytär Kylmämaa (1847 - 1925). 

Kuvassa on Väinö Vaattovaaran äidin eli Aino Kylmämaan vanhempien hautamuistomerkki Sieppijärven vanhalla hautausmaalla. Rannan Ainon vanhemmat.

Simon Tuomas Juhonpoika Kylmämaa, entinen Raappana  (1841 - 1911) ja Eeva Johanna Mikontytär Kylmämaa (1847 - 1925).

 

Väinö Vaattovaara oli vanhempiensa vanhin poika, syntynyt "Rannan paikassa", joulukuussa 1912. Hänellä oli kaksi vanhempaa siskoa, Aune Esteri Hietanen (s. 1908) ja Martta Maria Ponkala (s. 1910); kolmas sisko oli katraan nuorimmainen, Maila Toini Tikkala (s. 1928). Siskoista Lyyli Johanna Kuusijärvi oli syntynyt 1917, viisi vuotta Väinöä nuorempi. Väinöä nuoremmat velipojat olivat Ville Erkki (1915 - 1982), Veikko Armas (1920 - 1989) ja Kaarlo Olavi (1922 - 1978)

Koska Väinön ampumiseen liittyvässä sukukirjatekstissä mainitaan, että "taposta syytettiin kolmea Kylmämaan veljestä", lisään tähän yhteyteen, että Kylmämailla tarkoitettiin ns. "mikkolaisia" eli Mikonpaikan veljeksiä. 

Ehdin 1990-luvulla Vaattojärven koulun opettajana haastatella Väinö Kylmämaata. Hän oli syntynyt 17. helmikuuta 1915. Väinö Kylmämaa osallistui Talvi- ja Jatkosotiin, viipyi osan aikaa sotasairaaloissa mutta oli mukana sotilaana myös Ihantalan ratkaisutaisteluissa (1944). 

Kylmämaan veljesten tarina on oman selvittelynsä vaativa tarina. Se vaatii oman tilansa.

  

Sen sijaan Eemeli Lakkalan hautamuistomerkille löytyy tilaa Väinö Vaattovaaran jutun yhteyteen; onhan kysymys hautakivistä. Lakkala haudattiin Sieppijärven uudelle hautausmaalle, ja sieltä tämä paasi löytyy. 

Hänen elämäntyönsä poliittisena vaikuttajana  on julkistettu monin eri tavoin. Alla kuitenkin vielä henkilötiedot, jotka vakuuttavat hänellä olleen kolarilaisjuuret. Jos niillä nyt jotakin merkitystä Eemelin seuraajille oli.   

Juho Eemeli Lakkala, syntyi 3.5.1900 Kolarissa, kuoli 9.5.1972 Kolarissa.

Hän oli kansanedustaja ja pientilallinen, toimi SKDL:n kansanedustajana 22.7.1958 - 19.2.1962. Poliittisista syistä häntä "pidettiin säilössä" 1930 - 1932, 1939 - 1940 ja 1941 - 1944.

Eemeli Lakkalan vanhemmat olivat Hilda Maria Efraimintytär Holck (1874 - 1949) ja Leander Vilhonpoika Nenämaa, myöh. Lakkala (1873 - 1951).

Eemeli Lakkalan vanhin velipoika (Leevi, 1897 - 1972)) jätti omaan käyttöönsä isänsä alkuperäisen nimen, Nenämaa.

Eemelin jälkeen syntyneistä sisaruksista tuli Lakkala. Heitä olivat Juho Eevert Lakkala (1905 - 1971), Kustaava Vasara (o.s. Lakkala 1907 - 1984 ), Einari Lakkala (1911 - 1981) ja Senja Tauriainen (o.s. Lakkala, s. 1915).

 

Isossa kuvassa katsottuna Eemeli Lakkala kuului Efraim Niilonpoika Holckin sukuhaaraan.

Kylli-Nivan sukuun Holckit tulevat Taneli Juhonpoika Nivan (s. 1791) ja Brita Hannuntytär Ruokojärven (s. 1796) tyttären kautta. Kreeta Leena Tanelintytär Niva (s. 1824) avioitui Niilo Matinpoika Holckin (s.1800) kanssa. Loppu onkin sitten paikallishistoriaa.

p.s. 

Perheen ja suvun salaisuudet koskettavat meitä kaikkia. Salaisuudet ovat aina erittäin monimutkaisia asioita, joiden varjo kantaa pitkälle ja kauas. Vaiettuina ja käsittelemättöminä sukusalaisuuksista voi muodostua kaikenkattava taakka. Taakan vaikutukset voivat ulottua menneiltä sukupolvilta tähän päivään - ja tulevaisuuteen. Perhesalaisuus luonnollisesti voi rikkoa koko ihmisen, sillä käsittelemätön häpeä hallitsee ihmistä. (K.K.2021)

 

Laiton salakuljetus, joppaus , ei hyödyttänyt ketään edes Tornionlaaksossa . Kantajat -teos melkein yltää dokumenttiin.

Maria Peuran teos Kantajat saa lukuaivoitusteni luoman uuden nimen Šerbat.

Teos ei kuvaa arktista rakkautta; rakkaus on rakkautta. 

Teos uhmaa aikaa, paikkaa ja ihmisyyttä kuvaamalla tekojen syyt ja seuraukset. 

Šerbojen tapaan Kantajat tässä teoksessa kysyvät, paljonko maksatte! 

Maria Peura on se kirjailija, joka teoksellaan Kantajat vastaa minun avunhuutooni ihmisyyden ymmärtämiseksi. 

Ote :

 (Viktor)

Varsa, isin pikku varsa. Annapa, Edvard, pulloa sille, tuttipulloa. Isin varsa siinä ja toiset väittää että vasikka. Niinko net ei näkis että varsahan son, honkkelojalat. Ja ei sittenkään. Ei sittenkään ole honkkelo tuo tyttö. Vääristääkö toisten humala Viktorin näkökykyä vai onko hän vain aina tähän asti valehdellut itselleen. Tyttöhän on tanakka. Ainakin sillä on enemmän lihoja kuin isällään ja tämän sukulaisilla. Ja kun Sylviakin on semmoinen rimpula niin miten tyttö kehtaa paisumalla varastaa tilaa toisilta. Jopa omalta isältään ja tämän käskyläisiltä.

Varsa se on, mutta tamman elkeitä jo. Ei sitä parane enää ryhtyä kouluttamaan. Se täytyy panna myöhemmin kuriin, sulloa Hillan länkiin sitten, kun tämä on viety yli ja pantu lihoiksi. Se on osa koulutusta sitten. Ketään ei saa tytär pitää isäänsä ylempänä eikä rakkaampana. Minä Viktor olen sinun herrasi sinun jumalasi. Mitä sanoisi tästä pastori, se typerys, halpaan menisi taas, ääliöitä täynnä koko kirkonpiiri. Viktorin uskoontulo meni täydestä, ei yksikään sitä epäillyt. Mihin muuhun Viktor muka uskoisi kuin itseensä. Näihin voimiin, jotka pilleri räjäyttää moninkertaiseksi, kun Viktor vain käskee. Napsauttaa sormiaan tai korahtaa. Se on sovittu merkki. Täytyy vakuuttaa miehet siitä, että reissu on turvallinen. Että kaikki menee hyvin, eikä kukaan jää kiinni, ei tällä kertaa. On kohdeltava tyttöä hyvin niin ne eivät rupea mitään epäilemään, uskovat paremmin, kun näkevät, kuinka tyttö ilman pakottamisesta uskoo ja tottele. Kuinka se on isänsä mielen jatke, isän vasen käsi ja jalka ja osa lihaksista ja aivoista.

Takakansiteksti on kustantajan myyntiele mahdolliselle lukijalle: - Kannattaa ostaa / kannattaa lainata; aihe on vetävä... 

Kantajat -teos osoittautui kaltaiselleni totiselle tornionlaaksolaiselle kirjoittajalle voimakkaaksi lukukokemukseksi. Tästä syystä en pidä "myyntilauseesta": 1950-luvun lopun Tornionlaaksossa kaikki hyötyvät salakuljetuksesta ja lapsetkin juoksevat aikuisten asioilla rajan takana.   

Kiitos myös kirjasta, Antaumuksella keskeneräinen!