11 helmikuuta 2018

Mitä sisällissodasta (1918) on Suomessa kirjoitettu? Osa 1. Kuopion poliisi 100 vuotta. 2002.

"OTTEITA KIRJOISTA" 

Kirjan nimi:
Tutkimusten tässä vaiheessa. Kuopion poliisi 100 vuotta. 
Tekijä: 
Pentti Tuovinen. Kuopiossa itsenäisyyspäivänä 2001.
Kustantajat:
Kuopion seudun kihlakunnan poliisilaitos. Kuopion  Poliisien yhdistys. Kuopion Rikospoliisien Yhdistys.
Kannen kuva: 
Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.
ISBN:
952-91-4358-3. 
Sivumäärä: 
200
Osajako: "Väkeä on kuin venäläisessä romaanissa..."
M.A. Bergh, Kuopion kuvernööri,
Ranin, Saastamoinen ja Hallman, kuopiolaisia komesrooteja,
Yrjö Nurmi, puuseppä, sosialisti, kunniaporvari,
Viktor Barsokevitsch, vanha valokuvaaja, Voimaliiton mies,
Aimo Siltari, toimittaja,
Rahja, vallankumouksellinen,
jne.

Lukukokemukseni kärki osui vallankumousjohtaja Rahjaan. Oli todella mielenkiintoista löytää kuvaus kuopiolaisen sosialistin, Yrjö Nurmen, ja pietarinsuomalaisen Eino Rahjan kohtaamisesta Kuopiossa. Rahja oli yksi niistä, joista Lenin teki itselleen henkivartijan ja henkilökohtaisen turvamiehen. Lukukokemukseni viittaa siihen, että tarvitsen lisätietoa niin Rahjasta kuin suomalaisten omista kapinajohtajista.

Tämä on osa 1 sarjastani "Mitä sisällissodasta on kirjoitettu". 
Näin muistaa Kuopion poliisi sisällissodan 1917 -1918.


1. Poliisi vain väljästi sortovallan valjaissa. 

Suomi oli osa Venäjän keisarikuntaa vuodesta 1809 alkaen. 
1905 maassa oli puhjennut yleislakko, joka oli heijastumaa Venäjältä, miksei myös mannermaisista, uusista poliittisista aatteista. Sen ohessa yhä useammissa piireissä alettiin ajatella irtautumista Venäjästä, minkä ote koettiin kiristävänä, mitä se de facto olikin.

Venäläistämisvaihe oli monille suomalaisille tuskallista. Venäjänkieltä ajettiin joka paikassa kuin käärmettä pyssyyn. Lukioihin tuli pakkovenäjä. Virkamiesten tuli hallita venäjänkieli. Laittomia kutsuntoja järjestettiin. Katukilvet oli varustettava suomen- ja ruotsin-, mutta myös venäjänkielisin nimin.

Kuopiossa ei mennyt kuin vähän aikaa siitä, kun poliisilaitos antoi kuulutuksen katukilvistä, niin jo alkoi tapahtua. Eräänä kauniina yönä kaikki uudet katukilvet olivat tervatut. Poliisilaitos antoi kuulutuksen, jossa luvattiin 50 markan palkkio niiden ilkiöiden, jotka syyllistyivät tervaamiseen, kiinnisaamiseen johtavista tiedoista. Sen ajan graffiteilla oli isänmaallista sisältöä. Ei löytynyt tervareita, eipä ei, vaikka poliisi oli etsivinään. Markkaakaan ei mennyt ilmiantopalkkioihin.

2. Vapaussota

Venäjän maaliskuun 1917 vallankumous oli aiheuttanut jonkin verran vipinää meillä Suomessakin, jopa täällä kaukana Kuopiossa. Vasemmisto nosti päätään, kokouksia pidettiin, ja työväentalon ovi kävi tiuhaan vielä yömyöhälläkin.

Venäläinen sotaväkikin haisteli uusia outoja itätuulia. Ennen kuulumaton svabodan (kuriton vapaus, hulina, blogg. huom.) käsite oli leviämässä kurinalaiseen tsaarin armeijaan. Toukokuun lopulla joukko venäläisiä sotamiehiä kävi jo röyhkeäksi uhmaten laillista järjestystä. Tämä meni jopa niin pitkälle, että ryssän soltut tunkeutuivat isolla joukolla poliisilaitokseen ja vankilaan. (Kuopiossa.)

Sotamiesneuvoston käsitykset vallankumouksen aatteista osoittautuivat kyllä aika heppaisiksi. Tämä vallan uhossa esiintynyt porukka oli etsiskelemässä naikkosia, joitten kanssa he olivat tottuneet pitämään  lystiä. Tyttöjen he luulivat olevan virkavallan huostassa. Soltut antoivat poliisilaitokselle ultimaatumin, että "heidän on vapaasti sallittava esiintyä suhteessaan naisystäviinsä tai muuten alkavat aseet puhua"...

No jaa, se yksihän se on aina sotamiehellä mielessä, mutta eihän siitä yhdestä mokomasta ole syttyjä oikeaan vallankumoukseen. Hyvä paikallisen revoluutsijan alku raukenikin kuin kaljanvaahto, kun heidän henttujansa ei löytynyt poliisin putkasta eikä vankityrmästä. Niinpä tämä saamaton sotamiesneuvosto meni kasarmiinsa enemmittä selkkauksitta. Ehkäpä tytöt löytyivät seuraavalla iltalomalla. 

Tästä poliisilaitoksen valtauksesta tuli myöhemmin oikein muotiasia. Seuraavan kerran laitos vallattiin 1917 punaisten "Haminan Huligaanien" ollessa keikalla Kuopiossa.  

Vapaussotakin oli vähällä mennä Kuopiossa lupsakasti melkein läpihuutojuttuna. Sopivasti tietysti julmisteltiin puolin ja toisin. 
Suojeluskunnat ja työväenkaartit toimivat täälläkin kuin paremmissakin paikoissa, mutta vastakohtaisuusasettelu ei varmastikaan ollut yhtä jyrkkä ja yksille napeille tehtyä kuin muualla Suomessa. Aluksi jopa pidettiin yhteisiä ampumaharjoituksia ja äkseerauksia.

Torpparilaitos ei täällä päin ollut merkittävä katkeruuden kylväjä, ja teollistuminen ei ollut vielä synnyttänyt samanlaisia työväestön keskittymiä kuin Etelä-Suomen suurissa kaupungeissa. Ehkäpä paikallisilla suurtyönantajilla Raninissa, Saastamoisessa ja Hallmanissa oli liikemiesälyn ohessa myös paremmin tajua pitää työntekijöittensä tyytyväisyyden taso kohtuullisena.Sillä keinoinhan se isäntäkin vaurastuu. 

Toki täälläkin oli selvä kastijako, porvarit ja työläiset, mutta kansanluonne hillitsi radikalismia puolin ja toisin.

Marraskuun 24. päivänä 1917
kaikki oli kuitenkin menossa pahasti pieleen. 

Haminasta tuli satakunta venäläistä sotamiestä upseerin johtamana ja kahdeksisenkymmentä haminalaista järjestyskaartilaista. Koko sakki oli hampaita myöten aseissa. Komennuskunnan lähettäjänä oli Haminan sotilaskomitea ja tarkoituksena oli pelottaa ja kurittaa Kuopion lahtareita.

Täysin ammattimaisesti ja nykyaikaisesti nämä "Haminan Huligaanit" kyllä toimivat.
Joukko valtasi ensitöikseen puhelinkeskuksen, lennättimen ja poliisilaitoksen. Vastapuoli yllätettiin tavallaan housut kintuissa, sillä mitään vastarintaa ei yritetty eikä ehdittykään järjestää, ehkä onneksikin. 
Puhumalla kaupungin (Kuopion) silmäntekevät yrittivät tilanteen ratkaista. Olihan heidän ääntään ennekin kuunneltu. Kuvernöörin (vuosina 1837-1918 maaherran virkanimike oli kuvernööri) ja muittenkin isokenkäisten vetoomukset jäivät kuitenkin täysin huomiotta.

Porvaripuolen viestiyhteydet olivat nyt poikki, poliisi oli riisuttu browningeista ja sapeleista. Kaupungintalossa olevan poliisilaitoksen ikkunasta tuijotti torille maxim-kuularuiskun kylmä silmä. Ilmassa oli vallankumouksen tympeä, verenhajuinen tuntu. Joukkio suoritti kotitarkastuksia summittaisiin kohteisiin, ehkä paikkakuntalaisten ilmiantojen ohjaaminakin, etsien aseita ja räjähdysaineita. 
Uutiset noilta päiviltä kertovat, että törkeään käytökseen ja väkivaltaisuuksiin syyllistyivät etupäässä kuitenkin haminalaiset huligaanit, kun taas komennuskunnan venäläinen sotiväki käyttäytyi melko korrektisti ja rauhallisesti.

Kuopion poliisi oli siis nyt aseeton ja hampaaton. Tämä oli näissä oloissa hyvin arveluttava tilanne, koska ainakin muodollisesti ainoa puolueeton järjestyksen valvontaviranomainen oli toimintakyvytön. Tilanne oli hyvin lähellä käsiin leviämistä. Yksikin varomaton liike miltä taholta tahansa olisi saattanut synnyttää pahan tilanteen kaupungissa.
Onneksi kantti kesti. Jostain selittämättömästä syystä haminalainen komennuskunta luovutti nämä avainpaikat hallinnastaan takaisin omistajilleen ja lähti marraskuun 26. päivänä pois kaupungistamme. Viestiyhteydet toimivat jälleen normaalisti, poliisi valvoi järjestystä ja kaupungissa vallitsi helpottunut tunnelma.

Vapaussota oli kuitenkin jo lähellä, ja molemmat tulevan yhteenoton osapuolet kaikkialla maassa hioivat aseitaan. Se ei onneksemme ollut kuitenkaan Kuopiossa niin verinen kuin olisi voinut olla. Osansa saattoi olla sillä Kuopion vallankumoustoimikunnan tulevaisuuden visiolla, mikä syntyi punakapinan jo peruuttamattomasti kytiessä työväen piirissä.

Eräs kuopiolaisen sosiaalidemokratian suurista nimistä oli puuseppä Yrjö Nurmi. Hän oli kunnian mies. Kuvaavaa on sekin, että Nurmesta tehtiin tiettävästi ainoana sosialistina Kuopion kaupungin Kunniaporvari ja Kunniaveljmies. Nurmi kuoli kunnallisneuvoksena. Hänellä oli kapinan alusta mielenkiintoinen kertomus, Aimo Siltarin muistiin merkitsemä.

Pietarista oli Kuopioon tullut 1918 Rahja-niminen vallankumousjohtaja, jolla kuitenkin oli hyvin realistinen näkemys kapinan onnistumisen mahdollisuuksista Suomessa. Teatraalista otettakaan Rahjalta ei puuttunut. Hän oli nimittäin heittänyt rotanhäntäpistimellä varustetun kiväärin työväentalon seinään niin, että kivääri jäi vipattamaan siihen. Oli sitten tokaissut Yrjö Nurmelle, Kuopion vallankumoustoimikunnan punarusettirintaiselle jäsenelle: - Ja muistakin sitten poika, että me hävitään tämä kahina! 
Nurmi kertoi vastanneensa Rahjalle, että eiköhän se olisi sitten parasta lopettaa ajoissa, ettei tulisi isompia vahinkoja. Rahja oli kuitenkin jatkanut: -Aloitettu mikä aloitettu, kalkki on nieltävä pohjaan asti.

Jotenkin vain Vapaussodan kulkua Kuopiossa seuratessa tuntuu siltä kuin tämä Nurmen kertomus Rahjan ennustuksesta (kapinan lopputuloksesta) olisi vaikuttanut täkäläisten vallankumouksellisten toimintoihin.Vaikka asia tunnettiinkin omaksi, niin sen totetumiseen ei uskottu täysin. Sotaa käytiin enemmän vain solidaarisuudesta rintamailla taistelevia tovereita kohtaan, aatetta ei oikein kehdattu pettää.

Poliisin osuus näissä ikävissä tapahtumissa 1917-1918 on jäänyt jollain tavalla ainakin Kuopiossa värittömäksi. Totta on tietysti, että poliisin sympatiat ja aktiviteetit olivat valkoisten eli  laillisen valtiovallan puolella. Punaisten todellisista tarkoitusperistä ei ollut tietoa, eivätkä heidän menettelytapansa olleet kovin hyvin organisoituja, vaan usein väkivaltaisia ja improvisoituja.

Poliisi valvoi järjestystä noissa oloissa kuitenkin niin puolueettomasti kuin osasi. Punainen puoli saattaa tietysti sanoa, että osaamisessa oli joskus sanomista.Ehkä virallinen historiankirjoitus on tarkoituksella jättänyt jotakin kertomatta, unohtanut tai kaunistellut tapahtumia ja poliisin osuutta. 

Kuitenkin jotakin pakostakin olisi silminnäkijöiden, asianomistajien ja muitten aikalaisten kertomuksista tihkunut sellaista, mikä ei olisi kunniaksi poliisille. Kun näin ei olla voitu todeta, niin Vapaussodan aikaisen Kuopion poliisilaitoksen kilpi vaikukttaa kiitettävän puhtaalta. 

Kuopiolaisen poliisin miekassa ei ole merkkejä verestä, vaikka veriura monesti muualla maailmassa suorastaan lorottaa hävinneen osapuolen hurmetta sisällissotien aikana.

Jättäkämme nyt kuitenkin Vapaussodan, veljessodan, sisällissodan tai kapinan murheelliset muistot, minkä nimisenä tuota aikaa nyt kukin haluaa kutsua.

06 helmikuuta 2018

Lukutaito on kasvatuskysymys. Kansallisen poikahuolen sijasta pitäisi herättää kansallinen lukuhuoli.

Tämänpäiväinen postaukseni perustuu Lastensuojelun Keskusliiton 
julkaisemaan erikoisaikakauslehteen, Lapsen maailma, joka ilmestyi helmikuussa 2018.
Olen lukenut lehteä vuosikymmenien ajan, tätä nykyä (2015) lehden levikki on vajaat 15 000. Levikin soisin kasvavan reilusti ja pian, sillä maassamme ei ole toista yhtä korkeatasoista lehteä, joka käsittelee lasten ja nuorten kasvatusta sekä lastensuojelukysymyksiä. 
Lehdessä (2/2018) julkaistu Tuija Siltamäen artikkeli
LUKEMINEN KEHITTÄÄ PÄÄTÄ saa raikuvat aplodit minulta, sillä se käynnisti omassa päässäni uuden vaihteen. Artikkeli toimi kuten hyvä kirja toimii: jotakin käynnistyi. 

Otin selvää, kuka on Tuija Siltamäki. Sen jälkeen julkaisin Facebook-sivustollani linkin blogiin, jossa hän esittelee itsensä sekä Tampereen ylioppilaslehden Aviisin päätoimittajaksi että vapaaksi kirjoittajaksi. Tässä linkki. 
Tuija Siltamäelle kiitos artikkelista! 

Muista syistä lähetän postaukseni välityksellä erityisterveiset ja -kiitokset erikoistutkija Anu Gretschelille! 
(Todellista vaikuttamista? Tutkimustietoa nuorten vaikuttamisesta. Anu Gretschel, erikoistutkija, Nuorisotutkimusseura.) 

********************************************************************************

Lukemisen vähentymisellä on seurauksensa


Yhä useammalla koululaisella on vaikeuksia lukea kirja kannesta kanteen. Onko digihuumassa unohtunut, miten paljon lukemista pitää harjoitella ja miten tärkeä taito se on?

Lapsen maailma -artikkelin mukaan Mäkelänrinteen lukion lehtori Ulla Lahdes on havahtunut viitisen vuotta sitten siihen, että yhä useampi nuori tunnusti lukeneensa kirjan kannesta kanteen ensimmäistä kertaa vasta lukiossa.
Hänen puheenvuoronsa on erittäin mielenkiintoinen: - Vähän lukevia nuoria on aina ollut, mutta olen huolissani erityisesti keskitason opiskelijoista. Huono opiskelija tietää olevansa huono ja kysyy helpommin apua, mutta keskitason opiskelijat eivät välttämättä tunnista puutteitaan.

Ulla Lahdes jatkaa: -Heikko lukutaito näkyy varsinkin sanavaraston suppeutena.
- Keskitason opiskelijat eivät itse tajua, että eivät tiedä jonkin sanan merkitystä. He eivät osaa erottaa tavallisia sanoja, kuten "viitata" tai "vedota" . He saattavat ymmärtää lukemansa väärin tai käyttävät sanoja väärin. Tämä on uusi, pelottava signaali siitä, millaisia seurauksia lukemisen vähentymisellä on.

Muitakin merkkejä on: jo muutamankin sivun mittaisia artikkeleita pidetään liian pitkinä, koska ei jaksettaisi lukea. Ja kirjoittaminen on joillakuilla jäänyt alakoululaisen tasolle.

Ja vielä. Lahdes ei ole huomannut erityisiä eroja tyttöjen ja poiien välillä: molemmissa on huippulukijoita ja heikkoja lukijoita. - Meillä on ollut kansallinen poikahuoli, mutta nyt pitäisi herätä kansallinen lukuhuoli!
Siitä kertovat tilastotkin. Noin joka kymmenennellä 15-vuotiaalla suomalaisnuorella on riittämätön lukutaito, ja määrä kasvaa koko ajan. Paljon lukeva nuori hallitsee jopa 70 000 sanaa, mutta vain vähän lukeva vain 15 000.


**************************************************************************

Mitä hyötyä lukutaidosta on, ja miten niin... kasvatuskysymys?

Lukeminen on suoraan yhteydessä koulumenestykseen, jatko-opintoihin pääsyyn sekä sosiaaliseen ja taloudelliseen asemaan.
Lukutaito vaikuttaa myös sosiaalisten kuvioiden tajuamiseen ja kehittää kykyä eläytyä toisen ihmisen asemaan. Se kasvattaa aktiiviseksi yhteiskunnan jäseneksi.
- Lukemattomuus tarkoittaa paluuta luokkayhteiskuntaan. Sitä kohti olemme matkalla.

Ulla Lahdeksen mielestä hyvää lukutaitoa on pidetty liikaa itsestäänselvyytenä, vaikka nyt digiaikana pitäisi olla entistä valppaampi, koska ruutu syrjäyttää niin helposti kirjan.

- Suomessa arvostetaan lukutaitoa. Ajatellaan, että kun on oppinut lukemaan yksittäisiä sanoja, se on sitten siinä. Mutta lukeminen on monimutkainen prosessi, joka vaatii muistia ja monia taitoja automatisoituakseen. Lukutaito kehittyy läpi elämän (jos sitä harjoittaa).

- Moni uhraa paljon aikaa vaikkapa kuntoiluun. Miksei pään kehittämistä pidetä yhtä tärkeänä? Poliisikorkeakoulun pääsykokeissakin painotetaan enemmän äidinkielen osaamista kuin fyysisiä taitoja.

-Me elämme tietoyhteiskunnassa. Jos ihminen rakentaa maailmankuvansa otsikoiden perusteella, hän lepattaa helposti kaikissa tuulissa ja kuka tahansa voi päästä vaikuttamaan häneen.

Kahden kouluikäisen äitinä Ulla Lahdes kertoo olevansa lukemisen suhteen tinkimätön. -Lukeminen on niin tärkeää, että sen eteen pitää tehdä töitä. Vanhemmat saavat vaatia lasta lukemaan. Vaikka niin, että koululaisen on luettava joka ilta 15-20 minuuttia ennen nukkumaanmenoa. Sivumäärällä ei ole niin merkitystä.

Vanhemmille Lahdes antaa läksyksi tämän: kuuntele vieressä, kun alakoululainen lukee ja jutelkaa sen jälkeen. Yläkoululaisen kanssa vanhempi voi lukea samoja kirjoja ja jutella sitten niistä.

- Vanhempien tulee osoittaa, että lukeminen on hauskaa ja arvokasta. Jos siihen ei löydy aikaa, kannattaa miettiä arvomaailmaansa, sitä, millaisen tulevaisuuden haluaa lapselleen.

************************************************************  

Lapsen maailman ja Lastensuojelun Keskusliiton somekanavat, joita seuraan:
FACEBOOK:
@Lastensuojelunkeskusliitto
@LapsenMaailma
@lastenoikeudet
@kaikilleevaatelamaan
INSTAGRAM:
lastensuojelunkeskusliitto
lapsenmaailmalehti
YOUTUBE:
Lastensuojelun Keskusliitto
Lapsenoikeudet.fi

30 tammikuuta 2018

"Otteita kirjoista." - Tasavallan presidentti Urho Kekkonen...

Petri Sarjanen.
Valkoinen kuolema. Talvisodan tarkka-ampujan Simo Häyhän tarina. 
Gummerus, 2005.


SYNNIN JUURET

Tasavallan presidentti Urho Kekkonen terästi kuuloaan ja korjasi vapaalla kädellään silmälasiensa asentoa. Jahdin aiheuttama jännitys lämmitti tutusti alavatsaa ja sai voimakkaan sydämen lyömään tavallista rivakammin.

Presidentti tunsi itsensä levollisen valppaaksi. Oikean käden etusormi tavoitti aseen varmistimen, mutta kokeneena metsästäjänä presidentti ei hätäillyt. Hän osasi odottaa. Odottamisen taito on metsästäjän tärkein ominaisuus. Tarkkoja rata-ampujia on paljon, mutta monet hätäilevät tosipaikan tullen.

Jo vuosia aiemmin, eräänä tällaisena hetkenä, presidentti oli ymmärtänyt, kuinka paljon metsästyksessä ja politiikassa on samankaltaisuuksia. Siinäkin kärsivällisyys oli osattava yhdistää häikäilemättömyyteen. Ihmisellä on luonnostaan saalistajan vaistot, 99 prosenttia olemassaolostaan ihmiskunta on elänyt metsästäen ja keräillen ruokansa. Saalista oli usein niukasti, ja sen jakamisesta käytiin kamppailua, jonka voittajat jatkoivat sukuaan.

Sellainen perimä ei unohdu muutamassa vuosisadassa, synnin juuret ovat syvällä. Presidentti tiesi sen hyvin. Keväällä 1918 käyty sisällissota, jossa hän oli toiminut valkoisten konekivääriampujana, oli sen hänelle osoittanut. Vain lait pitävät yhteiskuntaa koossa, moraali on häilyvä käsite. Laitkin perustuvat viimekädessä väkivaltaan tai sen uhkaan. Oikeus on usein kiistanalaista, mutta voima on helposti havaittavissa, eikä siedä vastaansanomista.

Valtion tärkein tehtävä on väkivallan monopoli ja hän, oikeustieteen tohtori Urho Kaleva Kekkonen, johti valtiota. Hänen takanaan oli Suomen armeija, ehkäpä vielä sitäkin suurempi voima, mikäli tarve vaati.

Edestä kuuluva rasahdus sai presidentin silmät kaventumaan. Hän henkäisi syvään. Syksyinen metsä huokui kylmää kosteutta ja tuoksui huumaavasti. Ilma oli kuulas ja taivas niin korkealla, kuin vain syksyisin saattoi olla. Hän ei ollut enää nuori mies, mutta fysiikaltaan moitteettomassa kunnossa. Vahva veri kuohui väkevästi hänen suonissaan ja kuljetti happea lihaksiin. Tällaisina hetkinä saattoi todella tuntea olevansa elossa.

Samassa suurikokoinen uroshirvi törmäsi ryskyen suoraan presidentin seurueen eteen. Se sai vainun uudesta vihollisesta ja pysähtyi epäröiden. Koira alkoi haukkua vetäen hirven huomion puoleensa.

Kekkonen nosti aseensa ja puristi poskensa sen tukkia vasten. Varmistin naksahti tutusti, ja sormi löysi liipasimen samasta paikasta kuin lukemattomia kertoja aikaisemmin. Kiikarin ristikko hakeutui valtavan eläimen oikeanpuoleisen lavan taakse.

Presidentti pidätti hengitystään ja piipun heilunta lakkasi. Hänestä tuntui, että sydämen lyönnit saattoi yhtä hyvin kuulla kuin tuntea. Vahva etusormi puristi liipasinta rauhallisesti, ja aika pysähtyi. Laukaus lähti aivan kuten pitikin, tiedostamatta, ilman nykäisyä ja leikkasi terävästi syksyistä ilmaa.

Sekunnin murto-osan ajan presidentti näki edessään komentamansa teloistusryhmän luotien iskeytyvän punavankien rintaan Haminan valleilla 1918.

Kolmen kilometrin päässä Simo Häyhä pysähtyi kuullessaan kiväärin tutun äänen. Periaatteena hirvenmetsästyksessä oli, ettei asetta metsästyksen aikana koskaan laukaistu kuin varmasta paikasta, ensimmäisen laukauksen tuli olla kuolettava. Käytännössä jouduttiin usein kuitenkin antamaan armonlaukauksia tai jopa ampumaan haavoittumisen vauhkoonnuttamia hirviä. Senkin jälkeen oli valmistauduttava ampumaan, mikäli hirvi yllättävästi poukkoaa jaloilleen, kuten Häyhä usein oli nähnyt käyvän.

Kolme merkkilaukausta kertoi pian, että ammuttu eläin oli täysikasvuinen hirvi. Ajo oli ollut yllättävän lyhyt. Hyvä niin, sillä Kekkosen vierailu oli suuri tapahtuma metsästysseuralle.

Häyhä oli kutsuttu paikalle Äitsaareen kuuluisine koirineen ajon onnistumisen takaamiseksi. Maat eivät olleet Häyhälle tuttuja, mutta häntä oli ollut vastaanottamassa mies, joka oli tutustuttanut hänet maastoon.

Ennen jahdin alkua Kekkonen oli tunnistanut Häyhän ja tervehdittyään lämpimän tuttavallisesti kysellyt tämän kuulumisia. Lyhyesti Häyhä oli vastaillut, mutta Kekkonen oli ollut hyvällä tuulella ja ihmetellyt Häyhän viimevuosien kettusaaliita.

-Mukava mies, ajatteli Häyhä ja nosti katseensa taivaalle.

Sen sinessä oli jotain samankaltaista, kuin yli kaksikymmentä vuotta sitten, syksyllä 1939.
                                                           
                                                                   ***

Talvisodan sotilas, tarkka-ampuja, 
Simo Häyhä, syntyi Rautjärvellä 17.12.1905, kuoli Haminassa 1.4.2002. 

Häyhästä on kirjoitettu myös kirja:
Tapio Saarelainen, 2006. Sankarikorpraali Simo Häyhä. Apali, 2006. ISBN 952-5026-52-3.

https://www.simohayha.fi/ 

Suomalainen poliitikko, Suomen 8. presidentti, lakitieteen tohtori.
Urho Kaleva Kekkonen, syntyi Pielavedellä 3.9.1900, kuoli Helsingissä 31.8.1986.
"Lukiolaisena Kekkonen liittyi Kajaanin suojeluskuntaan ja osallistui Suomen sisällissotaan Kajaanin sissirykmentin mukana valkoisen hallituksen joukoissa. Hän osallistui muun muassa Kuopion, Varkauden, Mouhun ja Viipurin taisteluihin, sekä johti Haminassa yhdeksän punaisen teloittamista." 
(Lainaus Wikipediasta.)

07 tammikuuta 2018

Venla Hiidensalo. 1. Edelfelt ja rakkaus. 2. Karhunpesä.


Venla Hiidensalo. Sinun tähtesi.
Kustannusosakeyhtiö Otava. 2017. Otavan kirjapaino. 2017.
Päällys: Timo Mänttäri.

Agathalle, syntymättömälle ja kuolleelle.
"Life imitates art far more than art imitates life."
- Oscar Wilde
"Beauty is a joy forever"
- Teksti Albert Edelfeltin vaimostaan Ellanista maalaaman muotokuvan yläreunassa.

"Kiitokset kustannustoimittajalleni ja ystävälleni Lotta Sonniselle. Kiitos Antti Kasper ja muut otavalaiset."



                                                                     "Railille"

Tänään kuulin radio-ohjelma Kansan radiossa maailmanselityksen, jonka kertoi "Raili" ja jota nyt mietin. Vakavasti eli pienessä rintakivussa pohdin, mitä mieltä olisin, jos tosissani vastaisin Railille, vaikkei hän mielipidettäni kysynytkään.

"Railin" mielestä maailmanluokan ongelmien syy on miehen valuvika eli testosteronin ylituotanto.  Miehen (ylenmääräinen) seksuaalinen halukkuus tekee miehestä naista vahvemman, sanoo "Raili". Puhuiko "Raili" seksuaalisesta riippuvuudesta?  Ei. Miehen valuviasta puhui; ei vapaasta rakkaudesta eikä omista valinnoista puhunut. Olin kuulevinani, että miehen valuviassa olisi kysymys hallitsemattomasta kalun käytöstä... Miksi kukaan pelkäisi "valuvikaista" ja vahvaa kalua? saattaisi vahva mies kysyä.

Venla Hiidensalon teosta (Sinun tähtesi) markkinoidaan kertomalla, että kirja kertoo tarinan Edelfeltistä ja naisista. Teos välittää lukijalle tarinan miehestä ja naisesta. Ei ole kaukaa haettu se, kun kysyn: -Kertooko juurikin tämä teos (yhden) kalun tarinan? Miksei. "Raili", mitä jos rohkaiset mielesi, ja pysähdyt tämän hyvän tarinan äärelle!

Aloita sivulta 15. Albert. 1902. (Albert kuoli 1905. Bloggaajan huom.)
"Albert katseli ateljeensa ikkunasta. Hänen edellisiltana kokemansa äkillinen maalaamisen halu oli poissa. Loistavat kuvat silmäluomien takana muuttuivat yksitellen rumiksi ja elottomiksi kun hän yritti vangita ne kankaalle. Kaunein runo oli aina se, jota ei koskaan kirjoitettu, hän ajatteli, kaunein uni se, joka ei koskaan käynyt toteen.
Kalu lepäsi pienenä ja surkastuneena reittä vasten ikään kuin vastalauseena hänen kaikille hyville päätöksilleen. Totuus oli, että hänestä ei ollut enää maalariksi."

Maailmaa ei selitetä syyllisiä hakemalla. Kirjailija Hiidensalo selittää Edelfeltin ja hänen kohdalleen osuneiden  naisten maailman kertomalla Edelfeltin kalun tarinan - samalla kun hän todella tulee selittäneeksi maailmaa elämän ja elämisen näkökulmasta. "Life imitates art far more than art imitates life" (Oscar Wilde).

Sinun tähtesi ei ole viihderomaani. Tämä on vakava, hyvä suomenkielinen tarina yhden ristiriitaisen taiteilijan maailmasta. Edelfeltin maailmaan eivät kuuluneet selitykset tai suvaitsevaisuus; siihen ei kuulunut "lyttynaamainen rahvas".
Ei Edelfelt mielestäni ymmärtänyt omaa elämäänsä eikä elänyt sovussa itsensä saati "läheistensä" kanssa. Vaan kuka ymmärtää? Niinpä teoksen mielenkiinto ja arvo perustuvat ristiriitoihin, joita jokainen tunnistaa, jos haluaa.

Hiidensalon teoksen perusteella uskallan sanoa, että on yksi asia, josta haluan Edelfeltiä kiittää nyt, kun olen asian hoksannut. Kiitän häntä hänen taideteoksistaan, ja siitä yhdestä tekstistä. Kiitän siitä lauseesta, jonka hän pyysi kirjoittamaan Ellan-vaimosta maalaamansa muotokuvan yläpuolelle. Lause kirjoitettiin näin. "Beauty is a joy forever". Kyllä. Kauneus on arvo sinänsä. Kauneus elää. Kauneus on ilo.

Koska Sinun tähtesi ei toimi kohdallani viihderomaanina, näen kauneutta jopa teoksen lähdeluettelossa. Se löytyy 477-sivuisen tarinan lisäsivulla huomautuksella "...lisäksi lähteenä on käytetty kirkonkirjoja ja Kansallisarkiston digitoituja sanomalehtiä".

Monet ystävät ja kollegat, perhe, säätiöt, lautakunnat ja Albert Edelfelt kuin myös Anna Kortelainen ja Samu Nyström saavat kirjailijalta kiitokset. Ne löytyvät sivuilta 478 - 479.

Kirjailija Venla Hiidensalo on aloittanut työnsä Kirjailijaliiton johtokunnassa vuoden 2016 alussa. Hän on liiton toinen varapuheenjohtaja.
Hiidensalon kirjat on kustantanut Otava, ja toimittanut vuodesta 2012 lähtien Otavalla työskennellyt  Lotta Sonninen. 

Vuoden 2017 Turun kirjamessut oli syksyn tapaus minulle lukijana (ja kirjoittajana). Messuilla sekä kuuntelin Hiidensaloa että selasin Sinun tähtesi -teosta ensi kertaa. En kuitenkaan ostanut omaa kappalettani sieltä - vaikka olisin saanut kaupan päälle kirjailijan nimikirjoituksen. Sen sijaan hankin kirjan (muualta) joululahjaksi itselleni.

Hiidenkiven teoksesta tuli odotusteni mukaisesti kotikirjastooni kuuluva kirja, johon haluan palata "yhtä koska"!

Kiitos kirjasta. Se on tarpeeksi perusteellinen. Se luotaa tarpeeksi syvältä. Siinä on mahtava määrä sanoja ja ajatuksia. Siinä on purtavaa. Suosittelen kaltaisilleni "tosikoille".




Venla Hiidensalon Karhunpesä-teoksesta kirjoitan täällä .

03 tammikuuta 2018

Omar, 2014. Afgaanipojan tarina on kestävä lukukokemus arvojen arvoista.

Qais Akbar Omar. Yhdeksän tornin linnake. 
Julkaisija:
Kustannusosakeyhtiö Otava, 2014.
Painopaikka: Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu 2015.

Alkuteos:
A fort of nine towers - An Afghan family story.
Published by arrangement with Farrar, Straus & Giroux, LLC, New York, represented by Leonhardt & Holer Literary Agency A/S, Copenhagen.

Suomentanut:
Sami Heino
Koraani-lainaukset Jaakko Hämeen-Anttilan suomennoksesta  (Basam Books, 1995).

Sisällysluettelo:
1. osa: Pyhät soturit
2. osa: Pako
3. osa: Paholaisen aika
4. osa: Hulluuden voitto
Jälkisanat: Matka jatkuu.
Kirjailijan huomautus.
Kiitokset.
Kirjailijasta.
415 sivua.

Oma lukukokemukseni syntyi lokakuussa 2017 Kyproksella.



Yhdeksän tornin linnake on afgaanipojan tarina. "Teos kertoo Afganistanin tapahtumista kolmen viimeksi kuluneen myrskyisän vuosikymmenen ajalta" (Qais Akbar Omar). Kolme viimeksi kulunutta vuosikymmentä ovat 2010, 2000 ja 1990. Ennen lukukokemustani tiesin Afganistanista ja sen kansasta ensisijaisesti vain ikivanhan kulttuurin ja sotaisan lähimenneisyyden.

Kirjailija on luonnollisesti omistanut kirjansa Afganistanille ja sen kansalle. Hän kirjoittaa kiitoksensa avaamalla suorasukaisesti arvomaailmansa ytimen.

"Tämä kirja on omistettu isoisäni hengelle, joka ohjaa minua edelleen hyvinä ja pahoina aikoina suojelusenkelin tavoin. Wakeelille, joka vierailee luonani unissa aina kolmen tai neljän vuoden välein. Vanhemilleni, jotka merkitsevät minulle enemmän kuin mikään muu maailmassa. Sisaruksilleni, jotka perustavat pian oman perheensä Afganistaniin tai muihin maihin. Sedilleni ja tädeilleni ja serkuilleni, joiden kanssa koin niin paljon ja joita rakastan syvästi."

Arvomaailmansa ansiosta Afgaanipojan tarina oli vertaansa vailla oleva lukukokemus. -Hei, ei olekaan väärin, jos omia vanhempia ja sukulaisia rakastaa ja kunnioittaa!
Lukukokemukseni oli voimakas, sillä tunnetasolla se oli verrattavissa synnyttämisen ihmeeseen.

Lehtolainen, Leena. 2002.







Lehtolainen, Leena. 2002. 
Kun luulit unohtaneesi.

Kustantaja:
Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki, viides painos.
Painopaikka:
Viborg, Tanska 2003.
www.loistopokkarit.com

Kirja ostettu "hellepäivänä 1.7.2003 kesälukemiseksi".

Luin Kyproksella 24.10.2017. Nimilehteen olin tehnyt merkinnän "s.338"






"Tapasimme junassa Koden perheen ja muutamia muita puolituttuja, joista tiesin tulevan illan aikana yhä tutumpia. Ehdimme juuri sopivasti kuuntelemaan ensimmäistä bändiä. Sen musiikki oli rähjäilevää mahtipontiheavya, sellaista, jota Kaitsu olisi saattanut kuunnella.Paikoituimme vilteille miksauslavan tienoille ja avasimme viinipullon. Ihmiset tuntuivat olevan liikkeellä piknikmeiningillä, vieressä joku syötti vauvalleen purkkiruokaa ja Pekka ilmeili lapselle, joka ei tuntunut pitävän perunamössöstä. Muistin, että Karrillakin oli ollut tapana pelleillä pikkulasten kanssa. Silloin olin ajatellut, että Karrista olisi voinut tulla hyvä isä.
Isän lähtö, Ranen ja papan kuolemat, Karri...Miten helppoa olikaan löytää syitä pahaan oloon, miten vaikea hyväksyä se, ettei kaikkeen ikinä löytyisi syytä. Aamulla olin kuunnellut taas Neitoperhoa ja sanonut Hectorille, että hänkin oli väärässä. Ajan suunnan sai muuttumaan, kyllä pystyi palaamaan menneisyyteen ja näkemään, että oli joskus luullut aivan väärin ja muuttamaan luulonsa. Aika ei ollut suora viiva, se oli kolmiulotteinen hämähäkinverkko, jossa kulkiessa palasi välillä takaisin, toisti virheensä ja sai uusia mahdollisuuksia, löysi menneisyydestä ihmisen, joka oli aina ollut tärkeämpi kuin oli tiennytkään ja sai menetetyt takaisin."

27 joulukuuta 2017

Luettelo, ja muutama sana inkeriläisaiheisista teoksista.

Seuraavat teokset lainasin Pietarista, Pyhän Marian kirkon kirjastosta, lokakuussa 2017.


Kuvassa on Pietarin suomalaisen Pyhän Marian kirkon (ev.lut) kirjastonhoitaja, joka ystävällisesti lainasi minulle inkeriläisistä kertovia kirjoja.












Kuva: 
Katariina Korhonen, 2017.

_________________________________________________________________________________

KIRJALUETTELO.

Hannes Sihvo. Inkerin maalla. Muistoja Inkerin maasta ja kansasta sanoin ja kuvin. 
Karisto, 1989.
Valokuvat (42) Museoviraston kokoelmista (A.O. Väisänen, Samuli Paulaharju, Antti Hämäläinen).
 Kannen kuvan on kuvannut Matti Huuhka. Taidemaalari Aleksej Petrovitsh Bogoljubovin (1824 - 1896) teos kuvaa inkeriläiskylää Nevajoen rannalla. Taulun omistaa professori Sakari Timonen (Helsinki).



Tämä teoksessa oleva etupaperin karttaote on alunperin Antti Hämäläisen teoksesta Kadonnutta Inkeriä (Porvoo 1944).
_________________________________________________________________________________


Pyhän Marian kirkon juhlajulkaisu käyttöön vihkimisen päivänä 19. toukokuuta 2002.
Aarno Lahtinen (toimittanut). Todistuksena toivosta. Pietarin suomalainen Pyhän Marian kirkko 1805 - 2002. Copyright: Kirkon Ulkomaanavun säätiö ja kirjoittajat. Kannen kuva: Aarno Lahtinen. Taitto: Helena Kiiskinen. Painopaikka: Nomini Oy, Helsinki 2002. Repro: Repromestarit Oy.

                   
























"Kirkkorakennuksella on Venäjällä erityinen merkitys. Pyhäkkö on näkyvää julistusta seurakuntansa uskosta. Tämä merkitys on korostunut maassa, jossa kaikki uskon näkyvät merkit pyrittiin seitsemän vuosikymmenen aikana hävittämään. Inkerin kirkon pääkirkon kunnostushanke on siksi yhteinen todistus toivosta, joka on Jumalassa."
(Pyhän Marian kirkon neuvottelukunnan puheenjohtaja Mikkelin piispa Voitto Huotari.)
________________________________________________________________________________

Lyyli Ronkonen. Laps Inkerin. Muistojen Inkeri Stalinin hirmuvallan alla. Toimittanut Markku Laitinen. Gummerus, 1989.
"Tämä kirja on omistettu äidilleni Katri Kukkoselle. Etukannen kuvassa Isoäiti veljiensä kanssa."


Sisällys:
Meidät likvidoidaan. Koulussa meidät kasvatetaan marxismi-leninismiin ja Stalinin palvotaan. Karkotuksia ja vainoja. Kauhea vuosi 1937. Stalinin kuolonviikate käy meidän kylässämme. Ajatuksiammekin holhotaan, omia aivoja ei tarvita. Suomen talvisota. Joudumme Leningradin mottiin. Meidät karkotetaan Siperiaan. Elämää karkotuksessa Ob-joen varrella.
_________________________________________________________________________________

Tyyne Martikainen. Stalinin vainot. Toivo ja Sanna Jääskeläinen, Inkerinsuomalaiset selviytyjät.
TM-kirjat, Espoo 2006. Kirjapaino: Edita, Helsinki 2006.
Kansikuvassa Helena  ja Simo Jääskeläisen perhe 1920-luvulla.

Saatesanoja:
Tämä kirja on Stalinin vainoista ja niiden kohteeksi joutuneista inkerinsuomalaisista.
Inkerinsuomalaisia talonpoikia vainottiin maatalouden kollektivisointia vastustavina kulakkeina ja kansanvihollisina. Ihmisiä vangittiin, kuulusteltiin ja tuomioita jaettiin.
Perheitä karkotettiin Kuolaan, Siperiaan ja Keski-Aasiaan. Kansanvihollisiksi tuomittuja kuljetettiin maan laidasta toiseen vankileireille pakkotyöhön. Tuomiot vaihtelivat viidestä vuodesta kymmeneen vuoteen pakkotyöleiriä tai teloitukseen. Tuomittujen teloituspaikkana oli useimmiten Leningrad ja salaisena hautausmaana Levashovo. Sinne on haudattu 46 000 - 47 000 teloitettua. Heidän nimesä julkaistiin Pietarin sanomalehdissä 1990-luvulla. Luettelossa oli 13 000 suomalaista nimeä.

Vainojen kohteeksi joutuivat kaikki venäjänsuomalaiset ryhmät sekä muut Neuvostoliiton eri puolilla asuneet vähemmistöryhmät. Stalinin vainot eivät kohdstuneet vain vähemmistöryhmiin. Vainoharhaisen Stalinin uhreina katosi ja teloitettiin miljoonia Neuvostoliiton kansalaisia. Myöhemmin tapahtuneet rehabilitoinnit eivät paljon lohduta jälkeen jääneitä omaisia.

Inkerinsuomalaisten kohtaloista ja kärsimyksistä vaiettiin Suomessa pitkään. Valvontakomission määräyksestä sotien jälkeen poistettiin kirjastoista lähes 2000 kirjanimikettä. Kiellettyjen kirjojen listoille joutui mm. Karjalaa, Inkeriä ja Viroa käsitteleviä kirjoja. Niiden katsottiin sisältävn Neuvostoliittoa loukkaavaa ainesta tai muutoin virheellistä tietoa.

Perestroikan aikana syksyllä 1987 Petroskoissa ilmestynyt Punalippu (nykyinen Carelia) julkaisi Inkerille omistetun teemanumeron. Vasta sen jälkeen on Inkerin ja inkerinsuomalaisten kärsimyshistoriasta voitu puhua avoimesti. Käyttämistäni historiallisista lähteistä tärkeimpänä mainitsen seuraavat kolme teosta:
Pekka Nevalainen ja Hannes Sihvo ovat kirjoittaneet ja toimittaneet laajan ja perusteellisen historiateoksen "Inkeri, historia, kansa, kulttuuri" (SKS, 1991).
Petroskoilainen suomensukuinen Eila Lahti-Argutina on kirjoittanut teoksen "Olimme joukko vieras vain -Venäjänsuomalaiset vainonuhrit 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun" (Siirtolaisuusinstituutti 2001). Lahti-Argutina on koonnut kirjaan 8000 nimen matrikkelin Neuvostoliiton menneistä tai siellä asuneista venäjänsuomalaisista, jotka tuomittiin vallankumouksellisina nationalisteina, vakoilijoina ja tihutyöntekijöinä.
Kirjoittaja Eila Lahti-Argutina tarkoittaa venäjänsuomalaisilla inkerinsuomalaisia, pietarinsuomalaisia, siperiansuomalaisia, muurmanninsuomalaisia, punaisia suomalaisia, laittomasti rajan ylittäneitä suomalaisia ja amerikansuomalaisia.

Tässä kirjassa inkerinsuomalainen Toivo Jääskeläinen kertoo omista, perheensä ja sukunsa kokemuksista ja kärsimyksistä vainojen ja karkotusten kohteena. Tämä kirja kertoo myös Toivo Jääskeläisen vaimon, Leningradin piirityksestä rintamalinjojen lävitse selviytyneen Sannan kertomus.












































Kuva: Lapin Kansa, kulttuuri. Tyyne Martikaisen yhden teoksen esittely Rovaniemellä.














_________________________________________________________________________________


Salli Savorina Iivarinen. Vuosisadan tarinoita Inkeristä. Tallinn 2008.
"Jos totuuden nyt jätän sanomatta,
pelkään etten elä enää heissä, joille meidän aikamme on menneisyyttä oleva." (Dante)






_________________________________________________________________________________




Kannen kuva: Museovirasto. Antti Hämäläinen, 1943.
Julkaisija: Joensuun yliopisto. Humanistinen tiedekunta. 1990.
Toimituskunta: Antero Heikkinen. Ilkka Syväjärvi. Hannes Sihvo.
Toimittajat: Pekka Nevalainen. Hannes Sihvo.
Taitto: Leena Konttinen.

Sisällys:
Saatteeksi.
Pirjo Uino: Arkeologisia löytöjä Inkerinmaalta.
Heikki Kirkinen: Katkelma Novgorodin Vatjan viidenneksen verokirjasta vuodelta 1500.
Kyösti Väänänen: Katkelmia Bengt Oxenstiernan kirkko-ordinatasta.
Veijo Saloheimo: Ruptuurin aikana paenneet tai poisviedyt inkeriläiset.
Raimo Ranta: Inkerinmaan oloja ja inkeriläisten elämää 1600-luvun tuomiokirjojen valossa.
Pirkko Sihvo: Elämää Pohjois-Inkerissä 1800-luvun lopulla.
Max Engman: Missä on inkeriläisten isänmaa?
Pekka Nevalainen: Inkeriläiset Exoduksessa 1900-luvulla.
Pekka Hakamies: "Soikkulassa" ja Suomessa.
Inkerin asutuskartta 1600-luvulta.

Simeoni: "Suomesta pois, paimeniksi Inkerinmaalle!"
Timo: "Tai portinvartijoiksi Pietarin kaupunkiin."
Aleksis Kivi. Seitsemän veljestä.


_________________________________________________________________________________

2. Seuraavan teoksen lainasin ystävältäni (2017).




Sinikka Paavilainen (2014). Kyynelvaunut. Romaani inkerinsuomalaisten suuresta pakoretkestä.
Into Kustannus, Helsinki, 2014. Paino: InPrint, Riika, 2014.

Teoksessa on pidemmin siteerattu seuraavia tekstejä:

Anna Ahmatova: Valitut runot. "IN MEMORIAM 19.7.1914", "Petrograd 1919" ja "Requiem 1935 - 1940". Toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola. Tammi 2008.

Lyyli Ronkonen: Laps´Inkerin. Muistojen Inkeri Stalinin hirmuvallan alla. "Lenin neuvoi Stalinia ennen kuolemaansa", "Meijän kylän pikku kana männöö hirsipuuhu", ja "Meijän kirkost tehtii klupi", Gummerus 1989.

Soveltaen Aleksandr Puskin: Lauluja. "Talvi-ilta, suom. K.Halme. Karjala Kustantamo 1970.

Elias Lönnrot: Suomen kansan muinaisia loitsurunoja. "Köyhä lapsi työt tekevi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1880.

"Jäi multa matkalaukku Berliiniin". Sanoitus Kaj Chydenius, sävellys Ralph Maria Siegel.

"Heilani tiettää uutta tupaa". Inkeriläinen kansanlaulu, tekijä tuntematon.

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan. Suom. Ulla-Liisa Heino. WSOY 1969.

Maailman runosydän. Paul Vertaine: "Syyslaulu", suom. Yrjö Kaijärvi. WSOY 1998.

Venäjän runotar: valikoima venäläistä lyriikkaa. Konstantin Simonov: "Odota minua", suom. Armas Äikiä. Otava 1946.

Tekstissä siteeratut virret ovat peräisin teoksesta Suomen evankelisluterilaisen kirkon Virsikirja, hyväksytty 12. yleisessä kirkolliskokouksessa vuonna 1938. Hämeen kirjapaino Oy, 1965. Sekä Hengellisiä Lauluja ja Virsiä. Suomen Lähetysseura, 1939.



_________________________________________________________________________________
3. Seuraavat "divariteokset" olen kirjojen ystävänä kerännyt kotikirjastooni, suurena apuna on ollut ja on kirjoja harrastava ystäväni.








"Kiitokset myös äidilleni, joka on vaikenemisellaan kannustanut minua. Tiedän tarkkaan, etten ikinä olisi kynään tarttunut, jos äitini olisi minulle pienestä pitäen inkeriläisjuttujaan tuputtanut." Helena Miettinen, Inkeristä Suomeen paenneen äidin tytär.














Helena Miettinen (1990). Inkeriläiset maaton kansa. 
Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki.

KANSIKUVASTA:
"Toksovalainen Amalia Susi oli pakkotyöleireillä ja karkotettuna Siperiassa yli 10 vuotta. Hän kirjoitti muistiin omia ja tuttaviensa kohtaloita lakanoihin, joita piilotteli kotonaan vapauduttuaan. Vasta kuolinvuoteellaan 1970-luvun alussa hän paljasti salaisuutensa. Nyt lakanoiden sanomaa selvitellään, kohtalot purkautuvat niiden laskoksista..."
Helena Miettisen isoäiti, Liisa Aleksandrov oli Amalia Suden ikä- ja kohtalotoveri. Pakkosiirroissa kohti Siperiaa 30-luvun puolivälissä hän katosi kolmen lapsensa kanssa jäljettömiin.


Teos on ostettu Loimaan kaupunginkirjaston poistokirjojen joukosta -eikö vain, Jouko?

- Tämä kirja on omistettu kaikille Stalinin vainoissa kadonneille, surmatuille ja kärsineille ihmisille. Ei yksin inkeriläisille. "Antakaa anteeksi, mutta älkää koskaan unohtako!" (Ben Curion)

Suomi-äidin surunlapsi. Inkerinsuomalaisten vaiheita 70 vuoden ajalta.
"Vain yksi nöyrä, harras toivomus
on Inkerillä Suomi-äitiin nähden:
ettei se luopuis surunlapsestaan,
ei unohtaisi sitä rajan tähden,
ei luuta luustaan, lihaa lihastaan
se kieltäisi, ei luotaan kauas työntäisi,
vaan lähentäis ja pitäis omanaan
ja lapsenoikeudet sille myöntäis." 
Aapo Iho

Kirjoittajan ilmoittamat lähteet:
Inkerinsuomalaisten historia, Jyväskylä 1968, Inkeri-lehdet 1932 - 1939, 50-vuotismuistio Kirkon kohtaloista Inkerissä, Inkeriläisten Viestit 1959 - 1989, Erkki Tuuli, Inkeriläisten Vaellus 1988, Sota-arkisto, sotapäiväkirjat ja Veli Ojalan tutkielma, Inkerin Evankelisluterilaisen kirkon juhlajulkaisu, Haastattelut ja kirjeet, Inkerin tutkimuksen seminaari Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talolla 30.3.1989.
Valokuvia ovat lahjoittaneet:
Inkeriläisten Viestin kuva-arkisto
Juho Jämsä, Tukholma
Albert Kirjanen, Inkeri
Olga Vehviläinen, Leningrad.

Helena Miettinen on kirjoittanut teoksensa Alkusanat kirjansa viimeiselle sivulle. 
Tässä ote:
"Kiitokset myös äidilleni, joka on vaikenemisellaan kannustanut minua. Tiedän tarkkaan, etten ikinä olisi kynään tarttunut, jos äitini olisi minulle pienestä pitäen inkeriläisjuttujaan tuputtanut.Varmasti olisin vastustanut pakkosyöttöä ankarasti. Muille inkeriläisten jälkipolville lähettäisin terveisiä, että tulkaa joukolla mukaan. Mielenkiintoisempaa kokemusta saa hakea. Toivoisin, että Sinäkin, muoriseni, voisit vihdoin olla ylpeä omasta syntyperästäsi!"


Oma kommenttini (28.12.2017).
Luin Miettisen teoksen 21.10.2017, lomamatkalla Kyproksella. Kirja luonnollisesti puhutteli, koska olin ennen matkaa päässyt haastattelemaan Pietarissa asuvaa inkeriläisystävää. Yksi kirjaan tekemistä merkinnöistä liittyy kuvaukseen, joka on tuttu "kaikille Pietarin seudulla nykyään asuville inkeriläismummoille". Tässä siis ote sivulta 140..

KALAAN SIPERIAAN
"Leningradin pohjoispuolella asuvat ja saartorenkaaseen jääneet inkeriläiset siirrettiin Siperiaan sodan jaloista. Oman käsityksensä mukaan heidät toimitettiin pois kotiseuduiltaan ei niinkään turvaan sodalta, vaan tarkoitus oli hallintotoimin helpottaa jäljelle jäävien venäläisten oloja, kun tsuhnat olisivat muualla.

Kelttolainen Lempi Ström pelastui Leningradin piirityksestä maaliskuussa 1942, kun inkerinsuomalaisia kuljetettiin pois sotatoimialueelta Laatokan yli kulkevaa "elämäntietä" pitkin Siperiaan. Mielenkiintoista on, että Lempin sukunimi Ström periytyy niinkin kaukaa kuin ruotsinvallan ajoilta 1600 - 1700 -luvulta. Silloinhan Inkeri oli puolestaan Ruotsin syrjäisin maankolkka ja Siperia.

Kelton Kolpinan kylä, jossa Lempi 70 vuotta sitten syntyi ja jossa hän taas nykyisin viettää eläkepäiviään, kuului Neuvostoliiton sotatoimialueeseen. Siellä asuvia inkeriläisiä ei missään vaiheessa siirretty Suomeen, vaikka täällä ehkä joskus kuvitellaan, että Suomeen olisi siirretty koko Inkerin kansa.
- A, meiän kylästä ei kukaan lähtenyt Suomeen. Sen vaikean saksalaisten piirityksen ajan myö kärsittiin aluksi täällä. Sitten maaliskuussa meidät vietiin ensin Laatokan yli Venäjälle ja siitä taas Siperiin, Lempi puhelee.
Lapset ja lapsiperheet oli siirretty jo aikaisemmin syksyllä 1941. Monelle perheelle tästä syntyi jo silloin ikuinen murhenäytelmä. Kun lapset siirrettiin yksin etukäteen ja vanhemmat puolestaan erikseen perästä päin, monien tiet sota erotti ikipäiviksi. (s. 140)  
________________________________________________________________________________

4. Muita inkeriläisaiheisia kirjojani luettelonomaisesti.

Pitkänen, Eero (2014). Paimenpoika Inkeristä. 
Reuna Kustantamo ja kirjakauppa Oy. Painopaikka Petro Ofsetas, Vilna. Kannen suunnittelu ja taitto Gravision.

Sihvo, Jouko (2000). Inkerin kansan 60 kohtalon vuotta.
Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki. Painanut Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä.

Lehmus, August (1958). Suomalaiset kommunistit Itä-Karjalassa.
Tampere 1958. Kustannusliike Nide Oy, Hämeenlinna. Hämeen kirjapaino.

Parvilahti, Unto (1958). Berijan tarhat. 
Havaintoja ja muistikuvia Neuvostoliitosta vuosilta 1945 - 1954.
Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.

Taina, Väinö (1992). Vieras tulee ajallaan.
Kansi: Seppo Polameri.
Gummerus kirjapaino, Jyväskylä.

Laaksonen, Pekka ja Mettomäki Sirkka-Liisa (toim.). Inkerin teillä.
Kalevalaseuran vuosikirja 69 - 70.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Painokaari Oy, Helsinki 1990.

Sisällys: 
Katri Korvela: Isien maa.
Aale Tynni-Haavio: Äitini medaljonki.
Irma-Riitta Järvinen: Aili Laihon päiväkirja Viron Inkeristä kesällä 1937.
Ilmar Talve: Matka vatjalaisiin 1942.
Lili Waronen: Pappilan emäntänä Kaprion seurakunnassa.
Pirkko Sihvo: Varsinaiset vallan omat.
Eino Kiuru: Soikkolan viimeisiä runonlaulajia tapaamassa.
Arvo Survo: Itku Inkerille.
Lauri Honko: Inkerin tutkimus tienhaarassa.
Pirjo Uino: Inkerinmaan arkeologiasta.
Erkki Kuujo: Inkerin suomalaisasutyuksen synnystä 1600-luvulla.
Veijo Saloheimo: Itäisen Inkerin väestömuutoksia Ruotsin vallan alussa.
Saulo Kepsu: Inkereen nimistön ja asutuksen vaiheita.
Annikki Toikka-Karvonen: Inkerin tie itsenäisyystaisteluun.
Toini-Inkeri Kaukonen: Lapsuus ja nuoruus Keski-Inkerin savakkokylissä.
Helena Järvinen: Ontropon emolaulu.
Matti Kuusi: Olgai-akka Hevaan Tönttölästä.
Sihvo, Hannes: Inkeri-passio - katsaus Inkeri-kirjallisuuteen Stalinin vainovuosilta glasnostin aikaan.
Heikki Kirkinen: Merjasta Mikkeliin - kadonneen sukulaiskansan jäljillä.
Kirjoittajat.
Kalevalaseuran toimintakertomus.



Nenola, Aili. Inkerin itkuvirret. Ingrian Laments.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2002.
Layout Markus Itkonen. RT-Print Oy, Pieksämäki.