28 tammikuuta 2013

Liian vanha nomadiksi, vai?

Bruce Chatwin. Näkymättömät polut. 
Suomentanut Leena Tamminen. (Tammi, 1988.)
Alkuteos The songlines, 1987.

Sain tietää kirjasta Näkymättömät polut lukemalla Johanna Sinisalon patikoimiseen liittyvää kirjaa (Salattuja voimia), sillä Sinisalo mainitsee omassaan Chatwinin teoksen. Lainasin kirjan verkon kautta Lapin Maakuntakirjastosta, ja edelleen arvostan suomalaisen kirjastolaitoksen tasoa.

Yleensä kun päätän kirjoittaa lukemastani kirjasta, se tarkoittaa sitä, että kirja on käynnistänyt minussa jotakin uutta - ainakin liikauttanut jotakin minussa. Ja toden totta, tämäkin kirja liikautti minua, mutta kenties vain voimauttamalla niitä olemassa olevia vahvuuksia, joita tiedän itsessäni olevan. Ja tämä puolestaan tarkoittaa, että kirjaa lukiessani en tullut luoneeksi juurikaan uutta, mutta kirja tuki minua ja arvomaailmaani ja vahvisti sillä tavoin. 

Kirjan alku vetosi ja uuvutti uniaikoineen, sankareineen, alkuasukkaiden luomistaruineen ja vallabiklaaneineen. Australiassa olen käynyt, ja maanosan aboriginaleihin liittyvä tieto kuuluu henkiseen pääomaani sen verran kuin yleissivistys sen  käsittääkseni edellyttää kuuluvan. Tästä huolimatta mielikuvitukseni ei tuntunut millään osaavan piirtää matkakirjailijan kuvaamia näkymättömiä laulupolkuja omikse kuvikseni...

Chatwin on hyvä kertoja. Kirjassa esiintyvät tyypit ovat loistavia. Kun olin saanut käytyä kirjan läpi, en millään tahtonut saada palautettua sitä kirjastoon. Otin lisäaikaa ainakin kolme kertaa. En raaskinut luopua kirjasta, koska selitin itselleni haluavani kirjoittaa lukukokemuksestani. Kirjoittaminen siirtyi ja siirtyi, se muuttui vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Lopulta päätin vain kirjata muistiin joitakin kirjasta löytyviä ajatuksia, irrallisia lainauksia. Tästäkään työstä ei tahtonut tulla mitään. 

Nyt sitten olen naputellut muutaman rivin. Joistakin henkilökohtaisista syistä kirjan esittelemä elämäntyyli (nomadit) lienee se, joka minua teoksessa kiehtoi ja vahvisti, mutta toisaalta vetoan ikääni (56), kun sanon, että edes Chatwin ei saanut minua liikkeelle! Uskoakseni olen siis liian vanha nomadiksi, vai kuinka?

Tässä sinulle lopuksi yksi ote sivulta 184. "Jokainen nomadien muutto täytyy järjestää yhtä täsmällisesti ja joustavasti kuin sotaretki. Takana ruoho kuivuu. Edessä lumi saattaa tukkia solat. Useimmat nomadit väittävät "omistavansa" muuttopolkunsa (arabiaksi el-rah, "tie"), mutta käytännössä he vaativat itselleen vain kausittaisen laidunoikeuden. Aika ja tila sulautuvat siten toistensa ympärille; kuukausi ja tienpätkä ovat yhtä." 

Ja koska tänään tapasin koulussa oppilaitteni kanssa Perrine-nimisen nykyajan nomadin Ranskasta, lähetän hänelle terveiseni: "Hyvää matkaa ja lämmin kiitos, kun hetken ajan jaoit hienoa maailmankuvaasi kanssamme."

                                                                             Perrine.

17 tammikuuta 2013

Parasta oppiainesta historian tunneilleni

Stina Katchadourian. 2012. Schildts & Söderströms. Uudistettu painos. Alkuteos Lappkungens dotter (2011)
LAPINKUNINKAAN TYTÄR.



Lapinkuninkaan tytär  tarjoaa mitä parhainta oppiainesta Suomen historian tunneilleni, sillä "historian tapahtumat on helpointa ymmärtää, jos niihin tutustuu ihmisten omakohtaisten vaiheiden kautta (s.9). 

"Oppiaineksesta" tekee hyvän myös se, että samoihin aikoihin kun luin tätä kirjaa, satuin saamaan lahjaksi paikalliselta ystävältäni äänitteen ja kuvasarjan kolarilaisten evakkovuosista 1944-45 Ruotsissa - kertojina Indalin evakuointikeskuksen ruotsalainen isännöitsijäpari. 

Äänitettä ja Katchadourian kirjaa yhdistävävät sekä lapsen näkökulma sota-aikaan että ruotsalaista yhteiskuntaa edustajien aikuisten tarjoama välitön humanitaarinen apu, mitä suomalaisevakot kotieläimineen Ruotsissa saivat.

Lapinkuninkaan tytär perustuu kirjeenvaihtoon, jota kirjailijan vanhemmat kävivät koko sodan (1939-1945) ajan. Kertojan Lale-isä kirjoitti kirjeet sotarintamalta tai kotoa Kulosaaresta, Nunni-äiti tyttärineen joko kotoa tai  evakkopaikkakunnalta; milloin mistäkin päin Suomea tai Ruotsia - kirjeitä lähti jopa Suomen ja Ruotsin Ylitorniolta.

Kirja kertoo dokumentin tavoin sekä auttajan että selviytyjien tarinan. Auttaja on kirjailijan äiti perheenäitinä ja suomalaisten evakuointikeskuksen työntekijänä Luulajassa. Selviytyjiä ovat muiden muassa kirjailijan perhe ja suomalaiset evakot. Kirjan teema on Toinen maailmansota Suomessa talvi- ja jatkosotineen, välirauhoineen, jopa Lapin sotineen.

Kirjan kirjoittaja Stina Katchadourian syntyi siis Helsingissä 1937. Hän on kirjoittanut kirjan, joka perustuu  sodanaikaiseen kirjeenvaihtoon ja muistoihin. Nykyään Stina viettää kesät Porvoon saaristossa, Pirttisaaressa, ja talvet Kaliforniassa. Hän toimii kirjailijana ja kääntäjänä. Alunperin tämä kirja kirjoitettiin englanniksi. Suomalainen versio on ns. uudistettu versio, mikä tarkoittanee, että historiallisia taustatietoja on  täsmennetty tai karsittu. On ollut kiinnostava ratkaisu joko kirjailijalta tai kustantajalta se, että amerikkalaiselle yleisölle halutaan kertoa Suomen historiasta hieman eri tavalla kuin suomenkieliselle lukijalle.

"Meänperän" eli Torniojoki-varren ihmisille kirjasta tekee puhuttelevan se, että Stinan äiti lapsineen pakeni sekä talvisotaa, jatkosotaa että varsinkin Lapin sotaa. Miksi helsinkiläisen perheen piti paeta myös Lapin sotaa? No, he sattuivat juuri niihin aikoihin olemaan ikään kuin valmiiksi evakossa Ylitorniolla...

"Neuvostoliitto pommitti 25. kesäkuuta 1941 Suomen kaupunkeja aina Rovaniemeltä Turkuun saakka, ja me istuimme Vaasassa fammun radion ääressä kuuntelemassa presidentti Risto Rytiä, joka ilmoitti, että maassa vallitsee taas sotatila." (s.45)

Syksyllä 1941 perhe kuitenkin pommitusuhasta huolimatta palasi Vaasan evakosta kotiin Helsingin Kulosaareen. Kirjaa lukiessa on helppo hoksata, kuinka vaikeaa sota-aika oli helsinkiläisperheelle.
"Nunni (perheen äiti) alkoi vuonna 1942 olla todella huolissaan siitä, miten hän saisi hankituksi ruokaa, vaikka hän onnistuikin peittämään huolensa melko hyvin. Elintarvikkeiden maahantuonti oli pysähtynyt, ja maan ruokavarastot alkoivat huveta", kirjoittaa Stina.
"Kaurapuuro, jota söimme, oli täynnä akanoita, ja armeijan vanikka oli täynnä pieniä matoja, ja se piti harjata puhtaaksi ennen kuin sen voi panna suuhunsa. Meitä kehotettiin aina voitelemaan näkkileivän sileä puoli säästääksemme voin korviketta, joka oli keltaiseksi värjätty sekoitus laardia ja muita rasvoja." (s. 61)

Stina Katchadourian on säilyttänyt suomenkielisessä kirjassaan "osan historiallisesta taustatiedosta" (s. 9), jota hänellä on ollut käytössään. Minun oli ajoittain kuitenkin hieman vaikea pysyä hänen mukanaan, esimerkiksi siksi, että kirja perustuu kirjeisiin, joita ei avata ajallisesti sodan tapahtumia seuraten.


Perheen isän, Lalen, aloitteesta Stinan perhe siis lähetettiin sodan loppuvaiheessa vielä kerran evakkoon, nyt Tornionlaaksoon, Ylitorniolle, kesäkuun alussa 1944. Rintamalla käytiin ratkaisutaisteluja (Tali-Ihantala), mutta kotirintamalla Lapissa ei ollut  mitään hätää - vielä. Saksan joukot olivat tulleet vuoden 1940 alussa Lappiin, eikä vuoden 1944 kesällä vielä tiedetty niistä rauhanehdoista, jotka sytyttäisivätkin vielä kerran sodan, Lapin sodan, nyt Suomen ja Saksan välille.

Näennäisestä "Lapin rauhasta" huolimatta "kesäkuun loppupäivinä ja heinäkuun alussa vuonna 1944 lapsikaan ei voinut olla huomaamatta, että jokin oli vialla. Ylitornion pienelle asemalle saapui joka päivä juna, joka kuljetti arkkuja Karjalan rintamalta saakka. Laiturille nostettiin arkku toisensa jälkeen. Ilma oli lämmin, ja jos tuuli kävi aseman suunnalta, se toi mukanaan tympeän, äitelän löyhkän. Sellaisina päivinä Maj istui mökin rappusilla nenäliina nenänsä edessä. Hän kielsi minua jyrkästi menemästä asemalle tai sen lähellekään." (s.85)

Lapin evakuoinnin kokeneen äidin tyttärenä, tai vain tornionlaaksolaisena lukijana, puhuttelevinta kirjan sisältöä on kuvaus Lapin sotaan liittyvästä evakkoajasta. Näkökulma on uusi, se on helsinkiläisäidin näkökulma. Perhe joutui pian Ylitorniolle tulonsa jälkeen pakenemaan syttynyttä Lapin sotaa lokakuussa 1944 Ruotsin puolelle, ja siellä Nunni-äiti työskenteli pian evakkoja varten perustetuissa evakuointikeskuksissa; ajan kulukseen mutta myös siksi, että puhui ruotsia. "Mutta kaikesta tästä huolimatta en voisi tehdä mitään muutakaan. Kuka sitten huolehtisi näistä onnettomista? Ehkä kohtalo on asettanut minut tähän."

"Luulajan pieni evakuointikeskus, jota Nunni hoiti, oli evakkovirran keskellä vain pikku puronen. Pakolaisleirejä oli lopulta noin 600, ja joissakin oli jopa 2000 evakkoa, toisissa taas vain kymmenkunta. Vuoden 1944 marraskuun loppuun mennessä oli 56 000 Lapin 168 000 evakosta tullut karjoineen ja vähine tavaroineen Ruotsiin. Kun he nyt odottivat, mitä heidän isänmaalleen tapahtuisi, he tarvitsivat ruokaa ja katon päänsä päälle."
"Ruotsin viranomaisilla oli ollut pari tuntia aikaa päättää, että maa ottaisi vastaan tämän pakolaistulvan, niin ihmiset kuin eläimetkin. Kun tulijoita alkoi vyöryä kohti Ruotsin rajaa, käynnistettiin kiireesti koko Skandinavian historian suurin humanitaarinen operaatio. Sitä ohjasi Tukholmassa varsin tehokkaasti kuninkaallinen väestönsuojeluhallitus, Kungliga Civilförsvarsstyrelsen." (s. 157-158)

Ja lopuksi.

"Mutta olivatpa Tukholmasta annetut määräykset paperilla miten tehokkaita ja yksinkertaisia tahansa, suurten pakolaisjoukkojen tulo aiheutti rajanylityksessä usein kaaosta. Perheenjäsenet eksyivät matkalla toisistaan ja päätyivät eri leireihin. Matkalla sairastuneet vietiin suoraan sairaaloihin, jolloin lapset saattoivat joutua eroon vanhemmistaan.Tulkkien puute vaikeutti toimintaa, kun lääkintähenkilöstön piti röngtenkuvata tulijat, höyryttää heidän vaatteensa ja viedä heidät "täisaunaan". Evakkoihin ei tässä kaaoksessa aina suhtauduttu tarpeeksi huomaavaisesti."

Stina Katchadourian julkaisi alkuperäisteoksensa The Lapp King´s Daughter 2010. Luin sen
silloin kuta kuinkin läpi. Olin yhteydessä kirjailijaan, toivoin suomennosta, ja hän tiesikin jo silloin, että suomenkielinen versio on tulossa. Nyt voin vain kiittää kirjasta! Lapinkuninkaan tytär on hyvin tärkeä kirja.

                                         Kuvateksti: Naima ja Jonsson, Indal, Keski-Ruotsi.

Samalla kiitän ystävääni Liisa Virtasta (o.s. Uusimaa), jonka kanssa olemme tehneet yhteistyötä paikallishistorian merkeissä. Liisa on tallentanut (äänittänyt ja tehnyt DVD-version) vanhemman siskonsa, Sanelma Ukkolan, lapsuusmuistelmat evakkoajasta Lindalissa. Tämän lisäksi Liisa on tallentanut ja antanut käyttööni Naimi ja Jona Jonssonin muistelmat. Sanelma Ukkola (o.s. Uusimaa) tapasi Jonssonien pariskunnan Indalissa kesällä 2003, ja sai tältä ruotsalaiselta isännöitsijäpariskunnalta sekä valokuvia että äänitteen, missä Naima Jonsson kertoo, miten hän auttajana koki työnsä evakkojen parissa. Kiitos, Liisa ja Sanelma!

28 joulukuuta 2012

Olemmeko arkoja enkelikokemustemme suhteen?

Nina Ramstadius.
Enkeli lensi ohi. Suomalaisten enkelikokemuksia.
Gummerus Kustannus Oy. 2005.

Nina Ramstadius on koonnut yhteen suomalaisten enkelikokemuksia. Yhteyden suomalaisiin hän sai lehti-ilmoitusten ja -haastatteluiden avulla. Joidenkin elämysten hän sanoo olevan peräisin omasta lähipiiristään.

Enkelikokemuksista elämyksenä Ramstadius kirjoittaa lukijalle: "Häivähdys tuonpuoleisesta on mullistava ja sykähdyttävä kokemus, joka jättää jälkensä ihmiseen. Hetki on kaunis ja rauhallinen eikä se unohdu, vaan siihen voi palata yhä uudelleen. Ymmärrämme silloin, että emme ole milloinkaan yksin."

Olen kirjoittanut aiemmin Lorna Byrnen enkelikirjojen merkityksestä itselleni. Vasta ne avasivat polun "tässä ja nyt" vaikuttavaan enkelimaailmaani, vaikka vielä en olekaan itse saanut kokea enkeliäni. Sen sijaan yksi aikuisista lapsistani on varhaislapsuudessaan kokenut enkelinsä ja kertonut siitä minulle. Minun on siis aika helppo muistuttaa häntä (ja itseäni), että emme todellakaan ole milloinkaan yksin.

Ramstadiuksen Enkeli lensi ohi -kirja on täynnä eri-ikäisten suomalaisten enkelikokemuksia. Itselleni Toivo Pekkasen kirja Lapsuuteni on se teos, josta löysin ensimmäistä kertaa hienon kuvauksen lapsen omasta enkelikokemuksesta. Ramstadiuksen kirja alkaa jaksolla Lapsuudessa koettua, mikä osoittaa todeksi sen, että myös lapsen kokemus on kokemuksena hänelle tosi ja sykähdyttävä. 

Seuraavaksi kopioin otteen Ramstadiuksen kirjan alkuun lainaamasta tarinasta, koska se puhutteli eniten.

Jalanjäljet hiekassa (Tuntematon)

"Tyttö näki unen, jossa hän käveli rannalla enkelinsä kanssa. Yhtäkkiä taivaalle alkoi ilmestyä tapahtumia hänen elämästään. Sen jokaisen vaiheen kohdalla hän huomasi hiekassa kahdet jalanjäljet, omansa ja enkelin.
Kun tytön tähänastisen elämän viimeisinkin tapahtuma oli kulkenut hänen silmiensä editse, hän tarkasteli hiekkaan jääneitä jälkiä. Silloin hän huomasi, että hänen elämänsä polulla näkyivät usein vain yhdet jalanjäljet - ja juuri silloin, kun hänellä oli ollut kaikkein vaikeinta. 

Tämä kiusasi häntä, joten hän kysyi asiaa enkeliltään: "En ymmärrä, miksi jätit minut juuri silloin, kun olisin tarvinnut sinua eniten? Enkeli vastasi: "Rakas lapseni, silloin minä kannoin sinua sylissäni."


Ramstadiuksen kirja vahvistaa näkemyksiäni suomalaisten perinteisestä enkeliuskosta. Monet meistä uskovat jollakin tasolla enkeleihin mutta myös siihen, että vain "erikoinen" ihminen voi nähdä niitä. Lisäksi tähän teokseen kirjatut kokemuskuvaukset saavat lukijan luulemaan, että enkeli useimmiten liittyisi kuolemaan, menetykseen, suruun ja pelkäämiseen.

Mielestäni Ramstadiuksen kirja kuitenkin puoltaa julkaisuaan, sillä "häivähdys tuonpuoleisesta on mullistava ja sykähdyttävä kokemus, joka jättää jälkensä ihmiseen". Monet kirjan kertojista päättävätkin tarinansa sanomalla: "Jostain syystä en ole kertonut asiasta kenellekään ennen kuin nyt".



Kuvateksti:
Luin Ramstadiuksen kirjan suomalaisten enkelikokemuksista, koska Sandi oli antanut sen joululahjaksi eräälle perheenjäsenellemme. Kun olin lukenut ja aloin kirjoittaa aiheesta, keskustelimme niitä ja näitä enkeleistä. Yhtäkkiä muistin yllä olevan, Sandin ottaman valokuvan. Sain kuulla, että kuvassa on valopalloja eli enkelipalloja (orbs). Pöydällä on kynttilä ja itselleni täksi jouluksi ostama enkelipallo (enkeli lumisateessa). Pidän tästä kuvasta paljon. Minulle nuo pallot ovat kotiimme jouluksi tulleita rakkauden suojelusenkeleitä.

21 marraskuuta 2012

Viitekehyksenä suuren maailman vaelluspolut


Laestadiuspolku lähtee Sieppijärveltä kohti Ruotsin Pajalaa. Alunperin se on ollut vanha heinätie Pajalasta Sieppijärvelle.
Salattuja Voimia -kirja on vaeltamisen inspiroima, mutta kirjailija Sinisalo ei ole liikkunut Lapin maisemissa.           


Johanna Sinisalo. 
SALATTUJA VOIMIA. 
Opas valoisille ja pimeille poluille. 
(Teos, 2012)

Salattuja voimia on ensimmäinen Sinisalon kirjoista, joita olen lukenut. En tiennyt hänestä ennakkoon juuri mitään, vaikka kustantaja sanoo, että Sinisalo on "kansainvälisesti menestyneimpiä ja omaperäisimpiä kirjailijoitamme". Hän on saanut palkintoja sekä Suomessa (Finlandia-palkinto, 2000) että ulkomailla (USA, James Tiptree Jr. -palkinto, 2005). Minun on kuitenkin helppo sanoa, että voin ottaa kantaa häneen ja hänen kirjailijan omaperäisyyteensä vasta sitten, kun olen lukenut esimerkiksi ne teokset, jotka ovat  lyönet itsensä läpi Suomessa; eli ne, jotka ovat päässeet myyntilistojen kärkeen.

Syystä tai toisesta olen aina vierastanut tarinoita, jotka vievät lukijansa science fiction -maailmaan. Tähän asti olen luokitellut Sinisalon science fiction -kirjailijaksi. Tämä lienee yksi syistä, miksi en ole aikaisemmin tarttunut hänen kirjoihinsa. Salattuja voimia on kuitenkin jotakin aivan muuta kuin esimerkiksi sitä, mitä kirjan nimi lupaa. Salattuja voimia on minulle matkakirja; sitä lukee kuin parastakin matkakirjaa, siis tietokirjaa. Koska Sinisalo todellakin on vaeltaja, siis tähtivaeltaja, on tämä hänen kirjoistaan se, joka houkuttelee lukijaakin kokeilemaan jalankulkua. Minulle Salattuja voimia on vaeltamista harrastavan ammattikirjailijan matkakirja.

Kirja on ehdottomasti hyvä, sillä se avasi silmiäni suhteessa patikointiin Suomessa ja muualla maailmalla.

Tässä kirjassa Sinisalon kansainvälisyys on sitä, että koska hän ei toistaiseksi ole vaeltanut Suomen tai Lapin vaellusreiteillä, ovat kirjan tapahtumapaikat hyvinkin eurooppalaisia, amerikkalaisia, australialaisia. Kansainvälisyyttään kirjailija korostaa käyttämällä oikeita paikannimiä tyylin Alpine Pass Route, Walnut Mountain Shelter jne. Kirja on kokoelma "kaukana kotoa" tehtyjen vaelluksien inspiroimia fiktiotarinoita ja anekdootteja; vaeltamiseen liittyvää asiaa ja osoitteita on paljon.

Ehdottomasti suurin pettymys itselleni  on kirjailijan muistutus siitä, että hän ei "missään tapauksessa ylenkatso Suomea patikointimaana".  Sinisalo kirjoittaa: "Olen käyttänyt kotimaan polkuja hyvinä vaihtoehtoina lyhyille irtiotoille arjesta. Kokemukseni omista metsistämme on kuitenkin suppea ja Lappikin vasta tulevien kohteiden listalla."  - Oih ja voi, sanoo tämä Lapissa asuva lukija.

Olen käynyt Australiassa, mutta en valitettavasti tullut tuntemaan sitä Australiaa, mistä Sinisalo kirjoittaa. Siellä "elämysbussit kulkevat moottoriteiden sijasta kiinnostavilla sivuväylillä, ja jokaisen päivän ohjelmaan kuului erilaisia aktiviteetteja - mukaan lukien lyhyitä patikkaretkiä epätavallisissa ympäristöissä näköalapaikoilta sademetsiin".  Nyt tiedän paljon enemmän!

Minulle oli uutinen, että muuallakin päin Eurooppaa kuin Espanjassa on pitkiä vaellusreittejä. On uskomatonta, että USA:sta ja Australiassa löytää ultrapitkiä, tuhansia kilometrejä pitkiä patikkareittejä. Kotoiset Laestadius-polku, Telatie Venejärveltä Kurtakkoon ja Ylläksen polut tuntuvat nyt niin kovin vaatimattomilta, mitättömiltä sen jälkeen, kun olin kulkenut Sinisalon mukana maailmalla - tuntuvat vain kirjan viitekehyksessä. Tosiasiassa omat polkummehan ovat parasta, mitä Suomen luonto tarjoaa. 

Tuskin edes Sinisalo kirjoittaisi kansainvälisesti puhuttelevaa tarinaa viemällä lukijansa omalle Laestadius-polullemme, vai kirjoittaisiko? Eipä sitä koskaan tiedä; ensin pitäisi saada Sinisalo irtaantumaan kuvioistaan ja tulemaan Lappiin ottamaan irtiottonsa arjesta.

Lopuksi haluan sanoa vain sen, että minä pidän kävelystä, patikoinnista, luonnosta, ulkoilmasta, ja siksi Sinisalon kirja innosti ja sai minut unelmoimaan... Jos saan pysyä terveenä, vielä minä patikoin - mutta en kerro, missä.


Laestadiuspolun kokonaispituus Sieppijärveltä Lappeaan on noin 25 km. Kirjailija Johanna Sinisalolle Lappi on kuitenkin vasta tulevien kohteiden listalla. Sen sijaan "Iso-Britannia ja Irlanti tarjoavat varsinkin aloittelevalle jalkaisin matkustavalle mainion paletin. Briteillä on jalot patikointiperinteet."


15 marraskuuta 2012

Ihanat Ansku ja Armas!



Ritva Kokkola.
ANSKU JA ARMAS PUHUVAT KOIRAA. (Nordbooks, 2012)

Olen aiemmin tänä syksynä (2012) lukenut alaluokkalaisilleni (eskari - 1. ja 2. lk) Ritva Kokkolan Ansku ja Armas.

Nyt olen lukemassa jatkoa. Se on Ansku ja Armas puhuvat koiraa.
Luen kirjaa aamun ensimmäisellä tunnilla. Samanaikaisesti kuulijani piirtävät Aamukirja-vihkoonsa. Kun olen lukenut jakson tai kaksi, he viimeistelevät tarinaan liittyvän kuvansa ja sanelevat tekstin, jonka avustaja tai ope kirjoittavat kuvan alle. Kakkosluokkalaiseni kirjoittaa tekstin itse.

Oppilaani ehtivät pyytää Anskun ja Armaksen jatkoa ennen kuin pääsin tuumasta toimeen. Nyt suurin osa heistä pitää kovasti tarinasta - ja se ainoa "farisealainen" on kaveri, joka ei vain pidä kuuntelemisesta kolmesta eri syystä. Niitä ovat 1. pitää istua paikallaan, 2. ei saa liikkua ja 3. ei jaksa kuunnella.

Ansku ja Armas puhuvat koiraa on ihana kirja. Kokkolan kirjoittama kieli on hiottua, virheetöntä suomea, hauskaa; tarinan juoni puolestaan on oivaltava, omintakeinen, lämmin, ja mielenkiintoinen. On ilo lukea jännittävää koiratarinaa pikkukoululaisille, jotka elävät keskellä konsoli- ja tietokonepelien örkkejään tai simulaattoreitaan! On ihana kokemus lukea lastenkirjaa, josta puuttuu se pahuus ja pelottavuus, joka voi olla jo osa minunkin oppilaitteni arkea.

Liitän juttuuni muutaman näytteen siitä, kuinka koulussa käsittelen ääneenlukukirjaa, tällä kertaa Ansku ja Armas puhuvat koiraa. Luen ääneen ja eläytyen, he tekevät isoon vihkoonsa kuvaa, kuva kertoo kohtauksesta, jota he kuuntelevat, minä lopetan kuiskaamalla "jatkuu huomenna"; he viimeistelevät kuvansa, pyytävät aikuista kirjoittamaan ja lopuksi sanelevat tekstinsä. Tämä toimii palkitsemalla sekä oppilaan että opettajan: -Tulipas taas hieno sivu!

Kirjailija Ritvalle kiitos kirjasta! Me odotamme lisää...

1.
KORVAT HERKKINÄ. HÄNNÄN AJOA JA MUUTA KUNTOILUA (s. 33-37)
15.11.2012

Piirros ja kuvatekstin sanelu Leevi, 1. lk. Sanelun kirjasi Kata-ope.

"Olipa kerran isäntä ja koira. Koira sanoi, että hän joutuu nukkumaan pienessä kopissa. Siellä ei pysty edes jalkoja suoristamaan. Se oli niin pieni koppi. Ansku ja Armas sanoivat koiralle: - Kuites isäntä otti pyörän esille. Koiraa pelottaa, kun hän joutuu juoksemaan ja isäntä pyöräilee."



2.
OPISKELUN YLÄ- JA ALAMÄKIÄ (s. 13-16)
8.11.2012


Piirros ja kuvatekstin sanelu Arvid, 1. lk. Sanelun kirjasi Henna-avustaja.

"Ansku lupasi ostaa Armakselle jäätelö, ja että hän tiskaisi Armaksen tiskivuorolla. Sitten Ansku luuli, että siinä olisi kestänyt 2000 vuotta oppia koirankieltä. Mutta se kesti ehkä vain kaksi tai kolme päivää." 


3.
KORVAT HERKKINÄ. HÄNNÄN AJOA JA MUUTA KUNTOILUA (s. 33-37)
15.11.2012


Piirros ja kuvatekstin sanelu Väinö, 1. lk.  Sanelun kirjasi Kata-ope.

"Koira oli häkissä, ja isä oli kiukkuinen. Sitten koira sanoi, että aina kun hän raapii häkin reunoja, tassut on verillä viikon päästä."


4.
MONENLAISIA KOHTALOITA (s. 23-26)
13.11.2012



Piirros ja kuvateksti Kalle, 2. lk.

"Ansku ja Armas puhuivat koiran kans sairauksista. Koira pelasti pienen pojan auton alta. Mutta se jäi itte al

03 marraskuuta 2012

Isänmaan tähden - miksi ei?

Jenni Linturi (Teos, 2011).
ISÄNMAAN TÄHDEN.

Kustantajan antaman tiedon mukaan Jenni Linturi on syntynyt 1979. Nuoren kirjailijan esikoisteosta Isänmaan tähden olen lukemassa. Kaikki alla oleva teksti avainsanoineen liittyy siihen, kuinka vaikealta kirja ensin tuntui.

Nyt olen siis lukemassa. Mutta onhan ollut purtavaa... tuossa on kirja ensin lojunut milloin makuuhuoneessa milloin kirjahyllyn vieressä. Ensimmäinen lukukertani jäi muutaman sivun mittaiseksi. Miten niin? Koska alku tuntui niin sekavalta - syystä, että Linturin kuvaus dementoituneesta Antista on kuin tositarina.

En luovuttanut kirjan suhteen, koska olin saanut sen lahjaksi. Muutaman kirjan kuitenkin luin (siirtääkseni Linturiin tarttumista) ennen kuin sattuma puuttui peliin. Sattuman nimi oli Suomen Kuvalehti, numero 44. Lehden ilmestymispäivänä olin vapaalla, ja luin. Oikein syvennyin Uutisviikon historia-artikkeliin Stalingrad 70 vuotta sitten karttoineen.

Ja niin kävi, että kun illalla tartuin Linturin kirjaan, tiesin paikannimien perusteella, että Antin tarinassahan on alunperin kysymys Hitlerin suomalaisista SS-pataljoonan vapaaehtoisista sotilaista, joiden päämäärä (1941-1943) oli Venäjän Stalingrad. Sinne asti suomalaispataloona ei aivan edennyt, mutta Terek-joelle  kuitenkin.

Ja nyt olen sitten nuoren Linturin teoksen lukenut. Ja nyt on minulla lukijana kanttia kiittää perinpohjaisen hyvästä kirjasta; kirja vaati minulta paljon oheistyötä. Hankin kirjastoista parhaat historiateokset Hitlerin vapaaehtoisliikkeistä. Opin uutta mutta ennen kaikkea ymmärsin Linturin tarinan.

Jenni Linturi on sanonut, että hän ei kirjoittanut kirjastaan sotaromaania. Ei Isänmaan tähden  varsinaisesti kerrokaan SS-asioista taistelukuvauksineen. Isäni kirjahyllyssä oli Niilo Lauttamuksen tähän aihepiiriin liittyvä romaani - tosin nyt vasta tiedän, että Lauttamuksen sotaromaaneista moni liittyy SS-aihepiiriin. Mutta. En ikinä ennen ole löytänyt näin nuoren suomalaisnaisen näin erinomaista kirjaa, johon sotaan liittyvä tehty pohjatyö todellakin vakuuttaa.

Taitavana kirjailijana Linturi osoittaa pienin elein (esimerkiksi otsikointi, tarkat päivämäärät, paikannimet) sen tosiasian, kuinka tarkasti hän on selvittänyt tarinansa taustat. Hänellä lienee ollut käytössään myös tarinan päähenkilön, Antti Vallaksen, sotapäiväkirja.

Isänmaan tähden on tarinana kuin iho, jossa on satakunta mikroskooppisen ohutta kerrosta. Itselleni työläintä oli nähdä iho kerroksilta, metsä puilta. Kun tähän pystyin, koin lukemisen ilon melkeinpä samalla tavalla kuin työn ilon voi kokea - ja tämä kokemukseni osoitti minulle kirjan suuren arvon.

Isäni oli Suomen rintamilla taistellut Jatkosodan ja Lapin sodan veteraani. Linturin kirja todellakin tekee kunniaa myös hänelle, niin ihmisinä Linturi sotilaansa kuvaa. Mauno Jokipiin Panttipataljoonaa pidetään yhtenä parhaista tutkimuksista, joita on julkaistu suomalaisen SS-pataljoonan historiasta. Jokipiin kirjan liitteenä on lista vapaaehtoisista. Yksi nimistä on Veikko Paavola, Kemijärvellä 13.9.1914 syntynyt vääpeli. Minä asun Sieppijärvellä hänen rakentamassaan talossa.

Odotan kovasti Jenni Linturin seuraavaa kirjaa. Isänmaan tähden lupaa paljon. Isänmaan tähden on ehdottomasti yksi parhaita lukemiani ihmiskuvauksia.


Avainsanoja:
Toinen maailmansota, Saksa, Suomi, Stalingrad 70 vuotta sitten, Rahtialus Adler 24.5.1941, Danzig, 25.5.1941, Stralsund, Gross - Born, 25.8.1941, Lineinaja, 16.8.1942, Elbrus-vuori; Terek-joki ja sen varrella olevista kaupungeista Mozdok; Stara-Pavlovskaja, 21.9.1942, Malgobek 15.10.1942, Tsikola 4.12.1942, Grafenwöhrin harjoituskeskus, 20.4.1943; Zelinan kylä Kroatiassa.

"Saksalaistenhyökkäys oli alkanut 23.8.1942."
"Toisen maailmansodan aikana suomalainen Waffen - SS:n pataljoona Nordost eteni divisioonassaan Terek-joelle saakka." (W-SS)
"Finnish volunteers Yrjö Pyyhtiä and Kalevi Könönen defended their position against Russians in Tshikola."
"Terek-joen yläjuoksu Pohjois-Georgiassa, laskupaikka Kaspianmeri. Terek-joki virtaa nyk. Georgian ja Venäjän alueella."
"Malgobek on kaupunki Venäjän Ingusiassa, asutus perustettiin 1935; kaupunki oli Saksan miehittämä 12.9.1942 - 3.1.1943."
"After the war Grafenwöhr is the largest U.S. training area in Europe, Germany."

Aiheesta myös kirjoissa:
Stein, George H. (Ajatus, 2004). Waffen - SS. Suomentanut Jouni Suistola.
Hitlerin eliittikaarti sodassa 1939 - 1945.
Jokipii, Mauno (SKS, 2002). Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikket.
Parvilahti, Unto (Otava, 1959). Terekille ja takaisin.
Avainsanaesimerkki: Tshikola tai Tsikola.
Jokipii, Mauno (2000). Panttipataljoona
Avainsanaesimerkki: Tshikola tai Tsikola.

Aiheesta myös:
Suomen Kuvalehti 2.11.2012. Historia-artikkeli (teksti Risto Lindstedt, grafiikka Hannu Kyyriäinen) STALINGRAD  70 VUOTTA SITTEN.
Vasta tämän artikkelin luettuani sain otteen Linturin kirjasta!

02 marraskuuta 2012

Työelämä ja muu elämä - tasapainossa vai ei

Juha T. Hakala. Pakattu aika.
Kiireen imusta hallittuun hidasteluun. (Gummerus, 2010)


Sain Pakattu aika-kirjan lahjaksi äskettäin, 56-vuotispäivänäni. Samalla sain kuulla professorista, Hakalasta, joka oli  vieraillut Rovaniemellä luentokeikalla; ja totaalisesti ihastuttanut ja vakuuttanut kuulijansa. Hakala on kasvatuksen, tutkivan ajattelun, luovuuden ja lahjakkuuden mutta myös informaatioteknologian ja tietotyön asiantuntija, filosofi ja kasvatustieteen professori.

Nyt kun olen lukenut saamani kirjan, uskallan sanoa, että Hakalan lahjakkuus liittynee hänen kykyynsä jakaa ja välittää tietoa, avata silmiämme. Hän todella osaa kirjoittaa ja puhua ymmärrettävästi ainakin niille lukijoille, joita työelämä ilmiöineen askarruttaa, ahdistaa, kiinnostaa.

Hakalan kirjoitustyyli sopii myös minulle, se on mukavan kotoista, ikään kuin arkisen puhuttelevaa; on helppo seurata hänen ajatuksen kulkuaan. "Niin se vain on. Meistä on tulossa marionetteja maailmanlaajuiseen nukketeatteriin. Kätemme, jalkamme ja tahtomme on jo sidottu. Joku ohjailee meitä. Teemme ja valitamme. Silmissämme välkkyy mustia pisteitä ja palloja, mutta me teemme. On pakko, kun tuli otettua tuo muhkea asuntolainakin." 

Ehdottomasti erinomainen ratkaisu kirjoittajalta on ollut heti alun esipuheessa paljastaa kirjan tarkoitus eli tehtävä. "Tähän kirjaan olen koonnut joukon ilmiöitä, jotka näkemykseni mukaan ovat alkaneet vaivata paitsi työelämäämme myös elämäämme kaikkinensa. Viime vuodet ovat osoittaneet, että työelämä ei totisesti ole saareke, eikä se ole vakuumi. Olemme tuoneet ajanpuutteemme, kiireemme ja stressimme koteihimme. Olemme heijastaneet pingottuneisuutta ja riittämättömyyttä läheisiimme. Emme enää ole uupuneita ja masentuneita vain työaikana vaan myös vapaa-aikana."

Hakalan kirja ei tietenkään ole käsikirjamainen pikaopas sairaan työelämän parantamiseen eikä Hakala tietenkään anna oikeita vastauksia, kertoopahan vain kokemuksistaan. "Tarvitaan päätöksiä ja keinoja. Tarvitaan tiukkaa työn ja vapaa-ajan erottamista. Ja tarvitaan laadusta tinkimistä, joissakin asioissa, sekä tahdin hidastamista kaikessa. - Kaikessa, kirjoittaa Hakala.
Hakala kirjoittaa omista kokemuksistaan niin hyvin, että hänen esimerkkeihinsä voi helposti samastua.

Tarvitaan todellakin työn ja vapaa-ajan erottamista, mutta ero ei  ratkaise, jos itse työelämä ei muutu - tai vapaa-aika, mikäli vika on vapaa-ajassa. Eli jos kiihdytän työtahtiani entisestään, ei rättiväsyneestä työn sankarista enää ole vapaa-aikansa eläjäksi - mutta sama toisin päin. Varmaankin joukossamme on suuri joukko ihmisiä, jotka ovat ohjelmoineet vapaa-aikansa niin, että tosiasiassa pahoinvoinnin syy onkin työelämän sijasta oma elämäntapa.

Eli kyllä Hakalan kirja sai minut ajattelemaan koko elämääni, ei vain työtäni. Olen aina ollut kovin työkeskeinen, ja tätä olen  selittänyt ammatinvalinnalla;  pienten lasten opettajan työ ei ole toimistotyötä, se ei ole kellokorttityötä, työaikaan eivät riitä vain pidetyt oppitunnit vaikka vain niistä maksetaan jne.

Olen kokenut vastoinkäymisiä työssäni mutta aina löytänyt syitä joko itsestäni tai työelämän ulkopuolisesta elämästä. Olen kokenut vakavan työuupumuksen, oppinut siitä, mutta samaan aikaan tiennyt, että uupumukseni syyt ovat moninaiset - ei vain työ.

Vähän pelonsekaisin tunnoin ajattelen tulevaisuutta, en omaani vain nuorien. Jo nykyinen meno on kuluttavaa, saati sitten tuleva. Toivon sydämestäni, että ihmisten olisi mahdollista löytää tasapaino työn ja muun elämän välille. En osaa edes kuvitella, mitä tämän päivän nuorten on oivallettava, jotta tasapaino on mahdollista. Sen tiedän, että itse olen ollut perin juurin huono esimerkki...