01 marraskuuta 2012

Onko muukalaisilla pääsyä kieleen?

Diego Marani. Sotilas ilman menneisyyttä. 2003.

Helmi Kustannus. A Company in the Bonnier Group , 2003. Suomentanut italian kielestä Leena Taavitsainen - Petäjä).
Italiankielinen alkuteos Nuova grammatica finlandese.
Julkaistu myös englanniksi New Finnish Grammar.


Sotilas ilman menneisyyttä on hurja kirja: kriitikoiden muualla Euroopassa ylistämä, siellä lukuisia kirjallisuuspalkintoja saanut, mutta tuskin tiedetty Suomessa. 

Kirjan italiankielisellä kirjoittajalla, Diego Maranilla (s. 1959), on kielimiehen tausta, sillä hänen tiedetään olevan ammatiltaan kääntäjä. Ennen tätä kirjaa hänen kerrotaan luoneen parodisen keinokielen nimeltä europanto. Parodian eli ivamukaelman puolestaan sanotaan olevan huumorin alalaji. No, Marani ei ole tässä kirjassaan käyttänyt europantoaan, vaan suomen kieltä ja sen  oppimista osana juonta. Ja tämän uskoisi suomalaistakin lukijaa kiinnostavan...

Minussa kirja käynnisti varsinaisen aivomyrskyn! Sain iholleni päähän kohdistuvan väkivallan, lääketieteen, äidinkielen kadottamisen, kuntoutuksen, puheen kehityksen, puhe- ja ajattelukyvyn yhteyden, kielen oppimisen, ymmärtämisen, ihan kaiken kieleen liittyvän. Myrskysi niin, että ymmärsin pelätä oman pääni ja oman äidinkieleni puolesta; tiedänhän useampia ihmisiä, jotka aivoinfarktin seurauksena ovat kadottaneet joko muistinsa, oman kielensä tai molemmat.

Sotilas ilman menneisyyttä on huonosti valittu suomenkielinen nimi tälle teokselle. Kirjan päähenkilö on entinen sotilas, on, on -  mutta Sotilas ilman menneisyyttä ei ole tarina sotilaana sodassa taistelevasta sotilaasta, vaan miehestä, joka vakavan päähän kohdistuneen iskun seurauksena on menettänyt puhekykynsä eli oman kielensä.

Tarinan tapahtumat saavat alkunsa Trieste-nimisestä satamakaupungista, joka sijaitsee nykyisessä Koillis-Italiassa. On toisen maailmansodan aika, syksy 1943. Triesten kaupungissa, sen satamassa, toimii saksalainen sotasairaala, itse asiassa laivasairaala, ja siellä Saksan palkkalistoilla suomalaissyntyinen Petri Friari. Petristä tulee tuntemattoman sotamiehen omalääkäri.

Triesten valinta jännittävän tarinan tapahtumapaikaksi ei liene kirjailijalta sattuma, niin kiehtova on Triesten menneisyys; siellä varmasti saattoi vielä viime sodankin aikana tapahtua enemmmän kuin muualla. Koska Trieste sijaitsee entisen Jugoslavian kainalossa, se on ollut aina kulttuurien kohtauspaikka. Aikoinaan se oli myös Itävalta-Unkarin merkittävin satamakaupunki. Se liitettiin Italiaan vasta vuonna 1919, ja toisen maailmansodan loputtua se kuului seitsemän vuoden ajan valtioon nimeltä Triesten vapaa-alue. Sattumaa tai ei, Triestessä on myös moottoritehdas, johon Wärtsilä on siirtänyt tuotantoaan Turusta vuonna 2005.

Lääkäri Petri Friari löytää sairaalaan tuodun miehen yllä olleesta Suomen armeijan sotilastakista nimen Sampo Karjalainen. Tarinassa sattuma ja väärinkäsitys lyövät tässä kohdassa kättä toisilleen. Loppujen lopuksi Sampo Karjalaisen loppuelämästä Helsingissä jää jäljelle jäämistö, eli omakätinen käsikirjoitus, ja tämän jäämistön lääkäri Petri Friari katsoi velvollisuudekseen julkaista - tosin paljon myöhemmin, ennen omaa kuolemaansa. "Aloin katumuksen puuskassa setviä sekavaa käsikirjoitusvyyhtiä suodakseni sen kirjoittajalle jälkikäteen kunnian tulla edes muistetuksi."

Sampo Karjalaisen tarina on hurja ja puhutteleva. On uskomatonta, että hän selviää sota-ajan oloissa vakavasta päävammasta ja että hän kykenee oppimaan niin paljon uutta...

Tämä kirja toi mukanansa kysymyksiä, sai minut ajattelemaan.  
On helppo ymmärtää, miten pieni lapsi oppii puhumaan. Sen sijaan ei ole helppo tajuta, mitä tapahtuu, kun puhumaan oppineen aikuisen sanat katoavat. Miten voi ajatella, jos ei ole sanoja? Voivatko kadonneet sanat kuitenkin olla olemassa, vaikka niitä ei pystyisikään käyttämään? Ja vielä, suomea sanotaan vaikeasti opittavaksi kieleksi, joten ei sekään mikään keinokieli ole - tätä pohdin vain keksiäkseni syyn, miksi italialainen kirjailija on valinnut suomen kielen tarinansa avainaiheeksi.

Tämä kirja vakuutti minut siitä liitosta, mikä minuuteni ja suomen kielen välillä on. Tämä tarina sai minut entistä enemmän miettimään  sitä läheistä, aikuista ihmistä, jonka isovanhempien juuret ovat Suomessa ja suomen kielessä, mutta joka itse on syntynyt englanninkieliseen maailmaan, ja joka nyt vihdoinkin Suomeen päästyään haluaisi oppia isoäitinsä kielen. Miksi jo kielestä puhuminen itkettää häntä, onko hän siis aina Suomessa vain muukalainen, jonka suomen oppiminen on ylivoimaisen vaikeaa, vaikka mieli tekisi oppia?

Kirjan neurologi, Petri Friari, yrittää tarjota vastausta puhumalla kielestä ihmiskunnan ilmiönä. Olen hänen kanssaan täsmälleen samaa mieltä. Lääkäri käyttää termiä "initiaatiomeno", joka tässä yhteydessä tarkoittanee samaa kuin "vihkimys uuteen asemaan".

"Kieleen kuuluvat normatiiviset työkalut pikemmin siksi, ettei muukalaisilla olisi siihen pääsyä kuin siksi, että helpotettaisiin sen ymmärtämistä. Jokainen kieli sulkeutuu oman kielioppinsa initiaatiomenoihin kuin salainen lahko mustien messujensa taakse. Kieli ei kuitenkaan ole uskonto, jonka nimeen vannoo tai ei. Kieli on luonnollinen ilmiö, yhteinen koko ihmiskunnalle. Tyhmyydessään ihmiset ovat jakaneet sen moniksi kieliopeiksi, jotka kaikki julistautuvat ainoiksi oikeiksi ja väittävät peilaavansa kokonaisen kansan ajatuksen kirkkautta. Niin jokainen kansa opettelee oman kielioppinsa säännöt ja luulottelee niiden turvin ratkaisevansa vaikeaselkoisen elämänkoulun." (Lainaus sivulta 160)

Kyllä. Elämänkoulu on vaikeaselkoista. Ja muukalaisilla ei todellakaan ole pääsyä muiden kielien ytimeen. Surullista mutta totta. Tässä yksi syy, miksi Sotilas ilman menneisyyttä  -teos kannattaa lukea. Toinen syy voisi olla vaikka kiinostus kysymykseen, mitä tekemistä muistilla, mnneisyydellä ja kielellä on toistensa kanssa. Ja kolmanneksi. Tämä tarina on juoneltaan hurja ja mullistava - kuten jo aiemmin yritin sanoa.

17 lokakuuta 2012

Novelli palaa!

Novelli kirjallisuudenlajina tulee ensimmäistä kertaa esille peruskoulun 5. luokan äidinkielessä.
Olen juuri ennen tämänsyksyistä syyslomaa saanut omat oppilaani lukemaan yhden novellin (ja kuuntelemaan yhden).

Vaikutelmakseni jäi, että novelli ei omana itsenään vielä löytänyt tietä lukijoitteni luo. Hekin tuntuvat jo aloittaneen paininsa tiiliskiviromaanien kanssa ...


Mielestäni Novelli palaa! on hankkeena hyvä! Kirjoitinkin Lapin Kansasta (17.10.2012) löytämäni tiedotteen tänne kirjallisuusblogiini, jotta muistaisin myös koulussa olla luovuttamatta novellin suhteen. Mitä, jos antaisin heidän järjestää kirjanäyttelyn novelleista, mitä jos he lukisivat toisillensa novellin tai kaksi, mitä jos järjestäisin heidät lukemaan ääneen novellia laitoksessa eläville ihmisille... Mitä, jos?



Novelli palaa! on Nuoren Voiman Liiton valtakunnallinen suurhanke, joka pyrkii siihen, että novelli näkyy ja kuuluu omana itsenään ja löytää tiensä lukijoiden luo.

Hanke alkaa lokakuussa 2012 ja kestää vuoden. Se toteutetaan Suomen Kulttuurirahaston Katapultti -apurahan turvin.

Nuoren Voiman Liiton mukaan suomalaiset ovat tottuneet lukemaan ja arvostamaan tiiliskiviromaaneja. Novelli voi kuitenkin tuoda aivan uusia ja erilaisia kokemuksia lukijoille - se viipyy kanssasi hetken, mutta voi jättää jäljen koko loppuelämäksi. Novelli on kiinnostava, omalakinen kirjallisuudenlaji.

Hanke käynnistyi Turun kirjamessuilla. Teemavuoden aikana novelli on esillä kymmenenssä novellitapahtumassa ympäri Suomen: Turun lisäksi Helsingissä, Tampereella, Jyväskylässä, Vaasassa, Kuopiossa, Kajaanissa, Oulussa ja Rovaniemellä. Junamatkustajia ilahduttavat kuukausittain VR:n Matkaan -lehdessä julkaistavat uudet novellit.

Kaksitoista suomalaista eturivin kirjailijaa kertoo tarinan matkustamisesta. Sarjan aloittaa Petri Tamminen lokakuun lehdessä humoristisella kuvauksella Balkanin matkasta.

WSOY kokoaa novellit antologiaksi, joka julkaistaan syksyllä 2013. Mukana sarjassa ovat muun muassa Jari Tervo, Rosa Liksom ja Johanna Sinisalo.

Nuorille suunnattu novellikirjoituskilpailu on jo käynnissä. Kustannusosakeyhtiö Teos julkaisee kilpailun parhaista teksteistä antologian syksyllä 2013.

Teemavuoden aikana novellistit vierailevat myös lukioissa. Novelli.fi -sivustolle on avattu Novellitietopankki, jonne kootaan muun muassa lukuvinkkejä, tietoa novellista kirjallisuudenlajina sekä kirjailijoiden ja lukijoiden puheenvuoroja.  

07 lokakuuta 2012

Huojuvassa talossa pelataan kovilla

Maria Jotuni. Huojuva talo.
Kymmenes painos 1991. Ensimmäinen painos ilmestyi 1963. Jotuni kirjoitti Huojuvan talon jo 1930-luvun alussa.


Onko elämä (vain) peliä?

Menen ensi viikon lauantaina (13.10.2012) Oulun Kaupunginteatterin esitykseen Huojuva talo. Tässä syy, miksi tilasin samannimisen Jotunin teoksen kirjastosta luettavakseni. Luin romaanin sen ansioittensa vuoksi; olisin siis lukenut tarinan, vaikka teatteriesitykseen menemiseni estyisi. Toivon, että esteitä ei puskista ilmesty. Koska alkuperäinen Huojuva talo ei ole näytelmäksi kirjoitettu, odotan Oulun Kaupunginteatterin dramatisointia aivan erityisellä mielenkiinnolla.

Lukemisen jälkeen olen selaillut teosta. Olen itseäni kuulostellut, mitä mahdollisesti on päässäni käynnistynyt tai käynnistymässä. Olen miettinyt, mitä sanoa tarinasta. Olen päätynyt kysymään itseltäni, voinko hyväksyä ja kestää elämän pelinä. Koska Jotuni kirjoitti kirjansa jo 1930-luvun alussa, lienee luonnollista, että olen miettinyt syitä, miksi teos kelpasi kustantajalle vasta 60-luvun alussa. Virallisia selityksiä varmaankin on olemassa, tästä huolimatta en ole halunnut vielä "googlettaa". Luotan, että olen hoksannut jotakin, jos sillä nyt jotakin väliä on.

Olen miettinyt nykykirjailijoita ja heitä, jotka ovat poistuneet kirjailijapiireistä jo viime vuosisadalla, kenties sata vuotta sitten. Toivon, että mahdollisimman moni nykyisistä kirjoittajistamme onnistuu kirjojensa kanssa yhtä hyvin kuin vanhan vanhat sukupolvet eli kirjailijaklassikot, joita luen.

Huojuvan talon jälkeen kiitän Maria Jotunia ja hänen kirjoittajan päätään, sydäntään, kynäänsä; rohkeutta, vaivannäköä ja vaikuttamisen halua. Nykypäivän lukijana on lohdullista ymmärtää ja vakuuttua, että yksi parhaista, Jotuni, todellakin kirjoittiaa asioista, jotka puhuttelevat yhä vain. Huojuvassa talossa elinikäisiä ja yhä vain ajankohtaisia  teemoja ovat esimerkiksi ihmissuhteen rehellisyys, avoimmuus, vapaus ja rajat.

Huojuva talo kertoo lapsuuden ja avioliittojen näkökulmasta tarinan kahdesta siskosta, Lea ja Toini Hornista. Maria Jotunin ratkaisu tarinan alussa; se että hän viipyy sisarusten lapsuusvuosissa, on mielestäni tietoinen kannanotto. On ollut Jotunin valinta se, että hän osoittaa todeksi, kuinka merkittäviä tulevan elämän kannalta ovat lapsuuden ensimmäiset vuodet. Ilmapiiri, jossa lapset kasvavat, merkitsee. En tarpeeksi hyvin osaa sanoa, kuinka kiitollinen olen tästä Jotunin tekemästä valinnasta, joka on koko tarinan kivijalka.

"Hänestä oli tuntunut, että ainoa päämäärä ihmisellä oli ensiksi itsensä elättäminen. Elämisestähän he olivat kotona aina taistelleet. Mutta Riitta-Stiinaa katsellessa hän ymmärsi, että suvun jatkuminen olikin tärkeämpää. (...) Eikös tärkeintä ollut jatkaa sukua, eihän tämä sukupolvi mikään päämäärä ollut."

Mielestäni on mahdotonta ymmärtää Lean ja Toinin elämää, jos ei tiedä mitään tyttöjen isovanhempien ja vanhempien elämästä. Eri asia on, miten lukijana suhtaudun ymmärtämiseen: voin ymmärtää hyväksymättä ja hyväksyä asioita ymmärtämättä. Ymmärtäminen on kuitenkin edellytys itseksi kasvamiselle tai itsensä löytämiselle. Tästä syystä ymmärrys ratkaisee syyt, miksi luen - vaikka lukeminen aina ei edes kannattaisi hyödyn tai hyvän mielen näkökulmasta.

Epäilen, luulen ja etukäteen uskonkin, että moderni 2012-vuoden teatterisovitus ei tarvitse esitykseensä Jotunin kivijalkaa, eli Lean ja Toinin lapsuuden kokemuksia. Lapsuuden merkitys "vanhana hapatuksena" halutaan sivuuttaa, näin epäilen. Kaikki se, mitä teatteri alkuperäistarinasta sivuuttaa, on tietoista valintaa eikä haittaa ainakaan minua; teatteri on teatteria, kirja on kirja. Molemmat kertovat tarinoita, kuitenkin niin, että uskon teatterin tarvitsevan ja käyttävän pelejä ja pelaamista työvälineinä - onhan dramatisointi edellytys sille, että kirjasta saadaan teatteriesitys.

On totta, että Huojuvassa talossa pelataan kovilla (panoksilla). Tämä varmaankin näkyy näytelmässä. Ja dramaturgin lienee ollut pakko ottaa kantaa kysymykseen, onko elämä (vain) peliä.

Vuonna 1991 julkaistun Huojuva talo -kirjan takakanteen on painettu seuraava teksti:

"Huojuva talo, romaani Lean ja Eeron avioliitosta, on armoton tutkielma kahden toisiinsa sopeutumattoman ihmisen yhteisestä elämästä. Se on kuvaus sivistyneistöliiton tragediasta, avioliittohelvetistä, jossa moitteettomaksi viritetyn ulkosivun alla vyöryy kärsimyksen julma tarkoituksettomuus, kehittyy ja täyttyy inhimillinen pahuus: petos, raakuus, itsekkyys, alistamisen monet muodot, väkivalta, ihmisten tuhoutuminen."

Totta on. Huojuva talo on armoton kuvaus inhimillisestä pahuudesta. Totta on kuitenkin myös se, että Huojuva talo on paljon enemmän kuin kuvaus pahuudesta; ehdottomasti enemmän kuin romaani sivistyneistön avioliittohelvetistä. Eikä tämänkään lukukokemuksen jälkeen näkemykseni elämästä ole muuttunut. Ne pelaavat, jotka pelaavat, jotkut jopa kovilla panoksilla. Lean mies Eero pelasi. Siitä huolimatta Huojuva talo tarinana on enemmän.

05 lokakuuta 2012

Vaaranperästä Väylänpäähän, Vaattojärveltä Amerikkaan

Kim Clark. The Erickson Family History. Our Finnish Heritage (California, 1993).
This copy is made with love for The VAATTOVAARA Family (lending copy).

Korteniemi, Tuomo, Ylisaukko-oja, Tuula. Vaaranperästä Väylänvarteen. Lempeän kyläkirja. Kittisvaara, Vaaranperä, Havelanpää, Mustimaa, Lempeä, Unhola ja Teikosuvanto. (Väylä, 2012)


Kirjako saa ihmiset avautumaan?

Lempeän kyläkirja on täynnä ihastuttavia ja hauskoja tarinoita. "Isä laitto meillä sunnuntaisin ruokaa, pottuja alethiin kuorihmaan jo aamusta ja teki käristyksen tai kastikheen. Ruuanlaitossaki isä kokeili omia reseptejä oli läskilätyt, kuivalihavelli ja sipuliaki pistethiin joka ruokhaan. Meän tyttäret ei oikein välittänheet näistä "kokeiluruuista".

Lempeän kyläkirja on täynnä asiaa tyyliin "Pellon kylän asutuksen varhainen historia" ja "Tornionlaakson astemittaus oli Pohjolan tärkein tiedeuutinen 1700-luvulla".

Myös osa yksityisistä muisteluista pitää sisällään mielenkiintoista asiaa, tästä esimerkkinä Juhani Nousiaisen puheenvuoro sukujuhlassa 2006. Nousiainen kirjoittaa: "Tornionlaaksolle on ollut ominaista kautta aikojen se, että perheitä on lähes kaikessa yhteydenpidossa kohdeltu isäntäpainotteisesti. Tämä on tietenkin korostanut sukumme miesten asemaa ja antanut tästä johtuen vieraalle kaikkea muuta kuin tasa-arvoisen kuvan. Mutta tällä tavalla on ollut selkeä ja perusteltu syynsä: ihan tähän päivään asti on painotettu miesten kokonaisvastuuta perheestään. Ei siis ihme, että tapa oli muodostunut sellaiseksi kuin oli."

Ihaninta Lemppeän kyläkirjassa on se, että sieltä löytyy lukematon määrä nykyisten ja entisten lempeäläisten itse kirjoittamia juttuja omista perheistään ja suvuistaan; ja julkaistut jutut ovat hyviä! Totta kuitenkin on myös se, että merkittävä määrä kyläkirjan tarinoista on niin sanotusti ennen julkaistuja. Kaija ja Paavo Peuran joppauskirjasta on poimittu lempeäläisten juttuja, sanomalehdissä (Pohjolan Sanomissa) julkaistuja juttuja löytyy, jopa Kauneus ja Terveys -lehden artikkeli on taltioitu kirjaan.

Tästä huolimatta olen kuitenkin tavattoman hämmentynyt siitä avoimuudesta, jota ihmisten tekstit heijastavat! Mietin, mikä on saanut ihmiset kirjoittamaan itselle läheisistä asioista näin avoimesta kuin he ovat tehneet  - onko se ollut lupaus "omasta kirjasta"? Ymmärrän, että kun kirjoittava ihminen saa luvan itse kirjoittaa omasta elämästään sen, mitä itse haluaa, kynnys kirjoittamiseen alenee. Ehkä kyläläiset siis ovat kokeneet kyläkirjan tekemisen niin henkilökohtaisesti, perheelle tärkeäksi, että ovat halunneet kotimuistonsa mukaan muitten joukkoon.

Kirjassa on yli 700 sivua. Lukeminen ei ainakaaan minulta onnistunut sängyssä selällä maaten. Mutta kun kirjaan pöydän ääressä istuen syventyi, löytyi sieltä vaikka ja mitä - ja sehän on hyvä!

Vaikka itse en juuriltani ole lempeäläinen, ilahduin Vaattovaaran suvun jäsenenä nistä sukuuni liittyvistä nimistä ja tarinoista, jotka löytyvät kyläkirjasta, ja ovat ennestään tuttuja kotiseutu- ja sukukirjojen kautta. Uittotarinat ovat esimerkki yhteisistä tarinoista, samoin avioliiton kautta Pelloon muuttaneet Vaattovaaran vaimoihmiset.

Isoisäni Eino Vaattovaaran juuret ovat Kolarin Vaattojärvellä. USA:ssa asuva Vaattovaaran suvun jäsen Kim Clark on kirjoittanut The Ericson Family History  -kirjansa meille Kolarin Vaattovaaroille. Hän on liittänyt kirjaansa sukutaulun, josta löysin tiedon, että eräs Vaattovaaran tyttäristä oli mennyt Pellossa naimisiin Lassilan kanssa, ja he olivat muuttaneet Amerikkaan. Vähän ihmettelin, kun Kim oli vain maininnut asian...Hänellä ei tuntunut olevan tietoa tästä siirtolaisperheestä...

Lempeän kyläkirja kuitenkin vastasi kysymyksiini, sillä luku 12 kertoo Mikko Lassilasta, joka tuli "Amerikasta Pelloon maata viljelemään". Tämä tarina kertoo tietenkin Mikko-isännästä mainitsematta vaimon sukujuuria (!), mutta tämän Mikon vaimo todellakin oli samainen Pelloon naitu Vaattovaaran Johanna, josta olin etsinyt lisätietoa. Hänen miehensä "Äijä-Mikko" eli Mikko Lassila vanhempi (1891-1968) lähti etsimään parempaa elämää Amerikasta vaimonsa kanssa. Minnesotassa pariskunnalle syntyi Mikko-niminen poika, mutta Amerikasta tuli pettymys. Perhe palasi Pelloon, kun Faari-Mikko Lassila, Mikko Lassila nuorempi, oli 12-vuotias.

Amerikkaan lähti 1900-luvun alussa uskomaton määrä suomalaisia, myös pohjoisesta, monet Ruijan kautta. Olisi ollut todella mielenkiintoinen lisä Lempeän kyläkirjan tarinoihin, jos kirjaan olisi saatu kerättyä muistoja ja tarinoita Faari-Mikon Amerikan vuosista!

07 syyskuuta 2012

Supermarsuun voi luottaa

Paula Noronen.
Emilian päiväkirja. Supermarsu lentää Intiaan. (Gummerus, 2007)


Vaattojärven koulun vitos-kutosluokkalaisilleni Supermarsu oli uusi tuttavuus. Olen iloinen, koska jo nyt olen kuullut tyytyväisiä kommentteja: "Hei, sehän on aika hyvä kirja!"

Itse löysin Norosen viisi Supermarsu-teosta vasta tänä syksynä, kun etsin netistä englanniksi käännettyjä lasten- ja nuortenkirjoja. Yllätyin, sillä Supermarsu lentää Intiaan on käännetty! Samanaikaisesti kun löysin Norosen, aloittelin kirjallisuustuntieni suunnitelua koulumme isoille oppilaille. Tutkin Vipusen oppikirjan tueksi tehtyä opettajanopasta ja löysin, mitä halusin; monipuolista kirjallisuutta ikäisilleni oppilaille. Kokemukseni mukaan oppilaani kyllä lukevat mutta...voisin yrittää tarjota monipuolisempia tarinoita.

No, löysin Norosen Supermarsut siis vasta nyt; siksi on aika hauskaa huomata, että nyt näen niitä siellä ja täällä. Tänään luin Suomen Kuvalehdestä (SK36), että Marsu menee kouluun. ..."Antti Mikkolan dramatisoima ja Seppo Välisen ohjaama Supermarsu-näytelmä lähtee kiertämään Suomen kouluja. Supermarsusta on tehty aikaisemmin koko perheen musikaali."  En tiennyt.

Tällä hetkellä alaluokkalaiseni (1.-2 -luokkalaiset ja yksi eskari) kuuntelevat aamukirjanamme Emilian päiväkirjoista Lööppilehmää äänikirjalta. Halusin katsoa, kuinka pienemmät lapset pysyvät Supermarsun mukana ja miten 11-vuotiaan Emilian huumori heihin puree. Hyvin näyttää toimivan, vielä emme ole kuunnelleet kirjaa kokonaan.

Itse luin tänään Supermarsu lentää Intiaan. On siinä mukavasti aineksia hyvään tarinaan, hulluttelua ja asiaa, arkea ja unta. Emilia kertoo elämästään päiväkirjalleen. Pidän tekstistä, koska se on luonnollisesti täynnä tapahtumakuvauksia, mutta kyllä Emilia osaa ajatellakin. Ja Supermarsuun voi luottaa.

Saapa nähdä, innostuuko kukaan oppilaistani lukemaan kaikki viisi päiväkirjaa. Pian nähdään, ensi maanantaina pääsen lukemaan ensimmäiset oppilaitteni arviot kirjasta. Toivottavasti päästään myös juttelemaan, mikä kirjassa viehättää tai ärsyttää.

30 elokuuta 2012

Kaikesta ei onneksi tarvitse pitää

Anja Lampela. Älä koske ope. (Myllylahti 2006)
Anja Lampela. Kohtalokas petos. (Mylylahti 2008)
Juhani Syrjä. Matkalla Ruijassa. (Gummerus, 2005)

Viime päivinä olen yrittänyt lukea, olen ahmien lukenut ja olen katsomani elokuvan perusteella aikonut lukea.

Yritin hypätä Juhani Syrjän mukaan Ruijan matkalle mutta en onnistunut. Sen sijaan ahmien lukaisin Anja Lampelan Älä koske ope, vaikka kirja ei todellakaan ollut lukuelämys - ei suuntaan ei toiseen. Paraikaa luen Lampelan toista kirjaa Kohtalokas petos, eikä sitäkään kirjaa voi vaikeaksi sanoa. Molempien aihe on tärkeä, sen ymmärrän. Elokuva Amelia (ohj. Mira Nair) puolestaan herätti kiinnostukseni niihin 1900-luvun alun naisiin, joiden intohimo oli ollut lentäminen.Niinpä hyllyssäni odottaa vuoroaan Helen Humphreysin kirja Pilvien syleilyssä.

Syrjän Ruijan matka jäi lukematta kahdesta syystä, näin luulen. Ensimmäisenä syynä mieleeni nousee Veikko Haakanan Meren soutajat. Haakanan teoksen näkökulma Ruijaan ja ruijalaisiin on minua puhutteleva, teos tuo kohteensa lähelle. Haakanan teos on niin paljon paremmin kirjoitettu. Ja on mahdotonta olla vertaamatta Syrjää ja Haakanaa, jos Ruijaa rakastaa, ja jos molemmat kirjat on luettavakseen löytänyt.

Syrjän kielenkäyttö on harmittavan mutkikasta, turhan koukeroista; kielenkäyttö kertoo enemmän kirjoittajasta kuin Ruijasta. Sitä paitsi Syrjä ikään kuin rupattelee matkakirjassaan Ruijan sijasta kaikesta mahdollisesta maan, myyttien ja taivaan välillä.Syrjän kieli on siis toinen syy, minkä takia en pitänyt hänen kirjastaan.

Olen ollut huomaavinani, että Ruijasta on kirjoitettu matkakirja, kun on saatu matka-apuraha. Syrjä oli saanut 900 euroa opetusministeriöltä, ja hän oli luvannut käydä Samuli Paulaharjun kuvaamilla suomalaispaikkakunnilla aistimassa, miten niillä eletään vuonna 2004. No, minä en innostunut kirjasta, se oli lapsellisesti sanottuna tylsä, pitkäveteinen, ahkerasti kirjoitettu mutta muuten mitään sanomaton. Ja ihmettelen Gummerustakin, kuinka se oli ottanut ja julkaissut tällaisen kirjan...näinkö helposti kirjan saa julkaistua.

Anja Lampelan Älä koske ope on kirja, josta kuulin etukäteen, että kolarilaiset lukiijat olisivat löytäneet sieltä "jotakin tuttua tai joitakin tuttuja", onhan Lampela toiminut Kolarissa opettajana. Lampelan aihe on tärkeä, ahdistava ja raskas, mutta hänen tapansa kuvata tapahtuvaa tai tapahtunutta on liian suorasukainen. Lampelaa on siis yhtä helppo lukea kuin kioskikirjailijaa, ja se ei minusta ole hyvän kirjan merkki.

Mielestäni kirjan vakava aihe olisi edellyttänyt tyylilajin valintaan liittyvää harkintaa. Lampelan kevyt, suorasukainen kirjoitustyyli ei sovi yhteen kirjan vakavan aiheen kanssa. Kirjailija, siis taitava kirjoittaja ja tarinan kertoja, ei paljasta kertomalla aivan kaikkea... Sen sijaan hän valitsee sanat niin, että tilaa jää lukijan ymmärrykselle, lukijan mielikuville ja sille tosiasialle, että lukija itse kyllä osaa avata myös rivinvälejä. Vai osaako?

Onneksi minunkaan ei tarvitse kaikista kirjoista pitää. Ja tässä oli näistä vähemmän sytyttävistä teoksista muutama muistiin merkitty ajatus.

22 elokuuta 2012

70-luvulla historiakirjakin oli - "aikansa lapsi" vai mikä?




Kai R. Lehtonen. VUOSISADAT VIERIVÄT 2 (WSOY, 1970).
Kouluhallituksen hyväksymä. Kolmas, tarkistettu painos.

Ruta Sepetys. HARMAATA VALOA (WSOY, 2011).
Alkuperäisteos Between Shades of Gray.


Kävin keskikoulun Kolarissa vuosina 1967-1972 ja lukion Pellossa 1972-1975. Historian opetus alkoi keskikoulun aikana, ja ylioppilaskirjoituksissa vastasin myös historian kysymyksiin keväällä 1975. Historian oppikirjani oli Vuosisadat Vierivät1, 2 ja 3.
Opettajankoulutuksen aikana (1976-1979) erikoistuin historiaan ja sen opettamiseen.

Kuvitellaan, että yksi monista oppikirjaan perustuvista historian kokeista muistutti tätä.

1. Vuonna 1939 Neuvostoliitto miehitti Baltian maat Liettuan, Latvian ja Viron.
Totta vai tarua?
2. Pian tämän jälkeen Kremlissä alettiin laatia listoja ihmisistä, joita pidettiin neuvostovastaisina ja jotka murhattaisiin, vietäisiin vankiloihin ja karkotettaisiin pakkotyöhön Siperiaan.
Totta vai tarua?
3. Lääkäreitä, juristeja, opettajia, armeijan palveluksessa olevia, kirjailijoita, yrittäjiä, muusikoita, taiteilijoita, jopa kirjastovirkailijoita pidettiin kaikkia neuvostovastaisina ja heidän nimiään lisättiin yhä pitenevälle listalle täysimittaista tuhoamista varten.
Totta vai tarua?
4. Ensimmäiset karkotukset tapahtuivat 14. kesäkuuta 1941.
Totta vai tarua?
5. On arvioitu, että Josif Stalin tappoi yli kaksikymmentä miljoonaa ihmistä hirmuvaltansa aikana. Baltian maat Viro, Latvia ja Liettua menettivät yli kolmasosan väestöstään Neuvostoliiton tuhojen aikana. Karkotukset ulottuivat aina Suomeen asti.
Totta vai tarua?

Tätä koulutestiä en olisi 1970-luvun kouluvuosieni tiedoilla läpäissyt. En muista koskaan historian tunneilla "joutuneeni" vastaamaan kysymyksiin Stalinista - Neuvostoliiton hallinnosta kyllä. Edes yliopiston historiatenteissä ei kyselty Stalinin perään. Kouluaikanani ilmeisesti riitti Hitlerin kauheitten tekojen tietämys, sillä oppikirjatkin esittelivät laajasti Hitlerin hirmutyöt ja keskitysleirit. Kuitenkin Stalin todellakin kuitattiin "Neuvostoliiton mahtivimmaksi  mieheksi" (sivu 158).

Vielä tänä päivänä (2012) monien venäläisten sanotaan kieltävän, että ketään koskaan karkotettiin.

Amerikanliettualaisen Ruta Sepetyksen kirja Harmaata valoa vei minut omien vanhojen koulukirjojeni pariin. Kun olin saanut luettua kirjan ja etsittyä lisää tietoa Stalinista, halusin löytää syitä, miksi tähän hallitsijaan liittyvä tietämykseni oli niin yksipuolista kuin se oli. Miksi en koskaan ollut ymmärtänyt esimerkiksi 80-luvulla kuulemaani "tarinaa", joka liittyi sukulaiseni perheeseen; siihen, kuinka tämä perhe oli sodan aikana onnistunut paeta Ukrainasta Murmanskin kautta Australiaan. Vasta Sepetyksen kirja "Harmaata Valoa" vei minut tiedon lähteille, ja nyt todellakin tiedän syyn, miksi en ollut ymmärtänyt. Minulle ei oltu kerrottu. Kävin koulua aikana, jolloin historian oppikirja ei "tuntenut Stalinin hirmutöitä".

Mitä 70-luvun oppikirjat minulle Stalinista kertoivat? No, kyllähän Stalin "häikäilemätön oli: raivasi tieltään puoluejohtajia, työkavereitaan ja kannattajiaan (s. 157). Oppikirja puhui myös kuuluisista puhdistustoimista, jotka ulottuivat aikanaan myös armeijan korkeimman johdon keskuuteen. Kirjassa on tässä kohtaa kuva Stalinista tyypillisessä arkisessa asussa. Ei kuitenkaan yhtä mainintaa miehityksistä, listoista tai Siperiaan karkotuksista.

Oppikirjassani, Vuosisadat Vierivät 2 -kirjassa, Stalinin valtakausi kuitataan kaaviolla, jossa minua pyydetään katsomaan tekstiä tällä sivulla ja selittämään, minkä vuoksi (Neuvostoliitossa) hiilen, teräksen ja sähkön tuotannossa alkaa nousu vuonna 1928! Lienen sitä miettinyt, en muista. Se tosiasia sen sijaan palautuu mieleeni, että Neuvostoliiton mahtavin mies, Stalin, palautti talouspolitiikan jyrkästi kommunistiselle linjalle. Maan teollisuuden kehittämiseksi laadittiin viisivuotissuunnitelmia, joista ensimmäinen alkoi vuonna 1928.

Enää en ihmettele, miksi historia tuntui kouluaikana puisevalta, vaikealta, yksipuoliselta, se haisi...Ihme on, että huonoista kokemuksistani huolimatta halusin opiskella historiaa. Jokin aavistus varmaankin eli minussa, joku haju siitä, että Stalinin historia ehkä kirjoitetaan jonakin päivänä uusiksi.Tämän uskon olin saanut jo varhain isältäni, sillä hänen kokemuksensa ja kiinnostuksensa historiaan rohkaisivat minua myös opiskelijana. Hän puhui historiasta eri tavalla kuin oppikirjani. Ja nyt vasta ymmärrän...