Hetkiä on elämämme, Mirjan muistolle, Lahja Linnea ja Kata

”Hetkiä on elämämme,

kunnes muistoja enää jäljellä.”

 

Entistä Sieppijärven Mirjaa muistaen, Pohjasenvaarasta Helsinkiin lähtenyt, Lahja Linnea Raatiniemi. Tässä terveiseni Mirjan omaisille:

 

”Lapsena kävin Laina-mummoni kanssa Saimin tykönä kylässä. Kakkisen Manta ja minun mummoni äiti olivat Kankhaan talon tyttäriä.”

 

”Satuimme kerran samaan linja-autoon yöjunalta Kemistä. Mirja oli ensimmäisen miehensä kanssa menossa jouluksi Sieppijärvelle. Kävi kiireessä ostamassa lahjat minun pienille sisaruksilleni Pellon huoltoasemalta tai Siepakka-baarista, tarkasti en muista, kummastako.”

”Toinen muisto liittyy apteekkari Eine Liljaan, sillä samainen apteekkari oli Mirjaa ammattiin ohjaamassa kuin minuakin emäntäkouluun.

 

Mirja oli lämminsydäminen ja lempeä. ”

________________________________________________________________________________ 

 

 

"Miten kiitänkin elämän voimaa, joka virtaa kaiken elävän läpi."

Elämän ja kuoleman Herra, kiitos siitä, että sain yhdessä Mirjan kanssa, vierekkäin, kulkea lyhyen mutta niin puhuttelevan matkan – ja nimenomaan täällä kotona Sieppijärvellä. Mirja, tiedän, että elät sydämessäni, kannustat ja rohkaiset.

Omaisten suruun osaa ottaen, Mirjasta kiittäen, Kata.

Sieppijärvellä, 28.5.2022.

____________________________________________________________________________________________________________

Sieppijärven hautausmaa.

Lukukokemukseni Linnea Raatiniemen Tähtirikko -teoksesta.

Lukukokemus: Kata Vienontytär Korhonen (2022).

"Sanattomaksi en itseäni halunnut jättää. Kansikuva tiivistää kaiken."

Ostin kirjan Kolarin Kirja ja Kemikaliosta. Kirja löytyy myös Kolarin kunnankirjastosta. 

Kirjan nimi: 

Tähtirikko. Erään hoitajan tarina elämästä ja työstä. 2021. 

Kirjailija: 

Raatiniemi, Linnea.

Kustantaja: BoD - Books on Demand, Helsinki, Suomi.

Valmistaja: BoD, Saksa.

Kannen kuva: Henna Riekkoniemi.

Kirjan taitto: Paula Vuorinen.

ISBN: 978-952-318-409-1

                                                                       Kirjan takakannen teksti: 

 

"Sielun ikuinen vapaus on löydettävissä rakkaudesta, ainoastaan rakkauden valossa kaikki rajat häipyvät rajattomuuteen." (Rabindranath Tagore)

Raskaista aiheistaan huolimatta kirja on henkilökohtainen selviytymistarina. Se rohkaisee kohtaamaan menneisyyden ja antamaan anteeksi. Kirjoittaja toivoo, että teoksesta olisi apua vastaavia haasteita elämässään kohdanneille.

Kirja on rehellinen kuvaus hoitotyön realiteeteista ja sen epäkohdista terveydenhuollossa. Se kertoo asiakkaisiin kohdistuneista laiminlyönneistä ja kaltoinkohteluista sekä kirjoittajan kokemista epäoikeudenmukaisuuksista työssään.

Linnea Raatiniemi syntyi aviottomana lapsena Lapissa 50-luvulla. Kirja on omaelämäkerrallinen, ja yksi sen teemoista on hänen koko elämäänsä varjostanut hyväksikäyttö.

Ääretöntä ei voi ilmaista sanoin. Sanat ovat vain äärellisen avuttomia merkkejä. (Mika Waltari, Johannes Angelos)

Linnea Raatiniemen kaunokirjallinen teos on täynnä elämän makuja ja hajuja, ja näistä on syntynyt kirjailijan oma tarina, jota mielestäni ei paremmin olisi voitukaan sanoilla tiivistää; onnistuuhan elämän puristaminen erittäin tiiviiksi vain valokuvan avulla. Niinpä.

Lukukokemuksesta saamallani energialla kiitän äärettömän hienoa Henna Riekkoniemen kuvavalintaa teoksen kannessa. Se on kirjan ainoa kuva, ja se on lajissaan ainutlaatuinen - se vastaa sanaa Amen, se tiivistää Raatiniemen Tähtirikko- tarinan. 

Linnea Raatiniemen kirjoittama kertomus elämästään ja vuosikymmenten työstään kasvaa kirjailijan oman kasvamisen, inhimillisyyden ymmärtämisen ja hoitotyön varassa. 

Aiheena oma elämä yhden Tytön näkökulmasta on erityisherkkä. Kirjailija kuitenkin onnistuu sanoittamaan kaiken äärellisen niin, että myös minä lukijana pystyn antamaan sanoille sisällyksen oman yksilöllisyyteni mukaan. 

Tyttö kärsi onnellisuusvajeesta lähes tulkoon siihen asti, kun sai omat lapset. Suuri merkitys onnellisuusvajeen täyttämisessä oli elämänhalulla, -uskolla ja työnteolla.

Eväät saadaan kotoa

Ajattelun välineitä ovat mielikuvat, käsitteet ja kieli. Ympäristön ja kulttuurin (= kaikki se, mikä ympärillämme on) vaikutukset näkyvät ajattelussa. Ajattelun avulla ihminen voi siirtyä ajasta ja paikasta toiseen, siirtyä menneisyyden ja tulevaisuuden jatkumolla. Ajattelun avulla ihminen voi kuvitella asioita, joita ei edes ole olemassa.

Lapsuuden muistot ovat esimerkkejä mieleen tallentuneista muistikuvista, jotka saattavat palautua hyvinkin aistivoimaisina. "Mieleen tallentuneet muistikuvat eivät ole siellä sellaisina kuin ne aikoinaan tapahtuivat", lukee Psykologian käsikirjassa. Siellä muistutetaan, että tunteet ovat muokanneet kokemusta ja mielikuva on värittynyt sen mukaan. ÄSH, sanoo tämä kirjansa lukenut! Elämä ei näin kliinistä ole. 

Raatiniemen lapsuusmuistot uppoavat omaan mielenmaisemaani kuin pehmeä hunaja. Muistoissa ei ole kysymys sisällöstä, ainoastaan tunteesta. Koen Tytön muistot ikään kuin olisin itse ne kokenut. Ja totta on, että suuresti ihailemani kirjailija, Oiva Arvola nimeltään, puhuu kirjoissaan samaa kieltä, ajattelee lapsuutensa (menneisyytensä) kasvuympäristöä samalla kielellä kuin Linnea Raatiniemi - ja Kata Vienontytär. 

 

Mistä syntyy tunne vertaisuudesta? Kotoa ne eväät on saatu, ja kotiosoite selviää ihmistä kuuntelemalla tai lukemalla.

Muutamat kylän emännät kokoontuvat neuvonpitoon. -Parempi olis, jos syntys kuohleena kläppiriepu, ei tule olehmaan helppo elämä sillä, toteaa huokaillen ja esiliinan helmaa hypistellen emännistä ehkä pehmeäsydämisin. -Synti on niskassa sillä kläpilä, joka sieltä on tulossa, son varma, vastaa ylpeä, isomman talon emäntä. -Millä net senki vielä elättävät, ko köyhiä ko kirkon rotat?

Kylässä ihmisten asiat olivat yhteisiä. Kaikki tiedettiin ja kaikkeen myös puututtiin. Jokaisella vahvemmalla oli oma oikeutensa sanoa sanottavansa, mielipiteensä. Jokainen tiesi arvonsa toisten silmissä. Juorut lensivät kuin kärpäset mökistä mökkiin, levittäen mustaa tahmaansa ihmisistä ja heidän teoistaan. Joidenkin ihmisten luonteenpiirteisiin oli juurtunut ilkeys ja kateus, toisten taas pilkallinen ylimielisyys ja omahyväisyys. Joistakin löytyivät nuo kaikki piirteet. Hiljaiset ja herkät ihmiset vaiennettiin pilkkanimityksin. Heidän mielipiteillään ei ollut mitään merkitystä. Pienikin ominaisuus, joka teki hänestä erilaisen, antoi vahvemmille oikeuden pilkata ja painaa arvoasteikossa pohjimmaiseksi. "Mitä ihmisekki sanovat", oli ajatuksia vartioiva sisäinen piiskuri monella.

...Tyttö oli juossut kuin henkensä hädässä mummolaan. Järkyttyneenä tapahtumasta...Mummo ja enot olivat kuunnelleet vaiti. Sitten mummo oli laukaissut hyvin vihaisella, halveksivalla äänellä: 

-Ei sunkhaan täysi mies kläpistä välitä. Älä sie kuvittelekhaan semmosia. Tuomoset puhheet pittää lopettaa heti alkhuunsa! Mitä ihmisekki sanovat? Sölkhäästi sietäsit saaja! 

Unet ja kasvaminen aikuiseksi 

"Yksikään eliölaji ei kykene selviämään täysijärkisenä absoluuttisen todellisuuden olosuhteissa. Jotkut väittävät, että jopa leivoset ja heinäsirkat näkevät unia." Näin alkaa Shirley Jacksonin romaani (The Haunting of Hill House), joka ilmestyi 1958. Mielestäni tämä on totta. Tähän viittaan tekstini alussa, kun kirjoitan, että ääretöntä ei voi ilmaista sanoin. 

Tähtirikon Tyttö näki jo lapsena paljon unia, muisti niitä ja aluksi sinisilmäisyyttään jopa kertoi niistä.

Hän oli erilainen lapsi, ajatteleva, älykäs (myös koulun mittareilla mitattuna), musikaalinen, kirjoittaja jo koulussa; hän löysi jo lapsena rauhan kotimetsästä, mökin takaa. 

Aikuisena, kahden lapsen äitinä, hän menee lapsineen sosiaalitoimistoon apua pyytämään. -Kyllä täällä itkeä saa, mutta ei se mitään auta! ...Matkalla kotiin hän päättää, ettei anna periksi, vaikka mikä olisi. Lapset antavat elämäänsä tarkoituksen ja tuovat iloa ja sisältöä joskus raskaisiinkin päiviin.

Olen haltioitunut Tähtirikosta, sen Tytöstä ja sen kirjoittajasta. Lue sinäkin, hyvä lukijani:

  "Eräänä maaliskuisena pyhäaamuna tunsi Tyttö voimakasta tarvetta hiljentyä. Tilanteensa oli hankala, elämässä oli monenlaista vaikeutta. Tyttö toivoi apua ja ohjausta tuonpuoleisesta. Hän istui keittiön pöydän ääressä. Hiljaisuudessa. Rauhoitti hengityksensä, pyrki rentoutumaan mahdollisimman syvästi. 

Siinä samassa hän havaitsi kuin astelevansa portaita alas. Katsoi ympärilleen, oli kesä, aurinko paistoi.

 

Tähtirikon luettuani tunsin tulleeni siunatuksi Pyhällä Hengellä. Minunkin ehdoton elämäni täyttymys on rakkaus lapsia ja lastenlapsiani kohtaan. Tällekin mummolle lastenlapset ovat avanneet mummon silmiä ja korvia. Syvälle mieleni sopukoihin tallennan nyt sinun (Linnea) pojanpoikasi viisaat sanat: "Ei, mummo, jokainen ihminen on itse itsellensä tärkein."

Rentoutumista opiskelen paraikaa. Kirjakaupasta tilasin tukihenkilöni suositteleman oppaan. 

Uskon pääseväni ulkopuolisuuden tunteestani irti, läheisriippuvuudesta irti - kirjoittamalla ja lukemalla.

Haluan kokea saman kuin Tyttö: 

"Vahvasti Tyttö nyt tuntee, että olemme kaikki samaa maailmankaikkeuden energiaa. Rakkaus on se parantava voima, joka yhdistää ja hoitaa, armahtaa ja auttaa myös unohtamaan - ja antamaan anteeksi."

Linnea, kiitos kirjastasi! 

Uskon Linnean tavoin, että "kirja löytää lukijansa, jos niin on tarkoitus tapahtua". Tapahtukoon näin.

 Terveisin,

Kata Vienontytär

Kirjasto taidetilana osoittaa, että olen olemassa, olemme olemassa, sinä myös!

teksti, ja kuvauslupa Kiasmassa (5.5.2022): 

katakorhonen56@gmail.com /Kata Vienontytär Korhonen, Sieppijärvi/ "Liikkumisen vapaus." 

Taiteilija - Arkkitehti JOAR NANGO & saamelaisseutujen kiertävä kirjasto Girja Gumpi taidetilana.

Girja Gumpi, sisääntulo.

KIASMA HELSINGISSÄ on suomalaisten kansallisgalleria eli nykytaiteen museo . Sen sanotaan olevan arkkitehtuurin helmi.

ARS22 avautui Kiasman taideyleisölle, 8. huhtikuuta 2022. Kiasman esittelytekstin mukaan tämä näyttely kansainvälisine taiteilijoineen ja taideteoksineen "luo paikan yhteisille kokemuksille, elämyksille ja yhteisöllisyydelle".

Yksi ARS22:n taiteilijoista on norjansaamelainen Joar Nango taidetilallaan Girja Gumpi.

Kiasmassa Nangon Kiertävä kirjasto eli Girja Gumpi levittäytyy  huoneeseen (kuva) ja Kiasman      julkisivulle, ylös rakennustelineiden päälle.  Girja Gumpi on kiertänyt poron vetämänä jalaksien päällä.

Tästä kohtaa jalaksilla seisova Gumpi (kirjaston koti) avautuu Kiasman julkisivulle.

         ARKKITEHTUURI eli rakennustaide parhaimmillaan                                                osoittaa tilan (rakennuksen) taiteeksi. 

SUOMEN KANSALLISKIRJASTO on omasta mielestäni kaunein tilataideteos, jonne voin astua sisään, kiivetä ylös ja laskeutua alemmaksi. Tila sallii myös pysähtymisen, asettumisen aloilleni; kirjojen lukemisen ja niiden ihastelun. Kansalliskirjasto (The National Library of Finland) hoitaa alkuperäistä ja siten muuttumatonta tehtäväänsä eli  se kokoaa ja säilyttää kaikki Suomessa julkaistut kirjat. Niinpä myös kaikki arkkitehtuurista Suomessa julkaistu kirjallisuus löytyy Kansalliskirjastosta. 

TAITEEN VOIMA, esimerkiksi kirjaston voima taidetilana, on itseisarvo mutta sidoksissa kulttuuriimme, kieleemme ja siihen, mitä taiteelta katsojina ja kokijoina haluamme. 

Arkkitehti JOAR NANGO kertoo olevansa saamelaistaiteilija Jäämeren rannalta, Norjan Tromssasta; kaupungista, jonka tunnetuin rakennus vieraiden näkökulmasta on Jäämeren katedraali. 

Taiteilija Joar Nangolle tärkeä osa saamelaisuuttaan on alkuperäiskansojen arkkitehtuuri. Niinpä hänestä tuli tämänvuotisen ARS22- näyttelyn omaperäinen kirjastonrakentaja.  Kiasman julkisivulle, ylös rakennustelineiden keskelle hän on rakentanut SAAMELAISKIRJASTON. Sinne hän on laittanut esille satoja alkuperäiskansojen arkkitehtuurikirjoja ja lukuisia saamelaisesineitä. 

Nangon mukaan hänen saamelaiskirjastonsa tehtävä taideteoksena ARS22-näyttelyssä on muistuttaa maailmaa (tai ainakin näyttelyvieraita) saamelaisten olemassaolosta: "Me olemme olemassa!"   

_________________________________________________________________________

Taiteilija Joar Nangon uutta luova oivallus kirjastosta taideteoksena sytyttää minut julkaisemaan oman tarinani omasta olemassaolosta 

Täältä saa alkunsa oma tarinani omasta olemassaolostani.Taideteos kuuluu kotikirjastooni. Sen on maalannut kuvataiteilija Oili Marski Korholan kartanosta Rautalammilta. Maalaukseen liittyvä tarina löytyy kirjastani Peiliin katsomisen paikka, Ursulan tyttäret. Tornionlaakson paikallishistoriaa vaimoitten näkökulmasta (2019). 

                        

Lapsuudessa kotonani oli pieni, kahden-kolmen hyllyn perhekirjasto. Muistan mitä kirjahylly tietokirjoineen merkitsivät itselleni: se oli se tunne, ettei koskaan aika tullut pitkäksi kotona. Kirjojen tutkimisen myötä kasvoi tunnesuhteeni itse kirjoihin, niiden kuvitukseen, valokuviin, piirroksiin ja kansikuviin. Olin alun alkaen ylpeä vanhemmistani, etenkin äidistäni, joka ymmärsi kirjojen arvon.    

Lapsuuskodista siirryin pois siinä vaiheessa, kun aloitin 15-vuotiaana lukion (1971) naapurikunnassa.  Omaa ikiomaa kirjastoani olen kasvattanut siitä lähtien eli nyttemmin jo 50 vuoden ajan - vakavahko kirjojen harrastaminen jatkuu edelleen.  

Vuodesta 1983 olen asunut Pohjolan Osuuspankilta ostetussa, entisessä syntymäkodissani Sieppijärvellä. Sisätilat, lähes kaikki tilavan kotini seinät yläkerrasta alas kellariin, olen "verhoillut" kirjahyllyillä. Kodistani löytyy (toistaiseksi) lukematon määrä luettuja ja lukemattomia kirjoja. Joka huoneessa on lukemiselle mukava paikka. 

Kirjastoni kirjoista olen itse kirjoittanut kaksi tietokirjaa.

Itselleni kirjaton maailma olisi silkkaa hulluutta. Oman olemassaoloni merkitys rakentuu kirjojen maailmaan, ja siitä syntyy minun tarinani omasta taidetilastani.  Kotikirjastoni, ja mukanani "maailmalla" kulkevat kirjat muistuttakoot ainakin itseäni siitä, että me olemme olemassa, ja minä olen olemassa! Tästä seuratkoon hyvän ja oikean puolelle asettuminen... 

Tornion kirjasto taidetilanani, marraskuussa 2019. On alkamassa oman kirjani julkaisutilaisuus. Taidetilani rakentuu aina muiden kirjoittajien/kirjailijoiden teoksista. Miksi? Torniossa kirjanjulkaisutilaisuuteni alkoi julistuksella, jonka julkaisen alla. Aiemmin kesäkuussa (2019)järjestin Kolarissa performanssin ensimmäisen julkaisujuhlani kunniaksi. Se järjestettiin osana KulttuuriKolari-kesätapahtumaa entisissä viinakaupan tiloissa. Niinpä kuljetin kotoa paikalle taidetilaani ehdottomasti kuuluvan kirjahyllyn täynnä kirjoja, ja jotakin muuta rekvisiittaa. Toimi! 

 KIRJATON MAAILMA SILKKAA HULLUUTA (2019) K.K.

Jo oli aika! Jo oli aika saada ylitettyä se kynnys, joka pelotti eniten. Kynnystä voisin kutsua pelkokynnykseksi. Kun julkisuuden pelosta yli pääsin, jäljelle jäi mettäperällä elämiseen liittyviä pelkoja – MUTTAMUTTA sainpa kuitenkin julkaistua sanomisen ja ajattelemisen tarpeesta syntyneen tietokirjan,

Henkilökohtaisella tasolla taiteilija Rosa Liksomia matkin antamalla itselleni tietokirjailijanimen KataVienontytär; mustia aurinkolaseja en "varhaisen Liksomin" tavoin aio käyttää edes tällä ensimmäisellä kirjamatkallani. Ja vaikka kirjoitin  kirjani hyvinhyvin, hyvin henkilökohtaisista syistä, on se tällä tasolla vain synteesi siitä, miten kirjat ovat  eri yhteisöissä elävien ihmisten kanssa tehneet minusta Kata Vienontyttären.

Jotakin samaa ja yhteistä Katariina Korhosessa ja opettaja Katariina Granatissa ja KataVienontyttäressä lienee, kuten lukevat silmät ja ikuinen ymmärtämisen tarve. Suurin ero liittynee toiseen aivopuoliskooni ja oikeaan käteeni, joka kirjoittaa vahvemmin ja varmemmin. Enää en ole pelkästään objekti eli kohde, Lopultakin tämän kirjan synty teki  minusta ihmisiin paremmin luottavan subjektin nimeltä, KataVienontytär. Kirjoitan, olen siis olemassa. 

Olen aina elänyt kirjojen maailmassa. Tornionlaakson ja Wanhan Rautalammin savolaissukuja täynnä olevat kasvuympäristöni eivät ole tajuntaani missään vaiheessa räjäyttäneet suuntaan tai toiseen, ei edes akateemiseen. Synnyin älykkäiden, parempaan elämään pyrkivien vanhempien esikoiseksi, jonka kuitenkin piti ensimmäiset ”ns. kepeät kirjastonkirjat” lukea salaa, vaikka vanhempani olivatkin 50-luvun ensimmäiseen vuokrahuoneistoon hankkineet pienen seinähyllyllisen uusia kirjoja. "Koulunkäynti kärsii, kärsii"...muistutti Isä.

Silti. 1950-1960 -lukujen lapsuuttani leimannut kaksijakoisuus teki minusta ensin kirjoittajan ja sitten lukijan. Ja kaksijakoisuus kohdallani tarkoitti sitä tavallista tarinaa. Saadakseni hyväksynnän ja saadakseni hetkellisesti omaa aikaani kirjoille, piilotin kirjoittamisen ja kirjallisuuden koulutehtävieni sekaan. Vielä isona koululaisena opiskelin historian, biologian, uskonnon, kaikki ns. lukuaineet kirjoittamalla kotona tekstit uudestaan omiin vihkoihin. Edelleen opin ja muistan ja ymmärrän kaikki opittavat asiat tekemällä niistä näkyviä graafisia kuvia, sanalinkkejä, sanalistoja.

Kirjat ovat aina mahtuneet maailmaani – edellä taisin vihjata, että otin niitä mukaani ensin salaa tai väkisin. Minun maailmani olisi ollut ja yhä olisi silkkaa hulluutta, jos en olisi koskaan alkanut kirjoittaa. Käsikädessä kirjat ja kirjoittaminen kulkivat lapsesta lähtien. Kun sanon, että kirjaton maailma olisi silkkaa hulluutta, en tarkoita ajatustani vain yhdellä tavalla ymmärrettäväksi – käsitteenä hulluus on moniulotteinen ja - arkiset merkitykset vaihtelevat käyttäjän mukaan. 

Kirjojen maailmassa elävää ihmistä voidaan nauraa, lähteisiin perustavan "kirjoittajan" tutkimustyötä voidaan vähätellä. Yksi on kuitenkin ikään kuin jo yhdessä sovittu juttu, ja se on, että se maailma, jossa suurin osa maapallon väestöstä eli meistä elää, on hullu maailma. Vaikka näin ei tosiasissa ole.  Mielikuva hullusta maailmasta syntyy, jos ihminen (syystä tai toisesta) kieltää yhteisönsä ihmiset ja tiedon; tai jos ihminen jää yhteisönsä tai meitä koskevan tiedon ulkopuolelle, jos hän nostaa itsensä kaikkien toisten yläpuolelle; jos... 

Tietoon, tietämiseen – siis lähdekritiikkiin perustuvan sananvapauden näkökulmasta puolustan kirjaa ja kirjoittajia. "Vanhanaikaisen" sananvapauden perusteet (vastuu ja vapaus) opin runonlaulajien sukuun kuuluvalta isältäni kuuntelemalla, kun hän opetti näin. Isä otti käteensä pienen tulitikkulaatikon, nosti sen nähtäväkseni, näytti laatikon jokaisen kulman erikseen ja sanoi: - Katsopas, Katariina! Voit kirjoittaa tarinan vaikka tulitikkulaatikosta, kun vaihdat näkökulmaa ensimmäisestä kulmasta toiseen, ja siitä kolmanteen. Lopuksi pääset lähelle alkua, kun kirjoitat neljännestä kulmasta käsin vielä sen, mitä sieltä näet!

Moni meistä kirjoittaa -  ja kokee olevansa olemassa. 

Näin on käynyt minullekin. Aloitin kirjoittamalla juttuja Hämeenkulma-nimiseen paikallislehteen. Kirjoitin vanhoista Kärkölän seudun ihmisistä ja uusista Lappilan kylän tapahtumista. Samaan aikaan "hoitelin" luokanopettajan viransijaisuutta. Ajankohta oli 1979-1983. Kokemus oli pääosin henkistä hyvinvointia ja nuorta minäkuvaani ruokkiva, varsinkin sen jälkeen, kun pyynnöstä toimitin kunnanvirastolle ilmoituksen ”sivutoimen hoitamisesta”. Tänään, tässä ja nyt koen oman kirjani merkityksen  itselleni niin suureksi, että ”jo vain uskallan ottaa kantaa”.  Minun lääkkeeni on ollut kirja. Maalaislääkäri ja tietokirjailija Kiminkisen resepti on liikunta. Kannatan liikkumista, itsensä liikkeelle laittamista, mutta lempireseptissäni lukee: -KOKKEILE KIRJAA!

Kirjat eivät ihmistä paremmaksi muuta. Kirjojen voima ja salaisuus piilevät siinä, että parhaimmillaan ne onnistuvat puhuttelemaan lukijaansa – ja näin auttamaan peilin tavoin! Kirja sitä paitsi puhuttelee lukijaansa peiliä syvällisemmin ottamalla kantaa kenties juuri niihin asioihin tai näkökulmiin, jotka lukija yllätyksekseen oivaltaa ”omikseen”.  Oma jo vuosikymmeniä kestänyt urakkani kirjojen parissa on vihdoinkin antanut myös sitä evästä, jota olen tarvinnut löytääkseni oman itseni ja oman paikkani.   

Kovasti vielä virassa olevan opettajuuteni loppusuoralla pohdiskelin, miksi olinkaan kasvanut semmoseksi ja tämmöseksi opettajaksi. Miksi juuri minusta oli tullut se, jota en halunnut omaksi kuvakseni tunnustaa. Miksi juuri minusta tuli eläkkeelle jäävä entinen ope, jota ei yllätetty iloisesti.  Ja koska opettajuuteni edelleenkin on osa minuuttani, olen siitä kirjaani kirjoittanut – en tietoa jakaakseni, vaan peiliin katsoakseni. 

Jokainen meistä haluaa olla Joku. 

Kirjassani minä olen yksi muinaisen Ursulan tyttäristä. Olen tieteen ja geneettisen sukututkimuksen näkökulmasta U5b1b2 -haploryhmään kuuluva, erityisen vanhaa suomalaista perimää edustava nainen, jolla lienee saamelainen motiivi. Kirjani nimeksi olen valinnut sanat: ”Peiliin katsomisen paikka, Ursulan tyttäret”.  Peiliin katsominen on itsetutkiskelua. Sitä olen harjoittanut erilaisten tekstien avulla. Ja lukuisten puhuttelevien tekstien avustuksella olen  saanut minuuteeni lisää järjestystä, päässyt puheväleihin itseni kanssa, ja löytänyt jopa rumia syitä itsetunnon ongelmiini. 

Katteeksi kirjani nimelle keräsin sinne esimerkkitekstejä erilaisilta kirjoittajilta. Hanna Tuohino, vuoden 1999 lukiolainen kirjoittaa Eeva Tikan sanoin Sieluni maisemasta. Mirjam Kälkäjän Kannanotto Tornionjoen pitkään muistiin (1979) rohkaisee sanoilla: ”tänään kantaa ihmisen tarinaa / pitkässä muistissaan”. Pitkän linjan kirjoittaja-kouluttaja, Paula Kourilehto-Vartiainen kertoo Taftihameessaan (2011) Kolarista karusta maasta: -Illalla äiti kirjoittaa kaunolla minun muistikirjaan värssyn, Ruusun sinulle antaisin, vaan mistä minä sen saan, kun Kolari karu maa, ei voi ruusuja kasvattaa. 

Suru maailmantilanteesta vaatii pysähtymistä

Suru yhdistää kaikkia ihmisiä, myös lukevia.  Siinä on kirjalla tekemistä. Tästä syystä halusin julkaista myös oman muistikuvani lapsuuteni surusta ja pelosta, kun Neuvostoliiton tankit vyöryivät Prahan kaduille. Tarina löytyy kirjastani. 

Erityisen pysähdyttävän lukukokemuksen koin, kun omien vaikeiden vuosien jälkeen tajusin pysähtyä entisen tornionlaaksolaisopettajani, Tage Ranängenin (ent. Airijoen) vuonna 1997 lähettämään kirjaan nimeltä Sveea-emon äpäröistä. Kertomuksia Norrbottenin työtuvilta.  Kirja kohtasi minussa kaikkia mahdollisia ihmisen kohtaamiseen ja opettajuuteen ja minuuteen liittyviä pelkoja ja vaikeuksia.Tagen asuntolakokemuksista muistutan lukijoitani myös. 

Mitä jos... joku hullu kieltäisi kirjat? 

Kirjoittajana ja kirjojen lukijana koen itsetutkiskelun lahjaksi, jonka ihminen joko saa (tai ei saa) kirjallisuudelta ja tiedolta. Meidän olisi siis (aika ajoin) pysähdyttävä. 

Koska ”tieto on valtaa” ja ”sotien voittajat” sanelevat jälkeenjääneiden elämisen ehdot, voin vain lainata Sofi Oksasta ja lopettaa kirjasto-asiani siteeraamalla Sofi Oksasta. Arvostan nimenomaan Sofi Oksasen rohkeutta ja rehellisyyttä kirjoittajana. Hänen kirjallisuuteen liittyvä asiantuntemuksensa on aivan omaa luokkaansa; siitä oivallinen osoitus nimenomaan Ray Bradburyn romaanin ( Fahrenheit 451 ) avaaminen tilaisuudessa, jossa juhlittiin sananvapautta. 

Näin siis puhui Sofi Oksanen kirjasta, 

Ray Bradburyn Fahrenheit 451 kertoo palomies Montagista maailmassa, jossa palomiesten ainoa työtehtävä on kirjojen ja kirjoja omistavien ihmisten talojen polttaminen poroksi. Kun palomies Montag kuulee sattumalta, että ennen muinoin palokunnan tehtävä olikin tulipalojen sammuttaminen, hän ei tahdo uskoa sitä todeksi. Ajatus jää kuitenkin kaihertamaan hänen mieltään ja hän kysyy asiasta kollegoiltaan, jotka pitävät moista väitettä naurettavana ja ottavat esille sääntökirjansa historiallisen katsauksen virkistääkseen Montagin muistia. Katsauksen mukaan palokuntalaitos perustettiin vuonna 1790 hävittämään siirtokuntien englantilaisvaikutteiset kirjat polttamalla. Ensimmäisen palomiehen kerrotaan olleen Benjamin Franklin.

 Palomiehet pitävät tätä kaikkea totena, koska he elävät maailmassa, jossa kirjallisuus on kielletty. Ihmiset eivät enää edes osaa etsiä tietoa – tai eivät halua, sillä kirjallisuutta halveksitaan. Faktatietoja kuitenkin välittyy murusina ihmiseltä toiselle suullisen tradition kautta, kuten to-ta-li-ta-ris-ti-ses-sa järjestelmässä on tapana. Nämä muruset saavat palomies Montagin epäilemään vallitsevan järjestelmän tarjoamaa fiktiivistä todellisuutta, joskin kokonaiskäsityksen muodostaminen on hänelle hankalaa. Hän ei pysty analysoimaan tiedon mureniaan.

Vastaava on täysin mahdollista missä tahansa yhteiskunnassa, jossa vapaata lehdistöä ei ole, ja käsitys todellisuudesta rakennetaan valtaapitävien propagandan mukaan.

Vaikka Fahrenheit 451 on määritelty dystopiaksi, teoksen maailma on totta monissa maissa myös tänä päivänä. Kiinalaisia, jotka eivät ole kuulleet Tienanmenin verilöylystä, on runsaasti. Egyptiläisiä, jotka eivät ole kuulleet holokaustista, on paljon. Ihminen, joka ei ole kuullut koskaan näistä tragedioista, ei voi uskoa, että ne ovat totta.

Sally Salminen, ruotsiksi kirjoittanut kosmopoliitti Ahvenanmaalta.

teksti: katakorhonen56@gmail.com

Pohjoismaisella kirjallisuusviikolla luettiin iltahämärässä Sally Salmista.

Föreningen Norden i Pajala järjesti tapahtuman kutsumalla vieraaksi naapuri-Suomen eli Kolarin lukijoita. 

Vuoden 2021 perinteinen ääneenlukutapahtuma järjestettiin marraskuussa Pajalan kirjastossa osana Pohjoismaisen kirjallisuusviikon tapahtumia. 

Haaparannanlehden suomalainen versio kirjoitti tapahtumasta. Föreningen Norden i Pajala oli kutsunut tapahtumaan mukaan Suomen Kolarista (yhdistyksen ystäviä) Kolarin kirjaston välityksellä. 

Tapahtumaan tarvitaan kaksi ääneenlukijaa: toinen lukee ruotsiksi ja toinen suomeksi. 

Tällä kertaa lukuteokseksi oli valittu Sally Salmisen Katrina (1936), joka

oli kirjailijan ruotsiksi, New Yorkissa kirjoittama romaani - ja jo 1930-luvun bestseller (Turun Sanomat, 2018). 

Katrina-teoksesta uusimman suomennoksen (2018) tehnyt Juha Hurme on kuvannut Sally Salmista  ruotsiksi kirjoittavaksi ahvenanmaalaiseksi kosmopoliitiksi.

Iltahämärässä-tapahtuman suurin anti itselleni oli saada lukea Salmisen valittua tekstiä suomeksi; vanhaa suomennosta tosin, mutta ei haitannut. Sain todellisen kipinän tutustua paremmin Salmisen teoksiin. 

_____________________________________________________________________________

"Kunnes lopulta sekin unohtui..." 

Turun Sanomat julkaisi artikkelin Sally Salmisesta 2018.
Tuolloin ajankohtaista oli Juha Hurmeen uusi käännös Katrinasta.

Salmisen Hiekalle rakennettu (1941) ja Katrina (13. painos, 1959).

 Salmisen Hiekalle rakennettu -romaani julkaistiin 1941, ja Otava markkinoi teosta ajankohtaisuudella (Jatkosodan syttymisen aika Suomessa). 

Otava kustannusyhtiönä on kirjoittanut (1941) asiasta näin: Maamme viimeaikaiset vaiheet, joilla on ratkaiseva merkitys romaanin tapausten kulussa, antavat kirjalle erikoisen ajankohtaisen mielenkiinnon, joka myös osaltaan varmistaa Sally Salmisen romaanien aina taattua menekkiä.    

Itselläni kirjoittajana on kahden kirjan verran kokemusta kustannustoiminnasta. Oma näkemykseni on, että ajankohtaisuus ainoana myynnin mittarina tekee kirjasta hyvin lyhytikäisen ja nopeasti "vanhenevan aikansa lapsen".  

Näkemystäni tukee Turun Sanomissa julkaistu Simopekka Virkkulan teksti: "Katrina oli Salli Salmiselle onni ja taakka. Esikoisromaani sai niin suuren kansainvälisen menestyksen, että kirjailijan koko myöhempi tuotanto jäi esikoisen varjoon.

Kunnes lopulta sekin unohtui." 

Kuvassa myös Salmisen romaani (siniset kannet) Kalastajakylän prinssi (2. painos1953).

Salmisen kääntäjiä ovat olleet mm. Aukusti Simojoki, Katri Ingman ja Juha Hurme.                                

Musiikkikasvatus on tunnekasvatusta, sanoo Hovineidon Musiikkikoulun maisteri Mirjami Hiltunen

Kirjan nimi: Siirin ja Santerin hoviväki 

Kirjoittaja: Mirjami Hiltunen

Kuvittaja: Keanne van de Kreeke

@ Hovineidon Musiikkikoulu

Julkaisuvuosi: 2021

Teos on omistettu musiikkipedagogi Veronika Järvisen muistolle.

Mirjami Hiltusen musiikkisatukirja äänitallenteineen sai innoituksensa Kolarin kansalaisopiston entiseltä musiikinopettaja Vera Rodionovalta (1941 - 2008).

Veran opetustyö alkoi Kolarissa 1992 ja kesti kymmenen vuotta.  Vera tarjosi paikkakunnan nuorille musiikin oppilailleen  ammattitaitoista opetusta ja ohjausta sekä laulussa että soitossa.
Kymmenen Veran opetusvuoden aikana yli 70 oppilasta suoritti Kolarin kansalaisopistossa musiikin  perusopinnot.
 
Vera oli juuriltaan venäjänsuomalainen musiikkilahjakkuus, joka oli syntynyt Neuvostoliiton Sortavalassa Karjalan tasavallassa, ja aikuistuttuaan suorittanut korkean tason musiikkiopinnot Neuvostoajan Leningradissa. Veran karisma oli rakentunut hänen Neuvostoliitossa saamaansa korkeatasoiseen musiikkikoulutukseen.  

Kolarin vuosiensa jälkeen Vera käytti itsestään esiintyvänä laulutaiteilijana nimeä Veronika Järvinen. 

Mikä Mirjamin kirjassa ilmentää Veran musiikillista ajattelua?

Olen käyttänyt aikaa tutustuakseni Mirjamin kirjaan siinä mielessä, löydänkö kirjasta sitä kasvatuksellista näkemystä, johon Veran opetus perustui. Siirin ja Santerin hoviväki perustuu Veran näkemykseen lapsesta oppijana sellaisena kuin Vera ehti Mirjami Hiltuselle puhua ja havainnollisesti näyttää.   

Heti alkuun sanon, että tämä kirja toimii (lasten parhaaksi) lasten ja heidän opettajansa välisessä vuorovaikutuksessa. Viisivuotias lapsenlapseni ei ollenkaan innostunut kirjan satujen ja musiikkikappaleiden kuuntelusta automatkalla, vaan automatka itsessään kiinnosti kuuntelua enemmän  viisivuotiastani. 

Elämme äänien ja hälyn maailmassa.

Nykylapselle linkki äänitallenteeseen ei  lupaa uutta kokemusta. Hälyisän ja meluisan maailmamme myötä jopa kirjan itseisarvo on rikkoontunut. Kirjojen ja kirjoittamisen maailma uhkaa tukehtua äänten sekamelskaan. 

Siksi Mirjamin kirjan käyttö opetusmateriaalina voisikin tapahtua kirjan itseisarvoa kunnioittaen. Näin kirja ikään kuin saisi mahdollisuuden tarjota moneen suuntaan kurkottelevaa henkistä tunneravintoa pienelle lapselle. Kirjan mahdollisuus toimia tunnekasvatuksen apuvälineenä perustuu sadun ja musiikin lasta inspiroivaan yhteisvoimaan. 

Hovineidon musiikkikoulun arvostama tunnekasvatus onnistuu myönteisten, iloisten tai hyvien oppimiskokemusten avustuksella.  Mirjamin kirjassa satu ja musiikki yhdessä kasvattavat opettajan ohjauksessa. Tunnekasvatuksessa pätevät samat kasvatuksen ja kasvattamisen  lainalaisuudet kuin kasvatuksessa  yleensäkin. 

Opettajana (evp) olen varma tunteiden merkityksestä kaikessa oppimisessa. Kaikki ihmiselle uusi opitaan sillä hetkellä, kun tunteet heräävät. Koska tunteet ratkaisevat oppimisessa, niihin sisältyy sekä mahdollisuus että riski. Tästä syystä ohjattu tunnekasvatus lasten parissa on herkkyyttä ja tietoa vaativaa työtä. Lapsi on tärkein - näin muistutti myös Vera Rodionova, jonka innoittamana Mirjami Hiltunen on tehnyt hienon musiikkisatukirjan. Kiitos kirjasta!  

Mirjami Hiltusen omin sanoin:

Kirja edustaa niitä samoja arvoja, jotka koen välittyneen Veran opetuksessa. Näitä arvoja ovat lämminsydämisyys, ilmeikkyys ja mielikuvitus.

Minulla on vahva kokemus siitä, että klassisen musiikin harjoittaminen kasvattaa lämminsydämisyyttä. Minulla on kokemusta myös siitä, että jos klassinen musiikki vain "valuu jossakin taustalla", esimerkiksi syväjäädyttyneiden tunteiden taustalla, ei tunnekasvatus toimi.

Kirjan maailmassa seikkailu synnyttää lapsissa luovia ajatusprosesseja sekä kasvattaa herkkyyteen, mikä oli myös Veran opetustavoite.

Omien tutkimusteni pohjalta olen luonut aika paljon satumusiikkia musiikkileikkikouluun. Olen testannut materiaalia lasten kanssa, ja tulokset ovat olleet todella hyviä. Satumusiikkini ajaa paljon niitä asioita, joita Veran opetus edisti. Olen ajatellut ennen pitkää myös julkaista videolle kuvattua oppimateriaaliani.   

Piia Korteniemen (o.s. Harju) haastattelema mummo oli Venetin Maila Kolarista. Kata kokosi Mailaan liittyvät sukutiedot.

TEKSTIT: 1. Elämänkerran kirjoitti opiskeluaikana Piia Korteniemi. (1996).

 2. Vuoden 1996 paikallislehdessä julkaistun jutun toimitti (Kolarin seurakunnan) Seppo Siurumaa.

Blogijutun ja sukututkimuksen toimitti Kata Korhonen (2021).

Mailasta tuli esikoislapsi 5. joulukuuta 1926 Saimi ja Valde Teurajärvelle. Perhe asui Kolarin Venejärvellä, lapsuuden kotitalon nimi oli Rinne. Rintheen Saimi ja Valte saivat Mailan jälkeen neljä tyttöä ja kaksi poikaa. 

Vas. kuvassa Maila kotona Venetin Varpulassa. 

Alla olevassa kuvassa puolestaan Maila äitinsä Saimin sylissä 50-vuotispäivän kunniaksi, 1976.

                                               

Piia Korteniemi on Mailan tyttärentytär. Hän haastatteli (1996) mummoansa osana opintojaan (elämänkaaripsykologia) . - Mielellään mummo aikanaan tähän osallistui. Yökylässä ollessani keskustelua aiheesta riitti yömyöhäiselle asti. 

Piia jakoi tekstinsä Varpulan perheenjäsenille jouluna 2004.

Mailan lapsuus

Pyysin Mailaa muistelemaan lapsuuskotiaan. Tällä tavoin juttu lähti kivasti kulkemaan. Hän kertoi olevansa vanhin perheen lapsista, joita yhteensä on seitsemän. Maila on syntynyt kotona pirtissä. Lapsuudenkotia hän kuvaili pieneksi ja pimeähköksi. Huoneita oli ainoastaan pirtti ja kamari. Sähköjä ei ollut. Valoa saatiin päretikkuja polttamalla ja pitämällä piisissä valkeaa. 

Ensimmäinen mielikuva itsestään Mailalla on noin kahden vuoden ikäisenä. Tähän aikaan hänelle on jäänyt mieleen velipojan syntymä. Seuraava muistikuva on sitten viisivuotiaana. Kouluun hän on mennyt vasta 11-vuotiaana - suoraan kolmannelle luokalle. Sitä ennen hän oli oppinut lukemaan kotona Raamatusta isoisän (Antti Antinpoika Niva) opettamana. 

Isoisä on muutenkin ollut Mailalle tärkeä. Hillareissut isoisän kanssa olivat olleet hauskin muisto lapsuudesta. Leikeistä ja leikkimisestä Maila kertoi käpylehmistä. rääsyistä tehdyistä nukeista, kuukkahyppelystä, erilaisista kilpailuista, sokkosilla leikkimisestä, piiloa ja konkkaa leikkimisestä. Lapsena hän on mielellään liikkunut metsässä, sillä siellä "kuulee kaiken elämästä"...

Kysyessäni mikä tuotti lapsuudessa iloa, sain kuulla: -Iloa toi se, että ruokaa riitti kaikille ja sai syödä vatsansa täyteen.

Lapsena Mailalla oli oma kasvimaa, jossa hän kasvatti keräkaalia, nauriita ja porkkanoita. Kaikki tällainen oli jokapäiväistä elämää muutenkin, elettiinhän maatila-perheessä, johon kuuluivat lehmät ja kaikki. Kymmenen vuoden iässä Maila oli ensimmäisessä työssään koko kesän. Hän oli paimenena, lehmiä paimentamassa, Ansaittu palkka oli tuotava kotiin vanhemmille. 

Lapsuutensa tärkeimmiksi ihmisiksi Maila nimesi kotiväen ja Fanne-kummin, jonka luokse hän aina tilaisuuden tullen karkasi sunnuntaisin. Fannen antama voileipä oli jotain ihanaa...Fanne sen kun sormellaan vielä voiteli! Voi oli harvinaista herkkua, ja jos sitä oli, niin maistaa sai ainoastaan pyhäpäivinä.

Mielestäni Mailan lapsuuden kokemukset näkyvät monella tavalla hänen nykyisessä elämässään. Hän pitää lapsenlapsiaan hyvänä, koska on aikoinaan kokenut omat isovanhemmat tärkeiksi (isoisä). Metsässä kävely ja luonto ovat vieläkin hyvin keskeisiä Mailalle. Luonnossa ajatukset selkiävät. Siellä on rauhallista. Lapsena ja nuorena koettu taloudellinen tiukkuus näkyvät Mailan nykyisessäkin käyttäytymisessä. -Mitään ei saa heittää hukkaan. Kaikkea on käytettävä niin kauan kuin pystyy. Hän suosii kierrätystä. 

Maila on vieläkin (1996: 70-vuotias) virkeä ja työteliäs, koska on pienestä pitäen ja vanhimman lapsen asemassa joutunut tekemään paljon töitä. Lapsuudesta on jäänyt mieleen myös pelon tunne. Hänen mielestään oli kauheata, että pienet lapset saivat tuntea pelkoa siitä, että ruoka ei riitä.

Mailan nuoruus

Nuoruutta varjostivat sodat. Maila joutui evakkoon jatkosodan aikana. Tämänhetkiseen elämäänkin sodan aiheuttamat kokemukset vaikuttavat. Hän arvostaa rauhaa, mutta kokee maailman tilanteen vielä huononevan. Huoli on lähinnä lasten ja lastenlasten puolesta.

Nuoruudessa kotimaa kiinnosti, koska kotiin (evakosta) teki mieli, vaikka tiesi, että siellä ei odota mikään. Kaikki on hävitetty, ja kaikki oli rakennettava alusta. Maila muistaa, että tansseihin häntä ei päästetty. Töitä oli tehtävä, ja vanhimman lapsen asemassa niitä riitti. 

Nuorimmille sisaruksille sai toisinaan olla jopa äidin asemassa. Evakossa ollessaan Maila työskenteli päivät evakkosairaalassa ilman palkkaa, ja iltaisin paikallisessa hotellissa piikana. Hänen mielestään nuoruus ei ollut kovin helppoa aikaa. Töitä oli tehtävä ja unohdettava nuoruuden vaikeudet (ns. murrosikä). Sellaisia ei siihen aikaan tunnettu, kun Maila oli nuori. Lapsuudesta tavallaan siirryttiin aikuiseksi.

Maila kertoi, että aikaa ei liiemmin riittänyt seurusteluiden pohtimiseen. Hymyillen hän kuitenkin lisää, että löytyi se aika kuitenkin jostakin "miehen hakuun". Mailan nuoruudesta en kovinkaan monta yhteyttä näe hänen tämänhetkiseen elämään. Hän kuitenkin vertailee omaa nuoruuttaan lastenlastensa nuoruuteen. Hän huomaa, että moni asia on muuttunut, toiset parempaan ja toiset huonompaan suuntaan. 

Mailan mielestä nykyaikana nuoret ovat oppineet liian helpolle, ja sen takia kärsivät murrosiästä. Nuoruus on jäänyt Mailalle mieleen raskaana ajanjaksona. Hän muisteli, että kerran viikossa hänen täytyi hiihtää 40 kilometrin päähän hakemaan isälleen lääkkeet. Lääkkeenhakureissulle piti varata koko päivä aikaa, koska hiihdettävää oli yhteensä kahdeksankymmentä kilometriä.

Mailan aikuisuus

Mailalla ja hänen edesmenneellä (1974) Niilo-miehellään on seitsemän lasta: Meeri, Mirja, Aimo, Antero, Anne-Mai, Orvo ja Ali. Yhteistä kotia rakennettiin ensin Sieppijärvelle Niilon kotitalon (ns. Satan Einon paikan) vinttiin.  Sittemmin rakennettiin Venettivuoman laitaan pieni, punainen Varpula-niminen paikka. Talon lähipiiriin nousivat myös sauna, navetta; Varpulaa suurennettiin perheen kasvaessa.

Isossa perheessä oli elätettävää. Oma koti oli rakennettu ja rahaa tarvittiin. Niinpä Mailan aviomies kulki niihin aikoihin savotoilla rahaa hankkimassa. 

Kotona Maila huolehti lapsista ja karjasta. Kiireistä huolimatta hän sanoo aina nauttineensa katsoa, kun omat lapset leikkivät. Siihen aikaan hän ajatteli, että lapsilla on hyvä olla, kun heidän ei tarvitse miettiä aikuisten asioita.  Mailan mielestä aikuisuus kasvatti häntä monella tavalla. Aikuisuuteen sisältyi monia hyviä ja huonoja hetkiä. 

Aikuisuuden alkuvuodet menivät perheelle. Omaa aikaa ei liiemmin jäänyt eikä sitä osannut kaivatakaan (vrt. nykyajan naiset). Iltaisin navettatöiden jälkeen oli huolehdittava lasten vaatetuksesta (ompelua, parsimista yms.) Maila muistaa, kun vanhin tytär lähti Etelä-Ruotsiin töihin nuorena. Äitinä ei olisi haluttanut päästää, mutta tiukkuuden takia oli ajateltava, että onpahan yksi suu vähempänä syömässä. 

Ansaitakseen perheelleen lisää rahaa hän päätti aloittaa työt - miehensä vastusteluista huolimatta. Siitä lähtien on Maila toiminut eläkkeelle siirtymiseen asti  keittäjä-siivoojana kyläkoulussa. Työ oli mieleistä, ja omatkin lapset kävivät aikansa samaa koulua. Päiväsaikaan kotona ei ollut ketään, joka olisi tarvinnut äitiä. Kun Niilo kävi reissutöissä, Maila hoiti kodin, perheen ja karjan. Työtä riitti aamusta iltaan. Aika kului, lapset kasvoivat ja heille alettiin opettaa vastuun kantamista jakamalla kotitöitä heidän kesken. Jossakin vaiheessa äidin ja isän osat vaihtuivat, kun Niilo jäi työttömämksi. Koululla Mailan työpäivät saattoivat joskus venyä pitkiksi, mutta ei hätää, sillä Niilo hoiti hommat kotona. Maila lypsi lehmät aamuin illoin. Toinen toista auttaen elämässä päästiin eteenpäin.

Mailan työ toi mukanaan myös luottamustehtäviä. Hän toimi vastuullisessa tehtävässä Kolarin KTV:ssä. Maila toimi myös raittiuslautakunnan puheenjohtajana useita vuosia.  

Kun Niilo lähti Ruotsiin metsätöihin, lopettivat Maila ja Niilo karjanpidon. Tuohon aikaan perheen nuorimmainen tarvitsi vielä kotihoitoa aamupäiviksi. Mailan ensimmäinen työpaikka, Venetin koulu suljettiin. Tämän jälkeen uusi korvaava työ löytyi Äkäsjokisuun koululta,

   

Maila on jäänyt 48-vuotiaana leskeksi. Kolme nuorinta lasta jäivät tuolloin alle 18-vuotiaiksi. Miehensä menetyksen hän sanoo olleen raskas kokemus, ja surusta toipuminen vei aikaa. Toisaalta Maila sanoo sen olleen hyväksikin. Hän nimittäin alkoi yrittämään entistä enemmän. Koska kirkonkylälle oli mattkaa, hän hankki ajokortin, jotta ei olisi kenestäkään riippuvainen.

Miehen menetys vaikuttaa tietyllä tavalla vieläkin. Maila myöntää sen itsekin, että miehensä kuoleman jälkeen hän kiintyi niin lapsiinsa, että ei jaksanut ymmärtää nuorimman poikansa halua elää rauhassa perheensä kanssa ilman vanhuksia.    

Maila on kuitenkin ikäisekseen terve ja yksin toimeentuleva. Maila sanoo aikuisuuden olleen "sellainen kasvun paikka". Aikuisuuden lopulla tulivat mieleen lähestyvä vanheneminen ja ulkonäön ja fyysisen olemuksen muutokset. Hänestä oli yllättävää huomata voimien rajallisuus.Nuorena jaksoi enemmän. 

Viidenkymmenen vuoden iässä Maila sanoo eläneensä itselleen. Lapset olivat täysi-ikäisiä ja pärjäsivät omillaan. Hän sai kulkea ystävien kanssa matkoilla kotimaassa. Maila sanoi, että tuntui hyvältä saada itselleen kaikenlaista, koska ennen rahat menivät täysin perheen elättämiseen. Näin vuosia myöhemmin Maila sanoo, kuinka hyvä asia se oli, että hän lähti töihin; tällä tavalla turvasin toimeentuloni miehen kuoltua.

  

Mailan eläkkeelle jäämistä ei heti seurannut vanhuus

Eläkkeelle jäädessään Maila koki itsensä vielä liian nuoreksi asettuakseen toimettomaksi kotiin. Niinpä hän omaksi virikkeeksi vastaanotti Kolarin seurakunnalta emännän paikan. Työ oli osa-aikaista eli aina silloin, kun emäntää tarvittiin seurakuntatalolle järjestämään ruokailua, lähti Maila töihin.  

Tietysti Maila oli onnellinen päästyään eläkkeelle. Hän sanoo saaneensa reissata, ja viettää aikaansa lastenlasten kanssa. Kysyin miten hän on hyväksynyt ajatuksen kuolemasta. Hän kertoi ajatelleensa sitä jo silloin, kun Niilo-mies kuoli. Maila sanoo, ettei hän pelkää kuolemaa, vaan se tulee hyväksyä jokaiselle tapahtuvaksi. Tähän samaan hän totesi, että eipä tänne kukaan ole jäänyt henkiin. Tietysti kuolema aina havahduttaa, varsinkin nuoren ihmisen kuolema. Vanhemman ihmisen kuolemisen hyväksyy paremmin.

Kertoessaan nykytilanteestaan Maila sanoo olevansa "hyvää vauhtia vanhenemassa", ja naurahtaa päälle. Hän pyytää minua lopettamaan juttuni hänen sanoihinsa siitä, että lapset ja lastenlapset ovat hänelle tärkeintä. Etenkin lastenlapset tuottavat iloa. Nyt vanhempana on enemmän aikaa, joten heidän kehitystään seuraa mielellään. Omia lapsia ei aina ehtinyt arjen kiireiltä... 

Tämä Piian teksti on siis syntynyt jo vuonna 1996. 

Maila kuoli kesällä 2021 lähes uskomattomat 94 elinvuotta eläneenä. 

Muutama lisämuistoMailasta ja muista

Mailan yhteiselämä Niilo-miehensä kanssa päättyi pian Niilon 50-vuotisjuhliin Varpulassa, 1973. Niilo kuoli sairauskohtaukseen 1.6.1974. 

Oppiminen oli aina Mailalle tärkeä asia. Käsityökerhon lehti tilattiin kotiin, lapsetkin oppivat.

Lukeminen oli tärkeää, kotona oli paljon kirjoja, lapsillakin on äidin lahjoiksi ostamia kirjoja. Aikakauslehdet ja päivän sanomalehti kuuluivat kotiin!

Kuuluisa Velho-Ooppera antoi iloa moneksi vuodeksi, laulut raikuivat ja kansa viihtyi.

Mailalla on 15 lastenlasta, 27 lastenlastenlasta, miniät ja vävypojat. 

Mailalle kaikki lapset olivat tärkeitä. Juuri tästä minulla on omakohtainen, lämmin muisto jaettavaksi blogini lukijoille:

Kaikki Varpulan lapset ovat eka serkkujani, sillä Niilo-isä oli enoni, minun äitini isoveli; läheinen velipoika kuten muutkin sisarukset. Jo lapsena sain käydä Varpulassa säännöllisesti ennen kouluikääni (1963). Muistoni liittyy aikaan, jolloin olin jo kouluikäinen.

Istun Mailan pirtin puusohvalla. Olen saanut käsiini vastikään ilmestyneen aikakauslehden. Minullekin kuvalehdet ovat tärkeitä! Selaan lehden läpi, ja sitten alan tarkemman lukemisen. Kiinnostun jutusta, jossa kerrotaan nopeasta lukemisesta - pikalukutaidosta! Muistan innostuneeni aiheesta, koska se tuntuu "tutulta". Saan rauhassa syventyä tekstiin, jossa itse asiassa neuvottiin alkeet, kuinka tulla nopeaksi lukijaksi. Tiedän jo silloin kauan sitten Mailan tykönä, että  nopean lukemisen taidon opin, ja että siitä tulee olemaan paljon iloa ja hyötyä!  (Kata, 2021)

Maila 70-vuotisjuhliensa aattona. 
Vuoden 2006 80-vuotisjuhlista tuli omalle äidilleni viimeiset.
Valokuvia otin muistoksi.  

Lehtileike Vieno Korhosen muistoalbumista.

Maila Vaattovaaran hautaus ja muistotilaisuus pidettiin Sieppijärven kirkossa, 24.7.2021. 

Maila Vaattovaaran äiti, isä ja muu suku

Alla on Mailan äiti, Saimi Teurajärvi kuvattuna Kolarin kunnanhallituksen kokouksessa 1956.

Kuvassa Varpulan Mailan vanhemmat, Saimi ja Valde Teurajärvi.

Mailan vanhempia olivat siis Kolarissa syntyneet, Saimi Kustaava Niva (eli Kelontekemän Lassila), 4.4.1903 - 18.7.1982  ja

Valde Aukusti Teurajärvi, 24.9.1898 - 24.12.1967.

Saimi ja Valde Teurajärven lapsia olivat: Maila Esteri (s. 1926),  Arvi Aukusti Teurajärvi (s. 1928), Leo Teurajärvi (s. 1931), Alma Kustaava (s. 1933) Komulainen ja Rauha Jauhojärvi. 

Saimi Kustaavan esivanhempia Kittilän Kelontekemään:

I Saimi Kustaava Niva

*oli yhteiskunnallisesti valveutunut vaimo, tiettävästi ensimmäinen kunnallisvaltuustoon/-hallitukseen valittu (kuva ylempänä)

  puoliso: Valde Aukusti Teurajärvi

II Antti Antinpoika Niva 

* syntyi 10.9.1875 (Kolari, Venejärvi) * kuoli 1945, Ruotsin Sundsvall; hauta Ruotsin Övertorneålla, Mataringissä.

* puoliso: Alma Kustaava Vänkkö

* syntyi 19.9.1880 Pajalassa eli Väylänvarressa * kuoli 26.3.1922 Kolarin Venejärvellä

* Antti ja Alma perheineen asuivat metsänvartijatorpaksi saatua Rinteen taloa

* Alma-äiti oli kraatari eli ompelija; käsitöitten ja kaiken muun tekijävaimo

* Saimi oli perheen esikoislapsi; muita sisaruksia olivat Severiina eli Rinna Brännström, Uuno Niva, Linnea Vaattovaara, Senja Tiensuu ja Ellen Kohkoinen.

* Alma-äiti kuoli kotona (1922) lapsivuoteessa saamaansa keuhkokuumeeseen

* Sukukirjaan (Nivan suku, osa 6, s. 98) tallennetun Linnea-siskon muistelman mukaan oli Saimi-sisko se, joka huolehti koko Rinteen pesueesta äidin kuoleman jälkeen opettamalla esimerkiksi Linnealle kaikki talon työt. 

* Alma Vänkön hautakivi löytyy Sieppijärven vanhalta hautausmaalta.

III Antti Laurinpoika Lassila (myöh. Niva)

* syntyi 15.6.1837 Kittilän Kelontekemässä, kuoli 26.4.1917 Kolarin Vaattojärvellä

* osti Nivan tilan ja Nivan sukunimen  

Mailan Saimi-äidin myöhemmät sukupolvet IV - X löytyvät helposti sukukirjasta Nivan suku. Osa 6: Juho Nivan (s. 1747) jälkeläiset III: Kolarin Vaattovaarat + Nivan ja Pasman yhteiset sukuhaarat Vanhatalo, Hakso, Vesala ja Seppälä. (Kylli-Nivan sukuseura ry. 2015).

Kuka oli Antti Antinpoika Lassila Niva Vaattojärveltä?

Isä: Antti Lassinpoika Lassila Niva ,

s. 15.6.1837 Kelontekemä, Kittilä.

k. 20.4.1917 Kolari

KIERTOKOULUN AIKA 1877 - 1942

Antti Lassila Niva oli katekeettakoulun käynyt kiertokouluopettaja.

 Vuonna 1883 päätettiin kappelikokouksessa pyytää tuomiokapitulilta 300 markan avustus toisen kiertokouluopettajan palkkaamiseksi. Avustus saatiin ja Kolarin seurakunta jaettiin kahteen koulupiiriin; pohjoiseen kuuluivat Kurtakon ja Kolarin kylät (sekä Hietanen ja Väylänpää), eteläiseen Sieppijärvi ja Vaattojärvi.

Opettajaksi toiseen piiriin tuli Antti Niva Vaattojärveltä. (Pentti Jaako, 1994. Kolarin seurakunnan historiikki.)1880-luvulla Kolariin tuli vt. kappalaiseksi Oskar Immanuel Heikel. Seurakunta oli ollut vailla vakinaista pappia yli kymmenen vuotta, ja sen toiminnot oli pidetty jotenkuten yllä Turtolasta päin. Monenlaisista vaikeuksista huolimatta Heikel paneutui kiertokoulun kehittämiseen.

Heikel lienee ollut hyvin tyytyväinen Antti Nivan työhön opettajana (1883 -1887), sillä hän lähetti perheensä valokuvan vuonna 1896 Antti Nivalle. Kuva on löytynyt Antin jäämistöstä.

 Antti Lassilasta tuli Vaattojärvellä talollinen Antti Niva, hän otti siis käyttöönsä talonsa (Niva 10) nimen. Niva toimi myösi lautamiehenä ja oli saanut herastuomarin arvonimen.

 Nivan tila jaettiin kahtia, näin syntyivät Rautio ja Lassila. Lassilan tilaa isännöivät Antti ja veljensä Johannes eli Jussa (1869 – 1936). Sukunimeksi otettiin Niva.

 Antti Antinpoika Niva oli Antti Lassinpoika Lassilan poika, joka syntyi 10.9.1875 Kolarissa ja kuoli tyttärensä tykönä Matarengissä 1945. Antti perusti Rinteen kruununmetsätorpan Venejärvelle. Hän sai ostettua torpan, koska oli matsänvartija.

Kuvia Mailan perheestä

Joonan Hilta, Einon Aili ja Lappean Kerttu 
Mailan ja Niilon lapsitten kanssa.

Niilo ja kaverinsa Osmo Pääkkölä. Molemmat s. 1923.

Anteron 2-vuotiskuva vanhaäidille, 1956 

 

Mailan vanhimpia lastenlapsia. 

 

Mirva, aikuisope.

Sieppijärven kansakoulun koululainen, Niilo Vaattovaara merkitty kuvaan.

Maila ja Niilo Vaattovaara.
Viereisen kuvan Linnea oli Saimin sisko,
eli Mailan täti. 

Linnea  ja Arvo Vaattovaara.
Arvo ja Niilo olivat veljeksiä.
Linnea oli Mailan täti.

   

                                                                                       

Niilo ja Saimi-anoppi,

Antero

Niilo Iisakki Vaattovaara (1923 - 1974)

Kesäjuhlaa Varpulassa ennen 1974.

Niilon 50-vuotispäivät Varpulassa. (yllä)


Mailan juhlat 6.12.2006 Sieppijärven seurakuntakodilla, (oikealla).
Vierellä Korhosen Vieno ja Liikamaan Nanni.
Mailan juhlasta tuli viimeinen juhla Vienolle, sillä hän kuoli tammikuussa 2007.