Lukukokemukseni Linnea Raatiniemen Tähtirikko -teoksesta.

Lukukokemus: Kata Vienontytär Korhonen (2022).

"Sanattomaksi en itseäni halunnut jättää. Kansikuva tiivistää kaiken."

Ostin kirjan Kolarin Kirja ja Kemikaliosta. Kirja löytyy myös Kolarin kunnankirjastosta. 

Kirjan nimi: 

Tähtirikko. Erään hoitajan tarina elämästä ja työstä. 2021. 

Kirjailija: 

Raatiniemi, Linnea.

Kustantaja: BoD - Books on Demand, Helsinki, Suomi.

Valmistaja: BoD, Saksa.

Kannen kuva: Henna Riekkoniemi.

Kirjan taitto: Paula Vuorinen.

ISBN: 978-952-318-409-1

                                                                       Kirjan takakannen teksti: 

 

"Sielun ikuinen vapaus on löydettävissä rakkaudesta, ainoastaan rakkauden valossa kaikki rajat häipyvät rajattomuuteen." (Rabindranath Tagore)

Raskaista aiheistaan huolimatta kirja on henkilökohtainen selviytymistarina. Se rohkaisee kohtaamaan menneisyyden ja antamaan anteeksi. Kirjoittaja toivoo, että teoksesta olisi apua vastaavia haasteita elämässään kohdanneille.

Kirja on rehellinen kuvaus hoitotyön realiteeteista ja sen epäkohdista terveydenhuollossa. Se kertoo asiakkaisiin kohdistuneista laiminlyönneistä ja kaltoinkohteluista sekä kirjoittajan kokemista epäoikeudenmukaisuuksista työssään.

Linnea Raatiniemi syntyi aviottomana lapsena Lapissa 50-luvulla. Kirja on omaelämäkerrallinen, ja yksi sen teemoista on hänen koko elämäänsä varjostanut hyväksikäyttö.

Ääretöntä ei voi ilmaista sanoin. Sanat ovat vain äärellisen avuttomia merkkejä. (Mika Waltari, Johannes Angelos)

Linnea Raatiniemen kaunokirjallinen teos on täynnä elämän makuja ja hajuja, ja näistä on syntynyt kirjailijan oma tarina, jota mielestäni ei paremmin olisi voitukaan sanoilla tiivistää; onnistuuhan elämän puristaminen erittäin tiiviiksi vain valokuvan avulla. Niinpä.

Lukukokemuksesta saamallani energialla kiitän äärettömän hienoa Henna Riekkoniemen kuvavalintaa teoksen kannessa. Se on kirjan ainoa kuva, ja se on lajissaan ainutlaatuinen - se vastaa sanaa Amen, se tiivistää Raatiniemen Tähtirikko- tarinan. 

Linnea Raatiniemen kirjoittama kertomus elämästään ja vuosikymmenten työstään kasvaa kirjailijan oman kasvamisen, inhimillisyyden ymmärtämisen ja hoitotyön varassa. 

Aiheena oma elämä yhden Tytön näkökulmasta on erityisherkkä. Kirjailija kuitenkin onnistuu sanoittamaan kaiken äärellisen niin, että myös minä lukijana pystyn antamaan sanoille sisällyksen oman yksilöllisyyteni mukaan. 

Tyttö kärsi onnellisuusvajeesta lähes tulkoon siihen asti, kun sai omat lapset. Suuri merkitys onnellisuusvajeen täyttämisessä oli elämänhalulla, -uskolla ja työnteolla.

Eväät saadaan kotoa

Ajattelun välineitä ovat mielikuvat, käsitteet ja kieli. Ympäristön ja kulttuurin (= kaikki se, mikä ympärillämme on) vaikutukset näkyvät ajattelussa. Ajattelun avulla ihminen voi siirtyä ajasta ja paikasta toiseen, siirtyä menneisyyden ja tulevaisuuden jatkumolla. Ajattelun avulla ihminen voi kuvitella asioita, joita ei edes ole olemassa.

Lapsuuden muistot ovat esimerkkejä mieleen tallentuneista muistikuvista, jotka saattavat palautua hyvinkin aistivoimaisina. "Mieleen tallentuneet muistikuvat eivät ole siellä sellaisina kuin ne aikoinaan tapahtuivat", lukee Psykologian käsikirjassa. Siellä muistutetaan, että tunteet ovat muokanneet kokemusta ja mielikuva on värittynyt sen mukaan. ÄSH, sanoo tämä kirjansa lukenut! Elämä ei näin kliinistä ole. 

Raatiniemen lapsuusmuistot uppoavat omaan mielenmaisemaani kuin pehmeä hunaja. Muistoissa ei ole kysymys sisällöstä, ainoastaan tunteesta. Koen Tytön muistot ikään kuin olisin itse ne kokenut. Ja totta on, että suuresti ihailemani kirjailija, Oiva Arvola nimeltään, puhuu kirjoissaan samaa kieltä, ajattelee lapsuutensa (menneisyytensä) kasvuympäristöä samalla kielellä kuin Linnea Raatiniemi - ja Kata Vienontytär. 

 

Mistä syntyy tunne vertaisuudesta? Kotoa ne eväät on saatu, ja kotiosoite selviää ihmistä kuuntelemalla tai lukemalla.

Muutamat kylän emännät kokoontuvat neuvonpitoon. -Parempi olis, jos syntys kuohleena kläppiriepu, ei tule olehmaan helppo elämä sillä, toteaa huokaillen ja esiliinan helmaa hypistellen emännistä ehkä pehmeäsydämisin. -Synti on niskassa sillä kläpilä, joka sieltä on tulossa, son varma, vastaa ylpeä, isomman talon emäntä. -Millä net senki vielä elättävät, ko köyhiä ko kirkon rotat?

Kylässä ihmisten asiat olivat yhteisiä. Kaikki tiedettiin ja kaikkeen myös puututtiin. Jokaisella vahvemmalla oli oma oikeutensa sanoa sanottavansa, mielipiteensä. Jokainen tiesi arvonsa toisten silmissä. Juorut lensivät kuin kärpäset mökistä mökkiin, levittäen mustaa tahmaansa ihmisistä ja heidän teoistaan. Joidenkin ihmisten luonteenpiirteisiin oli juurtunut ilkeys ja kateus, toisten taas pilkallinen ylimielisyys ja omahyväisyys. Joistakin löytyivät nuo kaikki piirteet. Hiljaiset ja herkät ihmiset vaiennettiin pilkkanimityksin. Heidän mielipiteillään ei ollut mitään merkitystä. Pienikin ominaisuus, joka teki hänestä erilaisen, antoi vahvemmille oikeuden pilkata ja painaa arvoasteikossa pohjimmaiseksi. "Mitä ihmisekki sanovat", oli ajatuksia vartioiva sisäinen piiskuri monella.

...Tyttö oli juossut kuin henkensä hädässä mummolaan. Järkyttyneenä tapahtumasta...Mummo ja enot olivat kuunnelleet vaiti. Sitten mummo oli laukaissut hyvin vihaisella, halveksivalla äänellä: 

-Ei sunkhaan täysi mies kläpistä välitä. Älä sie kuvittelekhaan semmosia. Tuomoset puhheet pittää lopettaa heti alkhuunsa! Mitä ihmisekki sanovat? Sölkhäästi sietäsit saaja! 

Unet ja kasvaminen aikuiseksi 

"Yksikään eliölaji ei kykene selviämään täysijärkisenä absoluuttisen todellisuuden olosuhteissa. Jotkut väittävät, että jopa leivoset ja heinäsirkat näkevät unia." Näin alkaa Shirley Jacksonin romaani (The Haunting of Hill House), joka ilmestyi 1958. Mielestäni tämä on totta. Tähän viittaan tekstini alussa, kun kirjoitan, että ääretöntä ei voi ilmaista sanoin. 

Tähtirikon Tyttö näki jo lapsena paljon unia, muisti niitä ja aluksi sinisilmäisyyttään jopa kertoi niistä.

Hän oli erilainen lapsi, ajatteleva, älykäs (myös koulun mittareilla mitattuna), musikaalinen, kirjoittaja jo koulussa; hän löysi jo lapsena rauhan kotimetsästä, mökin takaa. 

Aikuisena, kahden lapsen äitinä, hän menee lapsineen sosiaalitoimistoon apua pyytämään. -Kyllä täällä itkeä saa, mutta ei se mitään auta! ...Matkalla kotiin hän päättää, ettei anna periksi, vaikka mikä olisi. Lapset antavat elämäänsä tarkoituksen ja tuovat iloa ja sisältöä joskus raskaisiinkin päiviin.

Olen haltioitunut Tähtirikosta, sen Tytöstä ja sen kirjoittajasta. Lue sinäkin, hyvä lukijani:

  "Eräänä maaliskuisena pyhäaamuna tunsi Tyttö voimakasta tarvetta hiljentyä. Tilanteensa oli hankala, elämässä oli monenlaista vaikeutta. Tyttö toivoi apua ja ohjausta tuonpuoleisesta. Hän istui keittiön pöydän ääressä. Hiljaisuudessa. Rauhoitti hengityksensä, pyrki rentoutumaan mahdollisimman syvästi. 

Siinä samassa hän havaitsi kuin astelevansa portaita alas. Katsoi ympärilleen, oli kesä, aurinko paistoi.

 

Tähtirikon luettuani tunsin tulleeni siunatuksi Pyhällä Hengellä. Minunkin ehdoton elämäni täyttymys on rakkaus lapsia ja lastenlapsiani kohtaan. Tällekin mummolle lastenlapset ovat avanneet mummon silmiä ja korvia. Syvälle mieleni sopukoihin tallennan nyt sinun (Linnea) pojanpoikasi viisaat sanat: "Ei, mummo, jokainen ihminen on itse itsellensä tärkein."

Rentoutumista opiskelen paraikaa. Kirjakaupasta tilasin tukihenkilöni suositteleman oppaan. 

Uskon pääseväni ulkopuolisuuden tunteestani irti, läheisriippuvuudesta irti - kirjoittamalla ja lukemalla.

Haluan kokea saman kuin Tyttö: 

"Vahvasti Tyttö nyt tuntee, että olemme kaikki samaa maailmankaikkeuden energiaa. Rakkaus on se parantava voima, joka yhdistää ja hoitaa, armahtaa ja auttaa myös unohtamaan - ja antamaan anteeksi."

Linnea, kiitos kirjastasi! 

Uskon Linnean tavoin, että "kirja löytää lukijansa, jos niin on tarkoitus tapahtua". Tapahtukoon näin.

 Terveisin,

Kata Vienontytär