20 lokakuuta 2024

Reeta Joensuu rakastaa runoja - me muut myös. Mitä jos...

YLE: Tämän runon haluaisin kuulla on runoja rakastavien radiokuuntelijoiden toiveohjelma.

Ohjelman toimittajia ovat Pietari Kylmälä ja Kaisa Pulakka. Tuottaja on Sari Siekkinen. 

Näyttelijät esittävät kuuntelijoiden toiverunoja.Toiveiden postitusosoitteet: toive.runot@yle.fi tai Tämän runon haluaisin kuulla PL 79 00024 Yleisradio.    

Reeta Joensuu rakastaa runoja, edelleen myös niitä, joita on Iin seudulla vuosikymmeniä sitten esittänyt.


Tämän vuoden (2024) aikana Iin seurakunta ja Iin kunta ovat yhdessä juhlistaneet kuluvaa juhlavuotta järjestämällä lukuisan määrän konsertteja, näyttelyjä, kilpailuja, kesätapahtumia, historiakierroksia. Kulttuuritarjonta on ihastuttanut. Vain runot, runoillanvietot, ovat toistaiseksi jääneet paitsioon. 

Runo antaa sanojen sisältämää voimaa. Tällä sivulla julkaisen iiläisen ystäväni, Reeta Joensuun toiverunoista kaksi.  

1. ALPO NOPONEN. MAHDOTON RATKAISTA. (Suomen Runotar, 4. p. 1951)

Se on, ystävä, ratkaista mahdoton,
minä aikana ihminen kaunein on ...

Valokummulla suojatun kotimäen
hänen lapsena leikkivän ensin näen,
sinitaivaan puhtaus silmissään,
sulot kutrit kullasta ympäri pään.
Elon nuoren siinä on aamunkoi, 
jota päivä kaukainen purppuroi.
Hän on ystävä tähtien, enkelten,                                                           
hän on kevään kaunehin kukkanen,
hän on toivon nouseva, vihryt saari,
hän on auringon hohde ja sateenkaari.
Hänt aina ma katselen ihailuin,
väliin kyynelesilmin, mut naurussa suin:                                            
Hän kaunis on, min en tietää vois,
minä aikana ihminen kauniimpi ois.
Minä nuorukaisena sitten saan
hänen nähdä rientävän maailmaan.
On toiveita täysi ja uljas hän,
hän uhkuvi voimia elämän;
viel otsalla kirkkaus aamuinen
kuin sankari käypi hän riemuiten,
on poskilla verevä rusko,                                                            
poven täyttää luottamus, usko.
Mahdoton ratkaista, 1951. Valokuva, 1957.

Hän seppelöidyllä purrellaan
elonvirtaa valmis on laskemaan,                                                
meren aavan hän etsivi selkää,
ei kareja, myrskyä pelkää.
Sen tehdä, mi toisilta kesken jää, 
sen voittaa, min vuoksi muut maatuu,
sen tahtovi hän, se on määränpää; 
hän sen saavuttaa tahi kaatuu.
Kun silmänsä näen mä säihkyvän,
kun uhrauksiin on valmis hän,
hän kaunis on, min en tietää vois,
minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.

Hänet kesässä kypsässä nähdä saan.
Häll on elämän vakavuus kasvoillaan;
hän taistelee ja hän tekee työtä,
tuul enemmän vastahan käy kuin myötä.
Hän matkan varrella ainiaan
on pakko hillitä purjeitaan,
sillä keskellä kuohuvan aallokon
hänen pieni purtensa vaarass on.
Elo pettää niin monet toivehet,
monet kuihtuvat kesken kukkaset;
minne kylvää hän, siitä toinen niittää,
häntä tuskin kenkään muistaa ja kiittää,
joka riemu murehen myöskin tuo,
valohetket kaikki ne varjon luo.

Hän on vavissut kohtalon ankaruutta,
kun huolen jälkeen sai huolta uutta;
hän onnen iskuista maass on maannut,
mut kilvoituksista vain ei laannut,
kun toipui, riensi hän taistoon samaan,
hän oppi itsensä unhottamaan,
hän velvollisuuttansa täyttäen
niin siirtyi päivästä toisehen.
Hiki virtaa otsalta, rinta lyö,
mut jalouden leimankin antaa työ.
Kun joskus hän pyyhkivi otsan hien
ja huokaa hetkisen laidassa tien,
hänen katseessansa ja piirteissään
näen jälkiä kestetyn myrskysään,
näen suuren, ylevän ilmehen,
joka uhmii oikkuja hetkien,
jopa sortuessakin vielä on 
luja pantti voittoisan taistelon...
Hän kaunis on, min en tietää vois,
minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.

Hänet näen sitten vanhuuden syksyllä,
pää harmaana, hartiat kyyryssä;
ovat kasvot ryppyiset, silmiss on
valo lauhtunut ilta-auringon.
Tuoss sauvan turvissa astuu hän,
ja hän näyttää alati miettivän
tien kulkua kummuilta lapsuuden 
sen loppuun, hautojen äärehen.
Hän matkan tappiot, harhailut 
on kaikki tyynenä kuitannut.
Kun elon vaihtelevaiset kuvat
taas vuoroon hänelle ilmaantuvat,
hän niitä katsoo ja hymyää:
"Niin, unta vain oli kaikki tää!"
Hän lepää töistään ja odottaa
vain tuonen airutta kutsuvaa,
ja niin hän taipuu sen vietäväksi
kuin muinoin leikistä kehtoon läksi.
Ja armaat lapsuuden muistelmat
ja nuoren unelmat uhkeat,
ja parhaat hedelmät miehuustyön
hän kokoo, luo niistä kukkaisvyön,
jota kantain käypi hän tähystäin
unelmainsa uusihin maihin päin.

Kun kilvoituksien raueten
ja haudanvuotehen aueten
hän kunnisseppele ympäri pään
käy luottavaisena lepäämään,
hän kaunis on, minen tietää vois,
minä aikana ihminen kauniimpi ois.




2. TERTTU HYTTINEN. ISOÄITI MARIA

Tämä runo on julkaistu "Runo on vapaa" -teoksessa (Otava, 1996). 
Terttu Hyttinen, o.s. Sievilä, toimittaja Sodankylässä, ja kirjailija, 1917 - 2014.

Pitkän käytävän päässä 
huoneessa numero satakaksitoista
asuu isoäiti Maria
- ja odottaa kirjeitä ja kesää.
Jo toistakymmentä vuotta
on isoäiti Maria 
odottanut samassa huoneessa.

Ja kesät tulevat ja menevät,
ja isoäiti Marian kaapin päällä
kasvaa kuvapostikorttien määrä,
korttien, jotka on lähetetty Firenzestä, Floridasta, Sveitsistä, Espanjasta, Keniasta
ja Nuubiasta.
Jokaisen kortin kirjoitukset 
isoäiti Maria muistaa ulkoa: Ihana matka, suurenmoinen loma. En ehdi kirjoittaa nyt, on kiire.
Kun tulee kesä, tulemme käymään.
Kirjoitan myöhemmin.

Mutta isoäiti Maria on oppinut odottamaan.
Neljä vuosikymmentä hän kantoi vettä joesta 
karjalle ja ihmisille, ja odotti oman kaivon rakentamista.

Hän synnytti kaksitoista lasta ja
tunsi kipua vasta silloin kun lähetti lapsensa kouluun 
ja maailmalle.
Kolmastoista lähtijä oli oma aviomies, vuodekumppani,
jonka kuolema korjasi.
Mies, joka oli luvannut kaivaa kaivon omalle maalle heti kun
talo saadaan valmiiksi.

Kaksitoista työntekijää yhteiskunnalle
synnytti isoäiti Maria
päästäkseen asumaan pitkän käytävän päähän
huoneeseen satakaksitoista.
Ja tullakseen unohdetuksi.
Ei kaksitoista kertaa vuodessa
vaan kaksitoista kertaa vuoden jokaisena päivänä.

Isoäiti Maria täytti kahdeksankymmentä vuotta 
kaikessa hiljaisuudessa
koska juhlien järjestämisestä olisi vaivaa niille
joilla on kiire.

Mutta kaikesta huolimatta isoäiti Maria
on onnellinen ja toiveikas ihminen.
Huoneensa yksinäisyydessä
hän lukee kirjojen kirjaa 
Pyhää Raamattua ja
ristii työn kovettamat sormensa rukoukseen ja rukoilee niiden puolesta
joita rakastaa.

Joka päivä hän suorittaa 
pienet askareensa.
Järjestelee kuvapostikortit ja pyyhkii huolellisesti tomut
lastenlasten ylioppilaskuvista.
Ja muovikukat
nuo unohdettujen ihmisten kukat
"kukkivat" maljakossa.




10 syyskuuta 2024

Taiteiden illat Iissä 2023. Taitotalolla VÄLÄHDYKSIÄ ELÄMÄSTÄ, yhtenä tarinoiden kirjoittajana TAIMI HAUTALA Iistä.


Taimi Hautala Iistä. Joulutarina,18.12.2007. 

Jouluriemun pelastus 



Korvatunturin joululahjapajassa kävi kova tohina. Jouluun oli aikaa enää kuukausi. Kova työntouhu piti tontut kiireisinä. Jokaiselle oli annettu oma tehtävä. Joulupukki luki lasten lähettämiä kirjeitä ja kirjasi erilliseen vihkoon mitä kukin lapsi lahjaksi toivoi. Sitten hän vei työmääräykset tontuille pajaan.

Nuorille tontuille hän antoi kaikki teknillistä osaamista vaativat tehtävät. Tontut tekivät työtä käskettyä. Jotkut tontut olivat ahkeroineet joulupukin lahjapajassa jo satoja vuosia. Työ oli heille mieluista, mutta viime vuosina lasten lahjatoiveet olivat käyneet aina vain vaativimmiksi. Tontuista vanhimmat olivat tottuneet veistämään vain puuhevosia ja puuautoja. 
Nyt aika oli muuttunut. Heidän taidot eivät enää riittäneet nykylasten toiveita täyttämään. Niinpä Joulupukki siirsi tontuista vanhimmat huolehtimaan poroista. Porot olivat myös hyvin tärkeässä asemassa joulun aikaan, jolloin lahjoja vietiin Suomen kaikkiin koteihin.

Petteri Punakuono, poroista kaikkein kuuluisin, oli myös hyvin vanha ja sen kunto oli iän myötä heikentynyt. Tonttu Touhukas oli Joulupukin toimesta siirretty hoitamaan Petteri Punakuonoa, jotta se olisi varmasti hyvässä kunnossa aattoiltana. 
Tonttu Touhukas tiesi, että Joulupukki haluaa aina aattoiltana itse valjastaa Petteri Punakuonon joululahjarekensä eteen.

Joulupukki luotti Petteri Punakuonoon. Sen nenä oli valaissut tien lasten luo lukuisina Jouluaattoina, eikä lasten ollut koskaan tarvinnut turhaan odottaa lahjojaan sen takia, että Joulupukki olisi eksynyt pimeällä metsätaipaleella.

Tonttu Touhukas kahlasi lumessa metsän reunaan, jossa porot olivat aitauksessa. Pieni valopilkku ohjasi hänet kuusen luo, jossa Petteri Punakuono kyyhötti pää painuksissa. "Mikä sinulla on hätänä?" kysyi Tonttu Touhukas. "Minun jalka on kipeä", vastasi Punakuono. "Voi, voi", päivitteli Tonttu Touhukas. "Nyt on hyvät neuvot tarpeen. Minä lähden heti paikalla käymään Tonttulan Apteekissa ja tuon sinulle lääkettä ja sidetarpeita tuohon jalkaasi. Sehän näyttää olevan kovasti turvoksissa. Älä pelkää, kyllä me saadaan sinut kuntoon ennen Jouluaattoa."

Tonttu Touhukas kipaisi kipinkapin Tonttulan Apteekkiin ja kahmaisi kainaloonsa jotain kylmägeeliä ja ison sideharsorullan ja juoksi yhtä ketterästi takaisin Petterin luo. "Tästä kun vähän sivelen ja laitan siteen jalkaasi niin huomenissa olet varmasti jo kunnossa. Muista syödä jäkälää mahasi täyteen, niin etköhän ala parantua.
Kun Touhukas oli saanut hoidettua Punakuonon jalan, hän hymyili salaa itsekseen. Petteri Punakuono huomasi tontun hymyilevän, mutta ei virkannut mitään. Punakuono arveli, että tonttu oli vain niin varma hänen jalkansa paranemisesta, että hymyili vain omaa tyytyväisyyttään. Petteri söi mahansa täyteen herkullista jäkälää ja laskeutui makaamaan kuusen suojaan. Pian oli Punakuono unten mailla.

Tonttu Touhukas oli keksinyt idean. Jos Petteri Punakuonon jalka ei ole aamulla vielä kunnossa, hän alkaa kouluttaa toista vasta kaksivuotiasta valkoista poroa Joulupukin ajoporoksi Jouluaattoa varten. Hän meni poroaitauksen perälle, jossa tämä nuori valkoinen poro oli kuopimassa jäkälää lumen alta. Porolla ei ollut vielä nimeä. Tonttu Touhukas mietti, minkä nimen uudelle ajokille antaisi.
Hän valjasti poron reen eteen ja aloitti ajo-opetukset. Tonttu Touhukas ei ehtinyt kunnolla ottaa suitsista kiinni, kun tämä nuori poro jo ryntäsi matkaan kuin ajatus. Silloin Tonttu Touhukas sanoi ääneen: "Juoksehan AatonAjatus, sinulla on Jouluaattona tärkeä tehtävä olla Joulupukin oma ajoporo."

Touhukas oli ihmeissään, miten oppivainen AatonAjatus oli. Sitä ei todellakaan tarvinnut paljon käskeä. Se kulki niin kuin piti pelkällä ajatuksen voimalla. Tonttu Touhukas ajeli AatonAjatuksella koko harmaan päivän, ihan iltapimeään saakka, ja vaikka AatonAjatuksella ei ollutkaan loistavaa nenänpäätä, osasi se silti kulkea pimeässä oikeaan suuntaan ohjastajan ajatuksen voimalla.
Tonttu Touhukas oli innoissaan, mutta hän ei kuitenkaan aikonut vielä kertoa Joulupukille asiasta mitään. Hän päätti vielä katsoa, miten Petteri Punakuonon jalka paranee. Hän vei AatonAjatuksen aitaukseen ja kävi vielä silittämässä Petteri Punakuonon selkää ennen kuin meni itse tallin vintille nukkumaan.

Aamulla herätessä Tonttu Touhukas meni katsomaan, miten Petteri Punakuono voi. Petteri ontui edelleen jalkaansa, joten Tonttu Touhukas päätti jatkaa AatonAjatuksen kouluttamista. Hän päätti kiertää koko Korvatunturin. Niin hän valjasti taas AatonAjatuksen reen eteen, ja ennen kuin hän ehti antaa mitään käskyä, lähti AatonAjatus taas juoksujalkaa tielle, joka kulki Korvatunturin ympäri. Seuraavana päivänä Tonttu Touhukas päätti ajella AatonAjatuksella vähän kauemmas, ihan Rovaniemelle saakka. Niin kävi taas, että AatonAjatus tiesi, missä Rovaniemi on, ja sinne se meni Tonttu Touhukkaan ajatuksen voimalla.

Kului viikkoja, ja Jouluaatto lähestyi, eikä Petteri Punakuonon jalka ollut parantunut yhtään. Tonttu Touhukas ei kuitenkaan uskaltanut kertoa asiasta Joulupukille, vaikka hänellä oli koulutettuna tämä uusi ajoporo. Hän pelkäsi, ettei Joulupukki sittenkään suostuisi uskomaan, että AatosAjatus osaisi kulkea pimeässä kaikkien lasten kotioville niin kuin lukuisina Jouluaattoina Petteri Punakuono oli osannut.

Niin koitti vihdoin Jouluaatto. Joulupukin pajassa oli kaikki lahjat paketoitu valmiiksi. Kävi kova vilske, kun tontut lajittelivat lahjasäkkejä eri kyliin vietäviksi. Silloin ovelle ilmestyi itse Joulupukki suureen turkkiin kääriytyneenä. Hän huuteli: "Tonttu Touhukas, missä minun poroni on?" Touhukas oli valjastanut AatonAjatuksen Joulupukin reen eteen ja kantoi lahjasäkkejä kyytiin. "Tässä on Joulupukin uusi ajoporo AatonAjatus."

Silloin Joulupukin ilme synkistyi. "Mitä, mitä, missä on Petteri Punakuono? Tonttu Touhukas, mene heti hakemaan minun poroni. Minä en lähde matkaan millään kokemattomalla porolla!"
"Mutta kun Petteri Punakuonon jalka on kipeä, ei se voi lähteä niin pitkälle matkalle", yritti Tonttu Touhukas selittää. "Mene nyt heti paikalla valjastamaan Petteri Punakuono, lapset odottavat, ei minulla ole aikaa hukattavana, sanoi Joulupukki. 
"Mutta kun", yritti Tonttu Touhukas. Mutta Joulupukin parta vipatti siihen malliin, että Tonttu Touhukkaan oli pakko totella. Hän valjasti Petteri Punakuonon, joka nilkutti paikalle allapäin. 
"Ei voi olla totta? sanoi Joulupukki. "Mitä me nyt tehdään?". 
Tonttu Touhukas osoitti AatosAjatusta ja pyysi, josko Joulupukki edes kokeilisi, lähteekö AatosAjatus matkalle hänen ajatuksen voimalla.

 "Viekää Punakuono talliin ja hoitakaa sitä hyvin sillä välin, kun olen viemässä lahjoja Suomen lapsille, sanoi Joulupukki kotiin jääville tontuille.

Sitten Joulupukki istui rekeen ja ajatteli lapsia, jotka odottivat häntä. AatosAjatus ei kuitenkaan liikahtanutkaan, vaikka Joulupukki nyki suitsista. Joulupukki oli menettää toivonsa. Hän mietti, millä  ihmeen konstilla hän pääsee jakamaan lahjojaan. Eihän Joulupukki voi unohtaa lapsia Jouluaattona, sehän olisi heille hirveä pettymys ja lapset varmaan menettäisivät uskonsa Joulupukkiin. 

"Jospa minä ohjastaisin, kun olen kouluttanutkin AatonAjatuksen. Luultavasti se lähtee liikkeelle vain minun ajatuksen voimalla, sanoi Tonttu Touhukas Joulupukille. Ja Joulupukki suostui ehdotukseen siirtymällä itse reen perälle vällyjen alle istumaan. Tonttu Touhukas otti ohjakset käteensä ja samassa AatonAjatus lähti kiitämään hurjaa vauhtia matkaan.

Näin Jouluaatto sujui alkukommelluksista huolimatta tavalliseen tapaan, ja kaikki lapset saivat lahjansa sinäkin Jouluaattona. Ja jouluriemu oli pelastettu. Kiitos AatonAjatuksen! 







IiSanomat (MTR/JK), 23.8.2023. 



IiSanomat uutisoi Kari Väänäsen vierailun Iin Taitotalolla. Osuutensa jälkeen  Väänänen suuntasi Kuivaniemen kirjastolle. Tämän jälkeen Taiteiden ilta...

jatkui Taitotalon salissa teemalla "Välähdyksiä elämästä", eli musiikilla, runoilla ja ajatelmilla. Näihin rakentuvat tarinat perustuivat sekä Tommy Tabermanin että  paikkakunnan oman taiteilijan, Taimi Hautalan teksteihin. Tarinoita tulkitsivat Lea Backman ja Hannu Tihinen.


TAIMI HAUTALAN KIRJALLISTA TUOTANTOA ESITELLEN, tässä Taimin teksti:

Mihin ihmistä enää tarvitaan?

Tekoäly, tietoverkko, robotti-ihmiset, ja muut härpäkkeet valtaavat maailman. Millaiseen maailmaan ihmispolo on menossa?

Kun tietokone alkoi yleistyä 80-luvun lopulla, sitä pidettiin hyvänä asiana ja sitähän se  olikin aluksi. Käsin tai kirjoituskoneella täytettävät lomakkeet eri virastoissa voitiin siirtää arkistojen kätköihin. Erilaisiin virastojen toimintoihin laadittiin omat ohjelmat tietokoneelle. Saimme ohjelmien käyttöön pikakoulutuksen, mutta ohjelmat olivat helppoja, koska työvaiheet olivat ennestään tuttuja. Vuoden lopussa kaikki asiakirjat voitiin tulostaa, myös kirjanpito joko paperiversiona tai tallentaa "korpulle.

Mutta emme vielä tuolloin tarvinneet työssämme nettiä eikä sinne onneksemme oltu siirretty kaikenmaailman asioita. Edelleen oli mahdollista kohdata ihminen ihmisenä.

Jäin Iin sosiaalitoimistosta eläkkeelle vuoden 2004 lopussa. Vielä ainakin minun työssäoloaikanani pystyi puhelimella tiedustelemaan eri virastoista, pankeilta, verotoimistoilta työssä tarvittavia tietoja. Nykyään se on kuulemani mukaan täysin mahdotonta.  

Mutta kehitys kulkee eteenpäin eikä jarrutusjälkiä näy. Ja niinhän siinä on käynyt, että it-alan insinööreillä on nälkä kasvanut syödessä. Ne eivät ole tyytyneet 1980 - 2000 -lukujen kehitykseen, vaan vielä oli liikaa ihmisiä töissä virastoissa, laitoksissa ja teollisuudessa. Ihmisistä piti päästä eroon hinnalla millä hyvänsä. Muutamassa vuodessa katosivat kunnista verotoimisto, poliisiasema. KELA, posti, pankit, kyläkoulut jne.

Kaikki inhimillinen toiminta ihmisten palvelemiseksi lakkasi kuin seinään. Kaikki asiat siirrettiin digiaikaan, netin syövereihin; ainakin tavallisen vanhan, jopa sairaan ihmisen ulottumattomiin. 

Tavoiteltiinko näillä toimenpiteillä yhteiskunnalle säästöjä? Ilmeisesti! Mutta tuliko säästöjä? Ei todellakaan! Kaikkiin virastoihin, laitoksiin, kouluille ja koululaisille piti hankkia uudet tietokoneet, läppärit ja koululaisille myös kalliit koulukuljetukset joka päivä syrjäkyliltä asutuskeskuksiin ylisuuriin kouluihin, joissa lapset kokevat turvattomuutta, ja mielenterveysongelmat kasvavat, ja hoitojonot vain pitenevät.

Meidät vanhukset on myös unohdettu. Kunnista on lakkautettu aikanaan hyviksi koetut kotiavustajien toimet. Aikanaan vanhukset pärjäsivät pitkään kotona, koska kotiavustaja sai todellakin auttaa vanhusta, esimerkiksi käydä kaupassa, avustaa ruokailussa, tehdä pienimuotoista siivousta.

Nykyään hoitaja käväisee vanhuksen luona vain tarkistamassa, onko lääkkeet otettu ajallaan, ja kiiruhtaa seuraavaan kohteeseen. Kaikenlainen muu toiminta, joka viittaisi työntekoon vanhuksen luona, on ehdottomasti kielletty - vaikka nykyään vanhukset joutuvat olemaan kotona entistä huonokuntoisempina, koska hoivapaikkoja ei ole tarpeeksi eikä niihin pääse.

Nettiasiointiin siirtyminen pelkästään tuo myös meille vanhoille ihmisille paljon ongelmia. Kaikilla ei ole edes tietokonetta tai ei ole tarpeeksi osaamista niiden käyttöön. On erittäin surullista, kun mitään asiaa ei enää voi hoitaa puhelimella, vaikka se olisi meille vanhoille luontevin tapa asioiden hoidossa. Samalla se toisi turvallisuuden tunnetta, kun saisi esittää asiansa oikealle ihmiselle. Mutta, mutta, sekin turva on viety meiltä. Enää ei puhelimessa vastaa ihminen vaan jokin automaatti, joka hokee vaan, että voit hoitaa asiasi netissä www. 

Mutta mistä minä tietokoneen sitten hankin, kun ei ole ylimääräistä rahaa, ja eläke riittää juuri ja juuri sairaskuluihin ja muuhun elämiseen?  Enkä minä usko, että sormeni enää taipuvat tietokoneen näppäimiin, se kun tuo reuma on tehnyt minut niin kankeaksi. Ja mahtaa kai tietokone maksaakin paljon enemmän kuin jos voisi asioida puhelimella niin kuin ennen - ja siellä vastaisi ihan oikea ihminen! 

Kaikki ennen palveluammateissa olevat työntekijät on siirretty taustalle, pois silmistä. Sääliksi käy heitäkin, jotka joutuvat työskentelemään etänä esimerkiksi tutkimassa ihmisten netin kautta varaamia lääkäriaikoja ja muita varauksia. Pitemmän päälle sellaiseen työhön turhautuu, kun ei voi olla yhteydessä toisiin ihmisiin.

Vielä on lisää kauhuskenaarioita tulossa. 

Ihmistä ei kohta enää tarvita ollenkaan. Robotit valtaavat maailman ja tekevät työt ja esiintyvät myös kaikissa taiteen lajeissa. Robotit kirjoittavat jo runoja, kirjoja ja laulavat jopa oopperassa. Oopperalaulajat joutuvat tulevaisuudessa syrjäytetyiksi, koska laulajan ei enää tarvitse olla aito ihminen, vaan sen voi hoitaa virtuaalisesti jokin ihmistä muistuttava hahmo. Kohta ei myöskään sairaaloissa ja hoivakodeissa ole enää oikeita hoitajia eikä lääkäreitä vaan robotit ja tekoäly valtaavat melkein kaikki ihmisten työpaikat. 

Miksi Suomessa ollaan huolissaan väestön kasvun hidastumisesta, kun ihmisiä ei tunnu tarvittavan? Muutenkin nykymaailmassa työkulttuuri on "perseestä". Tubettajia riittää pilvin pimein, ja he kertovat saavansa huimia tuloja pelkästään sillä, että kuvaavat itseään ja tekemisiään ja siirtävät kaiken nettiin, josta toiset samankaltaiset tyhjäntoimittajat heitä tubettajia seuraavat, ja mainostajat maksavat tuollaisesta hölynpölystä.

Aika entinen ei koskaan enää palaa; aika jolloin rehellinen, oikea työ oli vielä arvossaan.

Näin pohdiskellen ja puntaroiden 82 vuoden elämänkokemuksella,

Iissä 8.5.2023 Taimi Hautala


Taimi Hautalan runokirjasta (2010) valitut neljä runoa.












Minä sinun äitisi

Minä sinun äitisi
olen tavallinen ihminen.
En minä ole superhyvä,
en tehokas joka paikan höylä,
en kunnioitustasi kerjäävä marttyyri.
Olen vain ihminen.
Ellen riitä sinulle lapseni, 
en voi mitään.

Haluan elää omaa elämääni,
en suinkaan toisen elämää.
Olen vähään tyytyväinen,
rakastan rauhallisia koti-iltoja,
rakastan metsän turvallista syliä,
rakastan elämää kaikkinensa.

Pitääkseni itseni ehjänä,
tarvitsen paljon hiljaisuutta.
Elämässä on ollut karikoita
ja niin kai pitää ollakin.
Toivottavasti jokainen tielleni
sattunut este on muovannut ja 
kasvattanut minua.
Toivon että pahimmat särmät olisivat
hioutuneet ja voisin täysin rinnoin 
nauttia jokaisesta olemassaolon hetkestä.

Mutta elämä on kasvua alusta loppuun.
Vielä on toivoa.
Vielä omaan rohkeutta toteuttaa itseäni.

Kasvukipuja koko elämä


Haluaisin ystävän,
joka kuuntelisi,
olisi lähellä,
ymmärtäisi.

Mutta kun vartioin 
reviiriäni kuin koira ikään,
en päästä lähelle,
pelkään haavoittuvani.

Olen sivusta katsoja
omassa elämässäni.

Eksyksissä

Nuori sosiaaliluukulla.
Enemmän kuin rahaa
tarvitsisit olkapäätä.
Olet eksyksissä autiomaassa,
etsit ihmisen jälkiä hiekasta,
löytämättä.

Etsit rohkeasti apua.
Käyttäydyt tuhoisasti.
Yhä syvemmälle yksinäisyyteen
vajoaa nuori mielesi, kypsymätön.

Hyvän päivän resepti

Herätä uuteen aamuun
koiran kuonon ja tassun kosketuksella.
Lintujen liverrys avonaisesta ikkunasta.
Auringon lämpö terassin lattialla paljaissa varpaissa.
Mansikkamaa auringon paisteessa.
Ruohon leikkuu.
Pääskysten taitolento taivaalla.
Istuskelu mökkilaiturilla.
Veneretki joella.
Makkaran paisto nuotiolla.
Saunan löyly ja koivuvihdan tuoksu iholla.
Istuskelu saunan portailla kylpemisen välillä.
Pulahtaminen laiturilta uimaan.
Iltakahvit ja mansikkatorttu.
Siinä se on sekoitus kesäisestä mökkipäivästä.

p.s. Vuoden 2023 Taiteiden illat Iissä - postauksen nosto 10.9.2024.  

07 syyskuuta 2024

Ihmisyyden paremmat puolet ilmenevät lapsiaiheissa, sanoo Sanna Koivisto.

(Sanna Koiviston jutun nosto, 7.9.2024.)

Aihe: Sanna Koicviston elämäntyönäyttelyn avajaiset 1.4.2023 Kemissä.


Kuvataiteilija ja kuvanveistäjä Sanna Koiviston KOHTAAMISIA -elämäntyönäyttely avattiin 1.4.2023 Kemin Taidemuseossa. 

Samassa tilaisuudessa julkaistiin myös Rita Dahlin kirjoittama kirja Matka mahdollisuuksien ovelle. Sanna Koivisto ja hänen taiteensa. 

Kirjan on kustantanut kemiläinen Atrain & Nord.







   


Sanna Koivisto: 

"Minussa elää edelleen pieni lapsi, siksi minulle on luontevaa ja helppoa ilmaista lapsiveistosten kautta ihmisyyden parempia puolia. Saan siitä myös hyvää mieltä”. Lapsiaiheiden lisäksi eläinrakas Sanna Koivisto tekee näyttäviä eläiniheisia teoksia. 

(Teksti: Birgitta (Peipa) Mäki, kulttuurituottaja, Taidekeskus KulttuuriKauppila / Art Centre KulttuuriKauppila.)









12 toukokuuta 2024

Osmo Pekonen (1960 - 2022). Tornionlaakso ja koko Lappi kiittävät.

 Julkaistu 19.10.2022. Päivitys / nosto etusivulle 12.5.2024. 

Tieteen ymmärtävä tulkinta on filosofiaa - ymmärtävä tulkinta on ajattelua. Eläköön, filosofia.
Tornionlaakso ja koko Lappi kiittävät Osmo Pekosta.


1. Maupertuis- teoksen suomentajan, Osmo Pekosen alkusanoja (2015):

Vaatimaton ehdotukseni Mary Terrallin mestariteoksen suomentajana on, että tieteen historiaan tutustuminen havahduttaisi suomalaisen lukijan mahdollisuuksiensa mukaan paitsi opiskelemaan ja harjoittamaan tiedettä myös tulkitsemaan sitä, toisin sanoen tekisi hänestä filosofin. 

2. Osmo Pekonen. Salaperäinen Venus, 2012. Mäntykustannus Oy.



Venus, s. 159, Ote:
Sunnuntaina 3. kesäkuuta pidin oman konferenssiesitelmäni Tromssan yliopiston planetaariossa, aiheenani Anders Hellant. Koolla oli komea joukko Venuksen asiantuntijoita, mutta kaikki eivät halunneet jatkaa matkaa Vuoreijaan, olihan Venuksen ylikulku yhtä hyvin mahdollista nähdä Tromssassa.

  

3. Osmo Pekonen & Johan Sten (toim.) Lapin tuhat tarinaa. Anto Leikolan juhlakirja. Mäntykustannus, 2012.


Lapin tuhat tarinaa. Kirjoittajia ovat: 
Teivas Oksala, Matti Klinge, Päivi Maria Pihlaja, Tapio Markkanen, Johan Sten, Per Pippin Aspaas, Klaus Karttunen, Risto Pulkkinen, Alessandra Grillo Orlandini, Tony Lurcock, Leif Rantala (Merkillisiä tarinoita Kuolan niemimaalta ja Petsamosta) Ott Kurs, Juhani Lokki & Torsten Stjernberg, Arvo Peltonen, Liisa Vossschmidt, Osmo Pekonen, Caj Kortman, Tuija Hautala-Hirvioja, Samuli Aikio, Tarmo Kunnas, Matti Leikola, Kajsa Andersson, Panu Rajala, Kaari Utrio. 




Lapin tuhat tarinaa, Ote s. 9 
Lapilla on tuhat tarinaa. Tässä kirjassa kerromme muutamia niistä. Kaksikymmentä viisi asiantuntijaa kuvaa, millaisen jäljen Lappi on vuosisatojen saatossa jättänyt eräisiin tutkimusmatkailijoihin ja turisteihin, tiedemiehiin ja taiteilijoihin ynnä muihin filosofisiin matkamiehiin.
Lapponica-kirjallisuutta on paljon, mutta tähän kirjaan sisältyy muutamia merkillisiä tarinoita, joita ei suomen kielellä liene aikaisemmin kerrottu.

22 huhtikuuta 2024

Kaikella on kääntöpuolensa. Varvara ja Danil Sergejeffin sukukunta Petsamosta.



Tekijä: Kata Vienontytär Korhonen
Kirjan nimi:
Kaikella on kääntöpuolensa. Varvara ja Danil Sergejeffin sukukunta Petsamosta. 
3. painos, 2022, 349 sivua.
Kustantaja: Katariina Korhonen. 


Airi Trifonassa, perheensä pihakivellä 1990-luvun Petsamon retkellä.

Airin isä Taneli oli syntynyt Petsamon Trifonassa.








LUKIJOIDEN KOMMENTEISTA KIITTÄEN, Kata

7.2.2023. Sari Karjalainen, e. Heimonen. Vienan sukututkija.

Kiitos. Ja kiitos, että olet tämän tehnyt.


1.11.2021 Ossi Granat.

Olipa melkoista tykitystä tämä Hannu Korhosen kirjapalaute, vau! Erityisesti seuraava osuus palautteessa miellytti minua kirjan lukeneena. (Hannu Korhosen palaute-arvio on liitetty kirjan 3. painokseen)

Heillä oli 13 lasta ja enemmän kuin 50 lastenlasta. Tämän sukulaisverkoston varaan on ollut mahdollista virittää kertomuksia Petsamon kalastajien elämästä, Hardanger-kirjonnasta, Stalinin vainoista, talvi- ja jatkosodasta, venäläisten partisaanien tekemistä siviilimurhista ääriesimerkkinä Danilin ja Varvaran viisivuotias pojanpoika, Lapin sodasta ja saksalaisten ottamista suomalaisista sotavangeista, Petsamon luovuttamisesta Neuvostoliitolle, evakkoon lähdön jälkeisestä elämästä, Inkerin suomalaisista, Ruotsiin lähetetyistä sotalapsista, Ruotsiin muutosta ja monista muista Suomen historian vaiheista. Erityistä viehtymystä kirjoittaja näyttää tuntevan historian vaiettuihin vaiheisiin, joista edellä mainituista ovat ainakin venäläiset partisaanit, inkeriläiset ja saksalaisten suomalaiset panttivangit. (Hannu Korhonen, Orimattila)

1.11.2021. Sinikka Kowal.

Congratulations, Kata for your hard work, well deserved!

1.11.2021. Paula Vartiainen.

Miten runsas teos! Sen pitäisi levitä laajasti!

2.11.2021. Tuula Uusitalo.

Onneksi olkoon, Kata! Hienoa, olet tehnyt mahtavan työn, osaava nainen, osaat kirjoittaa, tämä on luettava.

2.11.2021. Aija Jantunen.

Loistavaa, Kata, teet tärkeää ja mielenkiintoista työtä. Ihmisten kokemukset tekevät historiasta inhimillisen ja kiinnostavan!

3.11.2021. Jukka Vinnurva.

Onnittelut Katalle jälleen haasteita tarjonneen työn loppuun saattamisesta ja elävän sukutarinan / perinnön kautta tulevan historiatiedon välittämisestä!


 Petsamo-Seura järjesti retken Petsamoon. Kirjoittaja-Kata kohtasi tällä matkalla Sergejeffin sisaruksia. Kohtaaminen johti "Kaikella on kääntöpuolensa"-kirjan  kirjoittamiseen. 
Kuva otettu 15.7.2019 Petsamo-joen ylittävän sillan vieressä. 

03 huhtikuuta 2024

Ano Kauppinen. Koko elämä on palvelua. Kirja "Ystävien toivomuksesta".



Terve, kaikille lukijoilleni, myös teille, joilla on muistoja Anosta! 

Minä olen kolarilaissyntyinen, Sieppijärven mummojen kolminkertaisesti siunaama (1956) Kata. Olen käynyt Anon rippikoulun Kolarin kunnallisen keskikoulun penkissä. Ensimmäisen ehtoollisen olen kokenut Sieppijärven kirkossa, enkä ollut ainoa rippilapsi, päinvastoin. Vuosi oli 1971. Rippikuvassa kävimme Maarit-serkkuni kanssa Pellossa. Itse olen viralliseen rippikuvaukseen halunnut mennä, sillä olin Suonenjoella asuneen "savolaismummoni" vanhassa valokuva-albumissa nähnyt (60-luvulla) jopa isästäni (s. 1923) otetun rippikuvan (Rautalammin kirkko). 

Ano Kauppisen kirja on upea.   
Olen perinyt kirjan Vieno-äidiltäni, joka puolestaan oli saanut tämän joululahjaksi (2001) kummitädiltäni eli Helliriika-sisareltaan omistuskirjoituksella: "Sivulla 30, Kertomus Isän uskoontulosta".
Kun vuosi sitten muutin Sieppijärveltä pois, jäi suuri osa kotikirjastoni kirjoista odottamaan "siivoustani". Yhden kirjahyllyn verran sain otettua mukaan Iihin. Kun nyt sitten huomasin, että yhdessä "lähisomessa" kolarilaiset (ja sieltä pois muuttaneetkin) muistelivat Anoa, päätin minäkin kunnioittaa rovasti Ano Kauppisen muistoa. Tunnen suurta kiitollisuutta, että hän jaksoi kirjoittaa ystäviensä toivomuksesta muistot talteen. 

Nimenomaan Anon kirja - "Koko elämä on palvelua" - 
rohkaisee kirjoittamaan; minullakin on vielä muutama ihminen, joka toivoo, että kirjoittaisin...
Anon tarinat ovat loistavia! Varmemmaksi vakuudeksi julkaisen blogissani niistä kaksi.

                




KIRKKOHERRA HETI SAIRAALAAN

Lapissa keskikesällä on aurinko vielä melko korkealla kello 22:n aikaan. Siihen aikaan iltaisin alkavat tammukat puroissa liikehtiä. Se tietävät urheilukalastajat. Ja jos ilta on oikein kalanhajuinen, herää kyllä halu lähteä onkimaan.

Tällainen herttainen ilta houkutteli erään kerran suntion ja minut kalaan, ja kello oli 22. Päivän työt oli tehty. Esteitä ei ollut. Emme menneet Kuerjoelle, jolla tavallisesti kalastelimme. Menimme 40 km ja tulimme eräälle toiselle joelle. Johan oli hymyilevät maisemat! Voisiko olla enää enempää!

Paljon enemmän sain tänä iltana kokea. Kerkesin hätäisesti ottaa onkeni auton peräkopista, kun taksi ajoi auton vierelle ja sanoi: "Kirkkoherra heti sairaalaan!" Siihen jäivät suntio ja onget. Ajoin kotiin, otin ehtoollisvälineet ja kiiruhdin sairaalaan. Sairaalan käytävällä oli joukko ihmisiä. He olivat sisaruksia, heitä oli kai yksitoista. Näiden isä oli sairaalassa potilaana.

Hän tarvitsi tänä iltana pappia. Menin hänen luokseen. Hän oli yli 70-vuotias Eino, ja oli hänelle tullut tarve selittää asiat ajassa iäisyyttä varten. Päätin olla vain pappi kuolemaa tekevän ihmisen luona, mutta rautaa en kyllä ollut. Meidän kahdenkeskinen keskustelu kaikkine toimenpiteineen sujui vielä normaalisti. Kun tämä oli selvitetty, kutsuttiin sisään kaikki lapset. Vanhimmasta nuorimpaan isä kietoi kätensä heidän kaulaansa ja pyysi jokaiselta anteeksi. Hillitysti siinä kaikki liikuttuivat kyyneliin. Niin tein minäkin. Paljon helpompaa on itkeä ilosta kuin surusta. Sitten seurasi Herran Pyhä ehtoollinen. Tämän lempeän illan viimeinen hetki oli meitä kaikkia siunaava. Tämä isä eli vielä kaksi viikkoa ja tapasin häntä tänäkin aikana sairaalassa.

Kello 24 ajoin takaisin kalamaisemille, otin onkeni autooni ja ajoin suntion klanssa kotiin. Tämä kalamatka kannatti tehdä, vaikka en onkeani kertaakaan jokeen viskannut.


... Kolarin kirkkoherrana vuosikymmenien ajan (1949-1974) toimineen Ano Kauppisen sanat:

"Vuosi sitten ystävät jättivät syntymäpäivälahjaksi (9.11.) tämän kirjan tyhjänä toivomuksella, että kirja olisi vuoden kuluttua täysi. Kaikki nämä kertomukset ovat nyt täyttäneet ystävien toivomuksen. " 

MERKILLINEN UNI


Kevättulvat Lapin suurissa joissa ovat näkemisen arvoiset. Kun tulvat ovat parhaimmillaan, valvovat ihmiset jokitörmillä öisinkin. Jäitten mukana seilaa tukkeja, jotka kovan paineen alla katkeavat kuin tulitikut. Kun sitten jäät patoutuvat johonkin suvantoon, "suuttuu" yläpuolella oleva koski ja niin vesimassat jäineen saattavat puhkaista parhaassa tapauksessa itselleen uuden uoman. Nykyisin pyritään tällaiset vahingot estämään räjäyttämällä jääpadot.

Eräänä sunnuntaina palatessani kirkkomatkalta linja-autolla jouduin istumaan tuntemattoman "Lapin hullun" viereen. Hän oli suunnitellut matkansa jäiden lähdön aikaan ja siinä myös onnistunut, sillä tulvat olivat Tornionjoessa ja sen lisäjoissa korkeimmillaan. 

Hän oli helsinkiläinen ja puhui paremmin ruotsia kuin suomea. Hän kertoi menevänsä nyt viidettäkymmenettä kertaa mökilleen; oli tosi "Lapin hullu", oli kuin Lapin humalassa, vaikka ei varmaankaan alkoholista. Nyt hän kertoi menevänsä mökilleen tulvaa juhlimaan. 

Kun erosimme, esittäydyimme. Hänen nimensä oli Stenfors. Kun kuulin hänen nimensä, tiesin kyllä, kuka hän  oli. En kyllä ollut koskaan häntä  tavannut, mutta sitä enemmän olin kuullut hänestä. Erotessamme hän teki kaikkensa, että seuraavana päivänä, maanantaina, tapaisimme hänen mökillään. Lupasin.

Mutta maanantaina tuli ikävä viesti Äkäslompolosta. Sinne päästyään hän laittoi kanoottinsa kuntoon ja pani siihen tarvittavat välineet valokuvauskoneita myöten ja lähti sitten tulvivaan Äkäsjokeen. Voin kuvitella eilisen tapaamisen johdosta hänen riemunsa. 

Tältä kanoottimatkaltaan hän ei palannut. Miestä etsittiin maanantaina, mutta tuloksetta. Etsintää johti poliisikonstaapeli Ossian Bergman. Hän palasi tyhjin toimin ja meni lepäilemään appivanhempiensa luokse Äkäsjokisuulle ja yöpyi siellä. 

Appiukko Sylvester Joensuu neuvoi vävylleen tarkalleen paikan, mistä Stenforsin ruumis löytyy. Hän oli nähnyt yöllä unen, jonka mukaan ruumis löytyy joen rannasta, noin kymmenen kilometriä Äkäslompolosta, ladon läheltä. Vävypoika lähti heti tuohon paikkaan, ja siinähän Stenfors oli alaruumis vedessä, yläruumis maalla. Valokuvauskone oli viskattu siihen niitylle.

Hän - Stenfors - oli tosi Lapin lumoissa ollut vuosikymmeniä. Äkäslompololaiset olivat järjestäneet hänelle 50-vuotisjuhlankin, ja näissä juhlissa lahjoittaneet hänelle komean lappalaispuvun vöineen, neljäntuulen lakkeineen ym. Jotakin hohtoa näin siinä, että hän sai iltahuutonsa Äkäslompolon maastossa, jota hän rakasti.

11 helmikuuta 2024

1960-luvun HELSINKI ja "kehityksen väkevä koura". Jäätelöryssiä, omenaryssiä, golera-ahdistusta...

HELSINKIÄ JA HELSINKILÄISIÄ -teos lähti lahjaksi Lahjalle (Kolarista Helsinkiin) teemalla "Laitetaan hyvä kiertämään".

katakorhonen56@gmail.com (Kolarissa, 18.12.2022)



Teos: HELSINKIÄ JA HELSINKILÄISIÄ. Välähdyksiä, tuokiokuvia, näköaloja, tunnelmia. Sanoma Osakeyhtiö Helsinki, 1961.
2. painos.
Toimittanut: Juha Nevalainen.
Kuvatoimittajat: Juhani Lindström, Jukka Ollila.
Kirjoittajat: Toimittajat Leila Arpiainen, Irene Huurre, Kaarina Jousimaa, Juhani Lindström, Jukka Ollila.
Valokuvaajat: Lehtikuva Oy: Holger Eklund, Lasse Holmström, Ensio Ilmonen, Pertti Jenytin, Olavi Kaskisuo, Kalle Kultala, Erkki Laitila sekä (ei Lehtikuvan) Istvan Racz.

Paitsi Helsingin historiasta kertoo tämä teos myös sanomalehdistön (Helsingin Sanomien) historiasta, kehityksen väkevästä kourasta.


MINUNKIN SYDÄMESTÄNI LÖYTYY KOLO H E L S I N G I L L E. 


Tunnesiteeni ja kiinnostukseni Helsinkiä kohtaan heräsivät Isän (1923 - 2012) tarinoiden, Rossi-Mummon (1890 -1976) sukumuistojen, ensimmäisen (1967) kesälomamatkan ja jo varhaisen lapsuuden kaukokaipuun myötä.

Voimakkain Helsinkiin liittyvä tunteeni on syntynyt yhdellä "sight-seeing (the history of Vantaa") -ajelulla. Nimittäin Isäni savolaisperua oleva serkku, Jouko Rossi Vantaalta, on syntynyt ja edelleen elää Vantaalla. Hän vei yhtenä kesänä (2000-lukua) minut ajelulle, jonka aikana jakoi säkillisen kulttuuritietämystä vanhasta, vanhasta Vantaasta. Sen jälkeen oivalsin, että kysymys oli myös Helsinkiin liittyvästä kulttuuritietämyksestä. Nyt jo tiedän, mihin Helsinki ensin omana alkuperäisaikanaan rakennettiin!



Tänään on su 18. joulukuuta 2022. Olen kotona. Taakse juuri jääneen marraskuun kaikki päivät vietin ("harrastaja-tutkijana") elämäni ensimmäistä kertaa Helsingissä. Joulunaluspäivän kunniaksi tässä lukijoilleni postaus 60-luvun kirjasta HELSINKIÄ JA HELSINKILÄISIÄ. Löysin sen kirjahyllystäni. (Jouko Pukille, kiitos.)
Helsinkiin kauan sitten muuttanut LAHJA sai sen iloiseksi "Hoosianna-muistoksi".



Helsingin yleiskaavaehdotus. Asuntoalueet, teollisuus- ja satama-alueet, viheralueet, hautausmaat, siirtolapuutarhat, ym.

Alla oleva Sisällys-sivu on ansiokas: tuonaikaiset kaupunginosien nimet ja valokuvaajien nimet!




Kruunuhaka - Katajanokka. 
Teksti herättää palvelijana (1905 - 1911) Helsingissä toimineen "mummoni aikakauden henkiin". 
Lainaus sivulta 11 alkaen,
Vuosisadan vaihteessa oli Helsinki idyllinen kaupunki, joka ei ollut vielä sivuuttanut sadantuhannen rajaa. Tuossa nurkan takana oleva kauppatori oli silloin nykyistä paljon tärkeämpi paikka helsinkiläisten elämässä. Siellä tarkkailtiin elintarvikkeitten hintoja, siellä vaihdettiin mielipiteitä ja juoruttiin. Tarkkaan siellä voita maisteltiin ja haisteltiin. Rouvilla oli mukanaan palvelija tai ostosten kantaja.

Muistan, kuinka eräänä aamuna olin äitini kanssa torilla. Kuuntelin, kuinka hän oli hämmästynyt, kun voikilo maksoi silloin kolme markkaa, vaikka se tavallisesti oli 2 markkaa 75 penniä. Näin tapahtui aina, kun maalaiset heinätöitten aikana eivät joutaneet tekemään torimatkojaan.

Torilla oli omenaryssiä ja jäätelöryssiä. Jäätelöryssät kantoivat päänsä päällä valtavaa saavia, jossa jääpalojen keskellä oli vanilja-, vattu- ja suklaajäätelöä. He huusivat "harooshi marooshi" ja kauppa kävi. Annos maksoi vain viisi penniä.

Eräänä kesänä raivosi Venäjällä kolera. Vaikka omenaryssät koettivat parhaansa, ei kukaan ostanut hedelmiä. "Hjuva frouva, osta hjuva omanaa, hienoja astrakaanii!" he huusivat, mutta koleran pelko oli vahva. Silloin he saattoivat epätoivoissaan todistella: "Hjuva frouva, ei goleera buuhun kiibee!"


Vanhankaupungin mäellä, vapaiden tuulien kohtauspaikalla, on Helsingin kaupungin perustajan Kustaa Vaasan muistomerkki. Vuodesta 1550 pakkokeinoin asutettu kaupunki jaksoi elää vain vajaat sata vuotta, sitten se kohosi uudelleen Vironniemelle. Mäen huipulta avautuu näköala Toukolaan ja Kumpulaan, joiden nimet liittyvät koko maamme historiaan. Näillä seuduilla ylioppilaat viettivät - ja viettävät yhä - toukokuun juhliaan, joissa heleän keväisen soiton ja laulun alla kuulsi vakava pohjasävel. Vuonna 1848 elettiin Kumtähden kentällä innostavia hetkiä; Maamme-laulu esitettiin ensi kerran julkisesti. 



Rautakautinen hauta vilkkaan ajotien varressa (1961) kertoo Kulosaaren (saaren) varhaisimmasta asutushistoriasta. 
Leposaarentien päässä on kaunis portti, joka johtaa huvilakaupungin kalmistosaarelle. Hautakiviin on kirjoitettu melkoinen kappale pääkaupungin kulttuurihistoriaa.