Ano Kauppinen. Koko elämä on palvelua. Kirja "Ystävien toivomuksesta".

Terve, kaikille lukijoilleni, myös teille, joilla on muistoja Anosta! 

Minä olen kolarilaissyntyinen, Sieppijärven mummojen kolminkertaisesti siunaama (1956) Kata. Olen käynyt Anon rippikoulun Kolarin kunnallisen keskikoulun penkissä. Ensimmäisen ehtoollisen olen kokenut Sieppijärven kirkossa, enkä ollut ainoa rippilapsi, päinvastoin. Vuosi oli 1971. Rippikuvassa kävimme Maarit-serkkuni kanssa Pellossa. Itse olen viralliseen rippikuvaukseen halunnut mennä, sillä olin Suonenjoella asuneen "savolaismummoni" vanhassa valokuva-albumissa nähnyt (60-luvulla) jopa isästäni (s. 1923) otetun rippikuvan (Rautalammin kirkko). 

Ano Kauppisen kirja on upea.   

Olen perinyt kirjan Vieno-äidiltäni, joka puolestaan oli saanut tämän joululahjaksi (2001) kummitädiltäni eli Helliriika-sisareltaan omistuskirjoituksella: "Sivulla 30, Kertomus Isän uskoontulosta".

Kun vuosi sitten muutin Sieppijärveltä pois, jäi suuri osa kotikirjastoni kirjoista odottamaan "siivoustani". Yhden kirjahyllyn verran sain otettua mukaan Iihin. Kun nyt sitten huomasin, että yhdessä "lähisomessa" kolarilaiset (ja sieltä pois muuttaneetkin) muistelivat Anoa, päätin minäkin kunnioittaa rovasti Ano Kauppisen muistoa. Tunnen suurta kiitollisuutta, että hän jaksoi kirjoittaa ystäviensä toivomuksesta muistot talteen. 

Nimenomaan Anon kirja - "Koko elämä on palvelua" - 

rohkaisee kirjoittamaan; minullakin on vielä muutama ihminen, joka toivoo, että kirjoittaisin...

Anon tarinat ovat loistavia! Varmemmaksi vakuudeksi julkaisen blogissani niistä kaksi.

                

KIRKKOHERRA HETI SAIRAALAAN

Lapissa keskikesällä on aurinko vielä melko korkealla kello 22:n aikaan. Siihen aikaan iltaisin alkavat tammukat puroissa liikehtiä. Se tietävät urheilukalastajat. Ja jos ilta on oikein kalanhajuinen, herää kyllä halu lähteä onkimaan.

Tällainen herttainen ilta houkutteli erään kerran suntion ja minut kalaan, ja kello oli 22. Päivän työt oli tehty. Esteitä ei ollut. Emme menneet Kuerjoelle, jolla tavallisesti kalastelimme. Menimme 40 km ja tulimme eräälle toiselle joelle. Johan oli hymyilevät maisemat! Voisiko olla enää enempää!

Paljon enemmän sain tänä iltana kokea. Kerkesin hätäisesti ottaa onkeni auton peräkopista, kun taksi ajoi auton vierelle ja sanoi: "Kirkkoherra heti sairaalaan!" Siihen jäivät suntio ja onget. Ajoin kotiin, otin ehtoollisvälineet ja kiiruhdin sairaalaan. Sairaalan käytävällä oli joukko ihmisiä. He olivat sisaruksia, heitä oli kai yksitoista. Näiden isä oli sairaalassa potilaana.

Hän tarvitsi tänä iltana pappia. Menin hänen luokseen. Hän oli yli 70-vuotias Eino, ja oli hänelle tullut tarve selittää asiat ajassa iäisyyttä varten. Päätin olla vain pappi kuolemaa tekevän ihmisen luona, mutta rautaa en kyllä ollut. Meidän kahdenkeskinen keskustelu kaikkine toimenpiteineen sujui vielä normaalisti. Kun tämä oli selvitetty, kutsuttiin sisään kaikki lapset. Vanhimmasta nuorimpaan isä kietoi kätensä heidän kaulaansa ja pyysi jokaiselta anteeksi. Hillitysti siinä kaikki liikuttuivat kyyneliin. Niin tein minäkin. Paljon helpompaa on itkeä ilosta kuin surusta. Sitten seurasi Herran Pyhä ehtoollinen. Tämän lempeän illan viimeinen hetki oli meitä kaikkia siunaava. Tämä isä eli vielä kaksi viikkoa ja tapasin häntä tänäkin aikana sairaalassa.

Kello 24 ajoin takaisin kalamaisemille, otin onkeni autooni ja ajoin suntion klanssa kotiin. Tämä kalamatka kannatti tehdä, vaikka en onkeani kertaakaan jokeen viskannut.

... Kolarin kirkkoherrana vuosikymmenien ajan (1949-1974) toimineen Ano Kauppisen sanat:

"Vuosi sitten ystävät jättivät syntymäpäivälahjaksi (9.11.) tämän kirjan tyhjänä toivomuksella, että kirja olisi vuoden kuluttua täysi. Kaikki nämä kertomukset ovat nyt täyttäneet ystävien toivomuksen. " 

MERKILLINEN UNI

Kevättulvat Lapin suurissa joissa ovat näkemisen arvoiset. Kun tulvat ovat parhaimmillaan, valvovat ihmiset jokitörmillä öisinkin. Jäitten mukana seilaa tukkeja, jotka kovan paineen alla katkeavat kuin tulitikut. Kun sitten jäät patoutuvat johonkin suvantoon, "suuttuu" yläpuolella oleva koski ja niin vesimassat jäineen saattavat puhkaista parhaassa tapauksessa itselleen uuden uoman. Nykyisin pyritään tällaiset vahingot estämään räjäyttämällä jääpadot.

Eräänä sunnuntaina palatessani kirkkomatkalta linja-autolla jouduin istumaan tuntemattoman "Lapin hullun" viereen. Hän oli suunnitellut matkansa jäiden lähdön aikaan ja siinä myös onnistunut, sillä tulvat olivat Tornionjoessa ja sen lisäjoissa korkeimmillaan. 

Hän oli helsinkiläinen ja puhui paremmin ruotsia kuin suomea. Hän kertoi menevänsä nyt viidettäkymmenettä kertaa mökilleen; oli tosi "Lapin hullu", oli kuin Lapin humalassa, vaikka ei varmaankaan alkoholista. Nyt hän kertoi menevänsä mökilleen tulvaa juhlimaan. 

Kun erosimme, esittäydyimme. Hänen nimensä oli Stenfors. Kun kuulin hänen nimensä, tiesin kyllä, kuka hän  oli. En kyllä ollut koskaan häntä  tavannut, mutta sitä enemmän olin kuullut hänestä. Erotessamme hän teki kaikkensa, että seuraavana päivänä, maanantaina, tapaisimme hänen mökillään. Lupasin.

Mutta maanantaina tuli ikävä viesti Äkäslompolosta. Sinne päästyään hän laittoi kanoottinsa kuntoon ja pani siihen tarvittavat välineet valokuvauskoneita myöten ja lähti sitten tulvivaan Äkäsjokeen. Voin kuvitella eilisen tapaamisen johdosta hänen riemunsa. 

Tältä kanoottimatkaltaan hän ei palannut. Miestä etsittiin maanantaina, mutta tuloksetta. Etsintää johti poliisikonstaapeli Ossian Bergman. Hän palasi tyhjin toimin ja meni lepäilemään appivanhempiensa luokse Äkäsjokisuulle ja yöpyi siellä. 

Appiukko Sylvester Joensuu neuvoi vävylleen tarkalleen paikan, mistä Stenforsin ruumis löytyy. Hän oli nähnyt yöllä unen, jonka mukaan ruumis löytyy joen rannasta, noin kymmenen kilometriä Äkäslompolosta, ladon läheltä. Vävypoika lähti heti tuohon paikkaan, ja siinähän Stenfors oli alaruumis vedessä, yläruumis maalla. Valokuvauskone oli viskattu siihen niitylle.

Hän - Stenfors - oli tosi Lapin lumoissa ollut vuosikymmeniä. Äkäslompololaiset olivat järjestäneet hänelle 50-vuotisjuhlankin, ja näissä juhlissa lahjoittaneet hänelle komean lappalaispuvun vöineen, neljäntuulen lakkeineen ym. Jotakin hohtoa näin siinä, että hän sai iltahuutonsa Äkäslompolon maastossa, jota hän rakasti.