Serkuilleni, "samoja Rautalammin Vaajasalmen Korhosia ollaan". Tarinamme alkaa Annasta.

Samoja Rautalammin Korhosia ollaan. 

Ytimessä ovat yhteenmenot, avioliitot, uudet perheenjäsenet, sukulaisiksi tulo. 

Perheet toistavat itseään eri sukupolvissa tai sukupolven tasolla.

Anna Rossi Korhonen Pulkkinen (1890 - 1976). Hänestä tuli avioliiton myötä Korhosten äiti. 

1966. Kultainen Mummomme, Anna Pulkkinen ystävineen Iisveden Kolikkoinmäellä.

Kirkkomatkan kunniaksi poseeraus kuvaajalle. Komean "Amerikan letukan" perä näkyy taustalla, taksikopin edessä -  täystalvi Savossa näkyy olevan.

 

Aloitetaan perheen perustaminen Anna-mummosta ja hänen suhteiden tuloksena syntyneistä uusista Korhosista.  

Anna Adamintytär Rossi Korhonen Pulkkinen syntyi Rautalammilla (Särkisalo 11) 18.4.1890, ja kuoli Karkkilassa Sirkka-tyttären kotihoidossa 86-vuotiaana, 29.12.1976. 

Avioliitto 1911 - 1929. Puoliso Reino Korhonen. 

August Reinhold (Reino) Korhonen  syntyi Rautalammilla 15.12. 1889, kuoli kotona                                                                                                   Rautalammilla (Heinätaival) 39-vuotiaana,                                                                                                  8.9.1929.

Tämä on vihkikuva. Annan ja Reinon avioliitto solmittiin toukokuussa 1911 muutamaa viikkoa aikaisemmin kuin Annan isä-Adam Rossi kuoli. Todistajina ovat toimineet kummankin omat koirat! 
Siinä sai uskollinen Korhosen Aakun Reino-poika kyllä niin sitkeän, elämää kokeneen ja vanhassa Helsingin Pitäjässä (1905-1911, Westerkullan kartanopalvelija ym.) sydämensivistyneen vaimon 💫 
 

 

Anna ja Reino Korhosen lapset 

1. August Rikhard (Riku) Korhonen,  1912 - 1968 (55 v.)

2. Aino Eliina (Elli) Korhonen, aviossa Rytkönen, 1914 - 1941 (26 v.)

3. Aada Kerttu (Kerttu) Korhonen, aviossa Näppä, 1917 - 1952 (34 v.)

4. Erik (Erkki) Korhonen, 1919 - 1996 (76 v.)

5.Anna-Liisa (Liisa) Korhonen, 1921 - 1945 (kuolinvuosi arvio; kuvamuisto Liisasta ja Laurista "äitille ja siskolle" Liimattalaan)

6. Sulo Veikko Gunnar (Sulo) Korhonen, 1923 - 2012 (88 v.)

7. Toivo Edvard (Topi) Korhonen, 1926 - 2012 (85 v.)

8. Johannes Ilmari (Jussi) Korhonen, 1928 -  2005 (77 v.) 

  Neito Anna Rossi synnytti Elinan Helsingissä 1905

   

Vuonna 1905 jotakin erityisen vakavaa tapahtui tuolloin 15-vuotiaan Anna Rossin lapsuuskodissa Rautalammin Särkisalossa. 

Äiti Miia (Wilhelmina) oli synnyttänyt 8 lasta aikavälillä 1885 - 1900: Alma, Johannes (Hannes Rossi), Anna (Rossi, meidän tuleva mummomme), Lauri, Elisa, Ida Maria, Henrika ja Kalle. Näistä aikuisiksi ylettyivät puolet eli 4. Miina-äidin "au-lapsi",  Alma hukkui 5-vuotiaana; myös Lauri kuoli 5-vuotiaana. Samana vuonna kuumeeseen kuolivat lapsista Ida Maria kuin myös Henrika.

Oma erityinen vaihe Miina Adaminvaimo Rossin elämässä on Elina, joka seurakunnan dokumenttien mukaan syntyi vieraspaikkakuntalaisena Helsingissä, 29. marraskuuta 1905. Näihin kirkonkirjoihin Elinan vanhemmiksi on merkitty Miina ja Adam Rossi. Toinen kummeiksi merkityistä ihmisistä on neito Anna Rossi ja toinen torppari Sol. 

Rautalammin kirkonkirjoista löytynyt dokumentti puolestaan osoittaa, että Anna sai 15-vuotiaana "isänsä luvalla" lähteä Helsinkiin. Edellisenä vuonna 1904 sinne oli muitten lähtijöitten joukossa lähtenyt Rossien vanhin poika, Hannes. Maaltapakoa siivitti ankea ja ankaran köyhä maalaiselämä.  

Anna-tyttären kohtalon (vuonna 1905) lienee ratkaissut "liian pitkälle edennyt raskaus".    Annan vanhemmat päättivät viedä tyttären Helsinkiin, jonne hän muuttoluvan perusteella voisi jäädä palkollisen tai pikkupiian töitä tekemään... 

Joka tapauksessa syksyllä 1905 vanhemmat itse veivät Anna-tyttärensä Helsinkiin - veljensä hyyryläiseksi Vanhan Helsinginpitäjän kartanoseudulle.  Anna ei siis "alaikäisenä", ilman rippikoulun antamaa lupaa voinut yksin lähteä Rautalammilta.  Vanhemmat veivät hänet pois salatakseen tyttären raskauden ja synnytyksen - ilmeisesti. 

Ja siellä jossakin, vanhan Helsinginpitäjän maalaistorpassa tai veljensä kortteeripaikassa -  mahdollisesti lapsenpäästäjä-kätilön tai äitinsä avustamana, synnytti Anna tyttövauvan.   

Miina ja Aatami kävivät näyttämässä vauvaa vieraspaikkakuntalaisseurakunnan papille, ja näin he "ilmoittautuivat" itse vauvan vanhemmiksi. Oletettavasti vastasynnyttänyt Anna-tytär oli mukana pappilassa, sillä hänet on papereihin merkitty Elinan neitokummiksi. 

Kun lapsen syntymä näin saatiin "tapahtuneena tosiasiana" virallisesti kirjoihin kirjattua, lähtivät vanhemmat vastasyntyneen kanssa takaisin Savoon, Rautalammille.  Kotiosoitteekseen he olivat ilmoittaneet Kivimäen torpan. 

On erikoislaatuinen ihme, jos Annan äiti Wilhelmina ja isä Adam olisivat tieten tahtoen suunnitelleet Helsingin retken marraskuussa 1905 Anna-tyttärensä parhaaksi. Tiesivätkö he, kuka oli saattanut Annan raskaaksi? 

KUVA-AARRE numero 1. Pyykönen, Rautalampi. 1911. 

Kuvassa neito Anna Rossin Helsingissä (1905) synnyttämä tytär, Elina noin 7-vuotiaana kuvattuna "kasvatusäitinsä" Miinan ja velimies-Kallen (s. 1900) kanssa. Kuvan ajankohta on 1911, jolloin Vilhelmina lähti Kallen ja Elinan kanssa Hannes-poikansa tykö Helsinkiin ja sitä kautta vanhimman tyttärensä Elisan avustuksella siirtolaiseksi Amerikkaan.   

 

Anna-tytär jätettiin Helsinkiin töihin. 

Annan varhainen, merkityksellisin elämänjakso (1905 - 1911) sai luvan alkaa. Tässä vaiheessa tarinaa en tämän enempää pysähdy kuvaamaan Annan Helsingin vuosia. Palaan niihin kirjoittamalla itsenäisen tarinan siitä, mitä eväitä Anna sai tulevaisuuttaan varten ajanjaksolta, jota voi kuvata yhteiskunnallisesti erittäin vaikeaksi ja raskaaksi mutta myös kiihkeäksi. 

Avioliittoaan edeltäneet vuodet 1905 - 1911 Anna-neito eli ja teki töitä 1900-luvun alun vanhassa Helsingin Pitäjässä, monikulttuurisessa, laajenevassa suurtilallisten eli kartanoiden maailmassa.

Siellä hän oli myöhempien Sirkka-tyttärensä (1931) muistojen mukaan ollut mm. kartanopalvelijana eri perheissä. Hän oli oppinut ruotsia, ja monia juutalaiseen kulttuuriin kuuluvia tapoja ja ruuanlaittotaitoja. Hänen tarkoituksensa oli ollut jäädä Helsinkiin pysyvästi, mutta niin vain kävi, että pian sen jälkeen, kun hän oli mennyt Rautalammille "katsomaan sairasta isäänsä", hän tapasi Reino Korhosen eikä "päässyt enää mihinkään". Sirkka muistaa, että Anna-äiti olisi pitkään harmitellut Rautalammille jäämistä. "Ei olis pitänyt tulla tänne!" Kerrotaan, että Annan tyttöystävä oli saanut kuulla, kuinka komea merikapteeni olisi Helsingissä jäänyt kaipaamaan "kaunista Annaansa".

Anna kuitenkin meni töihin Suonenjoen Iisvedellä toimivaan Peuran lankarullatehtaaseen. Hänet vihittiin toukokuussa 1911, ja heti kohta juhannuksena 1911 Annan isä Adam Rossi kuoli. Miina-äiti lähti Kalle-pojan ja Elinan kanssa vuorostaan Helsinkiin. Miinan tarkoitus oli lähteä Helsingin kautta Amerikkaan, ja sinne he yksitellen pääsivätkin, mutta vasta noin 10 vuoden Helsingissä oleskelun jälkeen. Mikä Amerikkaan veti? No, vanhin tytär Elisa Rossi oli mennyt etua, ja onnistunut aika hyvin. Elisa lienee pystynyt lähettämään laivalipun kolmelle Rossille kerran vuodessa. Toisaalta äiti-Miina ja lapset Kalle ja Elina - miten he pärjäsivät Helsingissä vuosikausien ajan muuten kuin tekemällä töitä. 

Miinan ja Aatamin lapsuusperheestä vain Anna ja vanhin veljensä Hannes kiinnittyivät  "uusvanhoille" paikoillensa Suomeen. Hannes perusti perheen ja näin syntyivät "Sipoon Rossien" eli Backas- jälkipolvet. Anna palasi Rautalammille ja avioitui samankylän pojan eli Reino Korhosen kanssa. 

Kuvateksi, alla: 

Anna Rossin aviomies, yhteisten lastensa isä Reinhold (Reino) Korhonen (oik.). Vieressä  Reinon velimies Adolf (Tolppi) Korhonen, ja takana poikien isä August ( Riähkä Uaku) Korhonen. Koska Reino kuoli 1929, on tämä kuva otettu juurikin syyskuuta 1929 juhannusta. 

  

August Reinhold (Reino) Korhonen  syntyi Rautalammilla 15.12. 1889, kuoli kotonaan                                                                                                  Rautalammilla (Heinätaival) 39-vuotiaana,                                                                                                  8.9.1929.

Sulo Korhosen muisto omasta Reino-isästä: "Kertoman mukaan isäni oli kivimies, jota nykyään kutsutaan porariksi. Me asuttiin Rautalammin pitäjässä. Kotimme nimi oli Heintaival, siellä oli pienehkö mökki. Isä rakensi kivinavetan, jossa oli myös hevostalli. En muista montako lehmää oli tai pientä karjaa. Hevonen oli kuitenkin hyvä, muistini mukaan.

Isästäni minulla on viimeinen muistikuva sellainen, kun hän istui penkillä ja tyynnytteli Toivo-nimistä poikaa, joka on kolme vuotta minua nuorempi veljeni. Sen jälkeen isä tietenkin joutui sairaalaan, ja lääkäri oli kertonut, että hänellä on maksarevähtymä. Todennäköisesti oli kuitenkin syöpä, jota ei siihen aikaan tunnettu. Tähän hän menehtyi.

 Meiltä lapsilta meni isä, perheen elättäjä. Voi vain kuvitella, millaiselta on tuntunut äidistä, kun jäi seitsemän (7) lasta ja velkainen mökki. Siinä meni hevonen, lehmät tietenkin. Kunta lunasti pilkkahintaan mökin maineen, ja meidät lapset sijoitettiin huutolaisiksi ympäri pitäjää, lukuunottamatta vanhinta poikaa, Rikua, joka kelpasi jo rengiksi.

 

            Leski Anna Korhonen sai kaksoset, heinäkuussa 1931

Reinon kuoleman jälkeen Anna synnytti Rautalammin Kunnalliskodissa kaksoset, Sirkan ja Mikon. Se tapahtui 16.7.1931. Syntyivät Sirkka ja Mikko Rossi - äitinsä mukaan Rosseja.

Tiedetään, että kaksosten isä on ollut Annan appiukko, Reino-vainaan isä, Riähkä-Uaku, August Korhonen. Omissa muisteloissaan Sulo kirjoittaa, kuinka hän isänsä puolelta muistaa isänsä isän, "jota salassa hänen kuulemattaan kutsuttiin Riähkä-Aukuksi, koska hänen oikea nimensä oli August Korhonen, ja hän oli isäni Reino Korhosen isä, siis  minun pappani." 

Riähkä oli syntynyt 1859, ja hän kuoli  Käpyniemen torpassa 78-vuotiaana vuonna 1937. Koska Reinon äiti oli kuollut jo 1900, oli Riähkä mennyt uusiin naimisiin Eriikka (Riikka) Laatikon kanssa 1910. Luonnnollista oli, että Reinon ja Annan lapsille tästä Riikasta ehti tulla mummo. Riikka kuoli vuotta ennen Riähkää eli 1936. 

Sirkka luovutti suoraan synnytyksen jälkeen Mikon pois kasvattilapseksi. Sirkan Anna sai pitää. 

Sirkka sai jäädä äidin luo. Heinäkuussa 1937 heti Riähkän kuoleman jälkeen Anna meni naimisiin Aapeli Pulkkisen kanssa, ja asettui asumaan Uupuneenmäelle kunnan omistamaan vuokramökkiin. Sirkka oli silloin 6-vuotias ja mökissä asuivat myös Aapelin äiti ja koko joukko velipoikia.

Annan ja Aapelin naimisiinmenon aikoihin mökissä vieraili Annan Elisa-sisko Amerikasta.

Anna-mummon ajatuksena oli ollut, että hän luopuisi myös Sirkasta, ja että Elisa veisi hänet mukanaan. Sirkka on muistellut, kuinka hän matkatavarat pakattuna kävelee Liisa-tädin kanssa linja-autoon aloittaakseen pitkän matkan. Samassa Äiti-Anna on kuitenkin itkien rynnännyt autoon ja perunut Liisalle antamat sanat. "Kuka minua täällä hoitaa, jos sinä viet Sirkan?"

1937. Amerikan täti olisi halunnut sisarensa tyttären, Sirkan mukaansa.

Aapeli Pulkkinen kuoli 22.10.1940. Sirkka muistaa kuolinpäivän kuin eilisen, sillä se mullisti Annan ja tyttären elämän. Kun tieto Aapelin kuolemasta tuli julki, haki kunta mökistä lämmitysuunin pois, laittoi siis mökin kylmilleen. Oli lokakuun loppupuoli, ja Sirkan koulunkäynti Liimattalan kansakoulussa kesken. "Häpesin, kun haisin siellä savulle." Koska kotimökissä ei ollut enää uunia, piti keittää ja lämmitellä pihalle kyhätyn nuotion ympärillä.

Perheen parhaaksi Anna kuitenkin pääsi jonkin ajan kuluttua Sääksjärvelle Leivon taloon karjanhoitajaksi; lehmiä oli kolme. Isäntä oli Otto Leivo, yksinäinen mies, jonka talossa oli hyvä olla ja asua. Sirkka kävi kansakoulun 2. luokan Liimattalassa. Koulu oli sama, mitä 20-luvulla syntyneet Sulo ja Toivokin olivat käyneet. 

Samoihin aikoihin kun Annan Aapeli- aviomies kuoli (1940), oli Annan velimies, "Hannes-eno" Helsingissä niin ikään menettänyt vaimonsa.  Amanda Rossi oli kuollut. Niinpä Johannes oli ottanut yhteyttä Savossa asuvaan Anna-siskoonsa, ja pyytänyt tätä luokseen auttamaan. Hanneksen nuorimmat pojat, Eero ja Tuure, olivat 7 ja 11-vuotiaita silloin. Koska Hannes pyysi, Anna lähti "piiaksi veljellensä" - edellisestä Helsingin reissusta olikin kulunut jo aikaa. 

Sirkan muistikuvan mukaan Anna ja hän asuivat enolla vuosina 1941 ja 1942. Kartanon rouva olisi halunnut laittaa Sirkan kouluun, mutta siitä ei tullut mitään. "Minulta jäi yksi vuosi väliin, sanoi Sirkka. Koulu olisi ollut ruotsinkielinen. 

Mökki jossa Hannes ja Anna lapsineen Helsingissä asuivat, oli kahden perheen käytössä ollut ns. muonamiestalo. Sirkka muistele, että sittemmin Annan ja Hanneksen välille syntyi erimielisyyksiä ilmeisesti huushollin pidosta. 

Niinpä Anna palasi Savoon. Hän lähti 1943, pääsi takaisin töihin Otto Leivolle ja lähetti 12-vuotiaan Sirkan Kerttu-tyttärensä tykö Haukiputaalle. 

Anna Pulkkinen ja tyttärensä Sirkka Rossi

Anna-mummon tytär, Aada Kerttu, eli Kerttu Korhonen, s. 17.3.1917 Suonenjoella, kuoli 30.1.1952 Haukiputaalla.Toimi SOK-osuuskaupan kauppa-apulaisena Martinniemessä. Kertun (ja maalarimiehensä Ahti Näpän) hauta on Haukiputaalla. Tämä on se Kerttu, jonka tykö äitinsä Anna lähetti Sirkka-tyttären (rippikouluun 1946 - ) siihen aikaan, kun Kerttu kahden tyttären äitinä kävi töissä Martinniemen kaupassa, ja sai kaksi tytärtä, 1946 Eiran ja 1949 Katin.  

Anna Rossi, Etelänmummo  Rautalammilta, avasi silmäni ja sydämeni valokuville.  

Mummon perinne elää, mummo ei.  Hän jätti muistonsa valokuvina.

Kirjoitin ensiversion Anna-mummon  (Anna Rossi, 1890 - 1976) elämästä jo 2011. Se oli aikaa, jolloin aloittelin sukujeni ihmisiin tutustumista. Ensimmäisen tarinani aineksina käytin vain omia ja lähisukulaisteni muistoja. 

Näin.

Annan lahjaksi saatu elämä oli työntekoa, isoihin ratkaisuihin tyytymistä, luopumista ja köyhyyttä. Hän saavutti korkeaan 86 vuoden iän eli säilytti pitkään hyvän terveytensä. Muistan hänen tanssineen 80-vuotisjuhlissan Toivo-poikansa luona Riihimäellä. Anna-mummo osasi laulaa heleällä äänellään, hänen käsialansa oli kaunista, hän oli pienikokoinen, lempeä, myönteinen ja kiltti ihminen.

"Mummo ei koskaan käynyt Lapissa, minne hänen Sulo-poikansa oli 50-luvulla päätynyt ja perheen perustanut. Sulo-isäni sen sijaan käytti meitä lapsia Anna-mummon luona kesälomamatkoilla, joita teimme 1960-luvun "lättähattujunilla" Torniosta Suonenjoelle; myöhemmin 70-luvulla menimme "etelään" isäni Toyota Corollalla.

Vaikka Anna-mummo ei minulle Sulon tyttärenä juurikaan muistellut omaa elämäänsä, ei muistellut eikä muistuttanut, olen yhä edelleen kiitollinen hänen mielenkiintoisesta valokuva-albumista. Jo lapsena totuin kotona valokuvaavaan Vieno-äitiin, mutta että Mummolla oli tallessa paljon kuvia elämästään ja ennen kaikkea omasta perheestään, esimerkiksi Amerikkaan muuttaneista siskoistaan ja velimiehestä!  

Hän oli hyvin kiinnostunut valokuvista, ja muistan hänen ostaneen minullekin oman albumin. Hänen albuminsa kannen takana lukee lause: "Kun kirjat hukkuu, niin kannet jää, ja kansissa säilyy muistot nää."

Ano Kauppinen. Koko elämä on palvelua. Kirja "Ystävien toivomuksesta".

Terve, kaikille lukijoilleni, myös teille, joilla on muistoja Anosta! 

Minä olen kolarilaissyntyinen, Sieppijärven mummojen kolminkertaisesti siunaama (1956) Kata. Olen käynyt Anon rippikoulun Kolarin kunnallisen keskikoulun penkissä. Ensimmäisen ehtoollisen olen kokenut Sieppijärven kirkossa, enkä ollut ainoa rippilapsi, päinvastoin. Vuosi oli 1971. Rippikuvassa kävimme Maarit-serkkuni kanssa Pellossa. Itse olen viralliseen rippikuvaukseen halunnut mennä, sillä olin Suonenjoella asuneen "savolaismummoni" vanhassa valokuva-albumissa nähnyt (60-luvulla) jopa isästäni (s. 1923) otetun rippikuvan (Rautalammin kirkko). 

Ano Kauppisen kirja on upea.   

Olen perinyt kirjan Vieno-äidiltäni, joka puolestaan oli saanut tämän joululahjaksi (2001) kummitädiltäni eli Helliriika-sisareltaan omistuskirjoituksella: "Sivulla 30, Kertomus Isän uskoontulosta".

Kun vuosi sitten muutin Sieppijärveltä pois, jäi suuri osa kotikirjastoni kirjoista odottamaan "siivoustani". Yhden kirjahyllyn verran sain otettua mukaan Iihin. Kun nyt sitten huomasin, että yhdessä "lähisomessa" kolarilaiset (ja sieltä pois muuttaneetkin) muistelivat Anoa, päätin minäkin kunnioittaa rovasti Ano Kauppisen muistoa. Tunnen suurta kiitollisuutta, että hän jaksoi kirjoittaa ystäviensä toivomuksesta muistot talteen. 

Nimenomaan Anon kirja - "Koko elämä on palvelua" - 

rohkaisee kirjoittamaan; minullakin on vielä muutama ihminen, joka toivoo, että kirjoittaisin...

Anon tarinat ovat loistavia! Varmemmaksi vakuudeksi julkaisen blogissani niistä kaksi.

                

KIRKKOHERRA HETI SAIRAALAAN

Lapissa keskikesällä on aurinko vielä melko korkealla kello 22:n aikaan. Siihen aikaan iltaisin alkavat tammukat puroissa liikehtiä. Se tietävät urheilukalastajat. Ja jos ilta on oikein kalanhajuinen, herää kyllä halu lähteä onkimaan.

Tällainen herttainen ilta houkutteli erään kerran suntion ja minut kalaan, ja kello oli 22. Päivän työt oli tehty. Esteitä ei ollut. Emme menneet Kuerjoelle, jolla tavallisesti kalastelimme. Menimme 40 km ja tulimme eräälle toiselle joelle. Johan oli hymyilevät maisemat! Voisiko olla enää enempää!

Paljon enemmän sain tänä iltana kokea. Kerkesin hätäisesti ottaa onkeni auton peräkopista, kun taksi ajoi auton vierelle ja sanoi: "Kirkkoherra heti sairaalaan!" Siihen jäivät suntio ja onget. Ajoin kotiin, otin ehtoollisvälineet ja kiiruhdin sairaalaan. Sairaalan käytävällä oli joukko ihmisiä. He olivat sisaruksia, heitä oli kai yksitoista. Näiden isä oli sairaalassa potilaana.

Hän tarvitsi tänä iltana pappia. Menin hänen luokseen. Hän oli yli 70-vuotias Eino, ja oli hänelle tullut tarve selittää asiat ajassa iäisyyttä varten. Päätin olla vain pappi kuolemaa tekevän ihmisen luona, mutta rautaa en kyllä ollut. Meidän kahdenkeskinen keskustelu kaikkine toimenpiteineen sujui vielä normaalisti. Kun tämä oli selvitetty, kutsuttiin sisään kaikki lapset. Vanhimmasta nuorimpaan isä kietoi kätensä heidän kaulaansa ja pyysi jokaiselta anteeksi. Hillitysti siinä kaikki liikuttuivat kyyneliin. Niin tein minäkin. Paljon helpompaa on itkeä ilosta kuin surusta. Sitten seurasi Herran Pyhä ehtoollinen. Tämän lempeän illan viimeinen hetki oli meitä kaikkia siunaava. Tämä isä eli vielä kaksi viikkoa ja tapasin häntä tänäkin aikana sairaalassa.

Kello 24 ajoin takaisin kalamaisemille, otin onkeni autooni ja ajoin suntion klanssa kotiin. Tämä kalamatka kannatti tehdä, vaikka en onkeani kertaakaan jokeen viskannut.

... Kolarin kirkkoherrana vuosikymmenien ajan (1949-1974) toimineen Ano Kauppisen sanat:

"Vuosi sitten ystävät jättivät syntymäpäivälahjaksi (9.11.) tämän kirjan tyhjänä toivomuksella, että kirja olisi vuoden kuluttua täysi. Kaikki nämä kertomukset ovat nyt täyttäneet ystävien toivomuksen. " 

MERKILLINEN UNI

Kevättulvat Lapin suurissa joissa ovat näkemisen arvoiset. Kun tulvat ovat parhaimmillaan, valvovat ihmiset jokitörmillä öisinkin. Jäitten mukana seilaa tukkeja, jotka kovan paineen alla katkeavat kuin tulitikut. Kun sitten jäät patoutuvat johonkin suvantoon, "suuttuu" yläpuolella oleva koski ja niin vesimassat jäineen saattavat puhkaista parhaassa tapauksessa itselleen uuden uoman. Nykyisin pyritään tällaiset vahingot estämään räjäyttämällä jääpadot.

Eräänä sunnuntaina palatessani kirkkomatkalta linja-autolla jouduin istumaan tuntemattoman "Lapin hullun" viereen. Hän oli suunnitellut matkansa jäiden lähdön aikaan ja siinä myös onnistunut, sillä tulvat olivat Tornionjoessa ja sen lisäjoissa korkeimmillaan. 

Hän oli helsinkiläinen ja puhui paremmin ruotsia kuin suomea. Hän kertoi menevänsä nyt viidettäkymmenettä kertaa mökilleen; oli tosi "Lapin hullu", oli kuin Lapin humalassa, vaikka ei varmaankaan alkoholista. Nyt hän kertoi menevänsä mökilleen tulvaa juhlimaan. 

Kun erosimme, esittäydyimme. Hänen nimensä oli Stenfors. Kun kuulin hänen nimensä, tiesin kyllä, kuka hän  oli. En kyllä ollut koskaan häntä  tavannut, mutta sitä enemmän olin kuullut hänestä. Erotessamme hän teki kaikkensa, että seuraavana päivänä, maanantaina, tapaisimme hänen mökillään. Lupasin.

Mutta maanantaina tuli ikävä viesti Äkäslompolosta. Sinne päästyään hän laittoi kanoottinsa kuntoon ja pani siihen tarvittavat välineet valokuvauskoneita myöten ja lähti sitten tulvivaan Äkäsjokeen. Voin kuvitella eilisen tapaamisen johdosta hänen riemunsa. 

Tältä kanoottimatkaltaan hän ei palannut. Miestä etsittiin maanantaina, mutta tuloksetta. Etsintää johti poliisikonstaapeli Ossian Bergman. Hän palasi tyhjin toimin ja meni lepäilemään appivanhempiensa luokse Äkäsjokisuulle ja yöpyi siellä. 

Appiukko Sylvester Joensuu neuvoi vävylleen tarkalleen paikan, mistä Stenforsin ruumis löytyy. Hän oli nähnyt yöllä unen, jonka mukaan ruumis löytyy joen rannasta, noin kymmenen kilometriä Äkäslompolosta, ladon läheltä. Vävypoika lähti heti tuohon paikkaan, ja siinähän Stenfors oli alaruumis vedessä, yläruumis maalla. Valokuvauskone oli viskattu siihen niitylle.

Hän - Stenfors - oli tosi Lapin lumoissa ollut vuosikymmeniä. Äkäslompololaiset olivat järjestäneet hänelle 50-vuotisjuhlankin, ja näissä juhlissa lahjoittaneet hänelle komean lappalaispuvun vöineen, neljäntuulen lakkeineen ym. Jotakin hohtoa näin siinä, että hän sai iltahuutonsa Äkäslompolon maastossa, jota hän rakasti.

Miten suunnattomasti Lydia surikaan isänsä kuolemaa! Voiko muistoja kielentää?

Kirjoista haen tukea "hyvän mielen syntymiseen".

Haluan siis ymmärtää tuntevan minäni surutyötä. Mietin sanoittamisen tai kielentämisen tärkeyttä vs. vaikeutta. Elämääni ohjannee se myönteisyys, joka kiteytyy runossa "Kaikki on kaunista minulle / tämän ilman kannen alla..."

Niinpä tämä postaus (21.1.2023) jatkaa sarjaa Synnymme aikaan ja paikkaan: 

Hei, Iskä!  (30.12.2022):

Puhuminen on toisinaan niin kovin vaikeaa. Etenkin jos haluaisi sanoa jotakin itselle niin tärkeää muttei sitten uskallakaan, tai ei osaa tai tunteet estävät. Toisten kesken koetut tunteet kun ovat meitä ihmisiä sitovia tai loitontavia kokemuksia. 

Teos: Amerikan maa. Sitruuna Kustannus Oy, 2022.

Kirjailija: Jeanine Cummons. Englanninkielinen alkuteos American Dirt. 2020.

Suomentanut: Elina Salonen

2. Miten suunnattomasti Lydia surikaan isänsä kuolemaa! Mutta - voiko muistoja kielentää?

Sivu 115 - 116

Rakennus on Biblioteca Miguel Lerdo de Tejada. Sen kirjavalikoima on painottunut talousaiheisiin, mutta paikka on niin äärettömän kaunis, että Lydia kävi siellä tiuhaan opiskellessaan yliopistossa kirjallisuutta ja englantia. Siellä hän myös tapasi Sebastianin. He luulivat toisiaan aluksi taloustieteen opiskelijoiksi. Suhteensa edetessä he kehittivät sisäpiirivitsin, että kumpikin oli etsinyt kovapalkkaista puolisoa mutta päätynytkin yksiin tyhjätaskun kanssa. 

Lukuun ottamatta takaseinällä olevaa tietokoneiden riviä kirjaston sala principal on juuri sellainen kuin Lydia muisti. Katto on korkealla kuin katedraalissa, valtava tila kylpee ylhäältä tulevassa luonnonvalossa ja seinät ovat yltä päältä Vladyn värikylläisten muraalien peitossa. Sebastian sanoi kerran, ettei Lydia suoriutuisi kokeistaan, jos jatkaisi opiskeluaan täällä - tämä haaskasi niin paljon aikaa seinien tuijotteluun. Lydia on pitkään haaveillut näyttävänsä tämän uskomattoman paikan (pojalleen) Lucalle ja kertovansa siihen liittyvät tarinat, mutta hän ei ole koskaan kuvitellut sen tapahtuvan tällä tavalla, heidän paetessaan raadollisesti päättynyttä entistä elämäänsä. 

Hän ei kykene kielentämään muistojaan. Sitä miten Sebastian salakuljetti hänelle kiellettyjä välipaloja hänen lukiessaan lopputenttiin. Miten Sebastian kerran nauratti häntä niin, että kirjastonhoitaja käski heidän poistua. Miten Sebastian röhnötti tuossa syvennyksessä ja kahlasi tuskissaan El laberinto de la soledad -kirjaa vain siksi, että se oli ollut Lydian isän suosikki; Sebastian halusi oppia tuntemaan miehen tämän lempiasioiden kautta.

Miten suunnattomasti Lydia surikaan isänsä kuolemaa! Häntä hirvittää ajatella, kuinka paljon menetys muutti häntä nuorena. Nyt hän on menettänyt kuusitoista muuta ihmistä. Hän on repaleinen kuin pala pitsiä, täynnä aukkoja. Ties kuinka paljon (poika) Luca vuorostaan muuttuisi isänsä menetyksen seurauksena. Heidän olisi pidettävä hautajaisseremonia heti kun pääsisivät turvaan. Luca tarvitsee rituaalia, jotta pystyisi käsittelemään suruaan.

Amerikan maa on tarina pakomatkasta.Voiko aihe ajankohtaisempi olla? Ajankohtaisuus ei kuitenkaan  tee tästä kirjasta klassikkoa. Sen sijaan Marylandissa kasvaneen mutta espanjalaistaustaisen kirjailijan mestarilliseksi kiitetty teos elää ihmisen (esimerkiksi Lydian) oikeista valinnoista.   

Kirjailija Cummins (s. 1974) on  syntynyt Espanjassa. Hänelle Amerikan maa ei ole  "se ensimmäinen". Sen sijaan esikoiskirjans on  A Rip in Heaven (2004), ja se perustuu Cumminsin oman suvun traagisiin tapahtumiin. 

Kiitos Elina Saloselle käännöksestä! Eläköön suomen kieli!