Hiihtohistoria sytyttää. Sivakkasepät ja sattapaikka osa suomalaista kansankulttuuria.

Näkökulmateksti: luokanopettaja (eläkk.) Katariina Korhonen, kirjabloggaaja, tietokirjoittaja.

Loimaan hiihtohistoriallinen seminaari, 18.3.2022
PAIKKA: Maatalousmuseo Sarka, Loimaa.
JÄRJESTÄJÄT: Jouko Pukki, Timo Siukonen ja Kalle Virtapohja.

 

Mitä "hiihtohistoriasta" sytykkeensä saanut  kohtaaminen käynnisti yhdessä harrastajassa  

 

Ihmisten väliset kohtaamiset parhaimmillaan käynnistävät ja luovat uutta. Itselleni kohtaamisista on tullut syy ja seuraus – kuitenkin niin, että vastavuoroinen intuitio ja hyväksyntä tunteina ratkaisevat oman ”heittäytymiseni” ja reaktioni puheena oleviin aiheisiin.

Timo Siukonen julkaisi kirjansa Puusuksia Suomesta jo 2016. Sain tämän upean kirjan omistuskirjoituksella varustettuna lahjaksi Jouko Pukilta (20.10.2016). Tietokirjailija Siukonen puhuttelee lukijoitaan kirjansa alkusanoissa kiittämällä lämpimästi nimeltä mainitsemiaan (hieno ele) yhteistyökumppaneitaan, jotka erityisen paljon olivat tehneet Timolle töitä koko hänen kirjaprojektinsa ajan. Yksi kirjoittajan kiittämiä kumppaneita on Jouko Pukki; sama Jouko, jonka ihmisläheisissä ja uuden oppimiseen pyrkivissä projekteissa olen ollut mukana kauan – laskutavasta riippuen enemmän ja vähemmän.

Kiitänkin näin aluksi erityisesti Jouko Pukkia muiden muassa saamastani seminaarikutsusta (yllä). Jouko on jo yli 30 vuoden ajan toiminut vaikuttajaverkostoni peruskalliona. Joukon ansiota on, että olen päässyt tutustumaan Timo Siukosen kirjoittaja- ja tutkimustyöhön. Joukon innostamana olen osallistunut Turun kirjamessuille, ja siellä päässyt kuuntelemaan Kalle Virtapohjaa. Ja niin edelleen.

On myös Joukoa kiittäminen siitä, että seminaarin loppuraportti ”kaipasi näkökulmaani”. Oli suuri ilo istua ”kirjoittavana toimittajana” seminaarissanne! Kaiken minkä nyt kirjoitan, tarkoitan lukuelämykseksi ja kokemusperäiseksi tunnelmapalaksi siitä, mitä seminaarinne minussa käynnisti. Tarkoitan tekstini juuri Sinulle – lukemisesta ja kirjoista kiinnostunut hiihtourheilun ja historian harrastaja! Harrastuksemme yhdistäkööt ajatuksiamme! 

1.

Unohdetut suksisepät ja suksitehtaat. Tietokirjailija Timo Siukosen kirja kantaa.

 

”Minä unohdan ja minut unohdetaan.”

”Mitä vielä!”

 ”Elämäkö on tässä ja nyt?”

 ”On. Ja elämä kantaa.”

 

Seminaarissa esiintynyt Timo Siukonen puolestaan on kirjoittanut kirjansa alkuun näin:

Tähän kirjaan kootut tiedot olen kerännyt matkustamalla alkulähteille. Koska ensisijaisia haastateltavia ei ole elossa, minun on pitänyt luottaa asiakirjoihin ja toissijaisiin lähteisiin. Olen kiitollinen suomalaiselle järjestelmälle, joka periaatetasolla säilyttää kaiken tarpeellisen. Kymmenet arkistot, museot, kirjastot, kyläseurat, sukuseurat ja yksityishenkilöt ovat auttaneet minua kärsivällisyyden äärirajoille asti.

 Mitä seurasi Timo Siukosen seminaariesityksestä?  Innostuksen sai aikaan, ja aika Siukosen lähdeluettelon ja omien vanhojen kirjojeni vertaamiseen löytyi paluumatkan jälkeen kotona Sieppijärvellä. 

Ajatella, matkustamalla on saanut myös tietokirjailija Siukonen selville unohdettujen suksiseppien ja suksitehtaiden nimet ja kaikki muut.

Innostuin siis tutkimaan tarkemmin lähdeluetteloa liitetiedostoineen. Tekstin antaman vihjeen perusteella tarkistin, mitä Toivo Vuorelan kansatieteellistä teosta Puusuksi-kirjan tekijä on käyttänyt. Heti kohta menin omalle kirjahyllylleni löytääkseni sieltä Vuorelan teoksen, Suomalainen kansankulttuuri.

Mutta löysin myös toisen, Pukin Joukolta saamani Vuorelan Kansanperinteen sanakirjan. Totesin sanakirjan vastaavan huutoonsa, sillä Vuorela sanoo: ”Tämän sanakirjan tarkoituksena on pyrkiä selittämään sellaisia sanoja, joiden ymmärtäminen auttaa saamaan käsitystä myös taannoisen kansankulttuurimme laadusta.”  Hienoa, hiihto on taatusti aina ollut osa kansankulttuuriamme!

Jäinkin selailemaan perinteestämme kertovia sanoja ja miettimään niiden merkityksiä, esimerkiksi suksi ja Peräpohjolaan viittaava sana sattapaikka. Vuorelan mukaan sattapaikka on tarkoittanut paikkaa, johon on kokoontunut paljon väkeä. Se on hauska määritelmä, itselleni uutta tietoa. Kotikyläni Sieppijärven yksi vanhoista suvuista on käyttänyt ja edelleen käyttää sukunimeä, Satta. Kotikirjastostani löytyy myös lastenkirja 50-luvulta, Sata Sattaa.

Siukosen teoksen yksi liitekartoista (s. 325) näyttää selville saatujen suksiseppien lukumäärän eri maakunnissa. Perinnesanoja käyttäen voisin kirjata Siukosen karttaan merkitsemän tiedon seuraavasti:

Sivakkaseppien suurin sattapaikka on ollut Kainuu (156 kpl).  2. Sivakkaseppien pienin sattapaikka on ollut Satakunta (5 kpl).

  

2.

Inspiroiduin lisäämään uutta hiihtotietoa Sieppijärven Sisun tekeillä olevaan historiikkiini.   

 

Uutta hiihtoseuratyön kansallisiin tuloksiin liittyvää tietoa löysin aineistoista, joita löytyi seminaarin päätteeksi vieraille jaetusta ”palkintolaukusta”.  

Ali Koskimaan toimittama Hiihtäjä1965, numero 1 (Suomen Hiihtoliiton taitomerkkiluettelo 1965) esittelee vuoden 1964 hiihtoseurat luokittain. Naapurikuntani Pellon Ponsi ylettyi Hiihtäjän mukaan tuolloin peräti suurmestariluokalle, sillä Eero Mäntyranta sai arvon 1964.

Kotikylälleni Sieppijärvelle oli perustettu urheiluseura heti Evakon jälkeen (Lapin sota) 1945. Lapissa jälleenrakennusajan työt talkoineen hyvitettiin tanssimalla ja urheilemalla, talvisin hiihtämällä. Lopulta koko Suomi hiihti seuratasolla viimeistään 1960-luvulta alkaen.

Suomen Hiihtoliiton Hiihtäjä1965 -julkaisun mukaan Sieppijärven Sisu mieskilpahiihtäjineen (Jauhojärvi, Reijo; Lämsä, Aukusti; Lämsä, Timo; Saari, Paavo ja Vaattovaara, Pentti) saivat paikan hiihdon I (ensimmäiseen) luokkaan. Samana vuonna seuraluokituksen II-luokkaan ylsivät Sieppijärven Sisun miehet Gullsten, Pekka; Koivumaa, Aimo; Mikkola, Timo; Nikumaa, Ahti; Nikumaa, Aulis; Peteri, Timo; Petäjäniemi, Arvi; Sirkka, Pauli; Vaattovaara, Eero ja Vaattovaara Matti.  

Rautalammilla syntynyt isäni Sulo Korhonen (s. 1923) asettui sodankäyneenä rintamamiehenä sattumalta Tornionjokivarren Sieppijärvelle kohdattuaan 50-luvun puolivälissä urheiluseura Kolarin Kontion tansseissa täällä asuvan naisen. Minä synnyin heidän esikoistytökseen, joka aloitin kansakouluni 1963. Tuohon aikaan Sulo Korhonen oli jo aloittanut Sieppijärven Sisun riveissä kilpahiihtämisen ikämiesten sarjassa – leimautuen kummajaiseksi vain Länsi-Pohjan piirin nuorimpien kilpahiihtäjien silmissä.

Hiihtäjä 1965 -seuraluokittelussa Sieppijärven Sisu sai kuitenkin kolmanteenkin luokkaan edustuksen, sillä Filppa, Kari; Järvirova, Markku; Korhonen Sulo ja Tiensuu, Voitto hiihtivät em. luokitukseen tarvittavat pisteet seuralleen.

Opin hiihtämään isäni ohjauksessa. Sulo hiihti itse ostamillaan Järvisen kilpasuksilla ja voiteli luonnollisesti itse suksensa. Kun me lapset kasvoimme kilpahiihtäjiksi, isä-Sulosta tuli lasten voitelumestari. Muistan isän ääneen lausuman huudahduksen: ”Kyllähän Pojan sukset voidellaan”! Jo 60-luvun lopulla Sieppijärven Sisussa hiihtävien lasten lukumäärä oli kasvanut nopeasti. Niinpä niitäkin lapsia pyrki hiihtämään, joilla ei ollut ns. omaa huoltajaa voitelemaan suksia. Kilpahiihtäviin lapsiin ei vielä tuohon aikaan suhtauduttu arvostavasti. Tämän muistikuvani mukaan Korhosen Sulo voiteli senkin Pojan sukset, joitten pohjia kukaan muu ”ei ehtinyt” liukkaiksi tai pitäviksi huoltamaan.

 

Hiihtäjä-Sulon tyttärenä en muista, milloin sain ja minkälaiset olivat ensimmäiset sukseni – ja hiihtokengät. Tuohon aikaan Kolarin(kin) kunta avusti jakamalla kenkäavustushakemuksiin oikeuttavia lomakkeita kaikille – tosin vain harvat ja valitut perheet sittemmin saivat lapsilleen kunnalta kengät, mahdollisesti jopa monot. 

 

3.

Inspiroiduin vertaamaan Juuso Waldenin urheiluohjelmaa Sieppijärven Sisun Antti Iivarin vastaavaan.

 

Kalle Virtapohja piti Loimaan seminaarissa esitelmän Juuso Waldenista; urheilumiehestä, jonka sanotaan olleen Suomen viimeinen tehtaanpatruuna – ja Yhtyneitten Paperitehtaiden ympärille luomansa urheiluimperiumin johtaja. 

Vuorineuvos Walden oli syntynyt Pietarissa (1907 – 1972). Hänestä kasvoi patruuna, joka itse perusti muiden muassa Valkeakosken Hakan (1934), ja jalkapallon Suomen cupin. Hiihtäjistä tunnetuin lienee ollut Paperitehtaan talliin kuulunut Veikko Hakulinen, jonka oma urheilutyöhön sitoutuminen oli sitä luokkaa, että hänestä tuli ”monien lajien Suomen mestari”.  

Kaiken kaikkiaan Walden ja Yhtyneiden Paperitehtaiden paikalliset urheiluohjelmat toimivat tavalla, joka mahdollisti urheilijan ammattimaisen harjoittelun; Walden maksoi ”omille” urheilijoille kuukausipalkkaa – ja heitä lienee ollut muitakin kuin huipulle hiihtäneet tähdet.

 Paikallisuus urheiluhistorian yhteydessä haastaa käsitteenä, sillä pieni tuskin koskaan on historiankirjoitukselle merkinnyt niin paljon kuin suuri.

Paikkakunnan suuret Persoonat eli arvovaltaisen aseman saavuttaneet, omissa hankkeissaan hyvinkin onnistuneet liikemiehet, ovat kautta historian ansioituneet myös näkyvyydessä.

Näkyvyys, nykykielellä julkisuus, on aina merkinnyt olemassaolon energiaa. Tärkeä osa suomalaisen hiihdon historiaa ovat lopulta nimeltä unohdetut harrastajat - ja nimeltä muistetut ne kilpahiihtäjät, joiden on onnistunut voittaa jotakin arkielämää suurempaa. Näiden urheilijoiden läpimurto on merkinnyt voittoa myös paikkakunnalle ja paikkakunnan urheilujohtajalle.

 Toisaalta juuri (nimeltä) unohdetut urheilijat ovat hiihtohistoriaa kirjoitettaessa tärkeässä roolissa, sillä tutkija, joka haluaa tehdä unohdettuja, entisiä paikkakunnan tähtiä näkyviksi, tietää, mitä tekee. Hän osaa tehdä oikeita kysymyksiä. Näin saadaan hiihdon merkitystä tai arvostusta arvioitua kenties yllättävän uudesta näkökulmasta.

Ihminen on paikkasidonnainen kulttuurieläin. Siksi suhteemme hiihtoon saa alkunsa kotoa.

Tietokirjoittajana minun ”oma paikallinen hiihtoseurani” on aina ollut Sieppijärven Sisu. Urheiluseuran hiihtotoiminnasta alusta alkaen vastasi omalla nimellään liikemies Antti Iivari. Seuran alkukymmenet olivat nuorten miesten kilpahiihtäjiksi ohjaamisen aikaa. Antti Iivari teki seurastaan kilpailukykyisen.

 

Suomen ”hiihtoniilot” muistavat Sieppijärven Sisun

 

Sieppijärven Sisusta tuli yksi Suomen tunnetuista hiihtoseuroista. Tästä tuli totta viimeistään 1960-luvulla. Kunnia ja kiitos on yksimielisesti jätetty Antti Iivarin muistolle.

 

Kolarin Nuottavaarassa syntynyt Vesa Hiltunen on muistellut Sieppijärven Sisun alkuvuosia ja seuran hahmoa, Iivarin Anttia. (Ote kyläkirjasta alla)

”Iivarin Antti oli liikemies, kävi metsänostomatkoillaan syrjäkylissä. Hän puhutteli meitä poikasia asiallisesti, kyseli kuulumisia ja kehui meidän hiihtolahjoja.  – Tulkaa pyhänä Sisun hihtoihin, sarjoja on kaiken ikäisille. Jos tulette lauantaina, saatte yöpyä koululla. Kaisu, minun vaimo, on opettaja.

Lauantaina heti koulun jälkeen lähtivät Ungan Matti (13 v.) ja velipoika-Mikko (11 v.) suksilla Sieppijärveä kohti, jonne oli matkaa 30 kilometriä. Pasmajärveltä tulivat mukaan Mäki Erkki, Pasman Usko ja ”Linnean Aatos”. Antti ja Kaisu järjestivät pojille majoituksen koululta.

 

Pyhänä pojat osallistuivat kilpailuihin hyvällä menestyksellä, ja heti palkintojen jaon jälkeen lähtivät hiihtäen kotia kohti 30 kilometrin taipaleelle. Mikko voitti sarjansa, ja Matti tuli neljänneksi. Pohjolan Sanomissa oli sitten tulokset. Se oli suuri arvonnousu pojille.

Antti tuki ja kannusti monin eri tavoin meitä nuoria, köyhiä poikia, jotka tulimme kuin apinat viidakosta ihmisten ilmoille. Hiihtovarusteita sai halvalla ja pitemmille kilpailumatkoille hän varusti ruokaa mukaan.” (Routalattiat. Aki Ollikainen. 2005)

 

Sieppijärven Sisun 40-vuotisjuhlassa (1985) esitetty näytelmä vanhasta talkoohengestä jäi juhlayleisön mieliin.

Sisun kuva-albumi: https://goo.gl/photos/3zN4wDGT6bgNCVRs5

4.

Hiihtohistoriaan pätee historian kokemisen lainalaisuus: historia löytyy (jos on löytyäkseen) itsestämme!

 

Tarja Mäkipunto-Ristanen, Kati Uusitalo, Kati Lehtonen, Olli Nepponen, Heikki Ikola (videoyhteys) ja Matti Hintikka (videotervehdys) esittivät seminaarissa kommenttinsa yhteisestä aiheesta. Antoisia olivat nämäkin ”kohtaamiset”, ja jokaisesta puheenvuorosta löysin tarttumapintaa omaan ajatteluuni ja omiin historiakokemuksiini. Sain myös rohkaisevaa tukea toiveelleni, että oppisin entistä rohkeammin luottamaan omaan näkemykseeni myös siinä tilanteessa, kun on puhumisen aika.

 

Olli Nepposen mainio Paavo Talvelaan liittyvä lausahdus (Joka mies talvella suksille!) ja Tahko Pihkalan iskulause (Suksissa Suomen turva!) veivät ajatukseni suksien sotilaskäyttöön ja tuolloin 20-vuotisen isäni rintama-aikaan.  Kirjoitin lauseet itselleni muistoksi.

 

Tätä nykyä voin aivan nätisti myöntää, että oman hiihtohistoriani olen itsestäni löytänyt. Välineitäni tähän löytämisen iloon ovat olleet tiedonnälkä, uuden oppimisen halu, tunteisiin tutustuminen, lukemattomat vastavuoroiset kohtaamiset kotona ja maailmalla sekä kriittinen ajattelu. Oma hiihtoharrastus on vuosikymmenten kuluessa muuttunut ulkona liikkumisen iloksi. Seuraavaksi sanoitan perustan hiihtoarvostukselleni.

 

Niin, ensin minua suksille ja suksilla ohjasi oma isäni hankkimalla kunnolliset välineet ja tekemällä ladut ja voitelemalla sukset ja hiihtämällä itse (auttoi selkäkipuun). Seuraavaksi menimme isän kanssa aamun postiautolla Pellon Orajärvelle hiihtokilpailuihin, mutta matkustaminen vaati veronsa – ei jäänyt mukavia muistoja. Noin 15-vuotiaana hiihdin ensimmäisissä Ylläksen kisoissa: käsiä ei palellut, aurinkolasit sain palkinnoksi, jäi iloiset muistot itseni yllättämisestä. 15-16 -vuotiaana tunsin hankkineeni hyvän minäkuvan itsestäni kilpahiihtäjänä.

Muutin ensimmäisenä lukiovuotenani naapuripitäjän kouluun, asuin alivuokralaistalossa arkipäivät ja viikonloput kotona. Enää minun ”ei tarvinnut” hiihtää, koska mikään ei isäni mielestä saisi häiritä koulunkäyntiä. Sain valita koulun hiihtämisen tilalle. Muutaman vuoden päästä Kajaanin opettajankoulutuslaitoksella ”pääsin” taas hiihtämään (ja voimistelemaan), sillä erikoistuin liikunnan opettamiseen – mutta myös historian ja suullisen esiintymistaidon.

 Naimisiin mentyäni toimin opettajana muutaman vuoden Kärkölässä, kunnes koti-ikävä palautti (1983) meidät Sieppijärvelle, minun kotikylääni. Silloin luulottelin, että oma kyläyhteisöni tarvitsee kotiin palaavaa, ”kiitollisuudenvelkaista” Vienontytärtä.  Jossakin vaiheessa toiminkin esimerkiksi Sieppijärven Sisun sihteerinä, mutta pian ”poltin sillat” seurajohtajiin kirjoittamalla kriittisen kolumnin paikalliseen sanomalehteen; olin tuolloin Lapin Kansan paikalliskirjeenvaihtaja…

 Vanhimmasta tyttärestäni tuli Sieppijärven Sisun kilpahiihtäjä, joka Ilomantsissa voitti nuorten SM-kultaa. Jääkiekko puolestaan vei perheeni kolme poikaa.

Tyttäreni aloitti lukion Ounasvaaran urheilulukiossa, mutta valmentajansa tuella siirtyivät sittemmin Vuokatin urheilulukioon. Lukion jälkeen hän äitinsä tapaan opiskeli Kajaanissa. Viimeinen hiihdon SM-mestaruus tuli 22-vuotiaana, jonka jälkeen hän lopetti. Tyttäreni kohdalla olen elänyt todeksi sen surun, joka liian aikaiseen lopettamispäätökseen voi liittyä. Hänen kohdallaan selkäleikkauksesta tuli kynnyskysymys; selkä ei enää todellakaan kestänyt vaadittavaa kovaa harjoittelua eikä kilpailutilanteita. Liikuntaan ja terveystietoon ja varhaiskasvatukseen erikoistunut hiihtäjätyttäreni on kasvanut kolmen lapsen täysipainoiseksi äidiksi ja erityisen aktiiviseksi liikkujaksi – ja lasten liikuttajaksi.  

 Yksilöimättä kriittisyyttäni tämän tarkemmin haluan vielä korostaa tunteiden täyttämää suhdettani hiihtoon. Ihmisenä olen ratkaisukeskeinen mutta en tavalla, johon (minuakin) yritettiin ohjata silloin, kun olin ns. nuori päättäjä. Silloin faktat ja tunteet piti pitää tiukasti erillään. Tätä nykyä tunnen vastuuni, kun sanon ratkaisukeskeisyyteni nojaavan tunteisiin, sillä uuden oppimista ei voi tapahtua ilman tunteiden heräämistä. Tästä syystä olen tietoisesti tehnyt paljon töitä selittääkseni itselleni, miksi kilpaurheilu kulttuuriympäristönä, maailmankuvana yhä edelleen arveluttaa!  

 Minä lienen siis hiihtänyt aina itseni takia, en edes isäni painostuksesta. Olen opettajana kannustanut koulujenvälisissä kisoissa kaikkia oppilaitani – paitsi omaa tytärtäni. Ymmärsin ja tajusin aivan liian myöhään, kuinka tärkeä kannustaja olisin voinut olla hänelle. Tämä on yhä edelleen itsessäni elävä ristiriita, joka kuitenkin ohjaa eteenpäin – tehtyä kun ei saa tekemättömäksi! Ei siis liene epäselvää, miksi kriittisyys organisaatioiden toimintamalleja kohtaan on osa vanhenevaa minuuttani.   

Vanhustenviikko2022, tässä ja nyt. Voisiko kuoleman kunnioitus auttaa tulevaisuuteen varautumisessa?

Tämänpäiväisen postaukseni tarkoitus on muistuttaa itseäni, että myös kuolemaa on kunnioitettava.

Aihe on vaikea eikä sen käsittelyä helpota kuoleman itsestäänselvyys. Kysymys on erittäin arvosidonnainen, ja itseäni sitovat kuolemaan perhearvot. On siis selitettävä yksistään omalla elämänkokemuksella ja jatkuvan oppimisen antamalla tuella se näkemys, jonka mukaan yhdistän (omaan) tulevaisuuteeni varautumisen ja kuoleman. 

Terve vanhuus on lahja, ei yksistään terveydenhuollon voitto. Geeneillä on osansa, ja sukututkijalla sanansa sanottavana, jos asia kiinnostaa (mm. sukuun kuuluvien ihmisten eliniän vertailu).

Todella harvinaista nykyään lienee se, että kuolinsyyksi osoitetaan "kuoli vanhuuteen". Joissakin vanhoissa seurakuntien dokumenteissa tuota merkintää saattaa löytää. 

Kuningatar Elisabet (k. 2022) on huippuesimerkki poikkeuksellisesta yksilöstä, sillä hänen kuolinsyynsä on kirjattu sanoilla "kuoli vanhuuteen".    

Tässä kuvassa (viimeinkin) hyväksyn sairauteensa väsyneen isän,
ja sen, että hän pääsi pois "viittä vaille 90-vuotiaana".
Hyväksyminen merkitsi mielen varautumista tuleviin aikoihini, 
mutta sen ymmärsin vasta seuraavan läheiseni äkkikuoleman kohdalla.
  

Isälleni mieleenpainuvin "vanhuspalvelus" oli kyläkoulun kutsu (1990-luvulla) seniorilounaalle yhdessä muiden kylän senioreiden kanssa. #vapaaehtoistyö.

Ja. Siitä kotipalvelun Ihmisestä tuli kertaheitolla isälleni "hyvä ja ystävällinen vierailija", koska tähän ihmiseen isä oli ennen avuntarvettaan tutustunut hillajänkällä tai puolukkametsässä. ( #kuntapalvelut #kotipalvelu)

___________________________________________________________________________________

Jos olen ymmärtänyt oikein, on sotiemme veteraanien jälkeensä jättämä viesti otettu Suomessa hyvin vastaan; eli
 (ylläolevan kuvan veteraaneja) nuorempi reservissä elävä sukupolvi täyttää tarvittaessa  lupauksensa isovanhemmilleen: "Valmiina ollaan!"

Kuvassa on rintamaveteraani August Raittimon siunaustilaisuus Sieppijärven kirkossa, 18.5.2002 klo 11.00. August Raittimo (e. Friman) oli syntynyt 5.5.1912 Kolarissa ja hän kuoli 29.4.2002; kymmenen vuotta ennen isääni. August eli 89-vuotiaaksi..

Ohjelmassa:

Veteraanin iltahuuto, laulaja Kauko Simonen.

Veteraanien lippuvartio:

Kaarlo Pellikka, (s. 19.10.1924 Kolari)

Sulo Korhonen (1923 - 2012) ja Sigurd Pudas (s. 29.9.1920 Saarenpudas, Kolari).

______________________________________________________________________________

Yhä edelleen, nykyisinä ja erilaisina kriisiaikoina, tulisi kunnioittaa ihmisen kuolemaa. "Kuolemattomuusajattelu" lienee kestämätön ihmisen kasvulle ja kehitykselle - ja erityisesti tulevaisuuteen varautumiselle. 

Mikä häiritsee? Koskemattoman luonnon (maiseman) oma voima, joka on säilyttävää. 

Rakennetun luonnon rapistuminen (pitkospuut, laavurakennelmat, nuotiopaikat) on seuraus ihmisen välinpitämättömyydestä.   

Sieppijärven maastossa kulkeva Laestadius-polku eli ikimuistoinen  "heinä- ja kirkkotie" otettiin käyttöön 2006. Käytännön työn tekivät kylän seniorit, eli kyläyhdistys ns. "kolmantena sektorina".

Polku jäi alun pitäen hieman keskeneräiseksi, sillä sitä ei saatu jatkettua Ruotsin puolelle Laestadius-Pajalaan. 

Vaelluspolun varteen ei myöskään saatu laitettua seudun historiasta kertovia opastauluja. Historiaa olisi Kolarin ja Pajalan uudisasuttaminen 1500-luvun lopusta alkaen, sittemmin 1600-luvulla käynnistyneen Köngäsen rautaruukin tarpeet. 

Luonnollista pitäisi nykyään olla myös se tosiasia, että kulttuurisesti yhtenäinen Tornionlaakso (Ruotsissa ja Suomessa) saa sijansa myös saamelaisista kertovassa historiassa.  

Ossi Lappea, Eino Vaattovaara, Ebba Vanhanen, Mirkku Satta, Irene Erkinantti, Ebba Ylitervo ja Tuulikki Kestikievari. 

Kukaan Laestadius-polun vanhoista talkoolaisista ei varmastikaan voinut edes kuvitella, miten nopeasti yhteiskäyttöön otettu luontokohde rapistuisi ja telatie lahoaisi - jos sitä lakataan käyttämästä. Siihen asti kun yksikin lahonnut telatien pätkä tuli korjatuksi heti, kun vanha talkoolainen sen huomasi, siihen asti riitti retkeilijöitä ja vierailijoita, vaeltajia.

Talkoolaisten kuolema on Sieppijärvellä merkinnyt kulkijoiden vähenemistä - ja nythän polun käyttö kävelyreittinä lienee "valitettavaa".    

Laestadius-polun rakennnustyöt ovat edelleen kunniaksi kaikille niille ihmisille, jotka töitä vapaaehtoisina tekivät. 

Poromies-Ungat tulivat (1890) Ruotsin karesuvantolappalaisina Pelloon, koska avuksi pyydettiin. Jäivät kahta puolen Orajärven paliskuntaa.

teksti: katakorhonen56@gmail.com

Kata Vienontytär Korhonen, 2022,

ylpeänä esittelee Ungan porolappalaissuvun osana Tornionlaakson historiaa.

Postaukseni on omistettu Tarja Ungan muistolle.

 

 

 

 

Ungan porolappalaissuku haettiin töihin Orajärven paliskuntaan Ruotsin Lapista, Karesuvannosta

 

Yrjö Ungasta ei voi kirjoittaa elämänmakuista tarinaa irrottamalla hänet esi-isiensä Ungan saamelaiskylistä nyky-Ruotsin Lapissa. Haluankin olla se tietokirjoittaja, joka nimenomaan napsauttaa Yrjön osaksi Ungan suurta kuvaa.

Olen vuosikymmenien ajan tuntenut ”kolarilaisen lorun”, joka kuuluu näin:

”Tien täysi Taskisia, vankka joukko Vasaroita, sukunen Suikkeja, vellikaara Vettasia, nuin vähä Nutteja.” Loru on aito, mutta…miksi ihmeessä Ungat puuttuvat! Vasta Yrjö Ungan elinkaarta selvittäessäni, sen jälkeen, kun tartuin kirjahyllyssäni luuraavaan Kortesalmen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemaan tiedekirjaan poronhoidon synnystä ja kehityksestä Suomessa, vasta Kortesalmen muistiinmerkitsemä täyslaidallinen tietoa vastasi ihmetykseeni, missä Ungat! 

Ungan Yrjö syntyi Antille ja Orajärven Hulda Karoliinalle nyky-Pellossa. Yrjön isä Antti ja Antin isä Pieti sijaan olivat syntyneet Ruotsin Karesuvannossa. Tämä tosiasia selittää sen, että Unga puuttuu vanhasta suomalaisesta tutkimuksesta: heistä ei löydy vanhoja merkintöjä, koska Suomen Orajärven Paliskunta ”keksi” käydä hakemassa nämä ammattilaiset avukseen vasta 1890-luvun alussa.

Sen sijaan siitä olen varma, että Unga löytyy Ruotsin Lapin kirjallisuudesta, tutkimuksesta ja tarinoista. 

Ungan porosaamelaiselämään liittyvä ruotsalainen tieto vie aikaan ennen 1890-lukua; Pieti Unga tuli Suomeen lapin kielen taitoisena, omaa kulttuuriaan arvostavana ja ikimuistoisista poropaimentavoistaan tietoisena poromiehenä. Eikä ainakaan jälkipolvien kannata unohtaa sitä, että Pieti nimenomaan haettiin ammattiaan vastaaviin töihin nyky-Pellon seudulle Suomeen.

 

 Juhani Kortesalmen mukaan

 ”kun Turtolan Orajärven paliskuntaan tuli 1890-luvun alussa ammattiporomiespula, poronomistajat hakivat Ruotsin Lapista porolappalaisen Piera Ungan porojensa raitioksi. Hän toi Orajärvelle myös pääosan perhettään ja tunturiporonsa, jotka kuitenkin pyrkivät keväällä takaisin Jäämeren rantaan”.

 

Tutkija Kortesalmen mallin mukaisesti voisin käyttää nyky-Ungan esivanhimmasta nimeä Piera Unga. Saamenkielinen etunimi Piera ei näytä tulleen jälkipolville tutuksi, siksi kutsun häntä nimillä Pieti tai Pekka. Eittämättä hän kuului erittäin vanhaan poromies-Ungan karesuvantolappalaisiin, joita ruotsalaisessa kirjallisuudessa kutsuttiin myös lainiovuomalappalaisiksi, koska Ungat kesäisin jutasivat poroineen pitkin Lainiojokea ylös Yläperälle, aina Tromssaan asti.

 

Walkeapää nimeää teoksessaan Ungan suvun ensimmäiseksi, joka niinkin myöhään kuin vuonna 1923 (”har flyttat till ytterområdet”) jutasi porokarjoineen kohti Jäämerta, Paatsivuonon tuntureille (Malangshalvön) Norjan puolelle. Oiva Arvolan (Kylä jutaa) -sanoin: ”Sitokaa vuottoraipat, tehkää raito! Vasa seuraa emäänsä ja kellokas on kuningas.”

Näin Walkeapää esittelee kirjassaan Släkten Ungan (s. 49):

Nils N:son Unga, Hearva-Nihko (1867 – 1939) med hustru Sara, född Heikka (1895 – 1947), dottern Kristina (1918-?), gift med Nikolaus Svonni, Talma sameby. Sonen Nils (1922 -), gift med Sara, född Nutti (1930 – 1993), Lainiovuoma, dottern Karin (1924 – 1993), gift med Anders P:son Hurri, Könkämä. Sonen Per (1927 – 1984).

Ossian Elgström puolestaan tutustui kirjantekomatkallaan Ungan perheeseen (1918-1919).

Ote Lappalaiset -teoksesta (1919):

”Päiväkirjassa, 7. heinäkuuta, lukee:

Jag logerar hos Unga, unge Nils Unga eller Ongka, som lapparna säga med skarpt uttalat k-ljud, är en vacker lapp med utpräglat indianutseende, hans dröm är Tromsö Amts införlivande med Sverige, med ensamrätt för lapparna att bo där om sommaren. Unkas, som jag kallar honom, är livligt intresserad av mitt arbete och beklagar bara, att han snart måste in till renhjordarna i fjällen, han ville så gärnä stanna hemma och ”undervisa” mig, säger han.”  (s. 309-310)

 Kulttuurin tallettajana Elgström kuvailee Karesuvannon Ungan kasvonpiirteiltään kauniiksi ”intiaanikasvoiseksi” lapinmieheksi, jolla on unelma Tromssan saamisesta Ruotsin yhteyteen, jotta porolappalaiset kesäisin saisivat oikeuden asua siellä. Ungasta piirtyy myös vaikutelma älykkäästä, sivistyneestä lapinmiehestä, joka on vieraanvaraisesti hyvin kiinnostunut, ja ylpeäkin siitä, että vieras on pysähtynyt hänen kodalleenn. Unga haluaisi tutoroida (opastaa) vierastaan, mutta ”kun nyt on lähdettävä porojen kanssa tunturiin”. 

 

 

Pieti Ungan jälkipolvia niminä, jotka tällä hetkellä tiedossa

 

1. Pieti (Pekka) Antinpoika Unga, s. 11.10.1837 Karesuvanto, k. 1896 Kolari.

Vaimonsa: Inger Katarina Niilontytär Labba, s. 20.5.1839, Karesuvanto Ruotsi, k.?

Vaimonsa: Ella Knuutintytär Sunna, s. 24.7.1856 Jukkasjärvi, k. 24.7.1903 Turtola, 32 Harju.

Pietin isä: Anders Jonasson Unga, s. 3.3.1798 Karesuvanto, k. 80-vuotiaana 13.5.1878.

Pietin isän isä: Jonas Guttormsson Unga, s. 28.8.1768 Karesuvanto.

 

2. Pietin ja puolisonsa lapset:

 

* Antti Pietinpoika Unga, synt.13.11.1863 Karesuvanto, kuollut 30.4.1936 Turtola. Vaimonsa: Hulda Karoliina Iisakintytär Orajärvi, synt. 2.9.1869 Pello, kuollut 4.10.1907 Turtola. Antin ja Huldan jälkipolvien kannalta Hulda-äidin kuolema tapahtui liian varhain, jo 1907.  

 

* Saara - Maria Pietintytär Unga, aviossa Harju, synt. 6.4.1868 Karesuvanto, kuollut 27.5.1937 Pellossa. (Saara-Maria osasi rippikirjan mukaan lukea ”ruijaksi”, tarkoittaa vanhaa Norjassa puhuttua   suomea)

Miehensä: Kalle Juhonpoika Harju, e. Orajärvi, synt. 27.1.1864 Orajärvi, kuollut 19.6.1950 Pellossa. Pari oli vihitty avioon 14.7.1889. He saivat 5 lasta, sukua jatkoivat Yrjö Jokiharju (s. 1898) ja Fanni Vanha (s. 1901).

 

* Heikki Pietinpoika Unga, synt. 9.11.1876 Karesuvanto, kuollut 18.4.1919 Pello. Vaimonsa: Heta Matilda Lantto, synt. Pajala, Ruotsi, kuollut 4.3.1929 Pellossa.

Heikin ja Hetan lapset: - Väinö Henrik Unga, synt. 17.2.1910 Pello, kuollut 31.10.1982 Pellossa, Väinön aviopuoliso: Emma Elina Havela, synt. 19.7.1912. Pariskunnalla lapsi: Maila Margit Unga, aviossa Karppinen, s. 23.8.1931 Pello.

-Ottilia Adele Unga, aviossa Mukka, synt. 28.10.1908 Turtola, kuollut 28.1.1999 Turtolassa.

 

* Johannes Pietinpoika Unga, synt. 2.3.1880 Karesuvanto, kuollut 3.7.1948 Tärendö, Ruotsissa. Vaimonsa: Signe Sofia Isakintytär Männistö (ent. Kangas) Sieppijärveltä, synt. 7.5.1883.

 

3. Antin ja puolisoittensa lapset:

 

* Hilja Elina Antintytär Unga, aviossa Enbuske, synt. 27.7.1892 Turtola, kuollut 4.1.1966 Pello.

Elina oli menettänyt äitinsä (k. 1907) 15-vuotiaana.

Elinan mies: Tuure Iisakki Juhonpoika Enbuske, synt. 15.12.1888 Turtola. Sukukirjan mukaan lapsia   Elinan kanssa seitsemän. Vanhin poika, seppä Eero Henrik Enbuske (s. 1921) kaatui Jatkosodassa, 18.12.1942. Pojista Kalevi Enbuska (1929 – 2016) oli autokorjaamoyrittäjä, joka elinaikanaan tallensi perinnetietoa äitinsä suvusta, Ungasta. (Esimerkkinä valokuva Porovaaran karhunkaadosta.)

 

* Tyyne Maria Antintytär Unga, aviossa Gullsten, synt. 26.11.1893 Turtola, kuollut 1.11.1957 Kolari. Puoliso: Leonard Immanuel Gullsten, synt. 1.7.1896. Pariskunta tiettävästi lapseton. Tyyne-täti kasvatti yhden Yrjö-veljensä äidittömäksi jääneistä pojista, Heikki Ungan.

 

*Eevert Einari Antinpoika Unga, synt. 8.6.1896 Turtola. (Antti-isänsä kanssa vuoden 1917 Porovaara-kuvassa.) Vaimonsa oli Konttajärvellä, 30.5.1900 syntynyt Fanni Helena Lanko. Pariskunnan lapsia Signe Niemeläinen, Antti Einari Unga, Saara Tuula Tellervo Unga, Esa Onni Erik Unga.

 

*Saimi Eufemia Antintytär Unga, synt. 6.1.1899 Turtola, kuollut 28.4.1949 Tukholmassa.

 

*Alida Karoliina Antintytär Unga, synt. 6.8.1900 Turtola, kuollut 15.5.1984 Jukkasjärvellä.

 

*Aino Amalia Antintytär Unga, synt. 5.6.1902 Kolari, kuollut 16.3.1941 Övertorneå, Ruotsissa. Puoliso Isak Arvid Ackelid, synt. 31.8.1888 Alatornion Liakka, kuollut 2.7.1966 Övertorneå.

 

* Yrjö Albert Unga, synt. 17.7.1904 Pello, kuollut 28.11.1955 Kolari. Oli menettänyt äitinsä 3-vuotiaana. (Yrjö on Antti-isänsä ja Eevert-velipojan kanssa vuoden 1917 Porovaara-kuvassa.)

Vaimonsa: Eeva Liikamaa (1912 – 1946).

Lapsia syntyi (1934 – 1944) viisi: Leo (s. 1934), Veli (s. 1935), Heikki (s. 1937), Reino (s. 1938) ja Aila (s. 1944). Lapset menettivät äitinsä 1946, tammikuussa.  

 

* Väinö Antti Antinpoika Unga, synt. 26.7.1906 Pello, kuollut 3.4.1964 Kolari. Rintamaveteraani, 8./JR54. Vuorijärven taistelut, Sieminki, Kutsajoki, Muotkavaara, Pilkkavaara, Vuorikylä, Kirakkakangas, Nuottavaara. Menetti äitinsä 1-vuotiaana.

Vaimonsa: Eeva Esteri Pasma, aviossa Unga, synt. 25.8.1913, kuollut 1998. Lapsia syntyi (1936 – 1954) kaksitoista.

 

Anna Sirkka (synt. 1878) synnytti kolmoset (vuonna 1915) leski Antti Ungalle sen jälkeen, kun oli itsekin jäänyt leskeksi Manne Koivumaasta (s. 1873).  Aikansa ”lööppiuutinen” lienee tämä tapaus ollut kunnan virkakunnalle, metsäherroille, kirkonväelle, isoille taloille!  Sirkan kolmosista tuli Brita Annantytär Sirkka, Eeva Annantytär Sirkka (aviossa Lohiniva) sekä Iisak Annanpoika Sirkka.

 

 

 

Antti Ungasta on jäänyt luonnehdintoja, tietoja ja muistoja    

 

Karesuvannosta raitioksi Orajärven paliskuntaan pian isänsä jälkeen tullut Pietin 19-vuotias poika Antti eli Unka-Antti (1863 – 1936) avioitui suomalaistytön kanssa.

Kasvavan perheen myötä Antti jätti kota-asuntonsa ja ryhtyi elämään ”lannan malliin” poromiehenä ja kruununtorpparina 1900-luvun alussa Kolarin Aitamännikössä.  Antti Ungan malliin siis sopi jatkaa ammattiaan arvostettuna ja tarmokkaana poromiehenä. Antilla oli kestikievari Aitamännikössä, ja hän asui ennen kuolemaansa Sammalvaarassa.

 

Liikamaan Helena kirjoittaa Satan sukua -kirjassaan ansiokkaasti poronhoidosta ja aidoista (s. 235). ”Kyllä vanha kansa tiesi”, voi sanoa Helenan talteen laittamista muistoista, joiden tietolähde on ollut Myllyn Miia (Eufemia Kuru, o.s. Satta).

Näin Helena: ”Ungan Pekan kerrotaan tulleen Karesuvannosta poropaimeneksi. Häntä oli pyydetty hoitamaan tämän alueen porokarjaa. Näin kertoi Myllyn Mia. Pekan poika Antti aloitti jo isänsä aikana ja jatkoi täysverisenä poromiehenä isänsä jälkeen samoilla kairoilla perimäänsä paimenen virkaa. Pieti-isän pojat (Antti, Heikki ja Johannes) olivat saaneet vielä kunnon kasvatuksen isiensä ammattiin, osasivat saamen kielen ja elivät paimentolaisen elämää. (Antin kuva Helena Liikamaan Satan suku – kirjasta.)

 

Poromerkkikuvan selitys alla: 

Lapin Kansa, 1928. Kalle Malisen ilmoituksen alla lukee Antti Ungan 23.11.1928 päivätty viesti. 

”Yllä ja alla kuvatut poronmerkit ovat ylimuistoisista ajoista olleet käytännössä ja kiellän kenenkään niitä käyttämästä. Kolarin Sieppijärvellä 23.11.1928 Antti Unga.”

           

                           

Jo vuonna 1931 julkaistuun tietokirjaan oli saatu tieto Antti Ungan asemasta Kolarin poronhoidossa. Lainaus:

” Kolarin vuoriset sydänmaat ovat hyvin poronhoitoon soveltuvia. Pitäjä käsittää kaksi paliskuntaa: Alapalkisen ja Ylipalkisen. Etenkin Ylipalkisen poroluku on nykyjään hyvin korkealla, ja kunnassa kokonaisuudessaan on sen pienuudesta huolimatta yli 5000 poroa, vaikka ne maailmansodan jälkeen olivat miltei kokonaan hävinneet. Pysyvästi ei näin suurta määrää voida pitääkään, laitumet ovat riittävät ainoastaan n. 2000 porolle.

Parhaita poronhoitajia ovat muinaisten porolappalaisten jälkeläiset, jotka myös toimivat palkisten yhteisinä paimenina. Huomattavimmat ovat kaksi lappalaista sukua Unga ja Suikki, joiden päämiehet ovat vielä lapin kielen taitoisia. Suurimmat poronomistajat ovat Herman Lantto ja Antti Unga, joista edellinen omistaa n. 450, jälkimmäinen 300 päätä.”

 

Poromiehet ovat aina osanneet (ja edelleen osaavat) luonnon merkit ja sään. Tämä nousee mieleen, kun tutkii yllä olevaa poroaidalla otettua arvokasta kuvaa. Aidoilla eletään Ungan aikaa.

Jos poronkarva on märkää, sataa.

Jos se on kuiva, on pouta.

Jos poronkarva heiluu, tuulee.

Jos ei heilu, on tyven.

Jos poronkarva on kuurassa, on pakkanen.

Tohtori Juha Joonan väitöskirjassa (2019) Ikimuistoinen oikeus kuvataan myös raitiolappalaisten asemaa ja raitiojärjestelmän päättymistä. Muutama lainaus tästä:

 

”Osa poronhoitajiksi tulleista lappalaisista saapui alueelle varsin myöhään. Porolappalainen Piera Unga muutti Karesuvannosta pororaitioksi Turtolan Orajärvelle 1890-luvulla.”

 

”Kolarin kaikki porot hoidettiin vielä vuonna 1894 neljässä paimennuskunnassa, joista kolme oli lappalaiskotakuntia. Vuonna 1912 Kolarin paliskuntaan oli merkitty lappalainen Heikki Unga. Kolarin yläpaliskunnassa itselliseksi ja poropaimeniksi oli merkitty Kalle ja Tuomas Suikki sekä Luurens Gardin.”

 

”Raitiolappalaisten käyttämä lapin kieli (myös Pieti Ungan ja poikiensa) oli pohjoissaamea.”

”Lappalaisraitioiden harjoittama poronhoito säilyi pitkään elinvoimaisena erityisesti Tornionlaaksossa. Keskeinen syy siihen, minkä vuoksi raitiosaamelaiset säilyivät omana ryhmänään aina 1900-luvun alkuun, oli heidän harjoittamansa elinkeino. Toisin kuin metsästyksestä ja kalastuksesta pääasiallisen toimeentulonsa saaneiden metsäsaamelaisten, pororaitioiden oli mahdollista sovittaa elinkeinonsa alueelle muuttaneiden suomalaisten uudisasukkaitten harjoittaman maanviljelyksen ja karjanhoidon kanssa.”

 

Lapin Kansa. 11. tammikuuta 1934. Uutinen julkaistaan aikana, jolloin Antin poika, Yrjö Unga jo toimii paliskunnan poroisäntänä. Antin porokarjan ostajat ovat hänen omat pojat ja Tyyne-tytär.

"Huomattava porokauppa Kolarista. Poronomistaja Antti Unga on joulun alla myynyt noin 150 päätä käsittävän porokarjan Einari (=Eevert), Yrjö ja Väinö Ungalle sekä Tyyne Gullstenille Kolarista. Kauppahintaa ei ilmoitettu. "

 

Kirjailija Ludwig Munsterhjelmista (s. 1880) tuli 1900-luvun alussa erinomaisen hyvä väärti Antti Ungan kanssa; olihan Unga niitä paikallisia miehiä, joilla eränkäynti oli verissä.  

Sieppijärven kyläsivuston Tarinat- sivuilta löytyy tietoa ja Munsterhjelmin itsensä kirjoittamia kuvauksia metsästysreissuistaan Porovaaran ja Nälännön palkisilla. (Upeaa mielestäni on, että vanha Petsamo ja Kolarin-Pellon metsänhoidollinen alue ovat mahtuneet samaan kirjaan. (Kirjan nimi lähteissä.) 

 

Munsterhjelmin tarinoissa Heikki Metsävainio Pasmajärveltä toimii kirjailijan soutajana, ja Pasman Iisko ammattimetsästäjänä. Toisaalla moneen otteeseen kuvaan astuu Ungan Antti. 

Näin sanoo Munsterhjelm: ”Metsässä voi olla käsittämätön epäonni, Antti sanoi, samalla kun hän heitti muutaman tervaskalikan tuleen, joka siitä leimahti jälleen ja valaisi kodikkaasti pirtin. Antti oli syntyjään Norjan (auts) tunturilappalaisia, pieni ja jäntevä, mutta vikkelä kuin kärppä. Aina iloisena ja hilpeänä hän oli erinomaista seuraa metsässä. ”

 

Antti Ungan päivätyö maamme porotalouden hyväksi päättyi Vapun aattona 1936. Kuva Helena Liikamaan Satan suku -kirjasta.

 

   

 

Lapin Kansa, suru-uutinen 5.5.1936,

 ”Vapunaattona kuoli Pellon sairaalassa poromies Antti Unga Kolarista noin 72 vuoden ikäisenä. Vainaja suoritti poromiehenä pitkän ja suuriarvoisen päivätyön maamme porotalouden hyväksi, ollen sen parhaita tuntijoita. Hän tunsi koko Länsi-Lapin seudut tarkkaan ja poromerkit olivat hänelle tuttuja aina Enontekiötä myöten. Luonteeltaan hän oli hyväsydäminen ja vieraanvarainen. Vainajaa jäivät lähinnä kaipaamaan lapset perheineen. ”

 

Antti Ungan muistetaan olleen hyväsydäminen ja vieraanvarainen. Isiltä perinnöksi saatua olivat äly ja sitkeys sekä se, että ahneuden synti ei Ungan elämää rasittanut. Lopuksi vielä Helena Liikamaan kirjaus, joka antaa kunniaa lappalaisille: ”Poroista on saatu maitoa. Sitä on syöty ja on valmistettu juustoa. Lappalaiset olivat tervetullutta väkeä taloihin, sillä lihapadat porisivat tulella ahkerasti. Liha on lappalaisten pääasiallisin ruoka ja sitä riitti aina talonväellekin. Kesäaidoilla oli tavallisesti vähän väkeä, kun ei tehty muuta kuin vasojen merkintä, mutta syysaidat kokosivat väkeä aivan kuin markkinoille.”

Kuva Helena Liikamaan Satan suku -kirjasta (1986). Kuvateksti: Samalla aidalla (Toramaa) 3 Otto Kultti, 4 Väinö Unga, 5 Kalle Koivumaa, 6 Antti Pasma, 7 tullimies ja 8 Hannes Kunelius.

 Alla SA-kuva. Julkaistu Palkiselta palkiselle -julkaisussa. Kuvan yhteydessä teksti: ”Uljaimmat ajokkinsa luovutti Lappikin äskeisessä sodassa isänmaata palvelemaan.”

 

Antin pojista Yrjö Unga oli syntynyt 17.7.1904 Kolarin Aitamännikössä. Hän pääsi jo pikkupoikana miesten mukaan karhumetsälle.

Alla on kuva vuodelta 1917, ja kuvassa 13-vuotias Yrjö näkyy takana keskellä, puun takana. Yrjön Antti-isän tiedetään kiertäneen karhun hiihtämällä pesäänsä. 

 

Porovaaran karhunkaato 3.4.1917. 

Istumassa Metsähallituksen aluemetsänhoitaja Eelis Sammallahti (ei Eemil), joka seurasi tehtävässään mm. Carl Munsterhjelmia (1902 – 1910). Vasemmalla poromiehet Antti Unga, Eevert Unga ja Yrjö Unga. Edessä keskellä (karhun vieressä) tullivartija Pekka Korteniemi ja oikealla edessä metsänhoitaja Rovaniemeltä, Seth Nordberg (ei Sieppijärven Nordberg).

Takana karhukeihästä pitelee Iisakki Pasma (ammattimetsästäjä) ja vieressä on Heikki Metsävainio Pasmajärveltä hänkin. Kalevi Enbuskan kotiarkistosta peräisin olevaa kuvaa on tekstitetty myöhemmin eli julkaistu jossakin. Kuvan sisältämän tarinan mukaan metsäherrat ja tullimies Korteniemi ostivat karhun Antti Ungalta.

Lisäarvoa kuvalle antaa tieto, että Kalevi Enbuskan (1929-2016) äiti oli Hilja Elina Antintytär Unga (1892 - 1966), Antti Ungan tytär.

 

 

 

Kolarin Alasen Paliskunnan poroisäntä (1930 – 1938) Unga, Yrjö Albert

  

On perusteltua korostaa, että Yrjö Ungan elämässä ne kahdeksan vuotta, jolloin hän hoiti Kolarin Alasen paliskunnan poroisännyyttä, lienevät olleet hänen elämänsä parhaita. Siihen aikaan Yrjö (1904 – 1955) perusti perheen Pasmajärveltä kotoisin olleen Eeva Liikamaan (1912 – 1946) kanssa. Perhe sai ikään kuin oman elämänsä kunniaksi nopeassa tahdissa neljä potraa poikalasta, alkaen Leo (s. 1934), Veli (s. 1935), Heikki (s. 1937), ja poikasarjan kuopus, Reino (s. 1938) – lopuksi myös Aila-tytön (1944).

 

Pian tavallisen elämänmenon romutti varoittamatta syttynyt Talvisota (1939). Myös Yrjö Unga velvoitettiin osallistumaan sotaan alusta alkaen syntymävuotensa perusteella.  Omasta mielestään Yrjön sotapolku kuitenkin katkesi kesken kaiken, ja se oli pettymys! Vietyään perheensä Ruotsiin evakkoon, ei hän päässytkään toisten miesten tavoin takaisin kotiin Suomeen, ”miesten töihin”. 

 

Kaiken kaikkiaan Yrjö Unga ei ennen kuolemaansa saanut kokea suomalaista kunnianpalautusta, joka rintamaveteraaneille vasta myöhemmin kuin 1950-luvulla myönnettiin. Yrjö oli todellakin rintamasotilas, jonka  matrikkelitiedot ovat vaikuttavia:

 

Yrjö Albert Unga.

 

1. sotamies

 

2. Talvisota a) tehtävät: pikakivääriampumisen apulainen

b) yksikkö: 1./Er.P. 26, selitys: rintama oli Sallan suunnalla, Erikoispataljoona 26, sen ensimmäinen komppania. Eli

1. komppaniassa oli sijoitettuina Ungan tavoin vanhimman ikäluokan miehiä. ”Kaveria ei jätetty”.

Pataljoonan komentoryhmään kuului neljä joukkuetta. Ryhmän kolarilainen sotamies, Olavi Pääkkölä toimi tähystäjänä. Saman komentoryhmän ensimmäisessä joukkueessa Yrjö Unga oli pikakivääriampuma-apulainen, ja patruunoiden kantajana toimi saman pitäjän mies, korpraali Ilmari Kaitala Sieppijärveltä.

I joukkueen johtaja Vilho Väyrynen on kirjoittanut kirjan. Hänen joukkueensa miehistä lähes puolet oli kolarilaisia. Kirjassaan hän puhuu arvostaen näistä länsirajan pohjoispuolen kunnan miehistä, jotka olivat yleensä 10 vuotta johtajaansa vanhempia. Lysti heidän kanssaan oli elää ja jakaa kohtalonsa sodan vaikeissakin olosuhteissa. Teltan pystytys näyttää olleen malliesimerkki miesten kätevyydestä: teltta pystyyn, haot lattialle, kamiinan sytytys jo ulkona, savutorven jatkot yhteen ja paikalleen sekä kahvi kiehumaan; kaikki oli selvää muutamassa minuutissa. Ei ihme, että hän sanoo miehillä olleen hyvä pohja ja elämänkokemus.

c) taistelupaikat: Sallan-Pelkosenniemen viivytystaistelut, Pelkosenniemen-Saijan takaa-ajo, Saijan puolustustaistelut, Märkäjärven taistelut.

3. Jatkosota a) tehtävät: kiväärimies, ajomies

b) yksikkö: 8./JR 54, Esik.I/JR8, selitys: rintama Sallan suunnalla, 54. Jalkaväkirykmentin 8. komppania (kolarilaiskomppania), Esikunta, 8. Jalkaväkirykmentin 1. komppania

c) taistelupaikat: Vuorijärven taistelut, Makiakuunvaara, Alakurtin valtaus, Keski-Vilmanjoki, Ala-Vilmanjoki; Loimolan suunta.

 

Kuva Rintamalta-tarinasta: 

Palkiselta Palkiselle -julkaisusta.

Tämä tarina ei liity Yrjö Ungan kokemuksiin.

Yrjö Ungan sotareissu päättyi (tieto vaimon ja lasten äidin vakavasta sairastumisesta) aikaisemmin kuin Jatkosota ja sitä seurannut Lapin sota. Heinäkuun 1. päivänä 1944, muutama kuukausi ennen evakuointikäskyä, syntyi perheeseen tyttö, Aila Sisko.  Lokakuussa koko Lapin väestö määrättiin evakkomatkalle. Ruotsiin vei Yrjö Ungan ja perheensä tie niin ikään.

Evakkoajalta ovat peräisin ne Yrjö Ungan sepittämät viisut ja laulut, jotka Kolarin kansalaisopiston perinnepiiri myöhemmin 1980-luvulla tallensi kirjaksi. 

Eniten laulut kertovat Ungan lahjakkuudesta, tunne-elämän käsittelystä ja sotaan liittyvästä pettymyksestä. Hänen vahvuutensa oli asioiden käsittely kirjoittamalla.

 

 

Evakkolaulujen sanat puhuvat ja selittävät jäämistä ”vaimojen sakkiin”

 

Yrjö Unga on kirjoittanut laulun Paluu Ruotsista 29.1.1945.

 Siinä hän riimittelee mm. näin:

Tämän laulun tehin minä Ruotsin Matforsissa, 

kun luulin minäkin pääsevän teidän mukana koti Suomeen. 

Vaimoni sairauden vuoksi lähtöni myttyyn meni, 

kun minä jouvuin lasten kanssa teidän vaimojenne sakiin jäämään.  

(Laulu lauletaan Lauletaan me nuoret pojat -sävelellä. )

Nyt aion minä tässä jonkun värssyn kirjoittaa

 ja itseäni lohduttaa suuressa surussa.

On suru mulla suuri, johon lohtua en löytää voi,

kun kovan onnen lapseks minä synnyin maailmaan.

Tuo puolisoni myöskin täällä maailmassa kärsiä saa, 

kun koko elämänsä hän sairaana viettää saa.

On lapsukaisia meillä noin puolikymmentä. 

Tuo lasten hyvä äiti, taas sairaana lepäilee.

 

 

 

 

 

 

Lähteet:

Pentti Jaako. Suomussalmelta Ihantalaan. Kolarilaisten sotatie 1939 – 1945. (1992)

J. Juhani Kortesalmi. Poronhoidon synty ja kehitys Suomessa. SKS (2007)

J.E. Rosberg, Kaarlo Hilden, Erkki Mikkola. Suomenmaa, osa 10 Oulun lääni Pohjoisosa. Sivu 235. WSOY (1931)

Markku Torkko (toim.) Palkiselta palkisille. Paliskuntain yhdistys 1948 – 1998 50 v. (1998). Julkaisun toimituskunta: Jouni Filppa (Sieppijärven perua), Timo Hannula, Veikko Huttu-Hiltunen ja Mauri Nieminen.

Mauno Kylli, Markku Torkko (toim.). II Lapin kaskukirja. Yleisön pyynnöstä. (2015)

Oiva Arvola. Linnustajan maa. (1977)

 

Juha Joona. Ikimuistoinen oikeus – tutkimus Lapin alkuperäisistä maa- ja vesioikeuksista. (2019)

Erkki Pääkkönen. Saamelainen etnisyys ja pohjoinen paikallisuus. Väitöskirja, Lapin yliopisto. (2008)

Siv Rasmussen. …vellikaara vettasia…Muonion ja Äkäslompolon alueen saamen historia. (2008)

Pekka Raittila. Lestadiolaisuus 1860-luvulla. Leviäminen ja yhteisönmuodostus. (1976)

 

Esko Orajärvi, Väinö Enbuska. Enbusken suku, osa 1. Enbusken sukuseura ry. (2018)

Esko Orajärvi & Kylli-Nivan sukuseura ry. Nivan suku, osa 1. Pellon Nivat. (2014)

Esko Orajärvi & Kylli-Nivan sukuseura ry. Koskenniemi, osa 2. (2013)

Esko Orajärvi, Leena Harju, Erkki Buska & Kylli-Nivan sukuseura ry. Nivan suku Släkten Niva, osa 8, ns. Aapuan sukuhaara. (2018)

 

Ludwig Munsterhjelm, Matti J. Särömaa. Kadotetut paratiisit. (2000)

Laura Manninen (toim.) Evakkotie. Muisteluksia kolarilaisten evakkotalvesta 1944-45. (1990)

Kaija Hiilivirta, Riitta Lenkola (toim.) Evakkolauluja. (1994)

Helena Liikamaa. Satan sukukirja. (1986)

Ylitornion Rintamamiesveteraanit. Ylitornion Sotaveteraanit. (toim.) Ylitorniolaiset sodassa. (1989)

 

Ossian Elgström. Lappalaiset. Resor i Lappland och Norge. 

Stockholm (1919) & Lars J. Walkeapää. Lainiovuoma-samernas gamla renflyttningar till Norge. Om sommarbosättningar i Troms fylke på 1900-talet. (2012) Lainiovuoman seutu sijaitsee Ruotsin Jukkasjärvellä, Tornion Lapissa.

Nämä kaksi teosta puhuvat samoista Ruotsin Lapin suvuista. Molemmissa on mukana Nils Unga, mutta ei Pieraa tai Anttia perheineen, koska he olivat tuohon aikaan jo kutsuttuina ammattimiehinä Suomen Turtolassa.

Kirjan ydin on Danil Sergejeffin ja Varvara Bogdanoffin avioliitto.

Kirja on välitysmyynnissä Sukututkijan verkkokaupassa.

Tilaukset e-mail: 

https://kauppa.genealogia.fi/

tai puh. 044-3624388 (Korhonen K.)

 

Kirja on kunnianpalautus Taneli Sergejeffin kalastajasuvulle

Taneli ja Tanelihha Sergejeffin perhe eli täysin omavaraista ja vapaata kalastajan elämää aina siihen asti, kun Petsamosta piti paeta evakkomatkalle. Tämä perhe oli niitä, jotka eivät evakon jälkeen asettuneet Tervolaan.

Kaikki kirjan tiedot ja kertomukset perustuvat perheenjäsenten kokemuksiin, muistoihin ja kirjauksiin.

Tekijä: Kata Vienontytär Korhonen

Kirjan nimi: Kaikella on kääntöpuolensa. Varvara ja Danil Sergejeffin sukukunta Petsamosta. 

3. painos, 2022, 349 sivua.

Kustantaja: Kata Vienontytär Korhonen

Seuraavan esittelyn on kirjoittanut Hannu Korhonen Orimattilasta. 

Kirjoittaja on Rautalammin Korhosten sukua, mutta elänyt elämänsä Tornionjokilaakson Kolarissa. Edellisessä kirjassaan Peiliin katsomisen paikka hän kertoi Väylänvarren vaimoista. Tämän kirjan kohde on kauempana maantieteellisesti, mutta ei henkisesti. Kata kirjoittaa Sergejeffeistä kuin omasta suvustaan. Onhan hänellä tosin yhteyskin tähän sukukuntaan, vaikkakin vain väärän koivun takaa eli siis avioliittojen kautta. Niin kuin kyllä minullakin!

 

Kirjan aineisto rakentuu kolmen tukipilarin varaan. Niitä ovat valokuvat, jälkeläisten muistinvaraiset kertomukset ja tekijän laatimat sukuselvitykset. Suuri osa kuvista on Hannes Pukin 1920-luvulla ottamia. Niitä on julkaistu aikaisemmin kirjassa Petsamon kuvia (Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen, 1992, 161 s.), jonka toisena tekijänä oli Varvaran ja Danilin poika Kiril. Yllättävän paljon kuvia Petsamon karjalaissuvuista onkin löytynyt.

 

Alussa vaikuttaa siltä, että kirja olisi rakenteeltaan hajanainen. Pitemmälle luettuna paljastuu, että näin ei ole, vaan että rakenneratkaisu on suorastaan nerokas. Ei ajan- eikä paikanmukainen jäsennys olisi tehnyt mahdolliseksi niin monenlaisten ainesten sitomista yhdeksi kirjaksi. Sen sijaan sukuun ja sukulaisten elämänvaiheisiin perustuva jäsennys sitoo kaiken yhteen luontevasti.

 

En ole tavannut montakaan kirjaa, jonka jäsennys nousisi sisällöstä yhtä vaivihkaa ja sormella osoittelematta. Se, miten hyvin jäsennys tosiaan vastaa sisältöä, paljastuu lukijalle vähitellen, minulle vasta, kun kaksi kolmasosaa kirjaa oli luettu. Kun oivallus oli syntynyt, niin käsitys vain vahvistui loppua kohti. Jonkinlaista osviittaa olisin voinut saada sisällysluettelosta, mutta kukapa nyt aloittaisi kirjan lukemisen sisällysluettelosta. Olisi ehkä kannattanut, sillä muuta hakemistoa kirjassa ei olekaan.

 

Sukuselvitykset, muistelut, miesten ja naisten työt, sodat ja rauhat sekä ajat ja paikat lomittuvat kokonaisuudeksi, jossa kukin kertoja pääsee esille omalla äänellään. Kirjalla on kaksi ansiokasta erityispiirrettä. Toinen on runsas kuvitus: 230 valokuvaa yli sadan vuoden ajalta. Ja erityisesti valokuvissa olevien henkilöiden, paikkojen, esineiden ja kuvanottotilanteiden tunnistaminen. Toinen on sukulaisten muistelut, joissa sijansa saavat pienet arkielämän tilanteet ja suuret maailmantapahtumat.

Kirjan ydin on Danil Sergejeffin ja Varvara Bogdanoffin avioliitto. Jos kirjan tapahtumista yrittäisi rakentaa aikajanaa, niin huomaisi, että yksi merkittävimmistä aikaisemmista tapahtumista on Danilin vanhempien muutto vuonna 1884 kolmella porolla Vienan Pääjärven Niskan kylästä Petsamoon. Vuoden ikäinen esikoispoika ei kestänyt matkan rasituksia, mutta pian Petsamoon tulon jälkeen – jo saman vuonna – syntyi toinen poika Danil. Myös Varvara oli vienankarjalaista sukua eikä saamelaisia, vaikka sukuun kyllä naitiin Petsamossa saamelaisiakin vaimoja.

 

Heillä oli 13 lasta ja enemmän kuin 50 lastenlasta. Tämän sukulaisverkoston varaan on ollut mahdollista virittää kertomuksia Petsamon kalastajien elämästä, Hardanger-kirjonnasta, Stalinin vainoista, talvi- ja jatkosodasta, venäläisten partisaanien tekemistä siviilimurhista ääriesimerkkinä Danilin ja Varvaran viisivuotias pojanpoika, Lapin sodasta ja saksalaisten ottamista suomalaisista sotavangeista, Petsamon luovuttamisesta Neuvostoliitolle, evakkoon lähdön jälkeisestä elämästä, Inkerin suomalaisista, Ruotsiin lähetetyistä sotalapsista, Ruotsiin muutosta ja monista muista Suomen historian vaiheista. Erityistä viehtymystä kirjoittaja näyttää tuntevan historian vaiettuihin vaiheisiin, joista edellä mainituista ovat ainakin venäläiset partisaanit, inkeriläiset ja saksalaisten suomalaiset panttivangit.  

 

Katan kirja ei ole vain kirjallisuusselvitys, vaan tärkein ja koskettavin osa perustuu Danilin ja Varvaran jälkeläisten muisteluihin. Nämä ovat sellaista antia, jota ei mistään muualta ole saatavissa ja joka häviää muistajien mukana, jos kukaan ei niitä merkitse muistiin. Niitä on kymmeniä sivuja usean lapsen ja lapsenlapsen muistelemina. Kirjan erityinen arvo on juuri tämän muistinvaraisen kulttuuriperinnön kokoamisessa ja säilyttämisessä tuleville sukupolville.

Kirjassa ei ole henkilö- tai paikkahakemistoja. Ihmisten osalta tätä puutetta paikkaa sisällysluettelo, joka etenee henkilöittäin. Useita pieniä sukupuunpalasia on Danilin ja Varvaran lapsien ja osin lapsenlapsienkin perheistä. Sen sijaan koko sukukunnasta ei ole sukupuuta. Minulle sellaisen sukupuun hahmotteleminen oli avain kirjan ymmärtämiseen ja sen näkemiseen, miten laajasta suku- ja sukulaisuusverkostosta petsamolaistenkin kohdalla on kyse. Samalla kirja avaa ikkunoita myös vienankarjalaisten, erityisesti Kiestingin suunnan, sukujen historiaan.

 

Danilin ja Varvaran sukukunnan vaiheet ovat poikkeuksellisen monitahoiset. Siksi kirja on kiinnostavaa luettavaa sellaisellekin, joka ei ole sidoksissa tähän sukukuntaan tai muutenkaan Petsamoon. 

"Skotit olivat tarinankertojia vielä 1700-luvulla." MUTTA - miten ihmeessä löysin Juri Nummelinin ennen Diana Gabaldonia!

"Suurin osa elokuvista perustuu johonkin kirjaan. Osa elokuvista perustuu tunnettuihin romaaneihin, osa taas kirjoihin, joita ei muistaisi enää kukaan, ellei niistä olisi elokuvaa. " (Juri Nummelin)

Ilman Juri Nummelinin kirjallisia töitä ja julkista kiinnostusta eri syistä syrjäytyneeseen  kirjallisuuteen en olisi jaksanut jatkaa historiasta ja menneisyydestä kertovaa tietokirjoittamista. Suomen Tietokirjailijat -yhdistyksen jäsenyydestäkin ehdin jo luopua; siellä ei vain pystytty auttamaan - ja sen hyväksyin omaksi epäonnistumiseksi. 

Mutta nyt  asiaa kirjailija Diana Gabaldonista, jonka nimenkin bongasin ensimmäisen kerran Outlander - Matkantekijät -jakson alkuteksteistä / introsta tänä kesänä (2022). 

Ensimmäisen Outlander-jakson suurin elämys olivat 1700-luvun skotit tarinankertojina. Ihmisten tutustuminen toisiinsa alkoi pyynnöllä: "Kerro perheestäsi!"

 

Kuvateksti: Aikakaudet ylittäviä romaanisarjoja tekevä Diana Gabaldon on ihailijoidensa mukaan kirjoittanut yhden suurimmista koskaan julkaistuista rakkauskertomuksista.

                           #claire  &  #jamie   #outlander #matkantekijä  #netflix

Tarkoitukseni oli - samalla kun seuraan Skotlannin Ylämaalle  sijoittuvaa Outlander - Matkantekijä   -draamasarjaa "Netflixissä"... niin, tarkoitukseni oli ensimmäisen kauden päättymisen kunniaksi ottaa selvää, kuinka hyvin  Diana Gabaldonin romaanit tunnetaan Lapin kirjastoissa - siis löytyykö hyllyistä. 

Kirjastokorttini avulla kirjauduin verkkokirjastooni, eli  Lapin kirjaston verkkosivuille. Asia selkisi pian.

Diana Gabaldonin romaaneja löytyy lainattavaksi ja luettavaksi lappilaiskirjastoista sekä  alkuperäiskielellä (English) että suomeksi. Itse asiassa hämmästyin  Kemin kirjaston hyvin kattavasta Gabaldon-tarjonnasta. Kolarin kirjasto oli hankkinut Gabaldonin suomennettuja (alkaen 2002)  tasan 10 kappaletta - ajankohdaksi oli sattunut hankintavuosi, jolloin monet muutkin paikalliskirjastot olivat ostaneet saman kirjan. 

Verkkokirjastoselailuni jälkeen tarkistin kotikirjastoni tarjonnan. (Olen keräilijä, vanhojen kirjojen) 

Ja sieltä löytyi tietokirjailija Risto Nikun (s. 1941) teos Suomalaisia tietokirjailijoita 2 (mukana juttu Juri Nummelinista). Ja löytyi toinenkin, nimittäin Jukka Halmeen, Juri Nummelinin ja Sari Polvisen teos Historiallisen romaanin taitajia 2 (mukana viihdekirjailijasta historiallisten romaanien kirjoittajaksi kasvanut aikamatkaaja, Diana Gabaldon).

 

Oma tarinani Juri Nummelinin (s. 1972) löytämisestä  sai alkunsa Netflixin sarjasta Outlander - Matkantekijä. Elämäntilanteeni selkiinnyttämiseksi olen lisännyt elokuvien ja sarjojen katselua syystä, että pääsen niitten avulla istahtamaan aloilleni ja "haastamaan omaa ajatteluani". Kysymys on elokuvan eli tarinan kokemisesta sillä luottamuksella, että tarina vaivihkaa auttaa itseäni hyväksymään omia menneisyydessä tapahtuneita vaikeita asioita, ihmissuhdeasioita, syyllisyyttä, pettymyksiäkin. Elokuvan katsominen tässä ja nyt on omalaatuista aikamatkustamista, jonka tueksi tarvitsen myös kirjoja.

Kirjoja tekevät kirjailijat. Minun tapauksessani löytyi ensimmäiseksi (ennen Diana Gabaldonia) -  ainutlaatuinen Juri Nummelin ja hänen kirjansa (50 kirjaa - 50 elokuvaa). Se esittelee 50 kirjaa, joista on tehty elokuva (Avain, 2015)

Juri Nummelin on myös somessa bloggaava "kirjallisuuden sekatyömies". Miellyttävää hengenheimolaisuutta Juriin ja hänen puolisoonsa tietokirjailija Elina Teerijokeen  tunsin, kun luin sekä Jurin 50-vuotissynttärijuhlissa julkaistusta "sankarille tehdystä" Synttärikirjasta että Elinan vielä julkaisemattomasta tekstistä, joka "selittää" pariskunnan yhteistä kirpputoriharrastusta. 

Kaikki tämä mainiossa kirjailijan blogissa, osoitteessa  http://jurinummelin.blogspot.com/  .

Lopuksi.

Ote Sari Polvisen kirjoittamasta Diana Gabaldonin esittelystä em. Historiallisen romaanin taitajia 2 -kirjassa, jonka julkaisuvuosi oli 2011. 

"Arizonalainen meribiologi, ekologi ja tietokoneasiantuntija Diana Gabaldon (s. 1952) alkoi kirjoittaa esikoisromaaniaan pöytälaatikkoon 1980-luvun lopulla. Julkaistuaan otteita kirjasta netin kirjoittajapalstoilla Gabaldon löysi nopeaan tahtiin itselleen agentin ja romaanilleen julkaisijan. Esikoisromaani Muukalainen ilmestyi 1991 ja aloitti samannimisen kirjasarjan; sen menestys mahdollisti tekijänsä siirtymisen täyspäiväiseksi kirjailijaksi. Suomeksi Muukalainen ilmestyi vuonna 2002.

...menneisyys Gabaldonin romaaneissa ei toimi historiallisen romanssin tapaan pelkkänä kulissina. Hän on tutustunut valitsemaansa aikakauteen huolella, ja historian suuret tapahtumat ovat usein myös romaanien keskeisiä juonielementtejä.

Gabaldonin hahmot seikkailevat nykyään myös muissa medioissa. Muukalais-sarjaan perustuva sarjakuvaromaani Exile julkaistiin syyskuussa 2010, ja tarinasta on tehty myös musikaaliversio. Jo kahdellekymmenelle kielelle käännetyn sarjan elokuvaoikeudet on myös varattu, joskin elokuvan tai TV-sarjan toteuttamisessa ollaan vielä kaukana." 

Wikipedian mukaan "Outlander - Matkantekijä on yhdysvaltalais-brittiläinen draamasarja, jonka on luonut Ronald D. Moore. Sarja perustuu Diana Gabaldonin kirjoittamaan kirjasarjaan. Draamasarja alkoi Starz-kanavalla vuonna 2014 ja Suomessa Yle TV1 aloitti sarjan esittämisen vuonna 2015.