10 lokakuuta 2022

Hiihtohistoria sytyttää. Sivakkasepät ja sattapaikka osa suomalaista kansankulttuuria.

Näkökulmateksti: luokanopettaja (eläkk.) Katariina Korhonen, kirjabloggaaja, tietokirjoittaja.



Loimaan hiihtohistoriallinen seminaari, 18.3.2022
PAIKKA: Maatalousmuseo Sarka, Loimaa.
JÄRJESTÄJÄT: Jouko Pukki, Timo Siukonen ja Kalle Virtapohja.

 












Mitä "hiihtohistoriasta" sytykkeensä saanut  kohtaaminen käynnisti yhdessä harrastajassa  

 

Ihmisten väliset kohtaamiset parhaimmillaan käynnistävät ja luovat uutta. Itselleni kohtaamisista on tullut syy ja seuraus – kuitenkin niin, että vastavuoroinen intuitio ja hyväksyntä tunteina ratkaisevat oman ”heittäytymiseni” ja reaktioni puheena oleviin aiheisiin.














Timo Siukonen julkaisi kirjansa Puusuksia Suomesta jo 2016. Sain tämän upean kirjan omistuskirjoituksella varustettuna lahjaksi Jouko Pukilta (20.10.2016). Tietokirjailija Siukonen puhuttelee lukijoitaan kirjansa alkusanoissa kiittämällä lämpimästi nimeltä mainitsemiaan (hieno ele) yhteistyökumppaneitaan, jotka erityisen paljon olivat tehneet Timolle töitä koko hänen kirjaprojektinsa ajan. Yksi kirjoittajan kiittämiä kumppaneita on Jouko Pukki; sama Jouko, jonka ihmisläheisissä ja uuden oppimiseen pyrkivissä projekteissa olen ollut mukana kauan – laskutavasta riippuen enemmän ja vähemmän.

Kiitänkin näin aluksi erityisesti Jouko Pukkia muiden muassa saamastani seminaarikutsusta (yllä). Jouko on jo yli 30 vuoden ajan toiminut vaikuttajaverkostoni peruskalliona. Joukon ansiota on, että olen päässyt tutustumaan Timo Siukosen kirjoittaja- ja tutkimustyöhön. Joukon innostamana olen osallistunut Turun kirjamessuille, ja siellä päässyt kuuntelemaan Kalle Virtapohjaa. Ja niin edelleen.

On myös Joukoa kiittäminen siitä, että seminaarin loppuraportti ”kaipasi näkökulmaani”. Oli suuri ilo istua ”kirjoittavana toimittajana” seminaarissanne! Kaiken minkä nyt kirjoitan, tarkoitan lukuelämykseksi ja kokemusperäiseksi tunnelmapalaksi siitä, mitä seminaarinne minussa käynnisti. Tarkoitan tekstini juuri Sinulle – lukemisesta ja kirjoista kiinnostunut hiihtourheilun ja historian harrastaja! Harrastuksemme yhdistäkööt ajatuksiamme! 

1.

Unohdetut suksisepät ja suksitehtaat. Tietokirjailija Timo Siukosen kirja kantaa.

 

”Minä unohdan ja minut unohdetaan.”

”Mitä vielä!”

 ”Elämäkö on tässä ja nyt?”

 ”On. Ja elämä kantaa.”

 

Seminaarissa esiintynyt Timo Siukonen puolestaan on kirjoittanut kirjansa alkuun näin:

Tähän kirjaan kootut tiedot olen kerännyt matkustamalla alkulähteille. Koska ensisijaisia haastateltavia ei ole elossa, minun on pitänyt luottaa asiakirjoihin ja toissijaisiin lähteisiin. Olen kiitollinen suomalaiselle järjestelmälle, joka periaatetasolla säilyttää kaiken tarpeellisen. Kymmenet arkistot, museot, kirjastot, kyläseurat, sukuseurat ja yksityishenkilöt ovat auttaneet minua kärsivällisyyden äärirajoille asti.

 Mitä seurasi Timo Siukosen seminaariesityksestä?  Innostuksen sai aikaan, ja aika Siukosen lähdeluettelon ja omien vanhojen kirjojeni vertaamiseen löytyi paluumatkan jälkeen kotona Sieppijärvellä. 

Ajatella, matkustamalla on saanut myös tietokirjailija Siukonen selville unohdettujen suksiseppien ja suksitehtaiden nimet ja kaikki muut.

Innostuin siis tutkimaan tarkemmin lähdeluetteloa liitetiedostoineen. Tekstin antaman vihjeen perusteella tarkistin, mitä Toivo Vuorelan kansatieteellistä teosta Puusuksi-kirjan tekijä on käyttänyt. Heti kohta menin omalle kirjahyllylleni löytääkseni sieltä Vuorelan teoksen, Suomalainen kansankulttuuri.

Mutta löysin myös toisen, Pukin Joukolta saamani Vuorelan Kansanperinteen sanakirjan. Totesin sanakirjan vastaavan huutoonsa, sillä Vuorela sanoo: ”Tämän sanakirjan tarkoituksena on pyrkiä selittämään sellaisia sanoja, joiden ymmärtäminen auttaa saamaan käsitystä myös taannoisen kansankulttuurimme laadusta.”  Hienoa, hiihto on taatusti aina ollut osa kansankulttuuriamme!

Jäinkin selailemaan perinteestämme kertovia sanoja ja miettimään niiden merkityksiä, esimerkiksi suksi ja Peräpohjolaan viittaava sana sattapaikka. Vuorelan mukaan sattapaikka on tarkoittanut paikkaa, johon on kokoontunut paljon väkeä. Se on hauska määritelmä, itselleni uutta tietoa. Kotikyläni Sieppijärven yksi vanhoista suvuista on käyttänyt ja edelleen käyttää sukunimeä, Satta. Kotikirjastostani löytyy myös lastenkirja 50-luvulta, Sata Sattaa.

Siukosen teoksen yksi liitekartoista (s. 325) näyttää selville saatujen suksiseppien lukumäärän eri maakunnissa. Perinnesanoja käyttäen voisin kirjata Siukosen karttaan merkitsemän tiedon seuraavasti:

Sivakkaseppien suurin sattapaikka on ollut Kainuu (156 kpl).  2. Sivakkaseppien pienin sattapaikka on ollut Satakunta (5 kpl).




  










2.

Inspiroiduin lisäämään uutta hiihtotietoa Sieppijärven Sisun tekeillä olevaan historiikkiini.   

 

Uutta hiihtoseuratyön kansallisiin tuloksiin liittyvää tietoa löysin aineistoista, joita löytyi seminaarin päätteeksi vieraille jaetusta ”palkintolaukusta”.  

Ali Koskimaan toimittama Hiihtäjä1965, numero 1 (Suomen Hiihtoliiton taitomerkkiluettelo 1965) esittelee vuoden 1964 hiihtoseurat luokittain. Naapurikuntani Pellon Ponsi ylettyi Hiihtäjän mukaan tuolloin peräti suurmestariluokalle, sillä Eero Mäntyranta sai arvon 1964.

Kotikylälleni Sieppijärvelle oli perustettu urheiluseura heti Evakon jälkeen (Lapin sota) 1945. Lapissa jälleenrakennusajan työt talkoineen hyvitettiin tanssimalla ja urheilemalla, talvisin hiihtämällä. Lopulta koko Suomi hiihti seuratasolla viimeistään 1960-luvulta alkaen.

Suomen Hiihtoliiton Hiihtäjä1965 -julkaisun mukaan Sieppijärven Sisu mieskilpahiihtäjineen (Jauhojärvi, Reijo; Lämsä, Aukusti; Lämsä, Timo; Saari, Paavo ja Vaattovaara, Pentti) saivat paikan hiihdon I (ensimmäiseen) luokkaan. Samana vuonna seuraluokituksen II-luokkaan ylsivät Sieppijärven Sisun miehet Gullsten, Pekka; Koivumaa, Aimo; Mikkola, Timo; Nikumaa, Ahti; Nikumaa, Aulis; Peteri, Timo; Petäjäniemi, Arvi; Sirkka, Pauli; Vaattovaara, Eero ja Vaattovaara Matti.  

Rautalammilla syntynyt isäni Sulo Korhonen (s. 1923) asettui sodankäyneenä rintamamiehenä sattumalta Tornionjokivarren Sieppijärvelle kohdattuaan 50-luvun puolivälissä urheiluseura Kolarin Kontion tansseissa täällä asuvan naisen. Minä synnyin heidän esikoistytökseen, joka aloitin kansakouluni 1963. Tuohon aikaan Sulo Korhonen oli jo aloittanut Sieppijärven Sisun riveissä kilpahiihtämisen ikämiesten sarjassa – leimautuen kummajaiseksi vain Länsi-Pohjan piirin nuorimpien kilpahiihtäjien silmissä.

Hiihtäjä 1965 -seuraluokittelussa Sieppijärven Sisu sai kuitenkin kolmanteenkin luokkaan edustuksen, sillä Filppa, Kari; Järvirova, Markku; Korhonen Sulo ja Tiensuu, Voitto hiihtivät em. luokitukseen tarvittavat pisteet seuralleen.

Opin hiihtämään isäni ohjauksessa. Sulo hiihti itse ostamillaan Järvisen kilpasuksilla ja voiteli luonnollisesti itse suksensa. Kun me lapset kasvoimme kilpahiihtäjiksi, isä-Sulosta tuli lasten voitelumestari. Muistan isän ääneen lausuman huudahduksen: ”Kyllähän Pojan sukset voidellaan”! Jo 60-luvun lopulla Sieppijärven Sisussa hiihtävien lasten lukumäärä oli kasvanut nopeasti. Niinpä niitäkin lapsia pyrki hiihtämään, joilla ei ollut ns. omaa huoltajaa voitelemaan suksia. Kilpahiihtäviin lapsiin ei vielä tuohon aikaan suhtauduttu arvostavasti. Tämän muistikuvani mukaan Korhosen Sulo voiteli senkin Pojan sukset, joitten pohjia kukaan muu ”ei ehtinyt” liukkaiksi tai pitäviksi huoltamaan.

 

Hiihtäjä-Sulon tyttärenä en muista, milloin sain ja minkälaiset olivat ensimmäiset sukseni – ja hiihtokengät. Tuohon aikaan Kolarin(kin) kunta avusti jakamalla kenkäavustushakemuksiin oikeuttavia lomakkeita kaikille – tosin vain harvat ja valitut perheet sittemmin saivat lapsilleen kunnalta kengät, mahdollisesti jopa monot. 

 

3.

Inspiroiduin vertaamaan Juuso Waldenin urheiluohjelmaa Sieppijärven Sisun Antti Iivarin vastaavaan.

 

Kalle Virtapohja piti Loimaan seminaarissa esitelmän Juuso Waldenista; urheilumiehestä, jonka sanotaan olleen Suomen viimeinen tehtaanpatruuna – ja Yhtyneitten Paperitehtaiden ympärille luomansa urheiluimperiumin johtaja. 

Vuorineuvos Walden oli syntynyt Pietarissa (1907 – 1972). Hänestä kasvoi patruuna, joka itse perusti muiden muassa Valkeakosken Hakan (1934), ja jalkapallon Suomen cupin. Hiihtäjistä tunnetuin lienee ollut Paperitehtaan talliin kuulunut Veikko Hakulinen, jonka oma urheilutyöhön sitoutuminen oli sitä luokkaa, että hänestä tuli ”monien lajien Suomen mestari”.  

Kaiken kaikkiaan Walden ja Yhtyneiden Paperitehtaiden paikalliset urheiluohjelmat toimivat tavalla, joka mahdollisti urheilijan ammattimaisen harjoittelun; Walden maksoi ”omille” urheilijoille kuukausipalkkaa – ja heitä lienee ollut muitakin kuin huipulle hiihtäneet tähdet.

 Paikallisuus urheiluhistorian yhteydessä haastaa käsitteenä, sillä pieni tuskin koskaan on historiankirjoitukselle merkinnyt niin paljon kuin suuri.

Paikkakunnan suuret Persoonat eli arvovaltaisen aseman saavuttaneet, omissa hankkeissaan hyvinkin onnistuneet liikemiehet, ovat kautta historian ansioituneet myös näkyvyydessä.

Näkyvyys, nykykielellä julkisuus, on aina merkinnyt olemassaolon energiaa. Tärkeä osa suomalaisen hiihdon historiaa ovat lopulta nimeltä unohdetut harrastajat - ja nimeltä muistetut ne kilpahiihtäjät, joiden on onnistunut voittaa jotakin arkielämää suurempaa. Näiden urheilijoiden läpimurto on merkinnyt voittoa myös paikkakunnalle ja paikkakunnan urheilujohtajalle.

 Toisaalta juuri (nimeltä) unohdetut urheilijat ovat hiihtohistoriaa kirjoitettaessa tärkeässä roolissa, sillä tutkija, joka haluaa tehdä unohdettuja, entisiä paikkakunnan tähtiä näkyviksi, tietää, mitä tekee. Hän osaa tehdä oikeita kysymyksiä. Näin saadaan hiihdon merkitystä tai arvostusta arvioitua kenties yllättävän uudesta näkökulmasta.

Ihminen on paikkasidonnainen kulttuurieläin. Siksi suhteemme hiihtoon saa alkunsa kotoa.

Tietokirjoittajana minun ”oma paikallinen hiihtoseurani” on aina ollut Sieppijärven Sisu. Urheiluseuran hiihtotoiminnasta alusta alkaen vastasi omalla nimellään liikemies Antti Iivari. Seuran alkukymmenet olivat nuorten miesten kilpahiihtäjiksi ohjaamisen aikaa. Antti Iivari teki seurastaan kilpailukykyisen.

 

Suomen ”hiihtoniilot” muistavat Sieppijärven Sisun

 

Sieppijärven Sisusta tuli yksi Suomen tunnetuista hiihtoseuroista. Tästä tuli totta viimeistään 1960-luvulla. Kunnia ja kiitos on yksimielisesti jätetty Antti Iivarin muistolle.

 

Kolarin Nuottavaarassa syntynyt Vesa Hiltunen on muistellut Sieppijärven Sisun alkuvuosia ja seuran hahmoa, Iivarin Anttia. (Ote kyläkirjasta alla)

”Iivarin Antti oli liikemies, kävi metsänostomatkoillaan syrjäkylissä. Hän puhutteli meitä poikasia asiallisesti, kyseli kuulumisia ja kehui meidän hiihtolahjoja.  – Tulkaa pyhänä Sisun hihtoihin, sarjoja on kaiken ikäisille. Jos tulette lauantaina, saatte yöpyä koululla. Kaisu, minun vaimo, on opettaja.

Lauantaina heti koulun jälkeen lähtivät Ungan Matti (13 v.) ja velipoika-Mikko (11 v.) suksilla Sieppijärveä kohti, jonne oli matkaa 30 kilometriä. Pasmajärveltä tulivat mukaan Mäki Erkki, Pasman Usko ja ”Linnean Aatos”. Antti ja Kaisu järjestivät pojille majoituksen koululta.

 

Pyhänä pojat osallistuivat kilpailuihin hyvällä menestyksellä, ja heti palkintojen jaon jälkeen lähtivät hiihtäen kotia kohti 30 kilometrin taipaleelle. Mikko voitti sarjansa, ja Matti tuli neljänneksi. Pohjolan Sanomissa oli sitten tulokset. Se oli suuri arvonnousu pojille.

Antti tuki ja kannusti monin eri tavoin meitä nuoria, köyhiä poikia, jotka tulimme kuin apinat viidakosta ihmisten ilmoille. Hiihtovarusteita sai halvalla ja pitemmille kilpailumatkoille hän varusti ruokaa mukaan.” (Routalattiat. Aki Ollikainen. 2005)

 

Sieppijärven Sisun 40-vuotisjuhlassa (1985) esitetty näytelmä vanhasta talkoohengestä jäi juhlayleisön mieliin.

Sisun kuva-albumi: https://goo.gl/photos/3zN4wDGT6bgNCVRs5










4.

Hiihtohistoriaan pätee historian kokemisen lainalaisuus: historia löytyy (jos on löytyäkseen) itsestämme!

 

Tarja Mäkipunto-Ristanen, Kati Uusitalo, Kati Lehtonen, Olli Nepponen, Heikki Ikola (videoyhteys) ja Matti Hintikka (videotervehdys) esittivät seminaarissa kommenttinsa yhteisestä aiheesta. Antoisia olivat nämäkin ”kohtaamiset”, ja jokaisesta puheenvuorosta löysin tarttumapintaa omaan ajatteluuni ja omiin historiakokemuksiini. Sain myös rohkaisevaa tukea toiveelleni, että oppisin entistä rohkeammin luottamaan omaan näkemykseeni myös siinä tilanteessa, kun on puhumisen aika.

 

Olli Nepposen mainio Paavo Talvelaan liittyvä lausahdus (Joka mies talvella suksille!) ja Tahko Pihkalan iskulause (Suksissa Suomen turva!) veivät ajatukseni suksien sotilaskäyttöön ja tuolloin 20-vuotisen isäni rintama-aikaan.  Kirjoitin lauseet itselleni muistoksi.

 

Tätä nykyä voin aivan nätisti myöntää, että oman hiihtohistoriani olen itsestäni löytänyt. Välineitäni tähän löytämisen iloon ovat olleet tiedonnälkä, uuden oppimisen halu, tunteisiin tutustuminen, lukemattomat vastavuoroiset kohtaamiset kotona ja maailmalla sekä kriittinen ajattelu. Oma hiihtoharrastus on vuosikymmenten kuluessa muuttunut ulkona liikkumisen iloksi. Seuraavaksi sanoitan perustan hiihtoarvostukselleni.

 

Niin, ensin minua suksille ja suksilla ohjasi oma isäni hankkimalla kunnolliset välineet ja tekemällä ladut ja voitelemalla sukset ja hiihtämällä itse (auttoi selkäkipuun). Seuraavaksi menimme isän kanssa aamun postiautolla Pellon Orajärvelle hiihtokilpailuihin, mutta matkustaminen vaati veronsa – ei jäänyt mukavia muistoja. Noin 15-vuotiaana hiihdin ensimmäisissä Ylläksen kisoissa: käsiä ei palellut, aurinkolasit sain palkinnoksi, jäi iloiset muistot itseni yllättämisestä. 15-16 -vuotiaana tunsin hankkineeni hyvän minäkuvan itsestäni kilpahiihtäjänä.

Muutin ensimmäisenä lukiovuotenani naapuripitäjän kouluun, asuin alivuokralaistalossa arkipäivät ja viikonloput kotona. Enää minun ”ei tarvinnut” hiihtää, koska mikään ei isäni mielestä saisi häiritä koulunkäyntiä. Sain valita koulun hiihtämisen tilalle. Muutaman vuoden päästä Kajaanin opettajankoulutuslaitoksella ”pääsin” taas hiihtämään (ja voimistelemaan), sillä erikoistuin liikunnan opettamiseen – mutta myös historian ja suullisen esiintymistaidon.

 Naimisiin mentyäni toimin opettajana muutaman vuoden Kärkölässä, kunnes koti-ikävä palautti (1983) meidät Sieppijärvelle, minun kotikylääni. Silloin luulottelin, että oma kyläyhteisöni tarvitsee kotiin palaavaa, ”kiitollisuudenvelkaista” Vienontytärtä.  Jossakin vaiheessa toiminkin esimerkiksi Sieppijärven Sisun sihteerinä, mutta pian ”poltin sillat” seurajohtajiin kirjoittamalla kriittisen kolumnin paikalliseen sanomalehteen; olin tuolloin Lapin Kansan paikalliskirjeenvaihtaja…

 Vanhimmasta tyttärestäni tuli Sieppijärven Sisun kilpahiihtäjä, joka Ilomantsissa voitti nuorten SM-kultaa. Jääkiekko puolestaan vei perheeni kolme poikaa.

Tyttäreni aloitti lukion Ounasvaaran urheilulukiossa, mutta valmentajansa tuella siirtyivät sittemmin Vuokatin urheilulukioon. Lukion jälkeen hän äitinsä tapaan opiskeli Kajaanissa. Viimeinen hiihdon SM-mestaruus tuli 22-vuotiaana, jonka jälkeen hän lopetti. Tyttäreni kohdalla olen elänyt todeksi sen surun, joka liian aikaiseen lopettamispäätökseen voi liittyä. Hänen kohdallaan selkäleikkauksesta tuli kynnyskysymys; selkä ei enää todellakaan kestänyt vaadittavaa kovaa harjoittelua eikä kilpailutilanteita. Liikuntaan ja terveystietoon ja varhaiskasvatukseen erikoistunut hiihtäjätyttäreni on kasvanut kolmen lapsen täysipainoiseksi äidiksi ja erityisen aktiiviseksi liikkujaksi – ja lasten liikuttajaksi.  

 Yksilöimättä kriittisyyttäni tämän tarkemmin haluan vielä korostaa tunteiden täyttämää suhdettani hiihtoon. Ihmisenä olen ratkaisukeskeinen mutta en tavalla, johon (minuakin) yritettiin ohjata silloin, kun olin ns. nuori päättäjä. Silloin faktat ja tunteet piti pitää tiukasti erillään. Tätä nykyä tunnen vastuuni, kun sanon ratkaisukeskeisyyteni nojaavan tunteisiin, sillä uuden oppimista ei voi tapahtua ilman tunteiden heräämistä. Tästä syystä olen tietoisesti tehnyt paljon töitä selittääkseni itselleni, miksi kilpaurheilu kulttuuriympäristönä, maailmankuvana yhä edelleen arveluttaa!  

 Minä lienen siis hiihtänyt aina itseni takia, en edes isäni painostuksesta. Olen opettajana kannustanut koulujenvälisissä kisoissa kaikkia oppilaitani – paitsi omaa tytärtäni. Ymmärsin ja tajusin aivan liian myöhään, kuinka tärkeä kannustaja olisin voinut olla hänelle. Tämä on yhä edelleen itsessäni elävä ristiriita, joka kuitenkin ohjaa eteenpäin – tehtyä kun ei saa tekemättömäksi! Ei siis liene epäselvää, miksi kriittisyys organisaatioiden toimintamalleja kohtaan on osa vanhenevaa minuuttani.   


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti