![]() |
| |
Eväät saadaan kotoa
Unet ja kasvaminen aikuiseksi
![]() |
| Kata Vienontytär |
![]() |
| |
![]() |
| Kata Vienontytär |
| Girja Gumpi, sisääntulo. |
KIASMA HELSINGISSÄ on suomalaisten kansallisgalleria eli nykytaiteen museo . Sen sanotaan olevan arkkitehtuurin helmi.
ARS22 avautui Kiasman taideyleisölle, 8. huhtikuuta 2022. Kiasman esittelytekstin mukaan tämä näyttely kansainvälisine taiteilijoineen ja taideteoksineen "luo paikan yhteisille kokemuksille, elämyksille ja yhteisöllisyydelle".
Yksi ARS22:n taiteilijoista on norjansaamelainen Joar Nango taidetilallaan Girja Gumpi.
| Kiasmassa Nangon Kiertävä kirjasto eli Girja Gumpi levittäytyy huoneeseen (kuva) ja Kiasman julkisivulle, ylös rakennustelineiden päälle. Girja Gumpi on kiertänyt poron vetämänä jalaksien päällä. |
| Tästä kohtaa jalaksilla seisova Gumpi (kirjaston koti) avautuu Kiasman julkisivulle. |
SUOMEN KANSALLISKIRJASTO on omasta mielestäni kaunein tilataideteos, jonne voin astua sisään, kiivetä ylös ja laskeutua alemmaksi. Tila sallii myös pysähtymisen, asettumisen aloilleni; kirjojen lukemisen ja niiden ihastelun. Kansalliskirjasto (The National Library of Finland) hoitaa alkuperäistä ja siten muuttumatonta tehtäväänsä eli se kokoaa ja säilyttää kaikki Suomessa julkaistut kirjat. Niinpä myös kaikki arkkitehtuurista Suomessa julkaistu kirjallisuus löytyy Kansalliskirjastosta.
TAITEEN VOIMA, esimerkiksi kirjaston voima taidetilana, on itseisarvo mutta sidoksissa kulttuuriimme, kieleemme ja siihen, mitä taiteelta katsojina ja kokijoina haluamme.
Arkkitehti JOAR NANGO kertoo olevansa saamelaistaiteilija Jäämeren rannalta, Norjan Tromssasta; kaupungista, jonka tunnetuin rakennus vieraiden näkökulmasta on Jäämeren katedraali.
Taiteilija Joar Nangolle tärkeä osa saamelaisuuttaan on alkuperäiskansojen arkkitehtuuri. Niinpä hänestä tuli tämänvuotisen ARS22- näyttelyn omaperäinen kirjastonrakentaja. Kiasman julkisivulle, ylös rakennustelineiden keskelle hän on rakentanut SAAMELAISKIRJASTON. Sinne hän on laittanut esille satoja alkuperäiskansojen arkkitehtuurikirjoja ja lukuisia saamelaisesineitä.
Nangon mukaan hänen saamelaiskirjastonsa tehtävä taideteoksena ARS22-näyttelyssä on muistuttaa maailmaa (tai ainakin näyttelyvieraita) saamelaisten olemassaolosta: "Me olemme olemassa!"
_________________________________________________________________________
Lapsuudessa kotonani oli pieni, kahden-kolmen hyllyn perhekirjasto. Muistan mitä kirjahylly tietokirjoineen merkitsivät itselleni: se oli se tunne, ettei koskaan aika tullut pitkäksi kotona. Kirjojen tutkimisen myötä kasvoi tunnesuhteeni itse kirjoihin, niiden kuvitukseen, valokuviin, piirroksiin ja kansikuviin. Olin alun alkaen ylpeä vanhemmistani, etenkin äidistäni, joka ymmärsi kirjojen arvon.
Lapsuuskodista siirryin pois siinä vaiheessa, kun aloitin 15-vuotiaana lukion (1971) naapurikunnassa. Omaa ikiomaa kirjastoani olen kasvattanut siitä lähtien eli nyttemmin jo 50 vuoden ajan - vakavahko kirjojen harrastaminen jatkuu edelleen.
Vuodesta 1983 olen asunut Pohjolan Osuuspankilta ostetussa, entisessä syntymäkodissani Sieppijärvellä. Sisätilat, lähes kaikki tilavan kotini seinät yläkerrasta alas kellariin, olen "verhoillut" kirjahyllyillä. Kodistani löytyy (toistaiseksi) lukematon määrä luettuja ja lukemattomia kirjoja. Joka huoneessa on lukemiselle mukava paikka.
Kirjastoni kirjoista olen itse kirjoittanut kaksi tietokirjaa.
Itselleni kirjaton maailma olisi silkkaa hulluutta. Oman olemassaoloni merkitys rakentuu kirjojen maailmaan, ja siitä syntyy minun tarinani omasta taidetilastani. Kotikirjastoni, ja mukanani "maailmalla" kulkevat kirjat muistuttakoot ainakin itseäni siitä, että me olemme olemassa, ja minä olen olemassa! Tästä seuratkoon hyvän ja oikean puolelle asettuminen...
Jotakin samaa ja yhteistä Katariina Korhosessa ja opettaja Katariina Granatissa ja KataVienontyttäressä lienee, kuten lukevat silmät ja ikuinen ymmärtämisen tarve. Suurin ero liittynee toiseen aivopuoliskooni ja oikeaan käteeni, joka kirjoittaa vahvemmin ja varmemmin. Enää en ole pelkästään objekti eli kohde, Lopultakin tämän kirjan synty teki minusta ihmisiin paremmin luottavan subjektin nimeltä, KataVienontytär. Kirjoitan, olen siis olemassa.
Olen aina elänyt kirjojen maailmassa. Tornionlaakson ja Wanhan Rautalammin savolaissukuja täynnä olevat kasvuympäristöni eivät ole tajuntaani missään vaiheessa räjäyttäneet suuntaan tai toiseen, ei edes akateemiseen. Synnyin älykkäiden, parempaan elämään pyrkivien vanhempien esikoiseksi, jonka kuitenkin piti ensimmäiset ”ns. kepeät kirjastonkirjat” lukea salaa, vaikka vanhempani olivatkin 50-luvun ensimmäiseen vuokrahuoneistoon hankkineet pienen seinähyllyllisen uusia kirjoja. "Koulunkäynti kärsii, kärsii"...muistutti Isä.
Silti. 1950-1960 -lukujen lapsuuttani leimannut kaksijakoisuus teki minusta ensin kirjoittajan ja sitten lukijan. Ja kaksijakoisuus kohdallani tarkoitti sitä tavallista tarinaa. Saadakseni hyväksynnän ja saadakseni hetkellisesti omaa aikaani kirjoille, piilotin kirjoittamisen ja kirjallisuuden koulutehtävieni sekaan. Vielä isona koululaisena opiskelin historian, biologian, uskonnon, kaikki ns. lukuaineet kirjoittamalla kotona tekstit uudestaan omiin vihkoihin. Edelleen opin ja muistan ja ymmärrän kaikki opittavat asiat tekemällä niistä näkyviä graafisia kuvia, sanalinkkejä, sanalistoja.
Kirjat ovat aina mahtuneet maailmaani – edellä taisin vihjata, että otin niitä mukaani ensin salaa tai väkisin. Minun maailmani olisi ollut ja yhä olisi silkkaa hulluutta, jos en olisi koskaan alkanut kirjoittaa. Käsikädessä kirjat ja kirjoittaminen kulkivat lapsesta lähtien. Kun sanon, että kirjaton maailma olisi silkkaa hulluutta, en tarkoita ajatustani vain yhdellä tavalla ymmärrettäväksi – käsitteenä hulluus on moniulotteinen ja - arkiset merkitykset vaihtelevat käyttäjän mukaan.
Kirjojen maailmassa elävää ihmistä voidaan nauraa, lähteisiin perustavan "kirjoittajan" tutkimustyötä voidaan vähätellä. Yksi on kuitenkin ikään kuin jo yhdessä sovittu juttu, ja se on, että se maailma, jossa suurin osa maapallon väestöstä eli meistä elää, on hullu maailma. Vaikka näin ei tosiasissa ole. Mielikuva hullusta maailmasta syntyy, jos ihminen (syystä tai toisesta) kieltää yhteisönsä ihmiset ja tiedon; tai jos ihminen jää yhteisönsä tai meitä koskevan tiedon ulkopuolelle, jos hän nostaa itsensä kaikkien toisten yläpuolelle; jos...
Tietoon, tietämiseen – siis lähdekritiikkiin perustuvan sananvapauden näkökulmasta puolustan kirjaa ja kirjoittajia. "Vanhanaikaisen" sananvapauden perusteet (vastuu ja vapaus) opin runonlaulajien sukuun kuuluvalta isältäni kuuntelemalla, kun hän opetti näin. Isä otti käteensä pienen tulitikkulaatikon, nosti sen nähtäväkseni, näytti laatikon jokaisen kulman erikseen ja sanoi: - Katsopas, Katariina! Voit kirjoittaa tarinan vaikka tulitikkulaatikosta, kun vaihdat näkökulmaa ensimmäisestä kulmasta toiseen, ja siitä kolmanteen. Lopuksi pääset lähelle alkua, kun kirjoitat neljännestä kulmasta käsin vielä sen, mitä sieltä näet!
Moni meistä kirjoittaa - ja kokee olevansa olemassa.
Näin on käynyt minullekin. Aloitin kirjoittamalla juttuja Hämeenkulma-nimiseen paikallislehteen. Kirjoitin vanhoista Kärkölän seudun ihmisistä ja uusista Lappilan kylän tapahtumista. Samaan aikaan "hoitelin" luokanopettajan viransijaisuutta. Ajankohta oli 1979-1983. Kokemus oli pääosin henkistä hyvinvointia ja nuorta minäkuvaani ruokkiva, varsinkin sen jälkeen, kun pyynnöstä toimitin kunnanvirastolle ilmoituksen ”sivutoimen hoitamisesta”. Tänään, tässä ja nyt koen oman kirjani merkityksen itselleni niin suureksi, että ”jo vain uskallan ottaa kantaa”. Minun lääkkeeni on ollut kirja. Maalaislääkäri ja tietokirjailija Kiminkisen resepti on liikunta. Kannatan liikkumista, itsensä liikkeelle laittamista, mutta lempireseptissäni lukee: -KOKKEILE KIRJAA!
Kirjat eivät ihmistä paremmaksi muuta. Kirjojen voima ja salaisuus piilevät siinä, että parhaimmillaan ne onnistuvat puhuttelemaan lukijaansa – ja näin auttamaan peilin tavoin! Kirja sitä paitsi puhuttelee lukijaansa peiliä syvällisemmin ottamalla kantaa kenties juuri niihin asioihin tai näkökulmiin, jotka lukija yllätyksekseen oivaltaa ”omikseen”. Oma jo vuosikymmeniä kestänyt urakkani kirjojen parissa on vihdoinkin antanut myös sitä evästä, jota olen tarvinnut löytääkseni oman itseni ja oman paikkani.
Kovasti vielä virassa olevan opettajuuteni loppusuoralla pohdiskelin, miksi olinkaan kasvanut semmoseksi ja tämmöseksi opettajaksi. Miksi juuri minusta oli tullut se, jota en halunnut omaksi kuvakseni tunnustaa. Miksi juuri minusta tuli eläkkeelle jäävä entinen ope, jota ei yllätetty iloisesti. Ja koska opettajuuteni edelleenkin on osa minuuttani, olen siitä kirjaani kirjoittanut – en tietoa jakaakseni, vaan peiliin katsoakseni.
Jokainen meistä haluaa olla Joku.
Kirjassani minä olen yksi muinaisen Ursulan tyttäristä. Olen tieteen ja geneettisen sukututkimuksen näkökulmasta U5b1b2 -haploryhmään kuuluva, erityisen vanhaa suomalaista perimää edustava nainen, jolla lienee saamelainen motiivi. Kirjani nimeksi olen valinnut sanat: ”Peiliin katsomisen paikka, Ursulan tyttäret”. Peiliin katsominen on itsetutkiskelua. Sitä olen harjoittanut erilaisten tekstien avulla. Ja lukuisten puhuttelevien tekstien avustuksella olen saanut minuuteeni lisää järjestystä, päässyt puheväleihin itseni kanssa, ja löytänyt jopa rumia syitä itsetunnon ongelmiini.
Katteeksi kirjani nimelle keräsin sinne esimerkkitekstejä erilaisilta kirjoittajilta. Hanna Tuohino, vuoden 1999 lukiolainen kirjoittaa Eeva Tikan sanoin Sieluni maisemasta. Mirjam Kälkäjän Kannanotto Tornionjoen pitkään muistiin (1979) rohkaisee sanoilla: ”tänään kantaa ihmisen tarinaa / pitkässä muistissaan”. Pitkän linjan kirjoittaja-kouluttaja, Paula Kourilehto-Vartiainen kertoo Taftihameessaan (2011) Kolarista karusta maasta: -Illalla äiti kirjoittaa kaunolla minun muistikirjaan värssyn, Ruusun sinulle antaisin, vaan mistä minä sen saan, kun Kolari karu maa, ei voi ruusuja kasvattaa.
Suru maailmantilanteesta vaatii pysähtymistä
Suru yhdistää kaikkia ihmisiä, myös lukevia. Siinä on kirjalla tekemistä. Tästä syystä halusin julkaista myös oman muistikuvani lapsuuteni surusta ja pelosta, kun Neuvostoliiton tankit vyöryivät Prahan kaduille. Tarina löytyy kirjastani.
Erityisen pysähdyttävän lukukokemuksen koin, kun omien vaikeiden vuosien jälkeen tajusin pysähtyä entisen tornionlaaksolaisopettajani, Tage Ranängenin (ent. Airijoen) vuonna 1997 lähettämään kirjaan nimeltä Sveea-emon äpäröistä. Kertomuksia Norrbottenin työtuvilta. Kirja kohtasi minussa kaikkia mahdollisia ihmisen kohtaamiseen ja opettajuuteen ja minuuteen liittyviä pelkoja ja vaikeuksia.Tagen asuntolakokemuksista muistutan lukijoitani myös.
Kirjoittajana ja kirjojen lukijana koen itsetutkiskelun lahjaksi, jonka ihminen joko saa (tai ei saa) kirjallisuudelta ja tiedolta. Meidän olisi siis (aika ajoin) pysähdyttävä.
Koska ”tieto on valtaa” ja ”sotien voittajat” sanelevat jälkeenjääneiden elämisen ehdot, voin vain lainata Sofi Oksasta ja lopettaa kirjasto-asiani siteeraamalla Sofi Oksasta. Arvostan nimenomaan Sofi Oksasen rohkeutta ja rehellisyyttä kirjoittajana. Hänen kirjallisuuteen liittyvä asiantuntemuksensa on aivan omaa luokkaansa; siitä oivallinen osoitus nimenomaan Ray Bradburyn romaanin ( Fahrenheit 451 ) avaaminen tilaisuudessa, jossa juhlittiin sananvapautta.
Näin siis puhui Sofi Oksanen kirjasta,
Ray Bradburyn Fahrenheit 451 kertoo palomies Montagista maailmassa, jossa palomiesten ainoa työtehtävä on kirjojen ja kirjoja omistavien ihmisten talojen polttaminen poroksi. Kun palomies Montag kuulee sattumalta, että ennen muinoin palokunnan tehtävä olikin tulipalojen sammuttaminen, hän ei tahdo uskoa sitä todeksi. Ajatus jää kuitenkin kaihertamaan hänen mieltään ja hän kysyy asiasta kollegoiltaan, jotka pitävät moista väitettä naurettavana ja ottavat esille sääntökirjansa historiallisen katsauksen virkistääkseen Montagin muistia. Katsauksen mukaan palokuntalaitos perustettiin vuonna 1790 hävittämään siirtokuntien englantilaisvaikutteiset kirjat polttamalla. Ensimmäisen palomiehen kerrotaan olleen Benjamin Franklin.
Palomiehet pitävät tätä kaikkea totena, koska he elävät maailmassa, jossa kirjallisuus on kielletty. Ihmiset eivät enää edes osaa etsiä tietoa – tai eivät halua, sillä kirjallisuutta halveksitaan. Faktatietoja kuitenkin välittyy murusina ihmiseltä toiselle suullisen tradition kautta, kuten to-ta-li-ta-ris-ti-ses-sa järjestelmässä on tapana. Nämä muruset saavat palomies Montagin epäilemään vallitsevan järjestelmän tarjoamaa fiktiivistä todellisuutta, joskin kokonaiskäsityksen muodostaminen on hänelle hankalaa. Hän ei pysty analysoimaan tiedon mureniaan.
Vastaava
on täysin mahdollista missä tahansa yhteiskunnassa, jossa vapaata lehdistöä ei
ole, ja käsitys todellisuudesta rakennetaan valtaapitävien propagandan mukaan.
Vaikka Fahrenheit 451 on määritelty dystopiaksi, teoksen maailma on totta monissa maissa myös tänä päivänä. Kiinalaisia, jotka eivät ole kuulleet Tienanmenin verilöylystä, on runsaasti. Egyptiläisiä, jotka eivät ole kuulleet holokaustista, on paljon. Ihminen, joka ei ole kuullut koskaan näistä tragedioista, ei voi uskoa, että ne ovat totta.
![]() |
| Turun Sanomat julkaisi artikkelin Sally Salmisesta 2018. Tuolloin ajankohtaista oli Juha Hurmeen uusi käännös Katrinasta. |
TEKSTIT: 1. Elämänkerran kirjoitti opiskeluaikana Piia Korteniemi. (1996).
2. Vuoden 1996 paikallislehdessä julkaistun jutun toimitti (Kolarin seurakunnan) Seppo Siurumaa.
Blogijutun ja sukututkimuksen toimitti Kata Korhonen (2021).
Piia Korteniemi on Mailan tyttärentytär. Hän haastatteli (1996) mummoansa osana opintojaan (elämänkaaripsykologia) . - Mielellään mummo aikanaan tähän osallistui. Yökylässä ollessani keskustelua aiheesta riitti yömyöhäiselle asti.
Piia jakoi tekstinsä Varpulan perheenjäsenille jouluna 2004.
Pyysin Mailaa muistelemaan lapsuuskotiaan. Tällä tavoin juttu lähti kivasti kulkemaan. Hän kertoi olevansa vanhin perheen lapsista, joita yhteensä on seitsemän. Maila on syntynyt kotona pirtissä. Lapsuudenkotia hän kuvaili pieneksi ja pimeähköksi. Huoneita oli ainoastaan pirtti ja kamari. Sähköjä ei ollut. Valoa saatiin päretikkuja polttamalla ja pitämällä piisissä valkeaa.
Ensimmäinen mielikuva itsestään Mailalla on noin kahden vuoden ikäisenä. Tähän aikaan hänelle on jäänyt mieleen velipojan syntymä. Seuraava muistikuva on sitten viisivuotiaana. Kouluun hän on mennyt vasta 11-vuotiaana - suoraan kolmannelle luokalle. Sitä ennen hän oli oppinut lukemaan kotona Raamatusta isoisän (Antti Antinpoika Niva) opettamana.
Isoisä on muutenkin ollut Mailalle tärkeä. Hillareissut isoisän kanssa olivat olleet hauskin muisto lapsuudesta. Leikeistä ja leikkimisestä Maila kertoi käpylehmistä. rääsyistä tehdyistä nukeista, kuukkahyppelystä, erilaisista kilpailuista, sokkosilla leikkimisestä, piiloa ja konkkaa leikkimisestä. Lapsena hän on mielellään liikkunut metsässä, sillä siellä "kuulee kaiken elämästä"...
Kysyessäni mikä tuotti lapsuudessa iloa, sain kuulla: -Iloa toi se, että ruokaa riitti kaikille ja sai syödä vatsansa täyteen.
Lapsena Mailalla oli oma kasvimaa, jossa hän kasvatti keräkaalia, nauriita ja porkkanoita. Kaikki tällainen oli jokapäiväistä elämää muutenkin, elettiinhän maatila-perheessä, johon kuuluivat lehmät ja kaikki. Kymmenen vuoden iässä Maila oli ensimmäisessä työssään koko kesän. Hän oli paimenena, lehmiä paimentamassa, Ansaittu palkka oli tuotava kotiin vanhemmille.
Lapsuutensa tärkeimmiksi ihmisiksi Maila nimesi kotiväen ja Fanne-kummin, jonka luokse hän aina tilaisuuden tullen karkasi sunnuntaisin. Fannen antama voileipä oli jotain ihanaa...Fanne sen kun sormellaan vielä voiteli! Voi oli harvinaista herkkua, ja jos sitä oli, niin maistaa sai ainoastaan pyhäpäivinä.
Mielestäni Mailan lapsuuden kokemukset näkyvät monella tavalla hänen nykyisessä elämässään. Hän pitää lapsenlapsiaan hyvänä, koska on aikoinaan kokenut omat isovanhemmat tärkeiksi (isoisä). Metsässä kävely ja luonto ovat vieläkin hyvin keskeisiä Mailalle. Luonnossa ajatukset selkiävät. Siellä on rauhallista. Lapsena ja nuorena koettu taloudellinen tiukkuus näkyvät Mailan nykyisessäkin käyttäytymisessä. -Mitään ei saa heittää hukkaan. Kaikkea on käytettävä niin kauan kuin pystyy. Hän suosii kierrätystä.
Maila on vieläkin (1996: 70-vuotias) virkeä ja työteliäs, koska on pienestä pitäen ja vanhimman lapsen asemassa joutunut tekemään paljon töitä. Lapsuudesta on jäänyt mieleen myös pelon tunne. Hänen mielestään oli kauheata, että pienet lapset saivat tuntea pelkoa siitä, että ruoka ei riitä.
Nuoruutta varjostivat sodat. Maila joutui evakkoon jatkosodan aikana. Tämänhetkiseen elämäänkin sodan aiheuttamat kokemukset vaikuttavat. Hän arvostaa rauhaa, mutta kokee maailman tilanteen vielä huononevan. Huoli on lähinnä lasten ja lastenlasten puolesta.
Nuoruudessa kotimaa kiinnosti, koska kotiin (evakosta) teki mieli, vaikka tiesi, että siellä ei odota mikään. Kaikki on hävitetty, ja kaikki oli rakennettava alusta. Maila muistaa, että tansseihin häntä ei päästetty. Töitä oli tehtävä, ja vanhimman lapsen asemassa niitä riitti.
Nuorimmille sisaruksille sai toisinaan olla jopa äidin asemassa. Evakossa ollessaan Maila työskenteli päivät evakkosairaalassa ilman palkkaa, ja iltaisin paikallisessa hotellissa piikana. Hänen mielestään nuoruus ei ollut kovin helppoa aikaa. Töitä oli tehtävä ja unohdettava nuoruuden vaikeudet (ns. murrosikä). Sellaisia ei siihen aikaan tunnettu, kun Maila oli nuori. Lapsuudesta tavallaan siirryttiin aikuiseksi.
Maila kertoi, että aikaa ei liiemmin riittänyt seurusteluiden pohtimiseen. Hymyillen hän kuitenkin lisää, että löytyi se aika kuitenkin jostakin "miehen hakuun". Mailan nuoruudesta en kovinkaan monta yhteyttä näe hänen tämänhetkiseen elämään. Hän kuitenkin vertailee omaa nuoruuttaan lastenlastensa nuoruuteen. Hän huomaa, että moni asia on muuttunut, toiset parempaan ja toiset huonompaan suuntaan.
Mailan mielestä nykyaikana nuoret ovat oppineet liian helpolle, ja sen takia kärsivät murrosiästä. Nuoruus on jäänyt Mailalle mieleen raskaana ajanjaksona. Hän muisteli, että kerran viikossa hänen täytyi hiihtää 40 kilometrin päähän hakemaan isälleen lääkkeet. Lääkkeenhakureissulle piti varata koko päivä aikaa, koska hiihdettävää oli yhteensä kahdeksankymmentä kilometriä.
| Maila 70-vuotisjuhliensa aattona. Vuoden 2006 80-vuotisjuhlista tuli omalle äidilleni viimeiset. Valokuvia otin muistoksi. |
| Lehtileike Vieno Korhosen muistoalbumista. |
Maila Vaattovaaran hautaus ja muistotilaisuus pidettiin Sieppijärven kirkossa, 24.7.2021.
![]() |
| Kuvassa Varpulan Mailan vanhemmat, Saimi ja Valde Teurajärvi. |
Isä: Antti
Lassinpoika Lassila Niva ,
s. 15.6.1837 Kelontekemä, Kittilä.
k. 20.4.1917 Kolari
KIERTOKOULUN AIKA 1877 - 1942
Antti Lassila Niva oli katekeettakoulun käynyt kiertokouluopettaja.
Opettajaksi toiseen piiriin tuli Antti Niva Vaattojärveltä. (Pentti Jaako, 1994. Kolarin seurakunnan historiikki.)1880-luvulla Kolariin tuli vt. kappalaiseksi Oskar Immanuel Heikel. Seurakunta oli ollut vailla vakinaista pappia yli kymmenen vuotta, ja sen toiminnot oli pidetty jotenkuten yllä Turtolasta päin. Monenlaisista vaikeuksista huolimatta Heikel paneutui kiertokoulun kehittämiseen.
Heikel lienee ollut hyvin tyytyväinen Antti Nivan työhön
opettajana (1883 -1887), sillä hän lähetti perheensä valokuvan vuonna 1896
Antti Nivalle. Kuva on löytynyt Antin jäämistöstä.
![]() |
| Joonan Hilta, Einon Aili ja Lappean Kerttu Mailan ja Niilon lapsitten kanssa. |
![]() |
| Sieppijärven kansakoulun koululainen, Niilo Vaattovaara merkitty kuvaan. |
![]() |
| Maila ja Niilo Vaattovaara. Viereisen kuvan Linnea oli Saimin sisko, eli Mailan täti. |
![]() |
| Linnea ja Arvo Vaattovaara. Arvo ja Niilo olivat veljeksiä. Linnea oli Mailan täti. |
| Niilo ja Saimi-anoppi, |
| Antero |
| Niilo Iisakki Vaattovaara (1923 - 1974) |