Omatunto ja alkuperäiskansat

                   Thomas Brunnsteiner. Jäämerelle saakka. Kaksitoista matkakertomusta.

29.3.2012. Kuvassa Thomas Brunnsteiner haastattelemassa esikoiskirjansa julkaissutta Aki Ollikaista Kolarin kirjastossa.

Kuvassa Thomaksen saksan- ja suomenkieliset versiot kirjasta Jäämerelle saakka.

                                                                                        

On lauantaiaamu. Heräsin Yle-ykkösen dokumenttiin Kiehtova maailma.


Bruce Parryn tämänaamuinen (osa 4/5) Pohjoiset kansat ihastutti. Arktisilla alueilla kameransa kanssa liikkuva Parry vieraili alkuperäisen Gwitch-kansan parissa Yokonin territoriossa, Pohjois-Kanadassa. Karibukansa eli gwitchit asustavat siellä kylää, joka on ainoa Kanadan napapiirin pohjoispuolella elävä yhteisö.
Bruce Parry seurasi kyläläisten mukana ikivanhaa perinnettä eli karibujen metsästystä.


Kariburetken jälkeen hän matkusti toista tuhatta kilometriä etelämmäksi ja tutustui Albertan provinssin öljyyn, erityisesti Athabascan öljyhiekkaan, joka on jo nyt täydellisesti muuttanut alueella asuvien alkuperäiskansojen elämän.

Dokumentin jälkeen en voinut muuta kuin hipsiä kirjahyllylleni ja hakea Thomas Brunnsteinerin (kirjan) syliini :)

Thomas B. kirjoitti Kolarissa, Venejärvenkylällä asuessaan (2007)  kirjansa Bis ins Eismeer ja antoi sen tyttärensä opettajalle lahjaksi; olisin toki ostanut kirjan, mutta tällä kertaa ammatinvalintani auttoi... Kirja on kuin yksi kauneimmista koruistani. Saksan kieltä en sen sijaan ole jaksanut varsinaisesti lukea  - olen vain silitellyt ja selaillut ja fiilistellyt kirja seurassani. 
  
- Wau, Thomas taitaakin olla "meän kylän Bruce Parry"...Thomas ehdottomasti käyttää kynää juuri siinä maailmassa, missä Parry käyttää kameraa! Niin, ja nyt hän asuu perheineen Vaattojärvellä, "meän kylälä", missä teen töitä opettajana.

Aamuinen, dokumentista innostunut tunnelmani muuttui siis tuota pikaa nimiksi, sillä olen lukenut Thomakselta joululahjaksi saamani kirjan Jäämerelle saakka. Kaksitoista matkakertomusta (Absurdia, 2010). Kirja on käännös saksankielisestä alkuteoksesta Bis ens Eismeer. Kirjan ovat kääntäneet kaksitoista Helsingin yliopiston saksankielen kääntäjäopiskelijaa.

Pienten oppilaitteni kanssa puhuimme yhdellä viikolla paitsi Himalajan lumimiehestä eli jetistä (Mauri Kunnas: Kummallisuuksien käsikirja) myös jääkaudesta, lumivyöryistä, tulivuorista ja lohikäärmeistä. Päivittäistä keskustelua ja lukemista veivät eteenpäin oikein hyvät miksi, ja mitä, jos... -kysymykset. Kysymyksiä teki erityisesti eräs oppilaani, joka oli keskustellut samasta aihepiiristä  kotona.

"Isikin sanoi, että..." ja "Isi on kertonut, että..."  -kommentit virittivät ja innostivat minua opettajana, sillä ne veivät meidät lumikinoksista äärettömään avaruuten asti. Lapset ovat mahtavia ajattelijoita, ja paljon muuta tietenkin. Niinpä me löysimme "ratkaisujamme" samoihin kysymyksiin, joihin sekä Bruce Parry että Thomas Brunnsteiner ovat syventyneet tekemällä juttuja ja matkakertomuksia maailmalta. Parry liikkuu dokumenteissaan Antarktiksella ja kertoo siellä elävien, jäljellä olevien alkuperäiskansojen elämästä. Samaa on tehnyt ja tekee Thomas. Pohjoisen ulottuvuuden lisäksi elämä on kuljettanut Thomasta myös etelään, esimerkiksi Kaspianmerelle.

Tänä aamuna kertasin Thomaksen tarinan Meri, joka hengittää. Tänään tarvitsin karttakirjaa, sillä halusin linkittää maailman suurimman järven, Kaspianmeren, Volga-joen ja Moskovan suhteessa Aasiaan, Eurooppaan ja Amerikkaan. Keskustelin Kaspianmerestä ja Thomaksen tarinasta Sandin kanssa, jonka kanssa jaan kiinnostavia asioita. Tänään opimme kumpikin uutta avaamalla suut, jakamalla tietomme ja pari kirjaa. That´s it - paitsi ,että Sandi haluaisi kirjasta englanninkielisen käännöksen.


Thomas B. on kirjailija. Onko hän myös toimittaja? Mitä eroa näillä kahdella käsitteellä on? Minulle hän edustaa toimittaja-kirjailijaa, joka tarinoi samalla kun arvioi kriittisesti maailmaa.

Thomaksen kertomus hengittävästä merestä on paitsi tarina maailman suurimmasta järvestä, Kaspianmerestä, myös erinomainen kannanotto tuhoamiseen. Ensimmäinen lukukokemukseni sai minut hengästymään: - Hetkinen, tätäkään en tiennyt. En tiennyt Kaspianmeren pinnan nousuista mutta en myöskään ollut koskaan aiemmin lukenut kuvauksia Azerbaidžanin Bakusta ja siellä elävistä ihmisistä.

Thomas tutustutti minut yhteen heistä, Kamraniin, oppaaseensa.  "Kymmenellä, korkeintaan kolmellakymmenellä prosentilla maan kahdeksasta miljoonasta asukkaasta on töitä", Kamran arvioi. Hänen isänsä oli hairahtanut votkaan ja vajonnut pohjalle. Kamran sen sijaan ei juo alkoholia mutta "aika ajoin..." ja Thomas jatkaa: "Hän vie kaksi sormea huulilleen ja vetää syvään henkeä. Marihuana kasvaa hyvin tässä ilmastossa."

Onko Thomaksen matkakirja tosiaan kannanotto tuhoamiseen? Hän tapasi matkoillaan ihmisiä, Bakussa myös herra Muradovin, maansa rannikkoalueiden ympäristöongelmien johtavan asiantuntijan. "No, Luojalle kiitos, että merenpinta nousee, huudahtaa Muradov. "Katsokaas, merenpinnan laskeminen oli aikoinaan huono juttu. Vesi ei enää vaihtunut. Se jäi seisomaan Bakun poukamaan. Se kuollut viemäri haisi kamalalta."  Muradov sanoo, että Azerbaidžanin rannikkoalueisiin ei kukaan sijoita rahaa, viimeisenä valtio. Ympäristöhankkeille ei riitä kiinnostusta, kun ihmiset tienaavat keskimäärin 15 dollaria kuussa. Tuhoja on arvioitu syntyneen jo 12 miljardin dollarin edestä. Mutta vain Azerbaidažnissa!", pauhaa Muradov.

Ilman Thomaksen väliintuloa tietäisin vähemmän omasta tietämättömyydestäni. Ilman hänen kirjaansa, omalla tavallaan yksipuolista tulkintaasa, samanaikaisesti kuitenkin rikasta kuvausta Kaspianmeren alueen ympäristöongelmista ja ihmisten elinoloista siellä, minun todellakin olisi mahdotonta ymmärtää oman napani ulkopuolista elämää. Azerbeidžan olisi mitään sanomaton ongelmalista, pelottava kriisipesäke tai kaukainen
neuvostoajan jäänne...vain nimi nimien joukossa.

Olisin siis likinäköisyydessäni aika toivoton eikä minulla olisi näköalaa kovinkaan moneen suuntaan, jos en lukisi kirjoja.

Minulle Thomasin kirja ei kuitenkaan ole yksinomaan faktoihin perustuva dokumentti. Kirja on hänen kokemuksiinsa ja mielikuviinsa perustuva matkakertomus. Kirjailijan mielikuvat ovat yksinoikeudella hänen mielikuvituksensa käytön perustaa. Tästä syystä luin kirjaa sillä otteella, millä yleensäkin kaunokirjallisuutta luen.

Jäämerelle saakka -kirja ei ole uutispätkä, ei sanomalehden artikkeli eikä yksisilmäinen totuus. Thomasin kirja on... se on omaperäinen ja erilainen matkakertomus, lukijalle uusi kokemus. Uusi kokemus syntyy hänen näkökulmistaan. Thomas-toimittajaa olisi siis erittäin vaikea kuvitella matkustamaan Azerbaidzaniin seuraamaan Eurovision laulukilpailuja. Ei. Jos hän teksteissään jonakin päivänä palaa Bakuun, uskon saavani lukea, mitä Kamranille kuuluu, vieläkö tämä pitää maansa tuhoutumista kauniina...

Koulussa ääneen luettua

Luen ääneen alaluokan oppilailleni joka aamu.
Oppilailla on kirjallisuusvihko, johon he lukemisen aikana piirtävät kuulemastaan (tai jostakin aivan muusta). Lukemisen jälkeen he joko kirjoittavat kuvastaan (1.-2. lk) tai sanelevat (eskarit) kuvastaan jutun opelle (ja/tai avustajalle), joka kirjoittaa eli saduttaa kuvatekstin.

Hannu Mäkelä. Ole kiltti, lue minut. Puunsiemenen tarina. Kuvittanut Kaarina Kaila.(Otava, 1988)
Erkki K. Kalela. Kuusen siementen lähtö. Kuvittanut Mika Launis. (Maahenki, 2009)

Kahtena edellisenä syksynä olen aloittanut kirjallisen kouluvuoteni lukemalla yllä olevat kirjat, ensin toisen ja sitten seuraavan lukuvuoden alussa toisen. Olen nauttinut lukemisesta, sillä näistä tarinoista puuttuu kaikki kohkaaminen, huuto ja pauke.

Mäkelän kirja on kaunis tarina puunsiemenestä, joka onnekseen tulee kuulluksi: tyttö ja poika tekevät, kuten siemen on pyytänyt. Kirja täyttää hyvän kirjan tuntomerkit, sillä se aukeaa sekä lapsille että aikuisille, joilla on luontosuhde kohdallaan.

Kalelan kirja puolestaan on metsäntutkijan ja opettajan, metsätieteen professori Erkki K. Kalelan kirjoittama satu, jonka hän oli kirjoittanut 1960-luvun alussa mutta jonka hänen lapsensa löysivät vasta 2000-luvulla. Satujen maailma on ollut metsäntutkijalle tuttua, sillä satu kuusen siementen lähdöstä kertoo metsäluonnon ihmeistä jännittävästi ja ilmeikkäästi mutta myös asiantuntevasti.

Molemmat kirjat sopivat koulumaailmaan tuotuina elo-syyskuuhun. Kirjojen avulla päästään "asiaan", uuden oppimiseen, mutta myös ääneenlukuun ja kirjojen maailmaan. Lämpimästi suosittelen.

Ääneenluettua koulussa

Luen ääneen alaluokan oppilailleni joka aamu. Oppilailla on kirjallisuusvihko, johon he lukemisen aikana piirtävät jotakin kuulemastaan. Lukemisen jälkeen he joko kirjoittavat kuvastaan tai sanelevat (eskarit) jutun kuvastaan opelle (avustajalle), joka kirjoittaa eli saduttaa samanaikaisesti.

Lukuvuoden 2009-2010 olen merkintöjeni mukaan lukenut seuraavat kirjat:

Eduard Uspenski. Fedja-setä, kissa ja koira. Otava, 1986.
Aina yhtä hauskuttava tarina, jota lapset nauraen kuuntelevat.  
Teatterimaailmakin rakastaa tätä Uspenskin tarinaa, sillä tänä keväänä (2012) esitys pyörii ainakin Helsingissä (tuli mieleen siitä, että Vaattojärven koulu tekee kevätretken Helsinkiin).
Pertti Rajala (mukautus). Kalevala. (BTJ Kirjastopalvelu, 2006)
Rajalan toimittama Kalevala kolahti oppilaisiin. - Mahtavan jännittäviä kohtauksia, sanoivat 2. -luokan oppilaat. Minunkin mielestäni tämä Kalevala on suuri lahja paitsi erityisryhmille myös aivan tavallisille lapsille.

Leena Laulajainen. Loikkeliinin matka lumen maahan. Weilin & Göös, 1986.
Tästä pidetään aina, olen lukenut eri kouluissa eri otteeseen, ja aina on pidetty Loikkeliinista.

Kate DiCamillo. Eetu Keinäsen ihmeelliset seikkailut. Karisto, 2009.
Tästä kirjasta tuli luokkani kakkossuosikki Kalevalan jälkeen! Lapset näkivät jopa unta tämän tarinan seikkailuista! Jännittävä, kaikki hyvän sadun ainekset mukana.

Hoffman. Pähkinänsärkijä. (Ilmestyi ensimmmäisen kerran 1816). Gummerus, 1982.
En olisi uskonut, että joskus lukisin tämän omille lapsilleni 1982 ostamani kirjan koulussa. Mutta niin vain luin, ja vastaanotto oli hieno - satu mikä satu, minun porukka ei "kuvia kumarrellut"! Teos on mielenkiintoinen matka mystiseen satumaailmaan, ja tarinasta sanotaan, että se on ehkä enemmän lapsista  kirjoitettu kuin lapsia varten tehty. Ja ajankuvaustakin Pähkinänsärkijässä on, nimittäin preussilaiset olot ja Saksan sota Napoleonia vastaan. Taistelut nukkearmeijan ja hiirijoukon välillä symbolisoivat tätä sotaa.

Annikki Kariniemi. Pikku Jounin tarina. 1976
Tämän kirjan oppilaani valitsivat vinkkaukseni perusteella. Yllätyin, kuinka paljon he pitivät tarinasta, vaikka siinä ei ole suuria seikkailuja tai outoja tapahtumia. Pikku Jounin tarinasta pidettiin kovasti, ehkä siksikin, että Jounin tarina on kotoinen meille Lapin ihmisille. Kariniemi teki 70-luvulla hienon kirjan, kannattaa kokeilla äänenlukuna. Ylpeänä muistutan, että Kariniemi oli eläessään enemmän kirjailija kuin suomalainen sen ajan julkisuus tai paikalliset ihmiset ymmärsivätkään.

Gösta Knutsson. Pekka Töpöhännän uudet seikkailut.
Kyllä, myös Pekka Töpöhäntä puhutteli eskari-kakkosia.

Christine Nöstlinger. Onko Koira kotona? (WSOY, 1987)
Juuri nyt (2012) olen lopettelemassa luokassani  kirjaa, jonka luin ensimmäisen kerran ääneen Sieppijärven koululaisille 1990-luvulla, ja nyt siis Vaattojärven eskari-ykkös-kakkosille. "Onko Koira kotona?" on niin hulvattoman hyvä tarina...ehdottomasti loistava opettajan näkökulmasta. Kirjan "oudot" tapahtumat, kuten Koiran käyminen oluella tai sijaisisänä toimiminen puhuttelivat pieniä kuuntelijoitani.

Kirjaa ei enää kuitenkaan arvattavasti lueta, koska Kolarin kirjasto tilasi kirjan minulle Rovaniemeltä...

Marilyn French: Naistenhuone

Milloin nainen on kylläinen?

"Naistenhuoneen vuonna 1977 kirjoittanut Marilyn French on syntynyt New Yorkissa 1929. Hän on koulutuksltaan filosofian tohtori - väitöskirjan aiheena oli James Joycen "Odysseus" - ja toiminut yliopiston opettajana, viimeksi Harvadissa."

"Naistenhuone on hänen ensimmäinen romaaninsa. Heti ilmestyttyään kirja ponnahti Yhdysvalloissa bestseller-listoille, se on julkaistu myös lähes kaikissa Euroopan maissa, ja kaikkialla se on herättänyt vilkasta keskustelua."

"Halusin tehdä monumentin naisille, kaikille naisille, jotka olen tuntenut", sanoo Marilyn French Naistenhuoneesta. "Halusin ylistää naisen suuruutta ja ottaa osaa hänen tuskaansa. Halusin tehdä kirjan, josta jokainen löytäisi niitä tärkeitä kysymyksia, joita naisen elämässä väistämättä eteen."

"Miehet luulevat olevansa naisen elämän keskipiste, mutta eivät he ole, eivät edes taloudellisesti", sanoo French. "Lapset ovat keskeistä naisen elämässä. Ja keskeistä on aina myös työ."

"Joku on sanonut, että kirjani miehet tuntuvat ontoilta, vastaan heille, että he ovat juuri sellaisia kuin naiset heidät tuntevat ja kokevat, he ovat esteitä naisen elämässä. Mutta en minä ole kirjoittanut naisten vapautusliikkeestä, olen kirjoittanut naisen elämästä länsimaisessa yhteiskunnassa. Olen yrittänyt löytää vastauksia siihen, kuinka me voisimme elää yhdessä."

Yllä olevat otteet ovat suoria lainauksia Naistenhuoneen suomeksi ilmestyneen painoksen (1980)kansitekstistä. 

Luin Naistenhuoneen heti sen ilmestyttyä vuonna 1980, kiitos Uuden Kirjakerhon, jonka jäsen silloin olin - ostin kirjakerhon kuukausikirjoilla tuohon aikaan ja vielä myöhemminkin itseni köyhäksi ja kipeäksi. Kirjaostojani en kuitenkaan ole koskaan katunut, sillä Frenchin Naistenhuonekin lumosi minut, muistan tunteen vieläkin; älyttömän hyvä tarina siis!

Nuoresta lukijasta lähtien olen pitänyt tapanani tehdä muistiinpanoja lukemistani kirjoista. Aivan aluksi muistiinpano tarkoitti käytännössä vain sitä, että vedin sivun marginaaliin viivan sen merkiksi, että tämä kohta on se, johon haluan vielä palata. Merkintä saattoi tarkoittaa myös sitä, että tämä on pistämättömän hyvä kuvaus, ajatus tai muuten vain tärkeä kohta.

Kirjoitan lopuksi muistiin yhden Naistenhuoneen sivulle 79 tekemäni merkinnän; itse asiassa lainaus on siis suora ote kirjasta, johon jonakin päivänä vielä palaan 30 vuoden tauon jälkeen; viimeistään sitten, kun Sandi löytää englanninkielisen alkuperäisteoksen  "The Women´s Room". (Amazon.co.uk/)

"Hänelle heidän syntymänsä ja rakkauden syntyminen heitä kohtaan olivat yhtä ihmeellisiä, mutta samalla tavoin ihmeellistä oli sekin, kun he ensi kerran hymyilivät, ensi kerran istuivat, ensi kerran sopersivat sanan, joka tietenkin kuulosti äidiltä. Vaivalloiset päivät olivat ihmeitä täynnä. Kun pieni lapsi ensi kerran todella katsoo äitiinsä, kun se riemastuu nähdessään valonsäteen tai nauraa syvää, tiedotonta kujertavaa nauruaan; tai kun se itkee ja äiti ottaa sen syliinsä ja se tarrautuu häneen nyyhkyttäen pelastuneena joltakin hirveältä huoneen poikki liikkuvalta varjolta tai kadulta kajahtavalta ääneltä tai ehkä jo pahalta unelta: silloin nainen on - onnellinen ei ole täsmälleen oikea sana - kylläinen."

Lorna Byrne: Portaat taivaaseen

Lisäys:

Olen lisännyt (21.4.2012) Byrnen kirjaan pohjautuvaan enkeliaiheiseen postaukseen ajatuksen, jonka haluan merkitä muistiin kokemuksena, jonka sain lukiessani Toivo Pekkasen Lapsuuteni-teoksen. Pätkä löytyy lopusta. 

Lorna Byrnen kirjat Enkeleitä hiuksissani ja Portaat taivaaseen muuttivat aivan kokonaan käsitykseni enkeleistä.

Suomessakin on aika ajoin ollut ns. enkelibuumeja. Televisiossa on esitetty enkelisarjoja, ihmisten omiin kokemuksiin perustuvaa enkelikirjallisuutta on ilmestynyt runsaammin ja enkeleitä on tuotteistettu kaupankäyntiä varten. Mikään näistä muoti-ilmiöistä ei kuitenkaan ole kolahtanut kohdallani niin, että olisin pysähtynyt miettimään omaa enkelitarinaani. Vasta Byrnen kirjat sen tekivät!

Omat mielikuvani ja niihin perustuvat enkelitarinani ovat syntyneet lapsuuteni pyhäkouluissa katselemalla yllä olevaa maalausta "Suojelusenkeli". Tämä kuva on silloin tuotu lähelleni, pidetty lähelläni, joten syntyneistä mielikuvista on tullut pysyviä. Suojelusenkeli-kuvan yhteyteen on aina kuulunut myös laulu "Maan korvessa kulkevi..." Ja laulu on liittynyt lapsen hautajaisiin...


Aikuisikään asti säilynyt käsitykseni enkeleistä on siis ollut se, että enkeli on osa lapsuutta, ja koska lapset tarvitsevat suojaa ja turvaa vaaratilanteissa, he saavat sitä enkeleiltä.


Luulen, että hyvin monissa suomalaisissa lastenkamareissa tämä kuva yhä edelleen kertoo lapsille sen, mitä äiti tai isä ajattelevat enkeleistä.


Joku on kirjoittanut Suojelusenkeli-kuvasta näin: "Jokaisella ihmisellä, mutta erityisesti lapsella, on ikioma suojelusenkelinsä. Suojelusenkeli valvoo siellä, missä matkalaisen taival on vaarojen täyttämä ja yksikin horjahdus polulta voi syöstä kulkijan syvyyteen ja tuhoon. Suojelusenkeliltä rukoillaan turvaa aamulla uuden päivän alkaessa - ja illalla, kun varjot pitenevät ja yö saapuu. Nukkujaa ei uhkaa mikään, sillä hänen vuoteensa äärellä valvoo suojelusenkeli."


Uskon, että Lorna Byrne on hyvin erityislaatuinen ja siksi erikoisen lahjakas ihminen. Uskon siis häneen ihmisenä, vaikka hänen kirjansa ei olisikaan luonut mitään uutta päässäni. Mutta koska näin tapahtui, kiitän häntä kirjasta ja kiitän Otavaa suomennoksen julkaisemisesta. Olen vakuuttunut, että olen tarvinnut tätäkin kirjaa ja että kaikella lukemisellani on tarkoituksensa.


Enkeleitä hiuksissani ja Portaat taivaaseen  -kirjat luettuani tiedän enemmän siitä ulottuvuudesta, mitä en näe. Olen myös ymmärtävinäni entistä enemmän huolimatta siitä, että ymmärtäminen on aina ollut vahvin puoleni. Edelleenkin uskon lapsiin, myös itsessäni asuvaan lapseen. Ymmärrän lapsia paremmin ja syvemmin tämän kirjan ansiosta. Ennen kaikkea uskon omaan suojelusenkeliini, ja vielä syntymättömän lapsenlapseni enkeliin!


Olen lapsellisen ihmeissäni siitä, miksi kukaan ei koskaan ennen Lorna Byrneä kertonut, että joka ikisellä ihmisellä on oma suojelusenkelinsä - myös minulla, vanhalla ja nuorella...ja että meidän tarvitsee vain kuunnella ja pyytää enkeliämme saadaksemme suojaa ja turvaa. Nyt tiedän, että suojelusenkelit eivät kuulukaan vain aamuun tai iltaan tai poisnukkuneen omaisemme kuolinilmoitukseen vaan jokaiseen hetkeemme.


Mielestäni Byrnen kirjoilla ei ole mitään tekemista kirkkojen, vieraiden uskontojen tai tapakristillisyyden kanssa. Lukemisen jälkeen tätä blogia aloittaessani epäilin leimaantumista; sitä että saisin tämän tekstini avulla ängettyä itseni johonkin lokeroon tai luokkaan.Vähän pelkäsinkin otsaani mahdollisesti ilmestyviä leimoja.
Silti kannustan rohkeuteen itseäni ja lukijoitani. Kirja on matka, ja koska tälle matkalle minun on kannattanut lähteä, uskon entistä enemmän siihen, minkä voi lukemalla todeksi kokea. 

Rovaniemen kirkon seinässä oleva fresko:

"Suostu pian sopimaan riitapuolesi kanssa niin kauan kuin vielä olet hänen kanssaan tiellä." (Matt. 5: 25) Rovaniemen kirkko.


Luen tätä kuvaa niin, että enkeli kehottaa poromiestä sopimaan riitansa. Näyttää siltä, että mies kuuntelisi omaa suojelusenkeliään. Toivottavasti. Mielestäni tämä Rovaniemen kirkon seinästä löytyvä maalaus tukee Lorna Byrnen kirjoissaan välittämää viestiä enkeleistä, joita meidän tarvitsisi vain kuunnella tai pyytää avuksi.






21.4.2012.   ..."tällä valolla ei ollut varjoa".

Olen viime päivinä lukenut Toivo Pekkasen Lapsuuteni -teosta. Se on saanut minut entisestään rakastamaan ja etsimään paitsi hyvää elämää myös elämästämme kertovia hyviä kirjoja. Olen opettajana, äitinä ja ihmisenä tajunnut jossakin elämäni vaiheessa, että lapsella on ainutlaatuinen lapsen maailma. En osaa tyhjentävästi selittää, miksi vasta nyt, mutta sen nyt uskallan sanoa, että Toivo Pekkanen on ehdottomasti ensimmäinen kirjailija, joka on onnistunut avaamaan myös minulle sellaisen lapsen maailman, jonka tunnistan omien lapsuuskokemuksieni perusteella.

Lapsuuteni - teoksen salaisuus on joissakin lähteissä  "kielelliseksi puutteeksi" arvioitu Pekkasen "yksinkertainen kieli". Minusta hänen kielensä kuitenkin vastaa täydellisesti tarinan näkökulmaa eli poikkeuksellisen herkän poikalapsen kerrontaa; kieli ja lapsi (hän itse lapsena) ovat yksiselitteisesti yhtä, ja tämä tekee kirjasta loistavan!

Kirja on täynnä sykähdyttäviä kuvauksia lapsen elämästä hänen omassa elinpiirissään. Yksi upeista kuvauksista liittyy pojan ensimmäiseen juhlapäivään koulussa, eli koulun joulujuhlaan. Toivo Pekkanen kirjoittaa näin:
"Kun saavuimme tavallista maltillisemmin voimistelusaliin, saattajamme istuivat jo riveiksi asetetuilla penkeillä tai seisoskelivat seinänvieressä. Me marssimme heidän eteensä, heidän kaikkien nähtäväksi. Silloin jo tunsin juhlan hengen piirittävän meitä ja tekevän askeleni kevyiksi kuin ilmassa lentävien lintujen siipien iskut."

"Itse tapahtumaa on vaikea kertoa. Harmonin alkaessa soida ja tyttöjen ja poikien äänien ruvetessa kohoilemaan ympärilläni pysyin itse vaiti kuullakseni selvemmin mitä hartaat äänet kertoivat ja ymmärtääkseni mitä niillä oli puhuttavaa. Tajusin enkelien siipien suhahtelevan läheisyydessä ja näin kasvot, joita ympäröi ikuinen valo. Ulkona olin joka ilta nähnyt ihmisten rakentamia valoja, joita aina seurasi pimeä varjo, mutta tällä valolla ei ollut varjoa. Se oli täynnä kirkkautta."

"Älä koskaan usko pahuuteen, usko aina hyvyyteen, sanoin hiljaa itselleni omilla lapsellisilla sanoillani."

On Lorna Byrnen enkelikirjojen ansiota se, että ymmärrän Pekkasen kirjassa kuvaaman kauniin enkelikohtaamisen ainutlaatuisuuden ja sen, että kokemus oli pojalle niin totta. 

Annie Proulx: Vaarallinen harmonikka

Annie Proulxn´n romaanit:
Heart Songs and Other Stories (1988).
Postcards (1992).
The Shippping News (1993) - Laivauutisia (suom. Marja Alopaeus, 1997).
Accordian Crimes (1996) - Vaarallinen harmonikka (suom. Marja Alopaeus, 1999).
Close Range: Wyoming Stories (1999) - Lyhyt kantama (suom. Marja Alopaeus, 2001).
That Old Ace in the Hole (2002).
Bad Dirt: Wyoming Stories 2 (2004).
Fine Just the Way It Is: Wyoming Stories 3 (2008) - Näin on hyvä (suom. Juhani Lindholm, 2011).

                                           26.11.2011. Junalla kulttuuri-ilotteluun Turkuun!

Minua on kiinnostanut siirtolaisuus erityisen paljon sen jälkeen, kun löysin amerikansuomalaiset sukulaiseni kolmisen vuotta sitten.

Syyskuussa 2011 luin siirtolaisuutta upeasti sivuavan jutun Helsingin Sanomien kulttuurisivulta. Lukeminen käynnisti matkan...Artikkelissa esiteltiin sekä kirja, kirjailija että näytelmä Vaarallinen Harmonikka, jonka maailman kantaesitys olisi Turun Kaupunginteatterissa 9.9.2011. Juttu oli niin hyvin kirjoitettu, että siitä paikasta ajoin Kolarin kirjastoon ja sain lainaksi Annie Proulx´n kirjan. Muutaman päivän päästä tilasin liput Turun näytökseen, ja Turkuun menevään yöjunaan.

Kun esitys 26. marraskuuta 2011 alkoi, meitä oli kuuden ystävän porukka eturivissä. YES! Päästiin katsomaan ja kokemaan, miten 650-sivuinen ja kahdeksan episodia sisältävä kirjajärkäle oli saatu taivutettua näyttämölle...

                            Turku. 26.11.2011. Vaarallinen Harmonikka -näytöksen jälkeen vähän iloteltiin.

Vaarallinen harmonikka -tarinan alkulehdellä on kaksi mielenkiintoa herättävää lainausta eri lähteistä. Toinen viittaa suomalaisiin siirtolaisiin ja toinen "valkoisiin". "Isä tuli käymään mukanaan näppäinharmonikka juuttisäkissä. Eipä hänellä juuri muuta ollutkaan." (Ray Maki teoksessa Accordians in the cutover) Tämä lainaus antoi lukijalle luvan olettaa, että suomalainen siirtolaisuus olisi mukana teoksen tarinoissa. Ei kuitenkaan ollut. Toinen lainaus on Cornel Westin kirjasta Race Matters. "Ilman mustien läsnäoloa Amerikassa eurooppalais-amerikkalaiset eivät olisi "valkoisia" - he olisivat vain irlantilaisia, italialaisia, puolalaisia, walesilaisia ja muita, jotka kävisivät etnisiä, luokka- ja sukupuolitaisteluita resursseista ja identiteetistä."

Kirjan aihe on mahtava, kiitos tarinasta siis myös suomentajalle!

Kirjailija Annie Proulx on syntynyt USA:n Connecticutissa 1935. Hänen äitinsä juuret ovat Euroopassa. Äidin esivanhemmat tulivat ensimmäisten (102) puritaanisiirtolaisten mukana Mayflower-laivalla Englannista. Tällä yksityiskohdalla on vääjäämättä ollut suuri merkitys kirjailijan mielikuvitukselle - siis kaikelle; onhan  Proulx todennut, että mielikuvitus on ihmiselämän keskipiste. Ja tämän todeksi elää, kun lukee kirjaa Vaarallinen harmonikka.

Kirja pitää sisällään kahdeksan eri kansallisuuteen liittyvää episodia, joiden kirjailija väittää olevan todellisia tapahtumia, jotka ovat tapahtuneet todellisille ihmisille. Proulx on kertonut tarinoidensa löytyneen uudisraivaajien kertomuksista, matkapäiväkirjoista, tylsistä työtiloista. Tarina alkaa Sisiliasta. Teoksen keskiössä on vihreä harmonikka, joka kulkeutuu sisilialaissiirtolaisperheen mukana Amerikkaan ja jatkaa siellä kulkuaan. Romaanissa musiikki on keskeisessä  roolissa, ja kirjailijan on täytynyt tehdä mittava taustatyö löytääkseen eri siirtolaisryhmien musiikkia.

    

Sofi Oksanen. Puhdistus. (WSOY, 2008)

"Lintukotonsa hyljänneille"

Olen saanut Puhdistuksen lahjaksi jouluna 2008. Tein siihen aikaan Kirjapäiväkirjaani muistiinpanoja lukukokemuksistani, kunnes kirjani hävisi. Riemukseni löysin päiväkirjani muutama viikko sitten. Muistot ja mielipiteet, jotka nyt kirjaan blogiini, perustuvat 2008-2009 tekemiini merkintöihin kirjasta Puhdistus.

Ensimmäisen kerran luin kirjan läpi heti joululoman 2008 aikana. Elämys ei ollut kaksinen. Toisen kerran luin tarinan loppiaisen 2009 jälkeen; syystä, että ensimmäistä lukukokemusta vaivasi tunne, että tämä kirja on luettava toiseen kertaan. En millään tahtonut saada otetta tarinasta. Sielunmaisemastani ei löytynyt maamerkkejä, joihin tarina olisi kiinnittynyt.

Ensimmäisellä kerralla vain ihmettelin: "Tällainenko on palkittu kirja! Mutta mikä on tarinan ydin?" Toinen lukukerta puolestaan jo auttoi ymmärtämään kirjan ympärillä olevaa kohua. Toisella lukukerralla samastuin eniten tarinan henkilöiden sijasta kirjailijaan. Muistan miettineeni, että näin siis kirjoittaa hyväksi kehuttu kirjailija...

Kirjapäiväkirjassani olin miettinyt vastausta kysymykseen, mitä kirja opetti. Tarina oli opettanut minulle jotakin likaisuudesta ja siitä, että elämä ei ole vain tässä ja nyt - kaikki vaikuttaa kaikkeen. Olin lukiessani saanut jostakin mielikuvan "keisarin uusista vaatteista". Olin löytänyt tarinasta myös hyviä teemoja, kuten itsensä häivyttämisen. Mielestäni tarina oli antanut aineksia videotaiteeseen ja pornofilmeihin.

Tarina piti sisällään toivon sijasta toivottomuutta: sisaruskateus, salaisuudet, kiusaaminen, pettäminen ja kavaltaminen. Suojelua, suoraan puhumista ja silmiin katsomista olin mietiskellyt niin ikään. Toisen lukukerran jälkeen olin löytänyt jo enemmän aineksia myös niin sanottuun hyvään elämään.

Puhdistus on kirja, joka on vaikuttanut aika lailla elämänkulkuuni. Tähän mennessä olen lukenut kirjan kahteen kertaan ja nähnyt yhden teatteriesityksen. Ja teatteriesitys Haukiputaan Teatterikuopalla 14.1.2012 - se todellakin vaikutti minuun; esitys oli hieno, se avasi tarinan kirjaa paremmin. Tekisi mieli sanoa, että Raija Päkkilän ohjaama Puhdistus oli kirjaa parempi kokemus, koska se puhutteli tehokkaammin. Osansa kiitoksistani saa näytelmän hyvin tehty käsiohjelma, joka kiteytti tarinan viestin Sofi Oksasen sanoin: "  "Seksuaalinen väkivalta ei ole seksiä, vaan väkivaltaa."

Kirja on vaikuttanut ainakin yhteen ihmissuhteeseeni. Tammikuussa 2009 kirjoitin eräälle ystävälleni viestin: "Olen aivan hämmennyksissäni täällä kirjojeni kanssa. Sielunmaisemastani ei kerta kaikkiaan löytynyt koloa Oksasen Puhdistukselle. En käsitä tarinan kauneutta, rumuutta; vain ajankohtaisuuden. En kokenut elämystä, ei tuntunut missään. Pakko lukea toiseen kertaan - sen verran hyvä se oli! Lipsonin Kosmonautti sen sijaan tuntui joltakin, vissiin tuo Murmanski sen verran lähempänä, ja lumienkelit."

Seuraavana päivänä sain vastauksen tervehdykseeni. "Minun sielunmaisemaani se Puhdistus istui kyllä täydellisesti. Sielunmaisemani taitaa olla paljon rosoisempi kuin sinulla. Niin käy kun hylkää lintukodon ja kohtaa suuren maailman. Ja lisäksi olen keskustellut paljon venäläisten kanssa Virosta, ja tiedän, mitä he ajattelevat yhä vielä tänä päivänäkin. Ymmärrän Oksasta ja ihailen, miten nuori nainen osaa kirjoittaa kuin vanha ja kaiken kokenut. Reipasta tammikuuta!"

Kirjoittajaryhmä Rinki ry: Kakaroille karpaloita.Lorukirja. (Kemi 2010)

Kakaroille karpaloita. Kirjoittajaryhmä Rinki. Valtakunnallisen lastenlorukilpailun palkittuja loruja. Kuvitus on kemilläisten esikoululaisten käsialaa. Kemi, 2010. 

Menin Pohjois-Suomen Kirjailijapäiville Kemiin (2012, tammikuu) ensijaisesti kuulemaan pohjoisen kirjailijoita. Osallistuin paneelikeskusteluun, jota johti lääninkirjailija Tuomo Heikkinen. Paneelissa kirjailijat keskustelivat kohtaamisen kokemuksistaan. Paikalla olivat Essi Kummu, Katja Kettu, Ritva Kokkola ja Maria Peura. Keskustelu ei syystä tai toisesta sytyttänyt minua ottamaan kantaa, ehkäpä vain turhamaisuuttani ujostelin.

Toissijaisesti ajoin Kemiin nähdäkseni, mitä lappilaisen lastenkirjallisuuden parissa on tapahtunut viime aikoina.

Todettava on, että järin paljon ei liene lapsilukijoille kirjoja ole Lapissa syntynyt, löysin nimittäin yhden ainoan lastenkirjan ja kirjoittajaryhmä Ringin jäsenen Saara Heikkisen. Kirjoittajaryhmältä oli ilmestynyt ihastuttava lorukirja Karpaloita kakaroille marraskuussa 2010. Ostin kirjan ja pidän siitä kovasti.

Onneksi jotkut kirjailijat ymmärtävät myös lukutaidotonta maailmaa. He tietävät, että sanojen koko voima ei löydy niiden kirjaimellisesta merkityksestä. Rytmi, sointi, sanojen herättämät tunteet ja niihin solmiutuva laulu, leikki  ja työ ovat osa viestiä. Sen vuoksi sanat yhdistävät ihmisiä yli puhe-, luku- ja kirjoitustaidon rajojen. Lorut ovat lasten ja aikuisten yhteistä perinnettä. Ja tähän näkemykseen todella uskon!

Kakaroille karpaloita

lapsosille lakkahilloa

muksuille mustikoita

tyttösille tyrnimarjoja

vauveleille vaapukkasosetta

viikareille viinimarjoja.

Käytän lorukirjaa eskareitteni ja ykköskakkosten kanssa. Yritän saada heidät loruttelemaan. Kirjan ansiosta tajusin käyttäneeni liian vähän loruja tähän mennessä. Sain myös ajatuksen käyttää loruja yhtenä iltamien ohjelmanumerona. Vaattojärven koulu järjestää yhteistyössä Kolarin ja Järvikylien eläkeläisten kanssa iltamat maaliskuussa tänä vuonna. Koska lorut ovat lasten ja aikuisten yhteistä perinnettä, pyydän loruttelijoiksi sekä pikkuoppilaitani että vanhan tätini. Oi, loruhetkestämme tulee mukava!

Kemiläinen Saara Heikkinen on siis yksi kirjoittajaryhmä Ringin aktiivisista kirjoittajista. Hänen erityisosaamistaan on lastenkirja. Anita Myllykoski kirjoittaa (2011) Saara Heikkisen esikoiskirjasta muun muassa näin:

"Tavallista taiteellisempi hevonen on kemiläisen Saara Heikkisen esikoisteos. Se sisältää 29 satua ja 45 riimillistä lastenlorua tai -runoa. Heikkinen on pitkän linjan kirjoittaja, jonka tekstejä on julkaistu muutamissa antologioissa, esimerkiksi Immi Hellén Seuran lastenrunokokoelmassa Tuulihattu (2009). Satuja on esitetty Pikku Kakkosessa ja luettu radiossa. Heikkisen erilaisiin teksteihin voi tutustua myös hänen omilla ja Kirjoittajaryhmä Ringin verkkosivuilla."

Olen iloinen, että löysin Kemin kirjailijamatkallani sekä lorukirjan että Saara Heikkisen sadut, lastenlorut ja

-runot. Hankin koululleni tuota pikaa Tavallista taiteellisemman hevosen, ja kerron oppilailleni kemiläisestä kirjailijasta, joka on omistautunut lapsille.

Kaiken kaikkiaan Pohjois-Suomen lastenkirjallisuus olisi voinut esittäytyä huomattavasti korkeammalla profiililla kirjailijatapahtumassa. Omasta näkökulmastani Kemi on kaupunki, jonne olisi mahtunut enemmän lasten ääntä ja säpinää lastenkirjoista ja kirjoittamisesta ihan vain kirjailijapäivien iloksi!

  

 

Sisättö, Ala-Korpela, Metsämäki: Operaatio Kekkonen

Tänään on Runebergin päivä, ja Katja Kettu on saanut tämänvuotisen Runeberg-palkinnon. Onnea hänelle ja kiitos Kätilö-kirjasta!

                                                       Sieppijärvi, 5.2.2012 klo 9.45

Tänään Suomi valitsee uuden presidentin. Tulin aamulla kahdeksan aikaan Sieppijärven äänestyspaikalle (numero 001).

Kuulun Kolarin kunnan Sieppijärven vaalilautakuntaan, ja täällä me nyt sitten "porukalla" odotamme äänestäjiä. Aika hiljaista on...

Varauduin vaalipäivään ottamalla mukaan kirjan Operaatio Kekkonen. Tuskin luen, kunhan mietiskelen ja selailen, huomioitani ehkä kirjoittelen.

Puoleen päivään mennessä olen kuitenkin vain kuunnellut muutaman mukavan tarinan - ja ollut niissä mukana tekemällä muistiinpanoja. Politiikkaa täällä vaalihuoneessa ei puhuta, minun ei siis tee mieli puhua Kekkos-kirjastani. Sen sijaan kirjasin ylös Emmin muistoja 50-ja 60 -luvulla Sieppijärvellä asuneesta liikenaisesta, arkuntekijästä, "Arkku-Leenasta".

On ollut mielenkiintoista saada lisää väriä mielikuviini "mummosta", jonka kerrotaan siunanneen minut ortodoksien tapaan pian syntymäni jälkeen. Emmi muisteli, että "Arkku-Leenan" oikea nimi olisi ollut Helena Klementsjeva.

Tänään Suomi siis valitsee Haaviston (äänestysnumero 2) tai Niinistön (äänestysnumero
6) tasavallan presidentiksi.

Kuulun Kekkosen ajan sukupolveen, sillä samana vuonna kun synnyin, Kekkonen oli juuri tullut valituksi presidentiksi. Jo 60-luvun alussa tulin tietämään, kuka oli kiistelty Kekkonen. Minun ei siis edelleenkään tee tiukkaa tunnistaa Operaatio Kekkonen -kirjantekijöiden käyttämiä kekkosajan käsitteitä Kostamus, kotiryssä, saatanan tunarit, perässähiihtäjät, Zavidovo ja tankero.

Isäni oli Jatkosodan ja Lapin sodan veteraani, joka usein kiivaili Kekkosen takia. Hän ei hyväksynyt häntä presidentikseen. Hänen Kekkosensa ei kasvanut koskaan myyttisiin mittoihin, päinvastoin. Isä oli saanut Operaatio Kekkonen -kirjan jouluna 2000 lahjaksi Pekalta. Ja kun nyt selailen kirjaa, huomaan, että sitä on luettu kovasti.

Kirjan esipuhe houkuttelee lukemaan. "Näyttää siltä, että Kekkonen nuortui salaperäisesti 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Samalla hän radikalisoi ja alkoi myötäillä vallankumouksellista nuorisoa. Monet hänen lähimmistä työtovereistaan eivät olleet tuntea häntä entisekseen."

"Kekkosessa tapahtunut muutos oli nopea ja peruuttamaton. Kirjamme ydinkysymys kuuluukin: mitä Urho Kekkoselle tapahtui 1970-luvun kynnyksellä? Miksi hän vaikutti aivan toiselta henkilöltä valtakautensa viimeiset 12 vuotta?"

Maria Peura: Antaumuksella

Peura, Maria.
Antaumuksella keskeneräinen. Kirjailijan korkeakoulu. (Teos, 2012)


Antaumuksella keskeneräinen oli helppo ja nopea lukea. Se oli mielenkiintoinen ja innostava. Mielenkiintoa pitää yllä ajatus keskeneräisestä Maria Peurasta keskeneräisen kirjan tai tarinan sijasta. Mielestäni Maria Peura kirjailijana todistaa tällä kirjallaan ainakin itselleen olevansa erityisen erityinen mutta keskeneräinen tapaus.

Maria Peura Kemissä 28.1.2012.

Kirjaa lukiessani koin, että en ollut osa kirjailijan tarinaa. Sen sijaan tunsin olevani kanssalukija, jopa kanssakirjoittaja, joka jakoi Maria Peuran kanssa asioita, kokemuksia, paikkoja, tunnelmia...Eikä kirjailija tuntunut vaikeaselkoiselta ammattikirjoittajalta vaan ihmiseltä, joka oli päättänyt julkistaa joitakin kirjoittamiseensa ja muuhun elämäänsä liittyviä muistoja ja tapahtumia, kokemuksia, paikkoja, ja tunteitakin.

Kun luin Maria Peuran tekstiä, tuli monesti tunne: "Tuon osaisin, tuohon pystyisin, tuon ymmärrän!" Löysin itseni kerran jopa omasta Sieppijärven kansakoulustani. Ensimmäisen luokan opettajani oli niin kutsuttu ihana opettaja, kiltti ja kaikkea. Muistan, kuinka helppoa koulunkäyntini silloin oli. Ja muistan, kuinka opettajan työtä seuratessani usein ajattelin: "Tuon minäkin osaisin tehdä, ja tuon."

Kirjan julkistamistilaisuudessa Pohjois-Suomen Kirjailijapäivillä Kemissä, kustannustoimittaja kiitti Maria Peuraa rohkeaksi. Toimittaja kertasi lyhyesti teatterikorkeakoulun lehtorin, Outi Nyytäjän kokemuksen. Nyytäjä oli menettänyt silmäripsensä luettuaan Antaumuksella keskeneräinen -kirjan lähtökohtana olleen Maria Peuran opinnäytetyön "Kirjoittaessani olen hän".

Maria Peuran kirja kuitenkin on mielestäni raapaisu erinomaiseksi kiitetystä opinnäytetyöstä. Näin tyydyn arvioimaan kirjan oman lukukokemukseni perusteella. Vääjäämättä odotin kirjalta enemmän. Ehkä syynä oli juuri se, että mielestäni kirjaa myydään mielikuvilla, jotka eivät liity tähän teokseen vaan opinnäytetyöhön.

Kirja sai minut pohtimaan, mikä merkitys kirjailijalle on ollut niillä ratkaisuilla, joissa hän puhuttelee joitakin asioita niiden oikeilla nimillä.  Hän puhutteli nimeltä paikkakuntia, kuten esimerkiksi Raanujärvi ja Berliini, Porvoo ja Tampere. Hän kuvaili tarkasti kotinsa sijainnin suhteessa lapsuutensa perhepäivähoitajan kotiin. Olen vuosikymmenien ajan viettänyt kesät ja lomat Raanujärvellä. Tuntuihan se hyvältä lukea, että kirjailijakin viihtyy saman järven rannalla. Mutta...mitä, jos ilkeä perhepäivähoitaja olisikin ollut isoäitini ystävä?

Olen varma, että Maria Peura ei ole tarkoittanut kirjaansa puhkiselitettäväksi tai lokeroitavaksi. Hän on tehnyt syvällisen kirjoittamismatkan, ja lopputuloksena on Leena Krohnin sanoin "yritys ymmärryksen avaamiseksi ihmisen selittämättömyydelle." Antaumuksella keskeneräinen on mielestäni kirja, joka aukeaa vain ymmärryksen tasolla. Kirja ei ole oppikirja tai opas, jota kirjailijaksi aikova tarvitsee. Täytyy olla erinomaisen kokenut, monenlaista tekstiä tuottanut ja täytyy olla olemassa syvä suhde kirjoihin ja tarinoihin, jotta tästä kirjasta on apua oman itsen ymmärtämiseen. Mielestäni Maria Peuran kirja on selittämättömän hyvä, ikään kuin juuri minulle kirjoitettu teos. Kiitos siitä!

                                                               "Hyviä lukuhetkiä!"

 

                                     

                                                                  

Vennamo, Väisänen: Jälleenrakennuksen ihme.

Vennamo, Väisänen.
Jälleenrakennuksen ihme. Suomi nousi aallonpohjasta.1988.


Tämä kirjahyllyssäni oleva kirja on alunperin isäni. Kirjassani ei ole omistuskirjoitusta, mutta joku meistä lapsista lienee ostanut sen aikoinaan isälle lahjaksi.
Tartuin kirjaan erityisesti siksi, että etsin paraikaa tietoa ja ideoita jälleenrakennusaikaan liittyvistä iltamista. Vaattojärven koulu ja Kolarin ja järvikylien eläkeläisyhdistys (pj. Eini Pellikka) ovat vastikään sopineet, että ne järjestävät koululla iltamat hiihtolomaa (2012) edeltävällä viikolla. Luvassa on ohjelmaa ja "lopuksi tanssia".

Toinen syy, miksi kiinnostuin jälleenrakennuksen ihmeestä kertovasta kirjasta on kolarilainen Eine Kyrö ja Vennamo & Väisäsen kirjasta löytyvät kuvaukset Karjalan evakoista ja erityisesti Elisenvaarasta.
Elisenvaara oli ollut paha paikka suurpommituksineen kesäkuussa 1944, ja Eine Kyrö on yksi niistä Karjalan evakoista, jotka kokivat nämä pommitukset.

Kirjasta ei löytynyt edes kevennyksenä muistoja iltamista!

Leena Krohn. Kynä ja kone.

Krohn, Leena.
Kynä ja kone. Ajattelua mahdollisesta ja mahdottomasta. (1996)

"Sen joka mielii tulla toimeen tässä maailmassa, on luotettava aisteihinsa ja jokapäiväiseen kokemukseen. Ennemmin tai myöhemmin ihminen joutuu myöntämään, että aistit eivät kerro kaikkea ja että itse asiassa ne johtavat usein pahasti harhaan.
Ihmiselle kuuluu vain havaittu todellisuus ja se on todellisuus lainausmerkeissä, ei koskaan tositodellisuus.
Se mikä voidaan rekisteröidä, on hyvin mitätön osa siitä, mikä on.

Tuntemamme maailma on aistien, keskushermoston ja ymmärryksen raapaisema näyte varsinaisesta todellisuudesta."

Löysin vuoden 1997 muistikirjastani otteita Leena Krohnin kirjasta Kynä ja kone. Mitä lie niihin aikoihin etsinyt, vastaustako kirjoittamiseen, lukemiseen, ajatteluun, tositodellisuuteen?

"Kirjoittaminen merkitsee taistelua typistettyä ihmisnäkemystä vastaan. Ihminen on monimutkainen, hän todella on, ja kirjoittaminen on ymmärryksen avaamista ihmisen selittämättömyydelle."

"Ajattelu on automaattinen prosessi, ja automaattisuus ei ole suinkaan sama kuin mekaanisuus, vaan se päinvastoin merkitsee syvää luonnollista spontaanisuutta ja välttämättömyyttä."