Kieli avaa keskustelun, jos avaa. Entä lukeminen ja kirjoittaminen?

katakorhonen56@gmail.com

Joulukuussa 2019 otin ylläolevan kuvaparin SUOMEN KANSALLISKIRJASTOSSA Helsingissä.
Vasemmalla on kielitieteellisestä väitöskirjasta julkaistu (SKS) KIELEMME KOHTALO -teos, joka oli  vierailupäivänä nostettu hyllylle nähtäväksi. Oikealla on kuva kirjan alkusanoista, eli väittelijä Harri Mantilan kiitokset kaikille häntä auttaneille, Oulussa 1992.

Kansalliskirjasto on täynnä tutkittua tietoa, jos vaikka hyllyt eivät olisikaan pullollaan uutta.
Yleisesti tiedossa on, että kaikki Suomessa julkaistu kirjallisuus löytyy tämän kirjaston varastotiloista. Se kirja, jota ihminen ei onnistu löytämään hyllystä, toimitetaan pyytäjälle lukusalissa luettavaksi, tutkittavaksi.

Systeemi toimii. On kulttuuritekojen teko ylläpitää ja huolehtia Kansalliskirjastosta, pitää ovet auki ja päästää kiinnostuneet sisään siinä missä kaikki tutkijat, opettajat jne. Silti kysyn, keiden asia on reagoida kielemme kohtalon kysymyksiin. Kieliasiat ovat herkkiä - mutta eivät todellakaan nykyihmiselle "ajankohtaisia". Ja Suomeen ei tunnetusti mahdu yhtä isoa kohtalon kysymystä enempää. Julkinen ja poliittinen Suomi puhuvat säästä ja ilmastosta.


Mikä on kielemme kohtalo, siis mikä on suomen kielen kohtalo? Tätä kysymystä olen lähtenyt itselleni avaamaan siitä varsinaisesta syystä, että olen vanhan Suomen Tornionlaakson syntyperua. Minua kiinnostaa suomen kielen kohtalo samasta syystä kuin toisia kieli-ihmisiä kiinnostaa saamen kielen kohtalo, tai romanikielen.  

Erittäin impulsiivisena ihmisenä, loppuneen työuran vanhentamana, rajaan kiinnostukseni etsimällä tutkittua tietoa nyky-Ruotsissa julkaistusta meänkielisestä kirjallisuudesta ja Ruotsin meänkielestä. Kuvassa (alla) ruotsalaisen, Ruotsin tornionlaaksolaiskirjailijan, Bengt Pohjasen ensimmäinen meänkielinen kirja, Lyykeri. "Lyykeri julkasthiin 10.12.1985".

Kansalliskirjaston vierailun myötä tulin tajuamaan myös sen, että "puolalaisen Olga Tokarczukin teoksia on lainattu paljon Ruotsin akatemian Nobel-kirjastosta." (lähde: Y/08/19. Yliopisto/Helsingin yliopisto). Tähän löysästi liittyen kysyin Suomen Kansalliskirjaston asiakaspalvelijalta, löytyykö heiltä Ruotsissa julkaistuja meänkielisiä kirjoja. 
Tässä yhteydessä jätän saamani vastauksen julkaisematta, koska äskeinen viittaukseni Tukholman Nobel-kirjastoon on mielenkiintoisempi aihe, johon etsin tietoa. Peruskysymykseni on, kuinka vähemmistökielen statuksen saanut ruotsalaisten puhujien meänkieli taipuu kirjallisuuskeskusteluun Tukholmassa. Sitä paitsi Pohjasen Lyykeriä (esimerkiksi) on helppo lainata mistä tahansa suomalaiskirjastosta.

Ensin on puhe, sitten kirjoitettu kieli

Meänkielen merkitystä ihmisen identiteetille ei voi tunnustaa, jos ei tunne kielikulttuuria.

Oman lapsuuteni kotikieli oli Kolarin murre, savolaisperua oleva isäni käytti yleiskieltä. Luokanopettajaksi valmistumisen ja ensimmäisten työvuosien jälkeen palasin (Kärkölästä) Kolariin, missä hyvien esimiesten ansiosta pääsin "sukeltamaan Ruotsin torniolaaksolaiskulttuuriin" - yhtenä "rosektiopettajana" toisten joukossa.

Koulun kehittämiseen liittyvän projektin syntysanat oli lausunut Sopperossa syntynyt professori Henning Johansson, joka ymmärsi, miksi "riikinruotsalaista" koulumaailmaa pitää muuttaa Ruotsin Tornionlaaksossa itsensä näköiseksi. Henning Johanssonin oivallus liittyi oppilaiden kasvuympäristön, itsetunnon ja kotikielen (eli tunteiden) suureen merkitykseen uuden oppimisessa. Tässä projektissa olin aktiivisesti mukana, ja se alkoi kotikieleen liittyvällä oivalluksella "Ajattele, jos..."
 
Lopulta eläkevuosieni aluksi (2016) keräsin kaiken tornionlaaksolaisuuteen liittyvän tietoni yhteen, kirjoitin (2019) kirjan toistamatta ennen kirjoitettua. Ainoa motiivi kirjalleni oli järjestää se kaikki tieto, jota olin kerännyt, ja luoda siitä uutta. Erityisesti sukututkimustulokseni vakuuttivat itseni, kuinka paljon "tuo yhteinen" kasvuympäristö, eli yhteinen kulttuuriperimä yhdistikään Suomen ja Ruotsin Tornionlaakson ihmisiä. Olimme "vasta" vuodesta 1809 olleet kahden eri valtion kansalaisia. Silti suomenkieli eli "heän meänkieli" oli yhä vain kotikäytössä - miksis se nyt ei kelpais koulukieleksi kans... Ja onhan sitä yritetty...


Kaiken kaikkiaan minun kysymykseni on siis kirjoittamiseen, lukemiseen ja keskusteluun taipuva suomen kieli - kaikkialla, missä kieli vielä elää.
Tutkittua tietoa ja kirjoitettua tekstiä kielestä ja sen korvaamattomuudesta identiteetille löytyy, mutta eikö sitä tunneta tarpeeksi?  Jokainen ihminen tarvitsee statuksen ikiomalle, kodin perua olevalle kielelleen. Tämänpäiväinen kilpailu tiedon käyttäjistä on vertaansa vailla. Kilpailun nimissä jo nyt kuulee väitteitä, että kirja olisi "se turhake, jota ei kannata ostaa". 

Miten käy suomeksi kirjoittamisen ja lukemisen siellä, missä sitä enää "vain" puhutaan?  Jälkeemme kasvavasta sukupolvesta saatamme saada joukon, jolle hakukoneilta löytyvä tiedon tie lienee se lyhin ja käytetyin tie. Jos tämän myötä suomen kieli kuihtuu, muuttuvat myös ihmiset.



Asiaperäisen keskustelun, vaihtoehtojen ja virheiden sietokykyä eivät huippuunsa kehitetyt hakukoneet  paranna, jos suomen kieli kuihtuu. Kuka viitsii kirjoittaa, jos suurimmat sensaatiot aina voittavat, tai jos vain huutamalla saa äänensä kuuluville?  Lukemisen merkitys lukijalle on menneisyyden tai eilisen mahdollistava tarkastelu, kirjoittamisessa suunta on aina tulevaan. 

LOPUKSI ERINOMAINEN ESIMERKKI KIELENTUTKIMUKSESTA, JOTA ON TEHNYT JAAKKO HÄKKINEN, JA JOLLA ON TEKEILLÄ TIETEELLINEN TIETOKIRJA TYÖNIMELLÄ KEMINSAAMEN MURTEET JA SAAMEN SYNTY. 
Linkkiä klikkaamalla pääset lukemaan mielenkiintoista kieliasiaa!

"Poika värkkäsi tunnila. Opettaja anto pojale Helsingin Sanomat." (s.39)

Tuula, ja oma kirja, Muistojeni rannat.

Tuulan äiti, ja jääsiika.



Kuvia klikkaamalla saat ne suuremmiksi.

TEOS:

MUISTOJENI RANNAT. Särkijärven ihmisiä ja tapahtumia vuosikymmenten takaa.

KIRJAILIJA:

TUULA UUSITALO o.s. Väisänen, on

syntyisin Muonion Särkijärveltä, asuu Ruotsin Tornionlaaksossa, Pajalan Köngäsen (Kengis) kylällä.

Tämän teoksensa Tuula on kirjoittanut kauniisti -  Muonion murteella.

Muistojeni rannat -kirjaa löytää kirjastoista. Sitä voi myös ostaa Tuulalta, kysellä Väyläyhtiöistä ja katsella netin kirjakaupoista (booky.fi), löytyisikö. Tätä kirjoittaessani löytyy.

Omistan postaukseni Tuulalle ja Sigurdille perheineen. Suosittelen Tuulan kirjaa kaikille lukijoilleni! 

Erityisesti kutsun veljeäni (Korhosen Penttiä), "PentinAnnea", Laakkosen Petriä ja Abe-poikaa nauttimaan Tuulan kirjasta! Niin ikään kutsun velipojan perhettä  käyttämään myös minua Särkitunturilla. Särkitunturi-tarinan lopussa on pari kuvaa teidän vaellusretkestänne (syksy, 2019) tunturille, jonne toistaiseksi en ole "osannut mennä" !  

Tuula, 

valitsin blogiini kaksi tarinaasi. Ne ovat niitä, joitten avulla osoitan julkista kunnioitasi sinua kohtaan kirjoittajana ja tarinan kertojana, myös kielen käyttäjänä. 

Särkitunturi -tarinasi avautuu minulle runona.

Lukukokemuksenani nostan esille sekä käyttämäsi kielen että siitä kummunneen luovuuden. Särkitunturi -tarinasi suorastaan eheyttää minua uudella tavalla, sillä iloisia, valoisia, mieleenpainuneita hiihtoretkimuistoja ei meillä kaikilla lukijoilla ole. Vanhojen kuvieni joukossa löytyy eräs äidin retkikuva. Se on otettu "muistoksi" Pallakselle tehdystä hiihtoretkestä 1960-luvun alussa. Minulle vaan ei ainuttakaan hiihtomuistoa kuva palauta mieleen... muistan vain pari hetkeä pikkubussilla tehdystä ajomatkasta Muonioon. 

Silti ja siksi,

- Tuula, sinun Särkitunturi-tarinasi  loi uutta mielikuvissani. Lukukokemukseni ensi hetkistä lähtien tajusin, kuinka helppoa minun onkaan (Sieppijärvellä asuvana) ottaa ja mennä käymään "Tuulan Särkitunturilla" - yhtä koska    

Kiitos tästä! 

SÄRKITUNTURI, Tuulan kirjan sivulta 179 

Kuva: Opettajat Ville Koljonen ja Eeva-Liisa Väisänen ottivat "oppilhaat useasti Särkitunturhiin retkele talvela". Tämä on ollut onni näille koululaisille ja heidän tulevaisuudelle; aikuisten tuki.

Joka vuosi tehit rajamiehet lavun Särkitunturhiin. Peräkkäin hiihit, niitä oli pitkä rivi, Rajan rannasta lähit ja niin laapit tunturille asti. Ko lumi oli vähän kovettunnu ja aurinko alko piilottamhaan, net tehit lavun ja aukasit sen jos oli kova tuisku tullu.

Aikuset ja lapset, koululaiset kans, Särkitunturin hiihtoretket kuuluit joka päivässeen ohjelhmaan. Koljosen Ville otti oppilhaat useasti Särkitunturhiin retkele talvela, ja ko lumi oli sulanu kevväälä ja syksylä ko koulu alko.

Särkitunturilla käythiin kesäläki retkelä, kävelthiin, aina evhäät matkassa ja kahvit. Tiirat vain hättyytit ko niitä oli pesät tunturissa. Lensit ja hyökkäsit ilmasta, pesiä suojasit. Lapset tiesit, ei menheet pesien lähele. Keräsit kiviä ja viskoit lampheen.

Tuula: - Upeaa, että tallensit tämän lintumuiston. Itse koin oppilhaitteni kans samanlaisen "tiirahyökkäyksen" Vaattojärven koululaisten kevätretkellä Oulun Hailuodossa.

MITÄ SIE MUNIT?

-Katto nyt, Rajamiehet tekevät latua Särkitunturhiin, huomena lähemä käyhmään, ko yölä vähä pakastaa, on hyvä hiihtää.

-Sieltä saapi hyvän vauhin, mie vain pukkaan vauhtia, pukkaaks sie?

-Joo, mie pukkaan kans, viime kevväänä mie pääsin Särkijärven ranthaan asti, ei tarvinu pukata yhtään.

-No, se ei ole tosi, et sie vain niin kauas päässy ilman pukkaamatta.

-Pääsin kyllä, saappa nähä.

-Joo, mutta nyt on vielä liian pehmeä latu, se häätyy kyllä olla jäinen keli, nyt sie et kyllä pääse.

Lapset kilpailit, kuka pääsee kauemaksi ilman pukkaamatta, ja ko toisen silmä vältti, niin varkhaisin pukkasit sauvoila.

Särkitunturhiin oli mukava hiihtää, vähän työlästä oli kiivetä tunturhiin, mutta alastulo meni kätevästi, sai kovat vauhit, anto mennä vain.

Tyär pukkas vauhtia sen ko jakso, vähän kyllä pelkäsi.

-Muista vain, jos alkaa vetähmään sivhuun, lyö makkaahmaan, muuten lasket puuhun.

-Joo, kyllä mie tiän, en mie puuhun laske, nämät laapat ei ole niin liukhaat, panin mie vähä kynttilää pohjaan, tule perässä mutta älä laske pääle.

- No, enhän mie nyt pääle laske, oleks hullu.

Vauhti koveni, tuntu että väkisin sivhuun vettää, lujempaa ja lujempaa alas.

-Latua, latua, huusi tyvär, ko näki vastaan tulijan. Viime hetkessä poika hyppäsi sivhuun, ja tyär laski alas asti, ison tien laithaan. Tien yli hääty kattoa, että ei auto satu tulehmaan.

-Missä sie kuhnit, tule jo, huusi tyär, - en mie jaksa oottaa.

Toista ei kuulunu, mikhään sille tuli. Tyär ootti ja ootti, aivan hättäänty. Mutta sieltähän se laappii tulehmaan.

-Mitä sie munit, laske tulehmaan!

-Älä huua sielä, mulla meni suksi poikki, kaavuin kohta mänthyyn.

-Mitä nyt kotona sanothaan?

-No, olhaan vihassa koko suksen katkasit, uutta ei niin helpola saa.

-Joo, mutta kyllä isä sen peltikappalheela korjaa, onneksi meni kärjen kohalta poikki, ei niin haittaa.

Tuula, kovasti tämä ikihonka kuvauspaikkana muistuttaa kirjastasi löytyvää  Koululaiset Särkitunturilla -kuvaa...

Särkitunturia kohti, Pentti oik.

Toivon menestystä kirjallesi, intoa uudelle kirjoittamiselle, terveisin

Osa Tornionlaakson (ja Pohjoisruottin suomiseutuin) kansanperinnettä ovat olleet laulut ja muut balladit.

Aareavaaran murhalaulu -balladista tuli "Pohjoisruottin suomiseutuissa" laulu, jonka laulajia, kerääjiä ja tallentajia tunnetaan.

Kirjallisuuslähteet:

Arvid Oukka, 1973. Tornionlaakson kansanperinnettä I-osa. 

Hasse Alatalo, 2004. Ängens fågel Nurmen lintu. 

Visor och låtar i Norrbottens finnbygder 1677 - 1984

Lauluja ja tansikappalheita Pohjoisruottin suomiseutuissa.
Kata Vienontytär, 2019. Peiliin katsomisen paikka, Ursulan tyttäret. Tornionlaakson paikallishistoriaa vaimoitten näkökulmasta. (Sivu 241: Arvid Oukka; Sivu 349-351: Hilda Ajanki)

(Niilo) Arvid Oukka (ent. Hornela) oli syntynyt Tornion Kantojärvellä vuonna 1898. Hän oli elämänsä 

aikana monessa mukana. Tornionlaakson kansanperinteen monipuolisena kerääjänä hänet 

muistetaan parhaiten, sillä tekstit julkaistiin seitsenosaisena vihkosarjana. 

Tornion maakuntamuseossa on lisäksi paljon tallennenauhoja, joissa Arvid Oukka kertoo perinteistä. 

Hän kuoli 1981.

Hilda Ajanki lauloi Arvid Oukalle balladin "Aareavaaran murhalaulu"  Pajalassa syksyllä 1971. 

Hasse Alatalon teoksesta (s.206) löytyy myös runonlaulaja Hilda Ajangin (1898 - 1983) elämänkerta.

Laulu kertoo Pyhäinmiesten päivänä vuonna 1911 Pajalan Aareavaarassa tapahtuneesta murhasta. 

AAREAVAARAN MURHALAULU

Nyt alan minä laulamaan Aareavaaran murhasta.

Joka tapahtui viime syksynä palveliain vapaaviikolla.

Kun poika Oskari Kumpula tuli sotaoppireisulta.

Niin tanssit heti laitettiin, jossa viinojakin maisteltiin.

Tyyre Kosteen uhriksi valinnut hän oli itselleen.

Mutta pimeässä ei tuntenut hän tappoi parhaan toverin.

Pirtissä Nivan talossa hämärän lampun valossa,

hän sieppas puukon toverin jolla iskuja hän jakeli.

Nyt huutaa Jonne lähteissään tuvasta ulos mennessään.

Varokaatte Kumpulaa hän pisti minua puukolla.

Hän pisti puukon vatsahan aina asti maksahan

josta veri vuoti virtana tänä kauheana iltana.

Nyt nuoret kaikki lähtivät kotiin pelästyksissä.

Joukossa myöskin murhaaja luontonsa aivan julmana.

Kotia tulee illalla ei mitään virkkaa murhasta.

Ei katunut hän tekojaan rauhassa pani nukkumaan.

Nämä tanssit olit kauheat todistaa julma tekonsa.

Kun yksi makaa kuolleena ja toinen pahoin haavoissaan.

Murhaaja syntynyt Suomessa Kurtakossa Kolarin kunnassa.

Lapsena muutti Pajalaan Aareankylään asumaan.

Hän huomattiin jo lapsena että luontonsa oli kauhea.

Veljesten kesken useinkin tappelu syntyi tuimakin.

Vanhimmat aamulla sanoman kuulla saivat kauhean.

Että Jonne makaa kuolleena on murhattuna puukolla.

Valtaa heidät vavistus tuskan huuto ja valitus.

Isä rientää katsomaan ruumista kotiin noutamaan.

Nyt makaa Jonne kuolleena veriset vaatteet yllänsä.

Pois kadonnut on elämä ei koskaan enää heräjä.

Oi varokaatte vanhimmat että viinoja ette kuljeta.

Sillä siitä seuraa pahoja myös omantunnon haavoja.

Myöskin sanon nuorille varoitus viinan juojille.

Niin ette tiedä milloinka se kuolema on tarjona.

Nyt lopetan minä lauluni ja liitän loppuun nimeni.

Sillä Pajalassa koti on ja nimi Valde Magnusson.

VÄHÄN TIETOA TORNIOLAISESTA ARVID OUKAN ISÄSTÄ

Niilo Arvidin isä oli Tuomas Wilhelm Oukka, ent. Hornela. 

Tässä Tuomaksen tarinaa Geni-sukusivustolta.

Tuomas Oukka (1857-1934) oli kunnallisneuvos ja uudistaja Torniosta.

Hän oli tullut 10-vuotiaana paimenpojaksi Oukan taloon Kantojärvelle Tervolasta Hornelasta. Oukan

taloa pitivät Mikko Oukka ja Saara Tossava Tervolasta. Tämä pari oli lapseton. Saara-emännällä oli 

sisko Keminmaalla Kantomaan talossa, ja siskolla tyttö Maria Josefina Kantomaa. Niinpä ent. paimenpoika, Tuomas Wilhelm Hornela avioitui Maria Josefinan kanssa. He asuivat Oukassa.

Kun heillekään ei näyttänyt tulevan lapsia, pettyi Saara ja lähetti parin Kantojärven Oukasta pois Mellajärven Oukkaan (toinen tila). Saara otti Kantojärvelle toisen nuoren parin, jolle luvattiin tila, 

jos he saisivat perillisiä heti. 
Mellajärven korvessa Maria Josefina tulikin raskaaksi, ja sen kuultuaan Saara toimitti heidät heti 

takaisin Kantojärven päätaloon, mistä se toinen pari sai lähteä.
Tuomas Wilhelm ja Maria Josefina saivat isännyyden, ja samalla Tuomas Wilhelmin sukunimi 

muutettiin Oukaksi. 

Tuomas kävi maatalousopiston Kurkijoella. Harjoittelupaikka oli Vuolijoen kartanossa Hämeessä. 

Sieltä Tuomas toi mukanaan sosialismin Perä-Pohjolaan. 
Oukalla oli Kantojärvellä seitsemän torpparia: Niskavaara, Katisko, Hurula, Lampela, Parkkinen, 

Mansikka ja Jussinheikki. Tuomas omisti usean myllyn ja oli osuuskassan perustajajäsen Arpelassa.

Arvid Oukan äiti oli Maria Josefiina Kantomaa (1869 - 1949). Tuomas ja Maria saivat

 "alkuvaikeuksien" jälkeen (ainakin) kahdeksan lasta, ja näistä yksi oli siis tornionlaaksolaisen kansanperinteen kerääjänä kunnostautunut (Niilo) Arvid Oukka (1898 - 1981).  

Mitä kuuluu Ruijan kveeneille tänään? Onko heitä enää olemassakaan? Osa 2

  Olen teinivuosista lähtien kulkenut reissuillani Norjassa.

1974. Mökkikylä Tromssön kaupungissa.

1974, ensimmäisellä liftireissulla Tromssön seudulla.

Ruijan suomalaisista ja Ruijan suomalaiskulttuurista on kirjoitettu paljon. Tallennettuja tarinoita riittää joka lähtöön.
Silti nykyisten norjalais-suomalaisten sukupolviin  linkittyviä tarinoita tarvitaan. Mitä kuuluu "kveeneille" tänään? Onko heitä enää olemassakaan?

MATKAKERTOMUS. OSA 2. 

Mikä on tämä matkakertomus? 
Olen vasta äskettäin (2019) aloittanut uusimman matkani Pohjois-Norjaan. Tarkoitukseni on etsiä geneettisesti todennettu yhteys niihin NYKYNORJALAISIIN, joiden esivanhempien alkuperä on vanhassa Tornionlaaksossa, erityisesti Kolarissa.

Olen teinivuosista lähtien kulkenut reissuillani Norjassa.
Sitä perua ovat: 
TUTTUUDEN TUNNE. KOTOISA JA TURVALLINEN OLO IHMISTEN TYKÖNÄ VUONOJEN MAASSA. Millään näillä nuoruuden retkilläni en kuitenkaan hakeutunut paikallisten ihmisten puheille, enkä ymmärtänyt solmia tuttavuutta. Kotoisa tunnelma ja maisemat tyydyttivät.
1. Klikkaamalla kuvaa "saat irti" enemmän. 
Kuvamuistoja Tromssön ja Kautokeinon seuduilta eri vuosikymmeniltä.

1967.

1967.

1967.

1967.

Mitä kuuluu Ruijan kveeneille tänään? Onko heitä enää olemassakaan?

Kuvapäivitys: 28.11.2019. 

Kirjat, kirjat  -  kirjat, kirjat - eläköön kirjat!

Kirjoitettu kieli kulttuurin suojana on korvaamaton. 

MATKAKERTOMUS JÄÄMEREN TIELTÄ . OSA 1.

Olen pohjustanut Tornionlaaksosta kohti Jäämeren rantaa lähteneiden ihmisten asiaa kirjoittamalla kirjaani (kuvassa vasemmalla) sukuselvityksiä muutamasta Norjaan muuttaneesta kolarilaisperheestä.  

Ruijan suomalaisista ja Ruijan suomalaiskulttuurista on kirjoitettu paljon. Tallennettuja tarinoita riittää joka lähtöön.
Silti nykyisten norjalais-suomalaisten sukupolviin  linkittyviä tarinoita tarvitaan. Niinpä nyt ilmestyneeseen tietokirjaan (ylempi kuva) suunnittelen jatkoa.
 Kerron mitä kolarilaisperua olevalle suurelle norjalaissuvulle kuuluu. Ennen uuden kirjan ilmestymistä (toivottavasti) tapaamme Tormodin ja Tonen ja Helenin (ja muiden ) kanssa ensi kesänä (2020) Laura Sofien kotimaisemissa, Kolarissa.

Tormod Lövli, Laura Sofien jälkipolvea.

Helen ja Ada, Laura Sofien jälkipolvea. Tormod ja Ada 1. serkkuja.

Kuvassa oleva Laura Larsdatter Johansen (1877 – 1950) oli Eeva Satan tyttärentytär, jonka esiäitejä asui 1700-luvun Sieppijärvellä näin: Ingrid Juntintytär;  Brita Sieppijärvi (1722 – 1812);  Liisa Satta (1767 – 1845); Eeva Antintytär Satta (1801 – 1879); Sofie Karoline Moaksdotter (1832 – 1901); Laura Larsdotter (1877 – 1950) ja Lise Seljevold (1901 - 1958).

Kuva: Nils Johan Fosli

Kuvassa ylhäällä oleva " Laura Sofie avioitui  Johan Karl Johansenin kanssa. Laura ja Sofie saivat suuren perheen. 
Helen Johansen (kuvassa ylhäällä) kertoo, että hänen isänsä on Lauran pojanpoika. 
Lauran äiti Sofie Moakintytär oli syntynyt Kolarin Aalisjärvellä. Sofien mies oli Lars Thomassen.
Helen sanoo, että hänen vanhempansa asuvat edelleen Lauran perustamalla tilalla.

Kuvasin (10/2019) Laura Sofien hautakiven Balsfjordin hautausmaalla, jonka minulle näyttivät  Helen ja Tone.

MATKAKERTOMUS. OSA 1.

MATKAVALMISTELUJANI ELI ESIMERKKEJÄ DOKUMENTEISTA, JOITA OLEN TARVINNUT LÖYTÄÄKSENI ETSIMIÄNI SUKUJA.

1. Sukututkimuksen avulla löytyi uutta tietoa Amerikan siirtolaisuudesta. Kuvassa on norjanamerikkalaisten siirtolaisten muistoksi pystytetty paasi Teksasissa, "17 original Norwegian settlers". Vaikka skandinaaveja varmaankin muutti aikoinaan Amerikkaan enemmän kuin suomalaisia, tosiasia on myös se, että hyvin moni pohjoisen Norjan satamista Amerikkaan lähtenyt "norjalainen siirtolainen" oli juuriltaan suomalainen "kveeni" - Norjan suomea eli kvääniä puhuva, Ruijan rannoille Suomesta muuttanut siirtolainen.

Tämä kuva löytyy sukupuusta, johon isä-Korhonen Rossin sukuun kuuluvana on asetettu. Isäni eno, Kalle Rossi avioitui Amerikassa suomalaisen Essun kanssa, mutta Essun (Rimpilä) ja Kallen (Rossi) jälkipolvet avioituivat norjalaisten tai suomalaisten kanssa. kuvateksti. 

2. Sukututkimus on osoittanut, että aivan kaikki Ruijan rannoille muuttaneet suomalaiset eivät olleet alkuperältään Suomen tai Ruotsin Tornionlaaksosta - VAAN ympäri pohjoista Suomea. 

Oma matkakertomukseni kertoo kuitenkin erityisesti Kolarin perua olevista, nykyisistä Norjan suomalaisista. 

Löytämäni Balsfjordin sukulaiset olivat ajat sitten menettäneet suomen kielen ja sen mukana tiedon sukunsa alkuperästä. He eivät enää tunnistaneet kveeninkielisiä vanhoja käsitteitä, kuten Ruija. 

Isaac Isaacson (Isak Juuso Ojala) oli syntynyt Pellossa 1861. Jay Isaacson Amerikasta kävi Suomen ja Norjan perua oleviin sukulaisiin tutustumassa keväällä 2016.
Jay is writing; "We spent the morning exploring REISADALEN, the fertile Reisa Valley where some of my family lived. This part of  Norway included families who migrated from FINLAND, referred to as KVENS. 

3. Nykyinen sukututkimus erilaisine projekteineen on auttanut minua löytämään myös niitä sukujani, joilla on kauan sitten itsensä luoma yhteys ns. Ruija - Norjaan, esimerkiksi Talvik - Altaan. 

Ancestor-sukusivuston projektina  Kven - Kainu - Kvenland  on toistaiseksi itselleni "epävarmempi sijoitus", koska täyttä yksimielisyyttä käsitteestä "Kven - Kainu" ei ole... Kysymys on siis vain sukututkimusprojekteista, käsitteiden merkityksistä. Silti puhun kveeneistä ja kväänin kielestä. Minulle ne tarkoittavat norjansuomalaisia ihmisiä ja vanhaa suomen kieltä.

Kuvan suomalaissuvuilla on yhteys pohjoiseen Norjaan, esimerkiksi Altaan.

Linda Boström "kielialueensa (ruotsi) yksi huomattavimmista prosaisteista".

Kirjailija:

Linda Boström Knausgård.

Kirja:

Tervetuloa Amerikkaan,

Alkuteos:

Välkommen till Amerika. 2016.

Suomentaja:

Petri Stenman. Pohjoismaiden ministerineuvosto on tukenut kirjan suomentamista. 

Kustantaja:

Published by agreement with Copenhagen Literary Agency ApS, Copenhagen.

Like Kustannus Oy, Helsinki, 2017.

Ensin otin tuntumaa teoksen alkulauseisiin, esimerkiksi tähän,

"Perinnöllisyys takoo hurjasti minun suvussani. Armottomasti. Suoraan alenevassa polvessa." 

Heräsi ajatus, kuinka mahtaa olla suomentaja onnistunut työssään. Kirjan aloitus takasi minulle pääsyn kielipoliittiseen ajatusmaailmaani, eli: "Miten lienee suomentaja onnistunuut syvällistä lukutaitoa vaativan teoksen suomentamisesta - ovathan ruotsi ja suomi kotoisin eri kielialueilta, ja äidinkieli on paras tunteiden tulkki".
En saanut tuntumaa teoksen alkulauseisiin. En ymmärrä, mitä tarkoittaa tai mitä tapahtuu, kun "perinnöllisyys takoo hurjasti minun suvussani"...

Toiseksi käänsin esille kirjan takakannen nähdäkseni, millä kustantaja haluaa kirjaansa myydä. Avainsanaksi löytyi ote Smålandsposten -julkaisun kiitoksesta: "Enää ei pitäisi olla epäilystäkään siitä, että Linda Boström Knausgård on yksi kielialueemme huomattavimmista proosakirjailijoista".

Tämän takakansitekstin perusteella voi vain ihmetellä, miksi kirja ylipäätään on suomeksi käännetty...
Tätä pidemmälle en Boströmin tarinan kanssa päässyt. 

Tämä kirja käynnisti selvitystyön, mitä ajattelen ilmastonmuutoksesta.

Kirjan nimi:

Linnaleirit ja vainovalkeat. Viipurin läänin asutus kaksikymmentäviisivuotisen sodan (1570-1595) jaloissa.

Kirjailija: Tutkija Anssi Mäkinen.

Kustantaja: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. 2002.

Hakapaino Oy, Helsinki 2002.

Bibliotheca Historica 73.

Tutkimus on tehty Oulun yliopistolle, ja ohjaajiksi Mäkinen on teoksensa alkusanoissa kiittäen maininnut professori Kyösti Julkun, apulaisprofessori Jouko Vahtolan, fiosofian maisteri Matti Enbusken, dosentti Jorma Keräsen, professori Olavi K. Fältin, dosentti Kimmo Katajalan ja dosentti Seppo Aallon.

Dosentti Jouko Vahtolan artikkeli Kalevassa, tiistaina 29.4.1986.
Vankka talonpoikaisasutus Pohjois-Suomessa jo 1540-luvulla.
Ote artikkelista.
Aihe: 25-vuotinen sota Ruotsin ja Venäjän välillä (1570-1595).

"Tärkeä ja mielenkiintoinen tutkimuksen kohde on 1570 alkaneen Venäjän sodan vaikutus Pohjois-Suomen asutuksen kehitykseen. Tällöin on otettava huomioon paitsi yleinen autioituminen (kiristynyt verotus) myös monilukuisten hävitysten ja tuhojen aiheuttamat vauriot ja jälleenrakennus. Toisaalta sodan levottomuudet panivat väestöä liikkeelle, minkä seurauksena eri puolilla käynnistyi vilkas uudisasutustoiminta vielä sodan kestäessä, erityisesti Iijokilaaksossa. 1600-luvun alkukymmenillä uudisasutus kiihtyi ja siitä tuli koko Pohjois-Suomen asutushistoriaa leimaava piirre."

Ensin tämä kirja käynnisti päässäni selvitystyön, mitä ajattelen ilmastonmuutoksesta. 

Nyt tiedän, että meidän ihmisten tarvitsee yhdessä vastata "tämänkertaiseen" elinolojen muutokseen opettelemalla uusia asioita pelkäämisen tai uhkakuvien maalaamisen sijasta.  

Mitä tämä kirja minussa käynnisti? 

1. Ensiksi kirjoitin Facebook-julkaisun. Näin.

Ilmastomuutokseen vastaaminen on yksi yhteisen maailmamme tärkeimmistä asioista. Ja (uuden) oppiminen - uhkakuvien tai pelottelun sijasta. 

Kirjoitan paraikaa tekstiä, jossa kuvailen sitä 1580-luvun jälkeistä maailmaa, jossa Kolarin ensimmäiset uudisasukkaat (Pekka ja Anna Kolari) asettuivat Yllässaarelle. Yksi lähdeteoksistani on Anssi Mäkisen Linnaleirit ja vainovalkeat...asutus 25-vuotisen sodan (1570-1595) jaloissa. 

Ote kirjan sivuilta 65-66:

"Sodan ajan pahimmat katovuodet olivat 1586-88. Ilmasto oli 1500-luvun alkupuolen lauhkeamman vaiheen jälkeen muuttunut: 1500-luvun puolivälissä alkoi ns. pieni jääkausi. Erityisen selvästi ilmastonmuutos näkyy vuodesta 1600 alkaen, mutta jo sitä ennen ilmaston viileneminen on vaikuttanut elinoloihin." (K.K. 16.9.2018)

2. Seuraavaksi sain kommentin.

Minusta on tuolta pohjalta mielenkiintoista ajatella tuon ajan uudisasukkaita: Pekka Kolari perheineen (kirjattu lantalaisasutuksen pohjoisimman kylän Pellon asukkaana Kolariin 1586), Lauri Pajainen (Pajalan perustaja, kirjattu Pelloon 1587) ja oman isänpuolen sukuni, Korteniemen vanhin tunnettu uudisasukas (Heikki "Savolainen" Puranen, kirjattu Pellon kylään 1585). Siis talon alku juuri noina katovuosina 1586-88. Ja sen jälkeen vielä Katariinan mainitsema pieni jääkausi. Sisukkaita uudisasukkaita! Ja niin vain suku jatkui, ja asukkaat näissä taloissa. Ilman heitä Kolarin ja Pajalan (ja sen pellolaisen talon paikan) asutuksen pioneereina olisivat jotkut muut, arvatenkin paljon myöhemmin. (T.K. 16.9.2018)

Tuosta kommentista otin kaikki irti jatkaakseni ajatuskuvioitteni testaamista!

3. Seuraavaksi kirjoitin vastauksen kommentoijalle.

YES! Sisukkaita olivat ja fiksuja, henkistä pääomaa ja uutta luovia ajatuksia mukanaan toivat. 

Kolari-suvun tutkimustietojen mukaan Pekka oli maakauppiaan poika Rautalammilta. 

Ote omasta tekstistäni:

"Koska hän tuli uudisasukkaaksi Tornionlaakson Kolariin (1586) ikään kuin suoraan perustamaltaan (1554) Rautalammin uudistilalta, voidaan sanoa, että hän oli jo Kolariin saapuessaan sekä uudisasuttamisen veteraani että varakas talonpoika. Hänen isänsä oli ollut rautalampilainen maakauppias. Kolarin (ent. Pellon) näkökulmasta arvioituna Kolarin suku lienee yksi Suomen erämaiden asuttamisen aloittanut, jopa etuoikeutettu, hämäläissuku." (K.K. 16.9.2018)

4. Seuraavaksi sain vastaukseeni vastauksen.

Mielenkiinolla ootama käsikirjoitustasi ja tulevaa kirjaa! Eppäilemättä fiini lisä Tornionlaakson historiaan! (T.K. 16.9.2018)

5. Lopuksi kirjoitin vastauksen, jota en uskaltanutkaan julkaista. 

Apuva, apua ...rohkeus ei vielä riitä, riman hipomista pelkään! (K.K. 16.9.2018. Julkaisematon vastaus)

Ilokseni keskustelua tuli kommentoimaan toinen FB-kaveri. 

6. Sain em. keskusteluun uuden kommentin.

Suikitko ne tuolloin saaressa oli? (J.K. 16.9.2018)

7. Keskustelu päättyi vastaukseeni.

Ens kesälle suunnittelen uutta juttua, ja sitä varten myöhemmin selvittelen Suikkeja ja muita saamelaisia. Nyt työn alla oleva työni ottaa kantaa vain Pekka Kolarin asettumiseen tänne. (K.K. 16.9.2018)

8.

Sen jälkeen, kun tämä Facebook-keskustelu oli käyty, tapahtui kummia.

Ilmeisesti "Joku Muu" oli tehnyt Facebookille ilmoituksen ja antanut palautetta keskustelun kohdasta 3 (vastaukseni kommentoijalle) ja kohdasta 4, sillä kommentit hävisivät...muutamaksi toviksi.

Facebook on kerran aikaisemmin näyttänyt minulle "punaista korttia" lähettämällä sähköpostia, että ilmianto on ollut aiheeton - ikään kuin he olisivat asian tutkineet...
Tällä kertaa en saanut ilmoitusta. Ehkä mitään kummaa ei tapahtunut...