Kieli avaa keskustelun, jos avaa. Entä lukeminen ja kirjoittaminen?

katakorhonen56@gmail.com

Joulukuussa 2019 otin ylläolevan kuvaparin SUOMEN KANSALLISKIRJASTOSSA Helsingissä.
Vasemmalla on kielitieteellisestä väitöskirjasta julkaistu (SKS) KIELEMME KOHTALO -teos, joka oli  vierailupäivänä nostettu hyllylle nähtäväksi. Oikealla on kuva kirjan alkusanoista, eli väittelijä Harri Mantilan kiitokset kaikille häntä auttaneille, Oulussa 1992.

Kansalliskirjasto on täynnä tutkittua tietoa, jos vaikka hyllyt eivät olisikaan pullollaan uutta.
Yleisesti tiedossa on, että kaikki Suomessa julkaistu kirjallisuus löytyy tämän kirjaston varastotiloista. Se kirja, jota ihminen ei onnistu löytämään hyllystä, toimitetaan pyytäjälle lukusalissa luettavaksi, tutkittavaksi.

Systeemi toimii. On kulttuuritekojen teko ylläpitää ja huolehtia Kansalliskirjastosta, pitää ovet auki ja päästää kiinnostuneet sisään siinä missä kaikki tutkijat, opettajat jne. Silti kysyn, keiden asia on reagoida kielemme kohtalon kysymyksiin. Kieliasiat ovat herkkiä - mutta eivät todellakaan nykyihmiselle "ajankohtaisia". Ja Suomeen ei tunnetusti mahdu yhtä isoa kohtalon kysymystä enempää. Julkinen ja poliittinen Suomi puhuvat säästä ja ilmastosta.


Mikä on kielemme kohtalo, siis mikä on suomen kielen kohtalo? Tätä kysymystä olen lähtenyt itselleni avaamaan siitä varsinaisesta syystä, että olen vanhan Suomen Tornionlaakson syntyperua. Minua kiinnostaa suomen kielen kohtalo samasta syystä kuin toisia kieli-ihmisiä kiinnostaa saamen kielen kohtalo, tai romanikielen.  

Erittäin impulsiivisena ihmisenä, loppuneen työuran vanhentamana, rajaan kiinnostukseni etsimällä tutkittua tietoa nyky-Ruotsissa julkaistusta meänkielisestä kirjallisuudesta ja Ruotsin meänkielestä. Kuvassa (alla) ruotsalaisen, Ruotsin tornionlaaksolaiskirjailijan, Bengt Pohjasen ensimmäinen meänkielinen kirja, Lyykeri. "Lyykeri julkasthiin 10.12.1985".

Kansalliskirjaston vierailun myötä tulin tajuamaan myös sen, että "puolalaisen Olga Tokarczukin teoksia on lainattu paljon Ruotsin akatemian Nobel-kirjastosta." (lähde: Y/08/19. Yliopisto/Helsingin yliopisto). Tähän löysästi liittyen kysyin Suomen Kansalliskirjaston asiakaspalvelijalta, löytyykö heiltä Ruotsissa julkaistuja meänkielisiä kirjoja. 
Tässä yhteydessä jätän saamani vastauksen julkaisematta, koska äskeinen viittaukseni Tukholman Nobel-kirjastoon on mielenkiintoisempi aihe, johon etsin tietoa. Peruskysymykseni on, kuinka vähemmistökielen statuksen saanut ruotsalaisten puhujien meänkieli taipuu kirjallisuuskeskusteluun Tukholmassa. Sitä paitsi Pohjasen Lyykeriä (esimerkiksi) on helppo lainata mistä tahansa suomalaiskirjastosta.

Ensin on puhe, sitten kirjoitettu kieli

Meänkielen merkitystä ihmisen identiteetille ei voi tunnustaa, jos ei tunne kielikulttuuria.

Oman lapsuuteni kotikieli oli Kolarin murre, savolaisperua oleva isäni käytti yleiskieltä. Luokanopettajaksi valmistumisen ja ensimmäisten työvuosien jälkeen palasin (Kärkölästä) Kolariin, missä hyvien esimiesten ansiosta pääsin "sukeltamaan Ruotsin torniolaaksolaiskulttuuriin" - yhtenä "rosektiopettajana" toisten joukossa.

Koulun kehittämiseen liittyvän projektin syntysanat oli lausunut Sopperossa syntynyt professori Henning Johansson, joka ymmärsi, miksi "riikinruotsalaista" koulumaailmaa pitää muuttaa Ruotsin Tornionlaaksossa itsensä näköiseksi. Henning Johanssonin oivallus liittyi oppilaiden kasvuympäristön, itsetunnon ja kotikielen (eli tunteiden) suureen merkitykseen uuden oppimisessa. Tässä projektissa olin aktiivisesti mukana, ja se alkoi kotikieleen liittyvällä oivalluksella "Ajattele, jos..."
 
Lopulta eläkevuosieni aluksi (2016) keräsin kaiken tornionlaaksolaisuuteen liittyvän tietoni yhteen, kirjoitin (2019) kirjan toistamatta ennen kirjoitettua. Ainoa motiivi kirjalleni oli järjestää se kaikki tieto, jota olin kerännyt, ja luoda siitä uutta. Erityisesti sukututkimustulokseni vakuuttivat itseni, kuinka paljon "tuo yhteinen" kasvuympäristö, eli yhteinen kulttuuriperimä yhdistikään Suomen ja Ruotsin Tornionlaakson ihmisiä. Olimme "vasta" vuodesta 1809 olleet kahden eri valtion kansalaisia. Silti suomenkieli eli "heän meänkieli" oli yhä vain kotikäytössä - miksis se nyt ei kelpais koulukieleksi kans... Ja onhan sitä yritetty...


Kaiken kaikkiaan minun kysymykseni on siis kirjoittamiseen, lukemiseen ja keskusteluun taipuva suomen kieli - kaikkialla, missä kieli vielä elää.
Tutkittua tietoa ja kirjoitettua tekstiä kielestä ja sen korvaamattomuudesta identiteetille löytyy, mutta eikö sitä tunneta tarpeeksi?  Jokainen ihminen tarvitsee statuksen ikiomalle, kodin perua olevalle kielelleen. Tämänpäiväinen kilpailu tiedon käyttäjistä on vertaansa vailla. Kilpailun nimissä jo nyt kuulee väitteitä, että kirja olisi "se turhake, jota ei kannata ostaa". 

Miten käy suomeksi kirjoittamisen ja lukemisen siellä, missä sitä enää "vain" puhutaan?  Jälkeemme kasvavasta sukupolvesta saatamme saada joukon, jolle hakukoneilta löytyvä tiedon tie lienee se lyhin ja käytetyin tie. Jos tämän myötä suomen kieli kuihtuu, muuttuvat myös ihmiset.



Asiaperäisen keskustelun, vaihtoehtojen ja virheiden sietokykyä eivät huippuunsa kehitetyt hakukoneet  paranna, jos suomen kieli kuihtuu. Kuka viitsii kirjoittaa, jos suurimmat sensaatiot aina voittavat, tai jos vain huutamalla saa äänensä kuuluville?  Lukemisen merkitys lukijalle on menneisyyden tai eilisen mahdollistava tarkastelu, kirjoittamisessa suunta on aina tulevaan. 

LOPUKSI ERINOMAINEN ESIMERKKI KIELENTUTKIMUKSESTA, JOTA ON TEHNYT JAAKKO HÄKKINEN, JA JOLLA ON TEKEILLÄ TIETEELLINEN TIETOKIRJA TYÖNIMELLÄ KEMINSAAMEN MURTEET JA SAAMEN SYNTY. 
Linkkiä klikkaamalla pääset lukemaan mielenkiintoista kieliasiaa!