"Poika värkkäsi tunnila. Opettaja anto pojale Helsingin Sanomat." (s.39)

Tuula, ja oma kirja, Muistojeni rannat.

Tuulan äiti, ja jääsiika.



Kuvia klikkaamalla saat ne suuremmiksi.

TEOS:

MUISTOJENI RANNAT. Särkijärven ihmisiä ja tapahtumia vuosikymmenten takaa.

KIRJAILIJA:

TUULA UUSITALO o.s. Väisänen, on

syntyisin Muonion Särkijärveltä, asuu Ruotsin Tornionlaaksossa, Pajalan Köngäsen (Kengis) kylällä.

Tämän teoksensa Tuula on kirjoittanut kauniisti -  Muonion murteella.

Muistojeni rannat -kirjaa löytää kirjastoista. Sitä voi myös ostaa Tuulalta, kysellä Väyläyhtiöistä ja katsella netin kirjakaupoista (booky.fi), löytyisikö. Tätä kirjoittaessani löytyy.

Omistan postaukseni Tuulalle ja Sigurdille perheineen. Suosittelen Tuulan kirjaa kaikille lukijoilleni! 

Erityisesti kutsun veljeäni (Korhosen Penttiä), "PentinAnnea", Laakkosen Petriä ja Abe-poikaa nauttimaan Tuulan kirjasta! Niin ikään kutsun velipojan perhettä  käyttämään myös minua Särkitunturilla. Särkitunturi-tarinan lopussa on pari kuvaa teidän vaellusretkestänne (syksy, 2019) tunturille, jonne toistaiseksi en ole "osannut mennä" !  

Tuula, 

valitsin blogiini kaksi tarinaasi. Ne ovat niitä, joitten avulla osoitan julkista kunnioitasi sinua kohtaan kirjoittajana ja tarinan kertojana, myös kielen käyttäjänä. 

Särkitunturi -tarinasi avautuu minulle runona.

Lukukokemuksenani nostan esille sekä käyttämäsi kielen että siitä kummunneen luovuuden. Särkitunturi -tarinasi suorastaan eheyttää minua uudella tavalla, sillä iloisia, valoisia, mieleenpainuneita hiihtoretkimuistoja ei meillä kaikilla lukijoilla ole. Vanhojen kuvieni joukossa löytyy eräs äidin retkikuva. Se on otettu "muistoksi" Pallakselle tehdystä hiihtoretkestä 1960-luvun alussa. Minulle vaan ei ainuttakaan hiihtomuistoa kuva palauta mieleen... muistan vain pari hetkeä pikkubussilla tehdystä ajomatkasta Muonioon. 

Silti ja siksi,

- Tuula, sinun Särkitunturi-tarinasi  loi uutta mielikuvissani. Lukukokemukseni ensi hetkistä lähtien tajusin, kuinka helppoa minun onkaan (Sieppijärvellä asuvana) ottaa ja mennä käymään "Tuulan Särkitunturilla" - yhtä koska    

Kiitos tästä! 

SÄRKITUNTURI, Tuulan kirjan sivulta 179 

Kuva: Opettajat Ville Koljonen ja Eeva-Liisa Väisänen ottivat "oppilhaat useasti Särkitunturhiin retkele talvela". Tämä on ollut onni näille koululaisille ja heidän tulevaisuudelle; aikuisten tuki.

Joka vuosi tehit rajamiehet lavun Särkitunturhiin. Peräkkäin hiihit, niitä oli pitkä rivi, Rajan rannasta lähit ja niin laapit tunturille asti. Ko lumi oli vähän kovettunnu ja aurinko alko piilottamhaan, net tehit lavun ja aukasit sen jos oli kova tuisku tullu.

Aikuset ja lapset, koululaiset kans, Särkitunturin hiihtoretket kuuluit joka päivässeen ohjelhmaan. Koljosen Ville otti oppilhaat useasti Särkitunturhiin retkele talvela, ja ko lumi oli sulanu kevväälä ja syksylä ko koulu alko.

Särkitunturilla käythiin kesäläki retkelä, kävelthiin, aina evhäät matkassa ja kahvit. Tiirat vain hättyytit ko niitä oli pesät tunturissa. Lensit ja hyökkäsit ilmasta, pesiä suojasit. Lapset tiesit, ei menheet pesien lähele. Keräsit kiviä ja viskoit lampheen.

Tuula: - Upeaa, että tallensit tämän lintumuiston. Itse koin oppilhaitteni kans samanlaisen "tiirahyökkäyksen" Vaattojärven koululaisten kevätretkellä Oulun Hailuodossa.

MITÄ SIE MUNIT?

-Katto nyt, Rajamiehet tekevät latua Särkitunturhiin, huomena lähemä käyhmään, ko yölä vähä pakastaa, on hyvä hiihtää.

-Sieltä saapi hyvän vauhin, mie vain pukkaan vauhtia, pukkaaks sie?

-Joo, mie pukkaan kans, viime kevväänä mie pääsin Särkijärven ranthaan asti, ei tarvinu pukata yhtään.

-No, se ei ole tosi, et sie vain niin kauas päässy ilman pukkaamatta.

-Pääsin kyllä, saappa nähä.

-Joo, mutta nyt on vielä liian pehmeä latu, se häätyy kyllä olla jäinen keli, nyt sie et kyllä pääse.

Lapset kilpailit, kuka pääsee kauemaksi ilman pukkaamatta, ja ko toisen silmä vältti, niin varkhaisin pukkasit sauvoila.

Särkitunturhiin oli mukava hiihtää, vähän työlästä oli kiivetä tunturhiin, mutta alastulo meni kätevästi, sai kovat vauhit, anto mennä vain.

Tyär pukkas vauhtia sen ko jakso, vähän kyllä pelkäsi.

-Muista vain, jos alkaa vetähmään sivhuun, lyö makkaahmaan, muuten lasket puuhun.

-Joo, kyllä mie tiän, en mie puuhun laske, nämät laapat ei ole niin liukhaat, panin mie vähä kynttilää pohjaan, tule perässä mutta älä laske pääle.

- No, enhän mie nyt pääle laske, oleks hullu.

Vauhti koveni, tuntu että väkisin sivhuun vettää, lujempaa ja lujempaa alas.

-Latua, latua, huusi tyvär, ko näki vastaan tulijan. Viime hetkessä poika hyppäsi sivhuun, ja tyär laski alas asti, ison tien laithaan. Tien yli hääty kattoa, että ei auto satu tulehmaan.

-Missä sie kuhnit, tule jo, huusi tyär, - en mie jaksa oottaa.

Toista ei kuulunu, mikhään sille tuli. Tyär ootti ja ootti, aivan hättäänty. Mutta sieltähän se laappii tulehmaan.

-Mitä sie munit, laske tulehmaan!

-Älä huua sielä, mulla meni suksi poikki, kaavuin kohta mänthyyn.

-Mitä nyt kotona sanothaan?

-No, olhaan vihassa koko suksen katkasit, uutta ei niin helpola saa.

-Joo, mutta kyllä isä sen peltikappalheela korjaa, onneksi meni kärjen kohalta poikki, ei niin haittaa.

Tuula, kovasti tämä ikihonka kuvauspaikkana muistuttaa kirjastasi löytyvää  Koululaiset Särkitunturilla -kuvaa...

Särkitunturia kohti, Pentti oik.

Toivon menestystä kirjallesi, intoa uudelle kirjoittamiselle, terveisin