Sinusta ja minusta ei vielä tiedetä, mihin meistä yhdessä olisi, mutta esivanhemmista tiedetään!

TEKSTI: Kata Vienontytär Korhonen. 

Kirjasta: Peiliin katsomisen paikka, Ursulan tyttäret (2019).

ASIA: Alkuperä eli ketä olivat Tornionlaakson tekijät, sivu 134.

Suorapuheisuuttani voi moittia - loukkaantua ei kannata. Silti sanon omakohtaisen kokemukseni äänellä, että Kolarissa suvut ovat pääosin unohtaneet, ketä he itse asiassa ovat ja varsinkin sen, mistä ovat tänne tulleet.

Ei edes suurten sukujen Kolarissa ole ollut tapana jakaa muistamiseen liittyvää vastuuta toisten sukujen kanssa. Sukuasioita ja lähimuistoissa olevia muistoja on tapana jakaa vain ahtaasti omaan sukuun kuuluville sukujuhlavieraille, joitten paras muisto sukutapaamisesta voi liittyä siihen, istuinko nurkassa vai jouduinko eturiviin.

Koen erityisesti jälleenrakennusajalla syntyneiden kolarilaisten joutuneen kantamaan yksityisenä tunnetason taakkana sen, kun omassa suvussa tai sen puolikkaassa on jotakin (muka) epätavallista; isä kuuluu sukunsa puolesta savolaisiin, junantuomiin, ryyppymiehiin, lentojätkiin; tai jos isoäidistä tiedetään vain huutolaistytön tausta kutsumanimeä myöten. 

Sanonkin saaneeni tarpeeksi sukuasioiden ympärillä vellovasta mykkyyden tai loukkaantumisen tai pelokkuuden ilmapiiristä! Saatte nimittäin tietää, arvoisat lukijani, että sukulaisuus ei ole etnisyyttä, ei oikean isän paljastamista eikä pahoja sukuja ole olemassakaan. 

Sukulaisuus on esivanhempien tuntemista ja heidän kunnioittamista, suhteita ja vuorovaikutusta ja tasavertaisuutta. Sinusta ja minusta ei vielä tiedetä, mihin meistä yhdessä olisi, mutta esivanhemmista tiedetään.

Koko Tornionlaakson väki, kaikki kolarilaiset sisä- tai ulkopaikkakuntalaiset; 

meidän esivanhempamme ovat juuri niitä, joita historiassa kutsutaan Tornionlaakson tekijöiksi. Jotta nauru irtoaisi helpommin, sanon vielä sen, että Tornionlaakson ihmisten tarvitsee mennä (vain) kuusi-seitsemän sukupolvea taaksepäin, niin... jo löytyy kaikille yhteisiä, historiaan kirjattuja yhteisiä sukulaisia, esi-isiä ja niitä esiäitejäkin, joista ei aina muistettu painaa mieliin edes nimeä.

VASTAUS: Tornionlaaksoon tulleet ja täällä eläneet esivanhempamme olivat Tornionlaakson tekijöitä. #faktahommissa #tiedolla on tekijänsä

Klikkaamalla kuvaa näet sen isompana.

#tiedollaontekijänsä #faktahommissa

Tässä on linkki inkeriläisistä kertovaan aihepiiriin. Päivitän sivustoa tilanteen mukaan.

Parasta on yhteys lukijaan! 

Tässä kiitoskortti (24.2.2020), jonka vertaista en olekaan ennen enkä jälkeen kahden kirjani saanut! 

Peiliin katsomisen paikka, Ursulan tyttäret -kirja pitää sisällään kirjoittamani tarinan opettaja Hilma Laurilasta, joka tuli Sieppijärven kansakoulun ensimmäiseksi opettajaksi syksyllä 1903 - suoraan Raahen seminaarista.
Kiitoskortin lähettäneen Hilkka Mannerkosken isoäiti oli Hilma Laurila, jonka hauta sijaitsee Sieppijärven vanhalla hautausmaalla.
Tarina löytyy kirjani sivulta 161, 3.4. Tornionlaakson vaikuttajanaisista.  
Markku Mannerkoski puolestaan on toiminut Oulun yliopiston rehtorina.

Tänään on  k i r j a n päivä. 

@Suomen Tietokirjailijat   

Olen Kata Vienontytär.    

#faktahommissa 

 

Jo 672 vuotta sitten Firenzen seudulla Italiassa oltiin karanteenissa. Teos Decamerone.

katakorhonen56@gmail.com
Postaukseni idea pohjautuu Jari Kantolan upeaan lehtiartikkeliin Taudin tiellä, joka julkaistiin Helsingin Sanomissa, 22.3.2020.  


KIRJAN NIMI:
Decamerone.
RUNOILIJA-KIRJAILIJA:
Giovanni Boccaccio (1313 - 1375)
SUOMENNOS:
Ilmari Lahti ja Vilho Hokkanen
Kuvitus:
Arne Ungermann
KUSTANTAJA:
Tammi, 1983 (7. painos).

Jouni Kantolan "suomalais-italialainen kulttuuriteko" oli Helsingin Sanomissa (22.3.2020) julkaistu ainutlaatuinen sunnuntaiartikkeli, nimeltä Taudin tiellä.

Se sai minut tarttumaan kirjahyllystäni löytyvään Boccaccion (1313-1375) Decamerone -teokseen.

1300-luvulla elänyt Boccaccio loi mielessään tarinan, jossa kymmenen nuorta pakenee mustaa surmaa Firenzestä Fiesolen kylään, 1348.
Karanteeni jatkui kaksi viikkoa ja tuloksena syntyi sata kertomusta.

Helsingin Sanomissa julkaistu Kantolan artikkeli on näkemykseni mukaan huippu: se on syvällinen synteesi 1300-luvun ja 2020 -luvun Italiasta poikkeustilan vallitessa.
Jopa sana "karanteeni" on lyhennelmä italian sanoista
"quaranta giorni" eli 40 päivää.









1300-luvun Firenzessä, kauppiaiden tasavallassa, nuoret naiset ja miehet jäävät karanteeniin, ja päiviensä ratoksi he alkavat kertoa toisilleen tarinoita, kukin yhden päivässä. Näin syntyvät sata kertomusta. Niistä koostuu Boccaccion kirja Decamerone, josta nykymuotoinen novelli kirjallisuudenlajina sai alkunsa.

Mikä oli musta surma?

Toimittaja Kantolan mukaan,

musta surma tunnetaan maailmanhistorian tuhoisimpana kulkutautina. Tuohon aikaan Firenzessä asui noin 100 000 ihmistä. Paiserutto tappoi heistä noin puolet.

Euroopalta kesti noin pari sataa vuotta ennen kuin maanosan väkiluku palautui paiseruttoepidemiaa edeltävälle tasolle.

Italialaisen Marco Polon 1200-luvun lopussa tunnetuksi tekemää silkkitietä pitkin on tullut idästä länteen paljon ylellisyyttä ja mukavuutta - mutta myös tuhoa.

Ihmisten eristäminen kulkutaudin taltuttamiseksi otettiin Italiassa käyttöön juuri mustan surman aikana. käyttöön 


Karanteeni on lyhennelmä italian sanoista quaranta giorni eli 40 päivää. Se oli aika, jonka venetsialaiset käskivät ruttosatamista tulleiden laivojen odottaa. Vasta 40 päivän jälkeen miehistö pääsi laivasta maihin.
Quaranta giorni lyheni muotoon quarantina, karanteeni.



Ote esipuheesta. 

Tämän kirjan nimi on Decamerone, toiselta nimeltään prinssi Galeotto, ja se sisältää sata kertomusta, jotka seitsemän naista ja kolme miestä esittivät kymmenen päivän aikana.

On inhimillistä tuntea myötätuntoa murheellisia kohtaan. Vaikka tämä on oikeastaan meidän kaikkien velvollisuus, vaaditaan sitä erittäinkin nilltä, jotka itse ovat joskus tarvinneet lohdutusta ja saaneet sitä toisilta.

Ote teoksen johdannosta.

Joka kerta kun ajattelen, miten sääliväisiä te, arvoisat naiset, olette luonnoltanne, minun on pakko todeta, että tämän kirjan alku tuntuu teistä varmaankin kiusalliselta ja surulliselta, koska se palauttaa tuskallisesti mieleen ruton kaupungissamme aiheuttaman kauhean hävityksen.

Sanon siis teille, että oli saavuttu vuoteen 1348 jälkeen Kristuksen syntymän, kun kuolemaa tuova rutto puhkesi mainiossa Firenzessä, Italian kauneimmassa kaupungissa. Joko taivaankappaleiden vaikutuksesta tai myös jumalattomien tekojemme seurauksena oli Jumalan vanhurskas viha lähettänyt tämän vitsauksen meille kuolevaisille rangaistukseksi. Muutamia vuosia aikaisemmin rutto oli raivonnut itämailla ja vienyt muassaan lukemattomia ihmisiä. Sitten se jatkoi kulkuaan seudulta toiselle, ollenkaan pysähtymättä, ja nyt se oli onnettomuudeksi kohdannut meidänkin maamme.

Ei tiede eivätkä inhimilliset varotoimenpiteet mahtaneet mitään tälle kamalalle kulkutaudille. Turhaan perustettiin terveydenhoitolautakuntia, jotka lakkaamatta puhdistuttivat kaupungin katuja, turhaan kiellettiin sairailta sisäänpääsy, turhaan annettiin lukuisia neuvoja terveyden säilyttämiseksi. Turhaan järjestettiin - ei vain kerran, vaan useastikin - julkisia jumalanpalveluksia ja kirkollisia juhlakulkueita hurskaiden rukoillessa Jumalan laupeutta.


Kun rutto sai jalansijan

Kevään 1348 alkaessa rutto oli saanut kaupungissamme lujan jalansijan ja levitti kauhujaan kaikkialle. Se ei esiintynyt täällä samanlaisena kuin itämailla, missä verenvuoto nenästä oli varma kuoleman merkki.

Mutta sairauden alkaessa saivat niin miehet kuin naiset nivusiinsa ja kainalokuoppiinsa paiseita - jotkut ison omenan tai munan kokoisia, jotkut pienempiä - joita kansa nimitti ruttopaiseiksi. Ennen pitkää nämä paiseet levisivät sairastuneen koko ruumiiseen. Jonkin ajan kuluttua taudin luonne muuttui. Se ilmeni tällöin siten, että käsivarsiin ja reisiin ilmaantui mustia tai sinertäviä läiskiä, jotka levisivät muuallekin ruumiiseen, toisilla isoina ja harvoina, toisilla pieninä ja lukuisina.

Ei ollut lääkäriä, joka olisi pystynyt parantamaan. Ei ollut lääkettä, jolla olisi ollut vaikutusta. Päinvastoin! Hyvin harvat tautiin sairastuneista toipuivat. Melkein kaikki kuolivat kolmen päivän kuluessa edellä kuvattujen merkkien esiintymisestä - ilman kuumetta ja muita sairauden oireita.

Tälle hirveälle taudille antoi yhä suurempaa vauhtia se, että se tarttui sairaista terveisiin ytä helposti kuin tuli tarttuu sitä lähellä oleviin kuiviin tai öljyllä valeltuihin esineisiin. Ja rutto tarttui jopa siitäkin, että tuli koskettaneeksi sairaille kuuluneita vaatteita tai muita esineitä. Rutto oli niin tarttuvaa, että se iski eläimiinkin, jotka olivat koskettaneet sairaalle tai tautiin kuolleelle kuulunutta esinettä.

Näistä syistä syntyi pelkoa ja monenlaisia kuvitteluja. Ihmiset hylkäsivät sairaat ja karttoivat näitä ja kaikkea sitä, mitä oli yhteydessä heihin.

Aivan oma lukunsa teoksessa ovat kuvaukset siitä, minkälaisia keinoja ihmiset käyttivät pelastuakseen kuolemalta. Monet arvelivat, että kohtuullinen elämä ja kaikesta ylellisyydestä pidättäytyminen lisäisi huomattavasti heidän vastustuskykyään. He muodostivat pieniä piirejä ja elivät erossa muista sulkeutuneena sellaisiin huoneisiin, joissa ei ollut ketään ruttoon sairastunutta.

Jne.
Decamerone, s. 16 -24.

Kirjailijalla / kirjoittajalla "on väliä", hyväksynkö lukukokemukseni aidoksi.

Älä kommentoi alla olevaan blogini kommenttikenttään. (Varaudun jo kerran koettuun...)
Käytä sen sijaan e-mail -osoitettani, jos haluat kommentoida, katakorhonen56@gmail.com.

Otsikostani löytyy sanonta, "jollakin on väliä". Onko se sinulle tuttu?
Esimerkiksi,voisiko mielestäsi sanoa,"onko sillä niin väliä, mitä päälleni pistän?"

Yritän avata otsikkoani selittämällä asiani myös näin: "Lukukokemukseni riippuu tarkasti ottaen siitä, kuinka kirjoittaja tai kirjailija (ei aihe) on onnistunut puhuttelemaan = vakuuttamaan minua tekstillään."  


Valitsin tätä juttua varten kolme (kuvassa alla) kirjaa, ja päätin arvioida lukukokemustani vain kirjoittajien persoonan kautta - en aiheen.

Kulju, Mika. Lapin sota 1944 - 1945. Gummerus, 2014.
Soini, Tuulikki. Petsamo. Suomen siirtomaa. Gummerus, 1986.
Wallenius, K.M. Makreeta merensoutajan vaimo. Otava, 1959.

Kolmen kirjan aiheet ovat aina kiinnostaneet (Lapin sota, Petsamo). Olen siis kuullut paljon rintamatarinoita ja lukenut ennestään monien eri kirjoittajien tekemiä samanaiheisia tietokirjoja.
Yritänkin verrata Kuljun ja Soinin itsessäni käynnistämiä lukukokemuksia toisten kirjoittajien käynnistämiin.

Walleniuksen kaunokirjallista teosta ja sen itsessäni tänään herättämää lukukokemusta vertaan edelliseen lukukokemukseeni, joka syntyi vuosia sitten, kun en tiennyt Walleniuksesta mitään ihmisenä tai upseerina.

Hiuksenhienosti kaikkia kolmea teosta yhdistää menneisyys, nimittäin Petsamon ja siellä asuneiden tai piipahtaneiden ihmisten menneisyys.

Mika Kuljun teos verrattuna muihin Lapin sota -tietokirjoihin teki lukukokemuksestani entistä henkilökohtaisemman.
Tämä kohdallani tarkoittaa sitä, että ensimmäistä kertaa pystyin Kuljun kuvauksista löytämään linkin niihin tarinoihin, joita olen viime vuosina saanut kuulla esimerkiksi "Erillisosasto Petsamon Luton miehistä".
Nämä miehet olivat "jotakin erityistä", sillä ainakin petsamolaissotilaiden kantakorteista löytyvät merkinnät ovat taistelujen osalta suuripiirteisiä, tyyliin: "Sergejeff Taneli, Taistelut, joihin ottanut osaa: Luton suunnan taistelut vv. 1941 - 10.9.44."

Kuitenkin ja nimenomaan, on kerrassaan avuliasta, että Kulju käyttää virallisia, oikeita yksiköiden ja osastojen nimiä, ja heti perään mainitsee osastoa komentaneen everstin nimeltä. Tarinat Pennasen miehistä alkoivat todellakin elää Kuljun kirjan vahvistamina. Kiitos siis kirjasta.

Kuljun ansiosta pystyin hyväksymään lukukokemukseni aidoksi. Ja se ratkaisi kokemukseni Kuljun teoksen hyväksi. Mutta se ei ollut ainoa hyvä ja itselleni uusi tieto, jonka Kulju oli kirjaansa liittänyt.

Pidän Kuljun huolellisuutta ja tarkkuutta poikkeuksellisena. Näiltä osin kirja poikkeaa kaikista muista Lapin sota -kirjailijoitten annista. Nimittäin.
Isäni, rintamasotilas (s. 1923) Sulo Korhosen lapsuusperhe hajosi köyhyyttään, ja kahden suvun (äiti-Rossi ja isä-Korhonen) jäsenet vieraantuivat  toisistaan. Sota-aikana ja sodassa sen ajan nuoret sukulaismiehet osallistuivat toisistaan tietämättä samoihin taisteluihin.

Järkyttävimmän kohtalon koki pikkuserkkuni (Jouko Rossi Vantaalta) isä (matruusi Aarne Rafael Rossi), joka sattui kuolemaan 15.9.1944 Suursaaressa. Siellä hän kuoli Helsingin laivaston MeriP:n joukoissa. Mitä sitten? Ei muuta kuin, että ...tätä kaatunutta vainajaa ei kohdeltu tasavertaisesti, koska häntä ei oikeastaan pidetty "sankarivainajana" - hautapaikkaa ei tuntunut löytyvän.

Mika Kuljun teos on ensimmäinen, missä Aarne Rafael Rossi (1913 - 1944) todellakin on oikein listattu oikeaan luetteloon.  Kuljun teoksen yksi suurimpia lukuelämyksiä itselleni on tuo lista otsikolla, "Lapin sotaan liittyvissä tehtävissä kaatuneet suomalaiset aikavälillä 15.9.1044 - 27.4.1945."   Kiitos!


 Walleniuksen Makreeta -kirjaa ensimmäistä kertaa lukiessani en tiennyt Walleniuksen sodanaikaisesta tehtävästä. Ennen kaikkea en tiennyt, että hän oli se "Pohjois-Suomen vapauttamiseen" osallistuneille sotilaille rangaistuksia jakanut sotaupseeri, jonka käsialanäytekin hämmensi.

Tässä ote sotilaan kantakortista, jonka hämmentävin yksityiskohta luutnantti K. Walleniuksen merkinnästä muutti käsitystäni kirjailija Walleniuksen kaunokirjallisesta perinnöstä.

 

Kaikkiin muihin Petsamo-kirjoihin verrattuna annan Tuulikki Soinille kiitokset kuvauksista ja tarinoista, jotka elävöittävät Petsamon alkuperäisväestön suhdetta Suomen siirtomaaksi siirtyneeseen Petsamon maakuntaan. Lukukokemukseni perusteella luotan eniten Tuulikki Soinin kuvaukseen - ja kysymys on vain omasta kokemuksestani.

Kirjailija Ilmari Kiannon Vienan Karjala

POROKYYDILLÄ Vienan Karjalaan...

Sukututkimukseen liittyvät selvittelyt vangitsevat mielenkiintoni mitä moninaisiin asioihin. Juuri tällä hetkellä tutkin Vienan Karjalaa löytääkseni sieltä muutakin kuin jatkosodan aikaiset Kiestingin suomalaissaksalaiset taistelut ryssää vastaan.

Kirjoitan tarinaa Petsamossa syntyneestä Sergejeffin suvusta, jonka esivanhemmat aikoinaan 1880-luvulla lähtivät juurikin Vienan Karjalasta porokyydillä kohti "pohjanperiä" - kohti Petsamoa. Jotta saan kosketuksen petsamolaisperheen historiaan, etsin ensin heidän esivanhempiensa juuret Venäjän Karjalasta; hankin tietoa, mitä Venäjällä 1880-luvulla tapahtui; millaiset syyt mahdollisesti saivat heidät liikkeelle Petsamoon, entistä pohjoisemmaksi - miksi ei esimerkiksi kohti Suomen suuriruhtinaskuntaa...

Kirjailijana Ilmari Kianto on klassikko, kiitos ilmaisuvoimaisen suomen kielen. Koska hän omasta mielestäänkin on se, joka on tuonut vienankarjalaisen elämänmenon suomalaiseen kirjallisuuteen, aloitan tarinani kirjoittamisen kiittämällä Kiantoa. Hän on avannut  minulle karjalaisperheen pirtin oven, näyttänyt isännättömän talon, puhunut karjalaa ("Ka eletäh toatto ta moamo"), ja muistuttanut sydämensä harrastuksesta, Vienan Karjalasta.
Iki-Kiannon sanoin: - Tulkaa mukaan te kaikki, joita se koskee! 

"Antaapa siis petran potkia, pulkan puikkelehtia."


Ilmari Kiannon osuus syntyvän sukutarinani käynnistäjänä liittyy kirjailijan omiin sanoihin muistelmissaan:

"Turjanlinnan alkuaikojen mieluisimpia tapahtumia olivat lukemattomat retket, joita kesäisin ja talvisaikaan tein kauas rajapitäjiin viipyen niillä usein viikkokausiakin. Kun "linnani" väljät suojat tuntuivat ahtailta, oli terveellistä pistäytyä näkemässä ympärilläni asuvia ihmisiä, ympäröivää erämaata, poiketa rajantakaisessakin maailmassa, Vienan Karjalassa, jota pidetäänkin minun löytömaana suomalaisessa kirjallisuudessa". 


s. 179:
Sivutettuani moniaita hiljaisia. hajalleen heitetyitä kotipitäjäni asumuksia, huomasin liukuvani poikki rajalinjan, ja nytpä alkoi tuo omituinen mielenjännitys, jota varsinkin yksinäinen erämaan matkailija tuntee heti kun tietää viistäneensä sen verenkarvaisen viivan ylitse, jonka tuolla puolella "torvet toisin soivat, ukset toisin ulvaisevat. Antaapa siis petran potkia, pulkan puikkelehtia.

Sieltähän se kylärähjä siintää järven toiselta puolen.
- Terveh teille!
- Tule tervehenä...
Karjalata täällä jo pakistiin, mutta kohtelusävu ei ollut "aitoa", suomalainen jäykkyys koko lailla tuntui.
- Kahviako vieras juo?
- Saijua mieluummin, vastasin. -Eikös tämä ole Karjalaa? 

s. 183:
Kiipesin ylös pirttiin ja tekasin hyvät päivät.
Tuskin olin samovaarin ääreen istahtanut, kun kaksi naapurin isäntää riensi minua haastattelemaan. He olivat molemmat jykeviä miehiä, ikivanhaa karhuntappaja- ja laulajarotua. Toinen heistä, Seppä-Timo, esiintyi hyvin henkevänä. Sanoi tuntevansa "stutenttiloita", kehui osaavansa lukea sekä Suomen että Venähen kirjat, kertoi pienestä penskasta passanneensa herroja, ja siten oppineensa välttävästi "ryssää". Kun kylään pomahti virkaniekka, niin Seppä-Timo oitis oppahaksi. Hänpä tiesi sen kultaisen rajan, miten ollla, kuten huulensa huipistaa milloin emämaan, milloin heimoherrojen edessä. Molemmille täytyi pakista mielinkielin. Oh, vai en häntä tuntenut entuudesta! Hänhän oli sen suuren runolaulajan Humon Ohvon pojanpoika!

s. 185:
Mutta punahiippaisen, sinisarkaisen, silmälasipäisen olennon äkillinen ilmestys isännättömään pikkukylän taloon ei ole niinkään helppo sulatettava karjalaisen naisen sydämessä. Emännät pakenee kauhuissaan navettaan, ja kaikki pirtissä olevat lapset, aikuinen tytär ja nuori miniä kapsahtavat kiukaalle, juuri kun vieras työnnäksen sisään sintsin ovesta.

- Mi tshuudo pihah ajoi? siunailee emäntä läävän oven takana ja polvensa vapisevat. Kun kaikki vihdoin, kuullessaan suomalaispuhetta, uskaltavat tulla esiin, alkaa oikea perhenauru. Pöllästyttih - mi tshuudo ollee? Lausun kummasteluni, että tytär Okahviakin, vaikka juuri on palannut rahtikuorman ajosta Kajaanista asti, ja on siis urhea tyttö, kipasi kiukaalle. Vastaukseksi Okahvia näyttää valkoisia hampaitaan ja lennättää samovaarin kiehumaan.

Suomalaisprofessori Heikki Paunonen ja Ruotsin meänkieli

katakorhonen56@gmail.com

Olimme Bengt Pohjasen johdolla puhumassa meänkielestä Korpilombolossa, joulukuussa 2019. Kirjoitin tapahtumasta tänne.

Nyt on vuoden 2020 helmikuu, ja päivitän em. juttua.

Lisään aiheeseen liittyvän Heikki Paunosen tekstin, jonka Oulun yliopisto on kokonaisuudessaan julkaissut (vuonna 2018) Harri Mantilan juhlakirjassa.

Heikki Paunonen on yksi kokeneimpia ja tunnetuimpia, siis erittäin arvostettu meänkielen suomalaistutkija ja suomen kielen emeritusprofessori.

Harri Mantilalle tehdyn kirjan nimi on Kuinka mahottomasti nää tekkiit. Juhlakirja Harri Mantilan 60-vuotispäivän kunniaksi,

Tässä linkki
Tornion murteesta meänkieleen. 
Reaaliaikainen tutkimus Ruotsin Ylitorniolta 1966–1992. 

Jörn Donner, Arktikum ja museovirasto, 1992.

Donnerin Uusinta maammekirjaa edelsi Uusi Maammekirja. Se oli kustantajan ilmoituksen mukaan lukukirja aikuisille suomalaisille, ja se ilmestyi vuonna 1967. Sitä en ole lukenut, mutta tässä nosto Uusimmasta maammekirjasta.

KIRJAILIJA:
Jörn Donner
KIRJA:
Uusin maammekirja.
KUSTANTAJA:
Suomen Kuvalehti, 1992


NÄYTE DONNERIN AJATTELUSTA. Sivu 83 -

ROVANIEMEN MARKKINAT

Joka puolella Suomea, Lapissakin, keskustan tuntumaan kerääntyy yhä enemmän ihmisiä. Rovaniemellä ja sen ympäristössä asuu jo neljännes läänin väestöstä. Rovaniemelle on helppo päästä. Uusi lentoasema, joka ei ole vielä valmiskaan, on jo liian pieni.

Rovaniemellä ja sen lähiympäristössä on yhtä paljon vapaata luontoa kuin muuallakin Lapissa. Ehkä tuntuu kuitenkin eksoottisemmalta tulla Ivaloon, minne Murmanskista saapuva linja-auto kuljettaa kahdesti viikossa venäläisiä matkustajia, jotka parhaansa mukaan yrittävät muuttaa paikkakunnan keskustan sellaiseksi Punaiseksi toriksi, joita on ilmestynyt yhä useampiin Suomen kaupunkeihin.

Ne, jotka Lapissa arvostelevat Rovaniemeä, ovat sitä mieltä, että melkoinen osa kaupungin ihmisistä hoitelee tuottamatonta hallintoa. Lääninhallitusta, kaupungin virastoa ja maalaiskunnan virastoa on jokseenkin vieri vieressä muista hallinto- ja suunnitteluelimistä puhumattakaan. Kaupungin laitamille rakennutetaan myös suurta kauppaoppilaitosta, jonka valmistuttua keskustassa sijaitseva vanha koulurakennus jää tyhjilleen.

Kaupungin keskustan ulkopuolella sijaitsee toinenkin aluepolitiikan kukkanen, Lapin yliopisto tuliterissä, tyylikkäissä toimitiloissa. Pienyliopistoilla ei ole mitään mahdollisuuksia kehittää korkeatasoista tutkimusta, elleivät ne valitse jotakin erikoisalaa. Lapin yliopiston ja sen vajaan kahdentuhannen opiskelijan pelastus saattaa piillä siinä lasimadossa tai sikarissa. jota sanotaan Arktikumiksi tai Arktiseksi keskukseksi ja joka on juuri valmistumassa Ounasjoen rantaan.

Tämä erikoislaatuinen rakennus, joka on syntynyt pitkän suunnittelun ja monien mutkien kautta, on tanskalaisten arkkitehtien piirtämä, ja sen johtajana on saksalainen. Mainitsen sen tässä matkailun yhteydessä siksi, että Arktikum on tarkoitettu paitsi arktisen tutkimuksen keskukseksi myös vilkkaan näyttelytoiminnan tyyssijaksi. Useimmat Lappiin matkustavat, nimenomaan ulkomaalaiset, tuskin välttyvät käymästä Rovaniemellä. Siksi Arktikum voi parhaassa tapauksessa olla yhtä suuri houkutus kuin keskiyön aurinko tai se myymälärykelmä, joka on sijoittunut napapiirin tuntumaan ja jonne on tapana viedä Rovaniemelle saapuvat ulkomaalaiset tulivatpa he sitten Concordella, niin kuin jotkut tulevat, tai jollakin muulla tavalla.

Tämä edellyttää kujitenkin, että näyttelyt tai pysyvät kokoelmat ovat tarpeeksi mielenkiintoisia. Sinne voitaisiin nyt panna esille ne ainutlaatuiset arktiset esineet, joita säilytetään Helsingissä, muum muassa Alaskasta peräisin oleva niin sanottu Etholenin kokoelma. Minusta kuitenkin tuntuu, että vanhoillisuuttaan sammaloitunut museovirasto pitää esineet mieluummin laatikoissaan Helsingissä kuin suostuu luovuttamaan Arktikumin haltuun edes osan kokoelmista.

Kun kiertelen Arktikumin puolivalmiissa tiloissa, saan taas muistutuksen siitä, miten Suomessa onnistutaan pystyttämään suuria rakennuksia suunnittelematta ajoissa, mitä niiden sisään laitetaan. Lapin Maakuntamuseo muuttaa kylläkin yhteeb rakennuksen osaan, mutta muun toiminnan, etenkin yleisöä vetävän, kauaskantoinen suunnittelu näyttää jääneen puolitiehen. RAkennus vihitään joulukuussa suurin juhlallisuuksin ja tummapukuisten tyyppien läsnäollessa, mutta vihittävä pysyy vielä pitkään pelkkänä kauniina kuorena.

Ehkä suhtaudun asiaan liian pessimisesti. Vuonna 1990 Arktikumista kirjoitettu tutkimusraportti alkaa sanoilla "Kylmä sota jäädytti Arktiksen poliittisesti". Tällä halutaan viitata niihin suuriin haasteisiin ja toiveisiin, joita liittyy tiiviimpään yhteistyöhön arktisten kansojen ja alueiden kesken Kanadasta Venäjän pohjoisosiin, Pohjoiskalottiin ja Grönlantiin. Nyt on suojasää. Ehkä nyt avautuvat tiet itään ja pohjoiseen.

Arktikumin etupihan näkymä 2005.