Osa Tornionlaakson (ja Pohjoisruottin suomiseutuin) kansanperinnettä ovat olleet laulut ja muut balladit.

Aareavaaran murhalaulu -balladista tuli "Pohjoisruottin suomiseutuissa" laulu, jonka laulajia, kerääjiä ja tallentajia tunnetaan.

Kirjallisuuslähteet:

Arvid Oukka, 1973. Tornionlaakson kansanperinnettä I-osa. 

Hasse Alatalo, 2004. Ängens fågel Nurmen lintu. 

Visor och låtar i Norrbottens finnbygder 1677 - 1984

Lauluja ja tansikappalheita Pohjoisruottin suomiseutuissa.
Kata Vienontytär, 2019. Peiliin katsomisen paikka, Ursulan tyttäret. Tornionlaakson paikallishistoriaa vaimoitten näkökulmasta. (Sivu 241: Arvid Oukka; Sivu 349-351: Hilda Ajanki)

(Niilo) Arvid Oukka (ent. Hornela) oli syntynyt Tornion Kantojärvellä vuonna 1898. Hän oli elämänsä 

aikana monessa mukana. Tornionlaakson kansanperinteen monipuolisena kerääjänä hänet 

muistetaan parhaiten, sillä tekstit julkaistiin seitsenosaisena vihkosarjana. 

Tornion maakuntamuseossa on lisäksi paljon tallennenauhoja, joissa Arvid Oukka kertoo perinteistä. 

Hän kuoli 1981.

Hilda Ajanki lauloi Arvid Oukalle balladin "Aareavaaran murhalaulu"  Pajalassa syksyllä 1971. 

Hasse Alatalon teoksesta (s.206) löytyy myös runonlaulaja Hilda Ajangin (1898 - 1983) elämänkerta.

Laulu kertoo Pyhäinmiesten päivänä vuonna 1911 Pajalan Aareavaarassa tapahtuneesta murhasta. 

AAREAVAARAN MURHALAULU

Nyt alan minä laulamaan Aareavaaran murhasta.

Joka tapahtui viime syksynä palveliain vapaaviikolla.

Kun poika Oskari Kumpula tuli sotaoppireisulta.

Niin tanssit heti laitettiin, jossa viinojakin maisteltiin.

Tyyre Kosteen uhriksi valinnut hän oli itselleen.

Mutta pimeässä ei tuntenut hän tappoi parhaan toverin.

Pirtissä Nivan talossa hämärän lampun valossa,

hän sieppas puukon toverin jolla iskuja hän jakeli.

Nyt huutaa Jonne lähteissään tuvasta ulos mennessään.

Varokaatte Kumpulaa hän pisti minua puukolla.

Hän pisti puukon vatsahan aina asti maksahan

josta veri vuoti virtana tänä kauheana iltana.

Nyt nuoret kaikki lähtivät kotiin pelästyksissä.

Joukossa myöskin murhaaja luontonsa aivan julmana.

Kotia tulee illalla ei mitään virkkaa murhasta.

Ei katunut hän tekojaan rauhassa pani nukkumaan.

Nämä tanssit olit kauheat todistaa julma tekonsa.

Kun yksi makaa kuolleena ja toinen pahoin haavoissaan.

Murhaaja syntynyt Suomessa Kurtakossa Kolarin kunnassa.

Lapsena muutti Pajalaan Aareankylään asumaan.

Hän huomattiin jo lapsena että luontonsa oli kauhea.

Veljesten kesken useinkin tappelu syntyi tuimakin.

Vanhimmat aamulla sanoman kuulla saivat kauhean.

Että Jonne makaa kuolleena on murhattuna puukolla.

Valtaa heidät vavistus tuskan huuto ja valitus.

Isä rientää katsomaan ruumista kotiin noutamaan.

Nyt makaa Jonne kuolleena veriset vaatteet yllänsä.

Pois kadonnut on elämä ei koskaan enää heräjä.

Oi varokaatte vanhimmat että viinoja ette kuljeta.

Sillä siitä seuraa pahoja myös omantunnon haavoja.

Myöskin sanon nuorille varoitus viinan juojille.

Niin ette tiedä milloinka se kuolema on tarjona.

Nyt lopetan minä lauluni ja liitän loppuun nimeni.

Sillä Pajalassa koti on ja nimi Valde Magnusson.

VÄHÄN TIETOA TORNIOLAISESTA ARVID OUKAN ISÄSTÄ

Niilo Arvidin isä oli Tuomas Wilhelm Oukka, ent. Hornela. 

Tässä Tuomaksen tarinaa Geni-sukusivustolta.

Tuomas Oukka (1857-1934) oli kunnallisneuvos ja uudistaja Torniosta.

Hän oli tullut 10-vuotiaana paimenpojaksi Oukan taloon Kantojärvelle Tervolasta Hornelasta. Oukan

taloa pitivät Mikko Oukka ja Saara Tossava Tervolasta. Tämä pari oli lapseton. Saara-emännällä oli 

sisko Keminmaalla Kantomaan talossa, ja siskolla tyttö Maria Josefina Kantomaa. Niinpä ent. paimenpoika, Tuomas Wilhelm Hornela avioitui Maria Josefinan kanssa. He asuivat Oukassa.

Kun heillekään ei näyttänyt tulevan lapsia, pettyi Saara ja lähetti parin Kantojärven Oukasta pois Mellajärven Oukkaan (toinen tila). Saara otti Kantojärvelle toisen nuoren parin, jolle luvattiin tila, 

jos he saisivat perillisiä heti. 
Mellajärven korvessa Maria Josefina tulikin raskaaksi, ja sen kuultuaan Saara toimitti heidät heti 

takaisin Kantojärven päätaloon, mistä se toinen pari sai lähteä.
Tuomas Wilhelm ja Maria Josefina saivat isännyyden, ja samalla Tuomas Wilhelmin sukunimi 

muutettiin Oukaksi. 

Tuomas kävi maatalousopiston Kurkijoella. Harjoittelupaikka oli Vuolijoen kartanossa Hämeessä. 

Sieltä Tuomas toi mukanaan sosialismin Perä-Pohjolaan. 
Oukalla oli Kantojärvellä seitsemän torpparia: Niskavaara, Katisko, Hurula, Lampela, Parkkinen, 

Mansikka ja Jussinheikki. Tuomas omisti usean myllyn ja oli osuuskassan perustajajäsen Arpelassa.

Arvid Oukan äiti oli Maria Josefiina Kantomaa (1869 - 1949). Tuomas ja Maria saivat

 "alkuvaikeuksien" jälkeen (ainakin) kahdeksan lasta, ja näistä yksi oli siis tornionlaaksolaisen kansanperinteen kerääjänä kunnostautunut (Niilo) Arvid Oukka (1898 - 1981).  

Mitä kuuluu Ruijan kveeneille tänään? Onko heitä enää olemassakaan? Osa 2

  Olen teinivuosista lähtien kulkenut reissuillani Norjassa.

1974. Mökkikylä Tromssön kaupungissa.

1974, ensimmäisellä liftireissulla Tromssön seudulla.

Ruijan suomalaisista ja Ruijan suomalaiskulttuurista on kirjoitettu paljon. Tallennettuja tarinoita riittää joka lähtöön.
Silti nykyisten norjalais-suomalaisten sukupolviin  linkittyviä tarinoita tarvitaan. Mitä kuuluu "kveeneille" tänään? Onko heitä enää olemassakaan?

MATKAKERTOMUS. OSA 2. 

Mikä on tämä matkakertomus? 
Olen vasta äskettäin (2019) aloittanut uusimman matkani Pohjois-Norjaan. Tarkoitukseni on etsiä geneettisesti todennettu yhteys niihin NYKYNORJALAISIIN, joiden esivanhempien alkuperä on vanhassa Tornionlaaksossa, erityisesti Kolarissa.

Olen teinivuosista lähtien kulkenut reissuillani Norjassa.
Sitä perua ovat: 
TUTTUUDEN TUNNE. KOTOISA JA TURVALLINEN OLO IHMISTEN TYKÖNÄ VUONOJEN MAASSA. Millään näillä nuoruuden retkilläni en kuitenkaan hakeutunut paikallisten ihmisten puheille, enkä ymmärtänyt solmia tuttavuutta. Kotoisa tunnelma ja maisemat tyydyttivät.
1. Klikkaamalla kuvaa "saat irti" enemmän. 
Kuvamuistoja Tromssön ja Kautokeinon seuduilta eri vuosikymmeniltä.

1967.

1967.

1967.

1967.

Mitä kuuluu Ruijan kveeneille tänään? Onko heitä enää olemassakaan?

Kuvapäivitys: 28.11.2019. 

Kirjat, kirjat  -  kirjat, kirjat - eläköön kirjat!

Kirjoitettu kieli kulttuurin suojana on korvaamaton. 

MATKAKERTOMUS JÄÄMEREN TIELTÄ . OSA 1.

Olen pohjustanut Tornionlaaksosta kohti Jäämeren rantaa lähteneiden ihmisten asiaa kirjoittamalla kirjaani (kuvassa vasemmalla) sukuselvityksiä muutamasta Norjaan muuttaneesta kolarilaisperheestä.  

Ruijan suomalaisista ja Ruijan suomalaiskulttuurista on kirjoitettu paljon. Tallennettuja tarinoita riittää joka lähtöön.
Silti nykyisten norjalais-suomalaisten sukupolviin  linkittyviä tarinoita tarvitaan. Niinpä nyt ilmestyneeseen tietokirjaan (ylempi kuva) suunnittelen jatkoa.
 Kerron mitä kolarilaisperua olevalle suurelle norjalaissuvulle kuuluu. Ennen uuden kirjan ilmestymistä (toivottavasti) tapaamme Tormodin ja Tonen ja Helenin (ja muiden ) kanssa ensi kesänä (2020) Laura Sofien kotimaisemissa, Kolarissa.

Tormod Lövli, Laura Sofien jälkipolvea.

Helen ja Ada, Laura Sofien jälkipolvea. Tormod ja Ada 1. serkkuja.

Kuvassa oleva Laura Larsdatter Johansen (1877 – 1950) oli Eeva Satan tyttärentytär, jonka esiäitejä asui 1700-luvun Sieppijärvellä näin: Ingrid Juntintytär;  Brita Sieppijärvi (1722 – 1812);  Liisa Satta (1767 – 1845); Eeva Antintytär Satta (1801 – 1879); Sofie Karoline Moaksdotter (1832 – 1901); Laura Larsdotter (1877 – 1950) ja Lise Seljevold (1901 - 1958).

Kuva: Nils Johan Fosli

Kuvassa ylhäällä oleva " Laura Sofie avioitui  Johan Karl Johansenin kanssa. Laura ja Sofie saivat suuren perheen. 
Helen Johansen (kuvassa ylhäällä) kertoo, että hänen isänsä on Lauran pojanpoika. 
Lauran äiti Sofie Moakintytär oli syntynyt Kolarin Aalisjärvellä. Sofien mies oli Lars Thomassen.
Helen sanoo, että hänen vanhempansa asuvat edelleen Lauran perustamalla tilalla.

Kuvasin (10/2019) Laura Sofien hautakiven Balsfjordin hautausmaalla, jonka minulle näyttivät  Helen ja Tone.

MATKAKERTOMUS. OSA 1.

MATKAVALMISTELUJANI ELI ESIMERKKEJÄ DOKUMENTEISTA, JOITA OLEN TARVINNUT LÖYTÄÄKSENI ETSIMIÄNI SUKUJA.

1. Sukututkimuksen avulla löytyi uutta tietoa Amerikan siirtolaisuudesta. Kuvassa on norjanamerikkalaisten siirtolaisten muistoksi pystytetty paasi Teksasissa, "17 original Norwegian settlers". Vaikka skandinaaveja varmaankin muutti aikoinaan Amerikkaan enemmän kuin suomalaisia, tosiasia on myös se, että hyvin moni pohjoisen Norjan satamista Amerikkaan lähtenyt "norjalainen siirtolainen" oli juuriltaan suomalainen "kveeni" - Norjan suomea eli kvääniä puhuva, Ruijan rannoille Suomesta muuttanut siirtolainen.

Tämä kuva löytyy sukupuusta, johon isä-Korhonen Rossin sukuun kuuluvana on asetettu. Isäni eno, Kalle Rossi avioitui Amerikassa suomalaisen Essun kanssa, mutta Essun (Rimpilä) ja Kallen (Rossi) jälkipolvet avioituivat norjalaisten tai suomalaisten kanssa. kuvateksti. 

2. Sukututkimus on osoittanut, että aivan kaikki Ruijan rannoille muuttaneet suomalaiset eivät olleet alkuperältään Suomen tai Ruotsin Tornionlaaksosta - VAAN ympäri pohjoista Suomea. 

Oma matkakertomukseni kertoo kuitenkin erityisesti Kolarin perua olevista, nykyisistä Norjan suomalaisista. 

Löytämäni Balsfjordin sukulaiset olivat ajat sitten menettäneet suomen kielen ja sen mukana tiedon sukunsa alkuperästä. He eivät enää tunnistaneet kveeninkielisiä vanhoja käsitteitä, kuten Ruija. 

Isaac Isaacson (Isak Juuso Ojala) oli syntynyt Pellossa 1861. Jay Isaacson Amerikasta kävi Suomen ja Norjan perua oleviin sukulaisiin tutustumassa keväällä 2016.
Jay is writing; "We spent the morning exploring REISADALEN, the fertile Reisa Valley where some of my family lived. This part of  Norway included families who migrated from FINLAND, referred to as KVENS. 

3. Nykyinen sukututkimus erilaisine projekteineen on auttanut minua löytämään myös niitä sukujani, joilla on kauan sitten itsensä luoma yhteys ns. Ruija - Norjaan, esimerkiksi Talvik - Altaan. 

Ancestor-sukusivuston projektina  Kven - Kainu - Kvenland  on toistaiseksi itselleni "epävarmempi sijoitus", koska täyttä yksimielisyyttä käsitteestä "Kven - Kainu" ei ole... Kysymys on siis vain sukututkimusprojekteista, käsitteiden merkityksistä. Silti puhun kveeneistä ja kväänin kielestä. Minulle ne tarkoittavat norjansuomalaisia ihmisiä ja vanhaa suomen kieltä.

Kuvan suomalaissuvuilla on yhteys pohjoiseen Norjaan, esimerkiksi Altaan.

Linda Boström "kielialueensa (ruotsi) yksi huomattavimmista prosaisteista".

Kirjailija:

Linda Boström Knausgård.

Kirja:

Tervetuloa Amerikkaan,

Alkuteos:

Välkommen till Amerika. 2016.

Suomentaja:

Petri Stenman. Pohjoismaiden ministerineuvosto on tukenut kirjan suomentamista. 

Kustantaja:

Published by agreement with Copenhagen Literary Agency ApS, Copenhagen.

Like Kustannus Oy, Helsinki, 2017.

Ensin otin tuntumaa teoksen alkulauseisiin, esimerkiksi tähän,

"Perinnöllisyys takoo hurjasti minun suvussani. Armottomasti. Suoraan alenevassa polvessa." 

Heräsi ajatus, kuinka mahtaa olla suomentaja onnistunut työssään. Kirjan aloitus takasi minulle pääsyn kielipoliittiseen ajatusmaailmaani, eli: "Miten lienee suomentaja onnistunuut syvällistä lukutaitoa vaativan teoksen suomentamisesta - ovathan ruotsi ja suomi kotoisin eri kielialueilta, ja äidinkieli on paras tunteiden tulkki".
En saanut tuntumaa teoksen alkulauseisiin. En ymmärrä, mitä tarkoittaa tai mitä tapahtuu, kun "perinnöllisyys takoo hurjasti minun suvussani"...

Toiseksi käänsin esille kirjan takakannen nähdäkseni, millä kustantaja haluaa kirjaansa myydä. Avainsanaksi löytyi ote Smålandsposten -julkaisun kiitoksesta: "Enää ei pitäisi olla epäilystäkään siitä, että Linda Boström Knausgård on yksi kielialueemme huomattavimmista proosakirjailijoista".

Tämän takakansitekstin perusteella voi vain ihmetellä, miksi kirja ylipäätään on suomeksi käännetty...
Tätä pidemmälle en Boströmin tarinan kanssa päässyt. 

Tämä kirja käynnisti selvitystyön, mitä ajattelen ilmastonmuutoksesta.

Kirjan nimi:

Linnaleirit ja vainovalkeat. Viipurin läänin asutus kaksikymmentäviisivuotisen sodan (1570-1595) jaloissa.

Kirjailija: Tutkija Anssi Mäkinen.

Kustantaja: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. 2002.

Hakapaino Oy, Helsinki 2002.

Bibliotheca Historica 73.

Tutkimus on tehty Oulun yliopistolle, ja ohjaajiksi Mäkinen on teoksensa alkusanoissa kiittäen maininnut professori Kyösti Julkun, apulaisprofessori Jouko Vahtolan, fiosofian maisteri Matti Enbusken, dosentti Jorma Keräsen, professori Olavi K. Fältin, dosentti Kimmo Katajalan ja dosentti Seppo Aallon.

Dosentti Jouko Vahtolan artikkeli Kalevassa, tiistaina 29.4.1986.
Vankka talonpoikaisasutus Pohjois-Suomessa jo 1540-luvulla.
Ote artikkelista.
Aihe: 25-vuotinen sota Ruotsin ja Venäjän välillä (1570-1595).

"Tärkeä ja mielenkiintoinen tutkimuksen kohde on 1570 alkaneen Venäjän sodan vaikutus Pohjois-Suomen asutuksen kehitykseen. Tällöin on otettava huomioon paitsi yleinen autioituminen (kiristynyt verotus) myös monilukuisten hävitysten ja tuhojen aiheuttamat vauriot ja jälleenrakennus. Toisaalta sodan levottomuudet panivat väestöä liikkeelle, minkä seurauksena eri puolilla käynnistyi vilkas uudisasutustoiminta vielä sodan kestäessä, erityisesti Iijokilaaksossa. 1600-luvun alkukymmenillä uudisasutus kiihtyi ja siitä tuli koko Pohjois-Suomen asutushistoriaa leimaava piirre."

Ensin tämä kirja käynnisti päässäni selvitystyön, mitä ajattelen ilmastonmuutoksesta. 

Nyt tiedän, että meidän ihmisten tarvitsee yhdessä vastata "tämänkertaiseen" elinolojen muutokseen opettelemalla uusia asioita pelkäämisen tai uhkakuvien maalaamisen sijasta.  

Mitä tämä kirja minussa käynnisti? 

1. Ensiksi kirjoitin Facebook-julkaisun. Näin.

Ilmastomuutokseen vastaaminen on yksi yhteisen maailmamme tärkeimmistä asioista. Ja (uuden) oppiminen - uhkakuvien tai pelottelun sijasta. 

Kirjoitan paraikaa tekstiä, jossa kuvailen sitä 1580-luvun jälkeistä maailmaa, jossa Kolarin ensimmäiset uudisasukkaat (Pekka ja Anna Kolari) asettuivat Yllässaarelle. Yksi lähdeteoksistani on Anssi Mäkisen Linnaleirit ja vainovalkeat...asutus 25-vuotisen sodan (1570-1595) jaloissa. 

Ote kirjan sivuilta 65-66:

"Sodan ajan pahimmat katovuodet olivat 1586-88. Ilmasto oli 1500-luvun alkupuolen lauhkeamman vaiheen jälkeen muuttunut: 1500-luvun puolivälissä alkoi ns. pieni jääkausi. Erityisen selvästi ilmastonmuutos näkyy vuodesta 1600 alkaen, mutta jo sitä ennen ilmaston viileneminen on vaikuttanut elinoloihin." (K.K. 16.9.2018)

2. Seuraavaksi sain kommentin.

Minusta on tuolta pohjalta mielenkiintoista ajatella tuon ajan uudisasukkaita: Pekka Kolari perheineen (kirjattu lantalaisasutuksen pohjoisimman kylän Pellon asukkaana Kolariin 1586), Lauri Pajainen (Pajalan perustaja, kirjattu Pelloon 1587) ja oman isänpuolen sukuni, Korteniemen vanhin tunnettu uudisasukas (Heikki "Savolainen" Puranen, kirjattu Pellon kylään 1585). Siis talon alku juuri noina katovuosina 1586-88. Ja sen jälkeen vielä Katariinan mainitsema pieni jääkausi. Sisukkaita uudisasukkaita! Ja niin vain suku jatkui, ja asukkaat näissä taloissa. Ilman heitä Kolarin ja Pajalan (ja sen pellolaisen talon paikan) asutuksen pioneereina olisivat jotkut muut, arvatenkin paljon myöhemmin. (T.K. 16.9.2018)

Tuosta kommentista otin kaikki irti jatkaakseni ajatuskuvioitteni testaamista!

3. Seuraavaksi kirjoitin vastauksen kommentoijalle.

YES! Sisukkaita olivat ja fiksuja, henkistä pääomaa ja uutta luovia ajatuksia mukanaan toivat. 

Kolari-suvun tutkimustietojen mukaan Pekka oli maakauppiaan poika Rautalammilta. 

Ote omasta tekstistäni:

"Koska hän tuli uudisasukkaaksi Tornionlaakson Kolariin (1586) ikään kuin suoraan perustamaltaan (1554) Rautalammin uudistilalta, voidaan sanoa, että hän oli jo Kolariin saapuessaan sekä uudisasuttamisen veteraani että varakas talonpoika. Hänen isänsä oli ollut rautalampilainen maakauppias. Kolarin (ent. Pellon) näkökulmasta arvioituna Kolarin suku lienee yksi Suomen erämaiden asuttamisen aloittanut, jopa etuoikeutettu, hämäläissuku." (K.K. 16.9.2018)

4. Seuraavaksi sain vastaukseeni vastauksen.

Mielenkiinolla ootama käsikirjoitustasi ja tulevaa kirjaa! Eppäilemättä fiini lisä Tornionlaakson historiaan! (T.K. 16.9.2018)

5. Lopuksi kirjoitin vastauksen, jota en uskaltanutkaan julkaista. 

Apuva, apua ...rohkeus ei vielä riitä, riman hipomista pelkään! (K.K. 16.9.2018. Julkaisematon vastaus)

Ilokseni keskustelua tuli kommentoimaan toinen FB-kaveri. 

6. Sain em. keskusteluun uuden kommentin.

Suikitko ne tuolloin saaressa oli? (J.K. 16.9.2018)

7. Keskustelu päättyi vastaukseeni.

Ens kesälle suunnittelen uutta juttua, ja sitä varten myöhemmin selvittelen Suikkeja ja muita saamelaisia. Nyt työn alla oleva työni ottaa kantaa vain Pekka Kolarin asettumiseen tänne. (K.K. 16.9.2018)

8.

Sen jälkeen, kun tämä Facebook-keskustelu oli käyty, tapahtui kummia.

Ilmeisesti "Joku Muu" oli tehnyt Facebookille ilmoituksen ja antanut palautetta keskustelun kohdasta 3 (vastaukseni kommentoijalle) ja kohdasta 4, sillä kommentit hävisivät...muutamaksi toviksi.

Facebook on kerran aikaisemmin näyttänyt minulle "punaista korttia" lähettämällä sähköpostia, että ilmianto on ollut aiheeton - ikään kuin he olisivat asian tutkineet...
Tällä kertaa en saanut ilmoitusta. Ehkä mitään kummaa ei tapahtunut...

Toimittajan kirjasta tuli yhteisöromaani.

Kuuntelin tänään Lapin Radiosta Pikkaraisen (Kemijärveltä) arvion nobelisti-kirjailija Aleksijevitsin teoksesta Neuvostoihmisen loppu. Pikkarainen käyttää teoksesta ilmausta "yhteisöromaani". Teos perustuu ihmisten haastatteluihin, ja kaiken ajattelun perustana on toteamus: "Se oli meidän elämäämme." En vielä tiedä, mitä lukuminässäni tapahtuu, kun kirjan luen.

Juuri nyt kiinnitän huomiota vain siihen, mitä keinoja kustantaja käyttää teoksensa markkinointiin. Neuvostoihmisen loppu  (ei kuitenkaan vielä maailmanloppu) on yhteisöromaani, jota halutaan myydä päivälehtien tapaan tämän päivän lööpeillä, lööppiuutisilla ja Putinilla. 

Neuvostoihmisen elämä ei myy, neuvostoihmisen loppu maailmanlopun tapaan - se myy.

Ken lukee hän tietää. Tilasiko Sara Lidman (1923 - 2004) romaanin Bengt Pohjaselta?

Teksti:
katakorhonen56@gmail.com

KIRJAILIJA: 
Sara Lidman.
TEOS:
Muurainmaa, WSOY (1956).
SUOMENTAJA:
Gerda Lindgren

Sara Lidman oli ruotsalainen kirjailija, joka syntyi 1923 ja kuoli 2004.
Lidman sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon (1980) teoksestaan Vihan lapset (1979).
Lidman oli 1950-luvulta alkaen Ruotsin huomatuimpia (työläis)- ja (nais)kirjailijoita. (by Google).



Sara Lidman syntyi pienviljelijäperheen tyttäreksi Missenträsk -nimisessä kylässä. Nykyään kylä tunnetaan nimenomaan Lidmanin kotikylänä.
Missenträsk sijaitsee Ruotsin Västerbottenissa, Jörnin seudulla, Skellefteån kunnassa.
Ruotsi-Suomen aikakaudella (vuoteen 1809 asti) suomen- ja ruotsinkieliset ihmiset elivät rinnakkain vanhassa Västerbottenissa eli Länsipohjassa. Sittemmin  (1810) Länsipohjaan kuuluneesta Norrbottenista tehtiin oma lääni.

Vanhojen kirjojen keräilijänä satuin tänä kesänä saamaan (ystäviltäni Turusta) kaksi suomeksi käännettyä Lidmanin teosta. Toinen on em. Muurainmaa. Toisen teoksen nimi on Palvelijasi kuulee.
Tässä päivityksessäni viittaan näihin kahteen teokseen.

Alla olevan kuvan Sara Lidmanista latasin Googlesta. Viereen liitän kuvan kirjailija Bengt Pohjasesta. Molemmat tulevat Ruotsista, Lidman Västerbottenista, Pohjanen Tornionlaaksosta.

Sara Lidman teoksineen on siis ehdottomasti uusin kirjailijatuttuni.
Sen sijaan kirjailijana ja "Särkilahden Antinkirkon isäntänä" tutumpi  on ruotsintornionlaaksolainen mies, nimeltä Bengt Pohjanen. Hän on väkevin tuntemistani kirjoittajista, ja erittäin tuottelias kirjailija, joka käyttää kolmea kieltä: ruotsia, suomea ja meänkieltä. Bengtin syntymäkylän ja minun -kylän välissä on vain yksi Väylä, Tornionjoki. Tunnen läheisyyttä kaikkia Väylänrannan asukkaita kohtaan, myös Bengtiä (Pänktiä).

Olen Pänktin FB-kaveri.
Muutama päivä sitten löysin hänen seinältä postauksen, joka liittyi kirjailijan tänä syksynä (2018) ilmestyvään uuteen kirjaan. Facebookin mukaan NSD-lehden toimittaja ja kuvaaja olivat vierailleet Pohjasen tykönä ja tehneet hänestä hyvän jutun (4.8.2018).

Jutun otsikko oli  Nya romanen - ett löfte till Sara Lidman.  Minä otsikkoa miettimään, miettimään, miettimään:
"...että Bengtiltä olisi pian tulossa ulos kirja, jonka hän (aikoinaan) olisi luvannut Sara Lidmanille; että Sara Lidman olisi tilannut Bengtiltä tämän tarinan..." Lehti kirjoitti: Han ger bokstäverna liv, och han lever för orden och berättelserna. I höst kommer Bengt Pohjanens nya roman - beställd av Sara Lidman. (4.8.2018 NSD)

Koska olen Bengt Pohjasen "somekaveri", ja koska Sara Lidmanin Muurainmaa-teos oli tehnyt minuun valtavan  vaikutuksen, päätin reagoida em. Bengtin julkaisemaan postaukseen.

Kommentoin häntä ja NSD:n artikkelia kirjoittamalla (7.8.2018) näin: - Otsikossa lukee "ett löfte till Sara Lidman". Kotona kirjahyllyssä mulla on kaksi Sara Lidmanin suomeksi käännettyä teosta: Muurainmaa (1955) ja Palvelijasi kuulee (1977). Miksikhään meilä Suomen puolela Lidmania ei juuri tunneta?
Sain vastauksen tuota pikaa. Kirjailija Bengt Pohjanen kirjoitti: -Voi olla Västerbottenin murre, mikä siihen on vaikuttanut."

Menin vastauksesta ihan ymmälleni. Yhden kerran elämässäni olen istunut opettajakunnan koulutuspäivillä kuuntelemassa kirjailija Pohjasta. Kokemuksena muistan, että hänelle oli vaikea esittää kysymyksiä - se opettaja joka kysyi, sai heti paikalla fiksun leiman. Ja se en ollut minä.

On monia syitä, miksi en ymmärrä Pohjasen yllättävää vastausta. Mielestäni Västerbottenin murre ei voi olla syynä siihen, että Sara Lidmania ei Suomessa yleisesti tunneta; onhan kirjoja käännetty koko joukko. Käännös tarkoittaa, että Västerbottenin murrettakin on käännetty. Voisiko olla totta, että kääntäjä olisi tehnyt niin huonosti työnsä, että Lidman ei olisi kelvannut suomalaislukijoille? Ei ole.

Mitä, jos alkuperäinen väitteeni "tuntemattomasta Lidmanista" on väärä. Mitä jos Sara Lidman olikin omana aikanaan hyvin tunnettu ja paljon luettu kirjailija Suomessa? Mitä, jos minä itse olen se ainoa yli kuusikymppinen suomalaislukija, joka en tiennyt Lidmanista mitään ennen tätä kuumaa kesää, 2018!

Lidmanin kerronta on kilvan kehuttua ja huomioitua Ruotsissa 50-luvulta alkaen. Olen vakuuttunut kerronnan tasalaatuisuudesta myös suomenkielisessä käännösteoksessa. Muurainmaa -teoksesta on sanottu, että se "herätti poikkeuksellista huomiota", että sen "kerronta on täynnä alkuperäistä voimaa, kirkkautta ja rehevyyttä" , ja että Lidmanin "kerronnassa on sytyttävää tehoa".

Sara Lidmanin Muurainmaa-tarina kruununtorpparien maailmasta kertoo köyhyydestä ja sen väkevästä voimasta. Jos totta on, että suomalaiset eivät koskaan lukeneet Lidmania, syy on se, että yksikään Lidmanin teos ei ole sotakirja.

Mutta. Tilasiko Sara Lidman (1923 - 2004) romaanin Bengt Pohjaselta (s. 1944)?  Ken lukee, hän tietää. Odotan siis Pohjasen suomennosta hänen ruotsiksi ilmestyneestä uusimmasta teoksesta, Gränsgångare 68. Odotan suomennosta, koska haluan verrata Lidmanin ja Pohjasen kerrontaa.

Uskon siis, että Lidmanin mahdollinen perintö Bengt Pohjaselle on ollut kerronnan väkevyys ja teemat (kotikylän elämä, ihminen ja vastuu toisista).

1970-luvulla Sara Lidman aloitti romaanisarjan Jernbanesviten (1977-1985), joka kuvaa uuden ajan tuloa Pohjois-Ruotsiin rautateiden myötä. Sarjasta on suomennettu kolme ensimmäistä osaa, Palvelijasi kuulee (kuvassa), Vihan lapset ja Nabotin kivi.
Palvelijasi kuulee -teos pääsi vuonna 2009 mukaan kirjaan (Tusen svenska klassiker), johon koottiin tuhat Ruotsissa julkaistujen kirjojen, elokuvien, äänilevyjen ja tv-ohjelmien klassikkoa.

Muita Sara Lidmanin suomennettuja teoksia ovat:

Tervapääsky, WSOY (1959), suomentanut Gerda Lindgren, runot Aale Tynni.
Salamankantaja, WSOY (1961), suomentanut Gerda Lindgren.
Minä ja poikani, WSOY (1962), suomentanut Gerda Lindgren.
Viisi timanttia, WSOY (1965), suomentanut Gerda Lindgren.
Kaivos, haastattelukirja, Tammi (1970), suomentanut Elvi Sinervo.
Palvelijasi kuulee, Tammi (1980), suomentanut Liisa Ryömä.
Vihan lapset, Tammi (1981), suomentanut Liisa Ryömä.
Nabotin kivi, Tammi (1983), suomentanut Liisa Ryömä.