05 helmikuuta 2024

Vaikeudet johtavat parhaimmillaan viisauteen. Asiaa itsemyötätunnosta.

Turkulainen Ronnie Grandell on kirjoittanut ensimmäisenä kotimaisen kirjan (2015) itsemyötätunnosta. Hän on Åbo Akademin kasvatti, jonka erikoisalana ovat ihmiset, jotka kamppailevat stressin, uupumuksen, ahdistuksen ja ihmissuhdeongelmien kanssa.

Kirja opastaa: se pitää sisällään sekä konkreettisia neuvoja että harjoituksia. 

Grandell ei medikalisoi. Sen sijaan hän antaa tutkittua tietoa itsemyötätunnosta (tunteena) ja ohjaa harjoitusten avulla lukijaansa tutustumaan tämän omaan toimintaan ja omiin ajatuksiin - myötätunnon perspektiivistä.   

Mielen suojavalmius ja myötätuntovalmius ovat teoksen kaksi keskeistä avainsanaa.

Mielen suojavalmius auttaa ihmistä ymmärtämään omia epämiellyttäviä tuntemuksia, joilla epämiellyttävinäkin on oma tärkeä merkityksensä ihmiselle (viestien välittäjänä). Siksi ne on paras työstää / kohdata.

Mielen myötätuntovalmius puolestaan tarjoaa vastapainoa suojavalmiudelle. Kirjan esimerkki-ihminen Tuula oli kamppaillut itsekriittisyyden ja levottomuuden kanssa koko ikänsä. 

Niinpä Grandell kirjoittaa: "Myötätuntokeskeisen psykoterapian näkökulmasta Tuulan aivot eivät ole tottuneet kokemaan lämpöä, ystävällisyyttä, tyytyväisyyttä tai myötätuntoa itseään kohtaan. Näin ollen Tuulan itsemyötätuntoväylät ovat alikehittyneet, eivätkä kyseiset tunnekokemukset herää kovin helposti. Päätimme Tuulan kanssa keskittyä myötätuntoväylien vahvistamiseen."











Suhtaudu myötätuntoisesti elämänhistoriaasi. 

Vaikeudet johtavat parhaimmillaan viisauteen, suora lainaus s. 151 - 152. Ronnie Grandell, Turku.


Epämiellyttävät elämäntapahtumat ovat asioita, joita suurin osa meistä joutuu kokemaan elämänsä aikana. Työstäminen vähentää kokemusten vaikutuksia nykyhetkeen ja parhaimmillaan se voi jopa johtaa viisauden lisääntymiseen.

Filosofi Marcel Proust (1871 - 1922) kirjoitti aikoinaan, ettemme voi saada viisautta muilta, vaan meidän pitää etsiä sitä itse. Tällä Proust tarkoitti sitä, että elämänviisautta ei kerry lukemalla kirjaa tai opiskelemalla, koska muilta opittu tieto helposti jää tietotasolle eikä tule sisäistetyksi omaksi vankaksi elämännäkemykseksi. 

Henkilökohtaisten kokemusten ja pohdinnan kautta tullut elämänkokemus, ymmärrys ja viisaus asettuvat puolestaan mieleen tunnetasolle. Olet saattanut kuulla vuosien varrella, kuinka vakavasta sairaudesta parantunut sanoo jälkikäteen, että kriisin myötä elämänlaatu parani. Vastaanotollani tapaan säännöllisesti ihmisiä, jotka parantumisen jälkeen kokevat työuupumuksen olleen lähtölaukaus parempaan elämään.

Menneiden tapahtumien kohtaaminen itsemyötätunnolla vaatii rohkeutta. Yleensä se kuitenkin palkitsee. Toivon, että tämän luvun työstämiskeinot auttavat sinua vähentämään menneisyyden taakkaasi, voimaan paremmin ja ehkä löytämään jonkin uuden elämänviisauden.

Yhteenveto

Suurin osa meistä on kokenut jonkun tai useamman ikävän tapahtuman elämässään. Se on osa ihmiselämää.

Iso osa ikävistä tapahtumista jää taka-alalle ajan myötä. Jotkut ikävät tapahtumat johtavat myös myönteisiin elämänmuutoksiin. Toiset elämänkokemukset ovat puolestaan hankalampia, ja ne vaativat työstämistä.
Työstämättömät muistot herkistävät suojavalmiuden. Tämä voi johtaa erilaisiin kompastuskiviin kuten ylisuojelemiseen, itsekritiikkiin ja välttämiseen. Ne vaikuttavat myös kielteisesti terveyteen.

Työstämätön muisto jää pyörimään mieleen epämääräisempinä ajatuksina, tunteina, kehontuntemuksina ja epäselvinä mielikuvina tapahtuneesta. Se ei ole tarina eikä ota paikkaansa elämänjanalla kokemuksena, vaan muistellessa asia palaa ikävään hetkeen liittyviin tunnetiloihin, mielikuviin ja aistikokemuksiin. 

Toimimalla valveutuneena todistajana omille ikäville elämänkokemuksille tuot myötätuntovalmiuden mukaan ikävään muistoon. Tämä ei poista muistoa mielestäsi mutta keventää muiston taakkaa ja saattaa muokata sen merkitystä.



 

25 tammikuuta 2024

Kiitos tästä kirjasta, Itkonen. Kohokohdiksi valitsin 10 TEESIÄSI ja yhden MUTTA KUN - kommentin.


Sillä minähän olen halunnut nämä lapset. Saanut heidät. He ovat kanssani hetken. 


1. 

MUTTA KUN -kommentti  suorana lainauksena

Ota aikaa itsellesi. 
Kunnioita omia tarpeitasi. 
Pidä huolta henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnistasi. 
Laita happinaamari ensin itsellesi ja auta vasta sitten muita. 

Nämä ovat nykyään usein vanhemmuuteen annettuja ohjeita, ja varmasti monille hyviä ja tarpeellisia. On mahdollista mennä lastensa palvelemisessa liiallisuuksiin, kadottaa itsensä ja uupua. 

MUTTA KUN  ajattelee tätä aikaa, jossa elämme, onko itsensä kadottaminen kuitenkaan kaikkein suurin riski? Olisiko se edes haitallista? 
Itsensä kuunteleminen, itsensä tunteminen, omien unelmiensa toteuttaminen - kaikki nämä tavoitteet on iskostettu meihin niin syvään, että niitä on melkein mahdotonta unohtaa.

JA KUITENKIN kaipuu johonkin itsensä ulkopuoliseen, yhteyteen, auttamiseen ja palvelemiseen, on vähintään yhtä syvällä ihmiseläimen geeneissä. Syvemmällä, sillä itsensä toteuttaminen on moderni ajatus, tuskin edes vuosisatoja vanha. 

EHKÄ meitä pitäisi pikemminkin neuvoa ottamaan vähemmän aikaa itsellemme. Kuuntelemaan vähemmän itseämme ja omia halujamme ja tarpeitamme. Sillä minähän olen halunnut nämä lapset. Saanut heidät. He ovat kanssani hetken. 

EN HALUA, että minua nyt kehotetaan ottamaan aikaa itselleni, sillä otan sitä joka tapauksessa, ja itseni kanssa saan olla niin kauan kuin elän.  

2.

10 TEESIÄ

En ole pätevä neuvomaan ketään. Minulla on vain ajatuksia, ei elämänohjeita.

Mutta koska oma kokemukseni on, että opimme toistemme ajatuksista, ei ole mahdotonta, että tässä kirjassa tapailemistani ajatuksista olisi hyötyä jollekulle. 

Elämä on ihmeellistä, ja hetken aikaa elämme sitä yhdessä, tällaisella porukalla, jota kutsutaan perheeksi. Se ei ole ikuinen. Ja silti, jollain tavalla se on.

1. Ole kiltti.

2. Pyydä anteeksi.

3. Anna anteeksi, äläkä jää kantamaan kaunaa.

4. Yritä ajatella muitakin kuin itseäsi.

5. Pyri erottamaan perhe-elämästä johtuva ahdistus muista syistä johtuvasta. Hoida jälkimmäinen kaatamatta sitä perheenjäsentesi niskaan.

6. Hyväksy elämän täyteys ja nauti siitä.

7. Jos olet aikuinen, muista olevasi sitä.

8. Perheessä kaikki kasvavat, eivät vain lapset. Lapset kasvavat aikuisiksi ja aikuiset vähän vähemmän lapsiksi. Hae lohtua tästä ajatuksesta.

9. Kiitä onneasi.

10. Rakasta.


23 tammikuuta 2024

Kirjalliset lähteet sijoittavat Bjarmalandin Vienanmerelle.

Bjarmaland

Koskela Vasaru, Mervi (2016-10-27) Väitöskirja, 2008. Oulun yliopisto
Suomensukuista väkeä Vienanmerellä keskiajalla






Tiivistelmä
Bjarmaland (myös Biarmaland, Biarmia, Byarmia, Bjarmia) ja sen asukkaat (Bjarmar, Beormas, Biarmar) tunnetaan noin kolmestakymmenestä keskiaikaisesta kirjallisesta lähteestä, joista useimmat on kirjoitettu islanniksi, muutamat latinaksi ja yksi anglosaksiksi.
Suurin osa teksteistä kirjoitettiin 1200-luvulla, mutta niiden sisältö voi koskea aiempia tapahtumia. Erityisesti kuningassaagat viittaavat usein 900-luvun tapahtumiin. Vanhin lähteistä on niin sanottu Ohtheren kertomus, joka on 800-luvulla kirjoitettu lisäys Orosiuksen maailmanhistorian anglosaksiseen käännökseen. Muut lähteet ovat islantilais-norjalaista alkuperää ja koostuvat useista kuningassaagoista sekä muutamasta islantilaissaagasta, maantieteellisistä teksteistä, parista þáttrista että joukosta muinaissaagoja ja annaaleja. Lisäksi Haralds saga gráfeldarissa on mukana skaldirunouden säkeitä.

Kirjalliset lähteet sijoittavat Bjarmalandin Vienanmerelle. Sanat Terfinna land liittävät sijainnin Kuolan niemimaahan ja Varzugajoen ympäristöön kun taas nimi Gandvík ohjaa mielenkiinnon kohti Kantalahtea. Nimi ‘Vína’ voidaan yhdistää joko Vienajokeen tai Vienan Karjalaan.


Kirjalliset lähteet kuvaavat bjarmeja pysyvästi asuvina itämerensuomalaista kieltä puhuvina ihmisinä, jotka asuivat Pohjois-Euroopassa viikinkiajalta (ensimmäinen kirjallinen maininta on peräisin 800-luvulta) keskiajalle (1200-luvun puoliväliin).

Lähteet vihjaavat bjarmien olleen mukana kansainvälisessä turkiskaupassa ja jatkuvat kontaktit norjalaisiin joko kaupankäynnin tai ryöstelyn merkeissä ovat tärkeässä osassa lähteiden kertomuksissa.


Bjarmeja ei voi etnisesti liittää mihinkään nykyiseen ihmisryhmään vaan heitä täytyy pitää omana erillisenä ryhmänään. Etnisen identiteetin synty liittyy todennäköisimmin kaupankäyntiin (turkikset ja mahdolliset muut kauppatavarat) naapureiden kanssa.

Alkaen 1100- ja 1200-luvuilta pohjoiselle alueelle muutti uutta väestöä ja samaan aikaa pohjoisessa Fennoskandiassa ja Venäjällä tapahtui monia poliittisia ja taloudellisia muutoksia ja näiden yhteisvaikutus todennäköisesti johti osaltaan siihen, että bjarmit jäivät pois kirjallisista lähteistä.


Wikipediasta lainattua:

Olaus Magnus (1539) sijoitti Bjarmian Kuolaan, jonka hän kuvitteli kannakseksi Vienanmeren ja Jäämeren välille. Martti Haavio on arvellut kartan kotkan kuvaavan bjarmeille tärkeää myyttistä olentoa.













18 tammikuuta 2024

Johanna Pentikäinen. Joutsenen laulusta (Warelia, 2023).

En ainoastaan yritä kirjoittaa pohjoisesta, vaan pohjoinen lähestyy ja ympäröi minut. Kuvat nousevat silmiini, asettuvat myös silmäluomien tälle puolen. Kuvissa on jotain tuttua. Poromerkki katoaa pöllyävään lumeen, samoin joutsenraudat. Valkoisessa erottuu lisää valkoista, jonkinlaisia hahmoja, eivät liikkumattomia enää. Kuin niillä olisi jotain kerrottavaa. Niin aika alkaa kulkea taaksepäin.  (Pentikäinen2023)


Olleet siellä aina. Niin tosiaan sanoin. 
Pysähdys tulee sanan aina kohdalla. Se tarttuu kurkkuun kuin pölynhaiven. Kakistelen. saan hillittömän yskänkohtauksen. Kurkussani on kolmen vuosisadan tomut. Ainalla on alkunsa. Kaikella on aina alku. (Pentikäinen2023)


Kaikki alkaa Totuus pohjoisesta -tutkimushankkeen loppuseminaarista. (Pentikäinen2023) 



               


En minä tarvitse keneltäkään lupaa olla se, mikä olen. Olen lappalainen. Pidän päälläni sukuni vaatteita ja harjoitan perintönä saamiani elämäntapoja, sanoi sodankyläläinen Lauri Ukkola ja jatkoi kuivalihan vuolemista.
Lauri pitää sukunsa perinteistä umpitakkia eli lapin pukua, lapinlakkia, nutukkaita pauloineen jne. Lauri harjoittaa sukunsa kulttuuria, mutta on koko ajan henkilöitä, jotka kysyvät: Onko sinulla oikeutta pitää niitä? Oletko sinä oikea saamelainen / lappalainen? (Maijala2016)


 

Kuvassa alla Tytti Sarivaara, e. Beda Satta, 
alkuperä Kolarin vanhaa saamelaissukua (Satta). Muita Kolarin vanhoja lappalaissukuja ovat olleet Koffelo, Kurtakko, Kurvander, Naisu (Naisuk), Satta ja Unga.

(2.1.2019). Tytti Sarivaaran tammikuussa 2019 Kolariin tuomasta näyttelystä kirjoitti paikallislehti Luoteis-Lappi. Näyttelyn nimi oli  "Posio on osa entistä Kitkan siidaa eli Lapinkylää".

 

Ylläoleva lehtikuva otettiin Kolarin valtuustosalin näyttelytilassa Kolarissa. Tytin metsäsaamelaispuku on Sallan perua, ja käsityötä tietenkin  - poronluusta tehtyjä riskuja myöten.























Tytti Sarivaara ja Niko Rytilahti (2018). Näyttely Kuolajärven siida, esillä Sallan museon Rajakievarissa. 

https://lapinmaansalat.blogspot.com/2022/02/entisen-kemin-lapin-metsasaamelaista.html

14 tammikuuta 2024

Hiidensalo, Venla. Karhunpesä 2014. Ihmisten välillä on raja.


Postaukseni julkaistu ensimmäisen kerran 13.1.2018, päivitetty 14.1.2024.


Venla Hiidensalo. Karhunpesä. 
Isän ja mummun muistolle
Kustannusosakeyhtiö Otava. 2014. Otavan kirjapaino. 2014. Päällys: Timo Mänttäri.

Sota on tragedia, joka tapahtuu yksilöille. (Svalenka Drakulic)

Syvä iskumme on, viha voittamaton,
meill´armoa ei, kotimaata. Koko onnemme kalpamme kärjessä on, ei rintamme heltyä saata.
Sotahuutomme hurmaten maalle soi, mi katkovi kahleitasi.
Ei ennen uhmamme uupua voi, kuin vapaa on Suomen kansa.
Ei ennen uhmamme uupua voi, kuin vapaa on Suomen kansa. Jääkärimarssi. Sanat: Heikki Nurmio. Sävel: Jean Sibelius.

Kiitokset kirjoitustyön tukemisesta:

Alfred Kordelinin rahasto. Otavan Kirjasäätiö. Kirjastoapurahalautakunta. Valtion kirjallisuustoimikunta. Kiitokset myös Apocalypticalle, jonka musiikki toimi tämän romaanin ääniraitana kirjoitustyön aikana. Erityiskiitokset Timolle.
________________________________________________________________________________

Lukijana, kirjan kokijana, kiitän Karhunpesä-teoksesta vain Venla Hiidensaloa: 
Kiitos unohtumattoman hyvästä tarinasta! 

Kirjailijan Karhunpesä

Hiidensalo on kirjoittanut lukijoiltaan osaamista vaativan Karhunpesä-teoksen. 
Kirjailija on siis paitsi käyttänyt kirjailijan vapauttaan myös vaatinut itseltään todella paljon, jotta on onnistunut valjastamaan kaikki syntymälahjansa tarinan hyväksi. 
Näen Hiidensalon tavassa kirjoittaa sellaista hurjaa harkintaa, joka mielestäni on yksi huippulahjakkaan kirjoittajan tuntomerkki.

Karhunpesä olisi (jopa!) minulta jäänyt lukematta, jos en olisi... jos ei olisi... Kolmessa vuodessa kuitenkin kasvoin sen verran, että pystyin ja kykenin mekaanisen lukemisen sijasta kokemaan Karhunpesän.

Kasvaakseni ikään kuin karhunpyytäjäksi hankin uutta tietoa vuoden 1918 sodasta ja tähän sotaan liittyvistä sukuni ihmisistä. Lopullisia tarkoitusperiä tajuamatta hankin uutta tietoa matkustamalla Virossa, Viipurissa, Pietarissa - kasvaakseni karhunpyytäjäksi. Järjestin vanhojen valokuvien näyttelyn, haastattelin vanhoja ihmisiä.  Tiedostamaton "tutkimustyö" vei aikansa. Tulin keränneeksi mieleeni lokerokaupalla kokemuksia, joiden tukemina vihdoinkin löysin itsestäni Karhunpesän. 

Löytö merkitsi sitä, että lukijana minulla on kanttia arvioida Hiidensalon Karhunpesä loistavaksi teokseksi.

Silti.
Olihan minulla kestämistä...esimerkiksi siinä, että Hiidensalo on valinnut teoksensa "punaiseksi langaksi" Sibeliuksen Jääkärimarssin; marssin, jota soitettuna rakastan ja joka herättää minussa vain turvallisuuden tunteen.

Niinpä tiesin Karhunpesää lukiessani odottaa sitä tarinan huippukohtaa, joka viittaisi Jääkärimarssin sanojen sisältämään viestiin. 
Loppujen lopuksi ymmärrän.
Ymmärrän kirjailijan säkeeseen liittyvän valinnan. Ymmärtäminen ei ole hyväksymistä, mutta uuden oppimisen siemenen se sisältää. 


Ote Karhunpesästä (s. 470 - 471). Isänmaan etu tai vapaus?

-Ilmari kaivoi nenäliinan taskustaan ja ojensi sen minulle.
- Jumalauta, se on niin väärin, sanoin ja niistin nenääni.
-Mikä?
-Ajattele nyt Almaakin. Se ei koskaan puhunut kadonneesta isästään ja kuolleesta veljestään.  Tai isää, joka kiersi sitä saatanan saunaa loppuelämänsä ja syytti itseään siitä, että se ei ollut osannut pelastaa omaa isäänsä. Senjaa, joka vaikeni sisällissodassa kadonneesta siskostaan. Äitiä, joka ei koskaan puhunut Senjasta.
- Ne vaikenivat siksi, että sodan jälkeen oli pakko, Ilmari sanoi.
- Niin. Ne nielivät sanojen mukana vihansa, ja se siirtyi syyllisyytenä seuraavaan sukupolveen. Se on väärin! Väärin! Mitä joku isänmaan etu tai vapaus ovat sen kaiken kärsimyksen rinnalla? Ei mitään! Jumalauta! huusin järven aaltoihin.
- Mä tiedän millaista on joutua väkivallan uhriksi. Se rikkoo jotain lopullisesti. On mahdotonta enää luottaa siihen, että ihmisten välillä on raja, jota siihen asti on pitänyt itsestäänselvyytenä.
Ilmari puristi minut itseään vasten. - Sä olet selvittänyt niiden kohtalon niin pitkälle kuin olet voinut. Sun ei tarvitse kantaa niiden taakkaa. Se on niiden perintö sulle. Sä voit olla vapaa. Myös kaikesta siitä, mitä sulle tehtiin."

Hiidensalon teoksen yksi monista arvokkaista ajatuksista tai vastauksista on tässä: 
"Ihmisten välillä on raja."
Se on koko teoksen liikuttavin sanoma kaikessa ristiriitaisuudessaan. Taas olen oppinut jotakin uutta...

Lukukokemusta on kaikki se, mitä mielentasolla käynnistyy

Viimeisten opettajavuosieni tärkeimpiä haasteitani oli, kuinka auttaa koulua käyviä kirjojen ystäviä ilmaisemaan omia lukukokemuksiaan. Nuorten lukijoitten oli aika helppo kertoa kirjan juonesta, tapahtumista, hahmoista, päähenkilöstä - mutta myös tunteista ja muistoista, joita he itsessään tunnistivat, kun miettivät lukemaansa kirjaa. Silti lukukokemus käsitteenä, näin uskallan sanoa, jäi heille ns. "hyväksi kysymykseksi". En osannut antaa oppilailleni sitä valmista vastausta, mitä he mahdollisesti olisivat halunneet. Vastaukseni ei kelvannut, koska se ei mitenkään kohdannut heitä... 

Omaa lukukokemustani on ihan kaikki se, mitä kirjan lukeminen mielessäni käynnistää. Paras kirja on se, josta syntynyt "mielenliikahdus" saa minut liikkeelle, kirjahyllylle, tiedon lähteille, tutkimusretkelle, haastattelumatkalle, ulos, ylös, kävelylle, lumitöihin, kompostikasalle - riippuu kirjasta! Tärkeintä on syntynyt liike.

Kaltaiselleni "kaikki on kaunista minulle" -tyypille Hiidensalon Karhunpesä-teos vastasi sekä silmään, hermoon, mieleen että sydämeen. Silmiä käytin ostaessani Karhunpesä -kirjan, sillä valinnan tein otsikon perusteella. 
Nimittäin. Kolme vuotta sitten tutkin ja tutustuin Juha Pentikäisen opastamana "Karhun tilaan Suomessa ja suomalaisten mielissä ennen ja nyt". (Pentikäinen, Juha. 2005. Karhun kannoilla. Metsänpitäjä ja Mies. Yliopistopaino, Helsinki.)

Kolme vuotta sitten (2015) olin ollut Juha Pentikäisen (ja Finnskogen-suomalaissukujen menneisyydestä kiinnostuneiden harrastajien) mukana retkellä metsäsuomalaisten mailla Ruotsin Värmlannissa ja Norjassa. Olin saanut kipinän mytologiasta. Olin innostunut. Silloin Venla Hiidensalon Karhunpesä -teos sattui silmääni (kirjakaupassa). En välittänyt "vuotavasta" silmästäni. Olin aivan varma mielenkiintoisesta valinnastani. Perustelin itselleni: "Onko parempaa vihjettä hyvälle suomalaistarinalle kuin ovat metsään liittyvät sanat hiisi, salo, karhu ja pesä!

Ostin teoksen, menin kotiin ja rupesin lukemaan. Kesken jäi...kolmeksi vuodeksi. 

Nykyään jo tunnustan itselleni, että uuden oppiminen kiinnostaa elämässä eniten. Tarvitsemani oppi ei löydy kirjojen sivuilta, vaan se syntyy lukukokemusteni myötä.

Lukijana olen oppinut hyväksymään myös sen, että lukemisen aikana pidän huolta vain itsestäni ja siitä, mitä minulle tapahtuu. Vaadin "mystisen" lukurauhan, hiljaisuuden ympärilleni. Vain lukurauha turvaa sen, että hyvään tarinaan kätkeytyvät solmut, salaisuudet ja "opetukset" avautuvat. 

Lukukokemukseni on sitä voimakkaampi ja sytyttävämpi, mitä enemmän (itselleni) tarpeellista ajatusta tunnistan tarinan seasta. 

Ylipäätäni uskon siihen, että ihmiset lukevat niitä kirjoja, mitä he uskovat tarvitsevansa. Ne jotka eivät kirjoja lue, eivät niitä koe tarvitsevansa. Joo, joo, on tämä itsestäänselvyys, mutta surullisen surkuhupaisaa on, jos tietävä ja osaava ihminen ei kirjaa tarvitse. Ihminen joka ei kirjaa tarvitse, ei pääse oman, uutta luovan lukukokemuksen kannoille. 







27 joulukuuta 2023

Emma Marinin muistikuvat herättävät minutkin inspiroitumaan kirjoittamisesta - tähän uskon!

Hei, Emma,
kiitos kirjastasi, joka ilmestyi jo 2016. 

Kiitos, että sain käydä sinun ja Pekan tykönä kylässä Rovaniemen kodissanne juuri niihin aikoihin, kun viimeistelitte tarinakokoelmaasi. Silloin puhuimme esimerkiksi Petsamon ajasta ja siitä, kuinka "vanhoitten muistitieto" on vahvistanut, että kyllä se minun äitini Vieno oli ollut noin 10-vuotiaana tyttärenä mukana isosiskonsa Veeran ja tämän puolison Ilmarin kanssa juurikin siellä Petsamossa! 

Kiitos tarinastasi "Väärä jalka oikeassa kengässä"! 
En vielä paljasta salaisuuttani, joka liittyy kenkiin ja kokemusperäiseen oivallukseeni siitä, miten ihmisrievun kengittämisen oppimista voi käyttää vertauskuvana mielenmaailmaan kuuluvien taitojen oppimisessa. 
Sitä paitsi kirjailijat Jari ja Kati Tervo liikuttavaksi kiitetyssä kirjassaan UKKO - he juuri vahvistivat eilisillan lukukokemukseni syvyyttä käyttämällä ihmisestä puhuttaessa sanaa kengittää; siinä kaikki. Tähän mennessä olin kuvitellut, että vain hevonen kengitetään - tai koira.

Kiitos tarinastasi "Viekko, Vekke ja vanha paskeri"! Kiitos tarinasta "Kataisen Ellin rohkaisu"!
Kiitos tarinastasi "Yhden sanan voima"!

Ja kuten viestini sinulle aloitin, Emma, päätän sen kirjoittamalla: "Kiitos kirjastasi!" Jokaikinen tarinasi ikään kuin mahtuu minun maailmankuvaani ja muistikuvastooni; olemmehan yhteisen isoäitimme, viisaan Einon Ailin, lastenlapsia. Siinä on sellaista toivoa myös minulle, joka vasta nyt (67-vuotiaana) olen ruvennut ymmärtämään, kuinka tärkeätä on kysyä itseltään: "Hei, millä asioilla on todella merkitystä elämässäsi?"    

Sain siskoltani lahjaksi kirjan, joka tukee ja auttaa minua "huomaamaan kaikkein tärkeimmät asiat elämässäni (tässä ja nyt), nauttimaan niistä ja antamaan aikaa merkityksellisille asioille".
Oma unelmani tai toiveeni tarinoiden (muistikuvien) kirjoittamisesta on herännyt vähitellen kuluneen "vaikean vuoden" aikana. Toivo kuitenkin nojaa aina tulevaisuuteen, josta en edelleenkään tiedä, mitä varmuudella voi tapahtua. Uskon kuitenkin, että juuri toivo auttaa sietämään tässä ja nyt olevaa vaikeaa muistuttaen, että joskus on vielä toisin. 
    
Emma, olet esikuvani kirjoittajana ja ihmisenä. Usko, toivo ja rakkaus! Kiitos sinun, ja sinun tarinoittesi uskosta, toivosta ja rakkaudesta! 
Hymy huulilla, sydän täynnä kiitollisuutta otin sinuun yhteyden tänään (27.12.2023) kirjoittamalla tänne "nettiin". Kirjoittajaksi syntyneenä, kirjeiden kirjoittajaksi (Helliriika-tätini tavoin) syntyneenä elämässäni todella merkittävä asia on kirjoittaminen. 
Kunhan kaikesta vaikeasta ja hyvästä tokenen, annan nyt aikaani niille tarinoilleni, jotka syntyvät tekstiksi, kun niiden aika on. 

Kiitos, Emma lämpimästä puhelustasi, jonka sinulta viimeksi sain, palataan...
terveisin, Kata.
   

  
 
Emma Marin. Pylsyn myöstärit ja muita muistikuvia (2016), 1. painos, s. 132-133












EMMA MARIN: 

SIEPPIJÄRVEN SISU TOI MAINETTA KYLÄLLE

Suomen kansa on tunnettu urheilukansana ympäri maailman. Pieni maa on omistanut ihmeteltävän paljon tulosta tekevää väkeä. Tähän on tarvittu paljon myös urheilusta innostunutta ohjaajaväkeä, jotka ovat tehneet mahdolliseksi urheilun harrastamisen.

Sieppijärvi muistaa innokkaan urheilumiehen, Antti Iivarin. Myös monet nyt jo varttuneet ihmiset tekivät Antti Iivarin avustuksella tunnetuksi kotiseutuamme, tuoden mainetta urheilusaavutuksillaan. 
Uskon että varojen puute oli yksi este vielä suurempiin tuloksiin, sillä innokkaita nuoria olisi ehkä ollut. 

Me muistamme Pertti Teurajärven, Aukusti ja Timo Lämsän, Vesa Hiltusen, Pentti Vaattovaaran, Mikko Ungan, Reijo Jauhojärven, Timo Peterin ja naisista Elli Teurajärven. Nämä urheilijat ovat niitä, joita ikäiseni (s. 1939) hyvin muistavat, mutta nuoremman polven hiihtäjät eivät niinkään ole muistissa, vaikka heidän suorituksensa ovat yhtä arvokkaita.

Kun Suomen mestaruusviestissä Timo Peteri lähti toisena ankkuriosuudelle, alkoivat Etelä-Savon kannattajat jo juhlimaan hopeamitalia, lähtihän Juvan ankkurina huippuhiihtäjä Raimo Hämäläinen aivan Peterin kannassa. Savolaiset ilkkuivat, mikä se semmonen Sieppijärvi on ja kuka tuo Peteri, eihän sitä kukaan tunne. Ääni muuttui, kun maaliin tuli ylivoimaisena voittajana Kuusamon Eräveikot olympiahiihtäjien toimesta ja toisena Sieppijärven Sisu. Välimatka Hämäläiseen oli vain kasvanut. Tämä lienee se arvokas tähtihetki Sisun hiihtäjien historiassa.

Pentti Vaattovaara on serkkuni ja asui naapurustossa. Saimme seurata lähempää hänen intoansa. Kerrankin Pentin äiti, Hanna-tätini, oli maalannut illalla pirtin lattian, ja radio oli jäänyt maalin taakse. Kymmenen uutiset urheilu-uutisten kanssa olivat tulossa. Pentti sipaisi villasukat jalkaan ja hiipi hakemaan radion. Aamulla täti ihmetteli karvatassunjälkiä maalissa, mutta ymmärsi teon. Urheilijoiden kotiväki joutui "urheilemaan" mukana, sehän ei muuten onnistuisi.

Elämäni ainoa hiihtokilpailu, jossa olin hiihtämässä, oli Sisun talolla, Antti Iivarin järjestämänä. Olin 8-9 vuoden ikäinen, kilpasukseni olivat isäni tekemät ja niissä oli nahkaiset "pänkhäät eli mäystimet" siteenä; nahkalenkki johon kenkä pujotettiin ja kumilenkillä otettiin kenkä kannan takaa kiinni.

Samaa latua hiihti myöhemmin lähtenyt tätini Aira, minua pari kolme vuotta vanhempi. Hyvänä hiihtäjänä hän oli kohta kannassa ja huusi onnellisena "latua!". Minä puolestani sanoin takaisin, että "enkä anna latua, mene laijasta, minua niin paleleeki!" Lähellä maalia kenkäni irtosi "pänkhäästä", ensin toinen ja sitten toinen, silloin tuli itku. Antti Iivari tuli ja sieppasi minut suksineni päivineni kainaloonsa ja juoksutti maaliin. Maalissa hän kuulutti, että Emmakin pääsi maahliin. Että semmonen se oli, Antti Iivari.

Penkkiurheilu on kaikkein suosituin urheilulaji Suomen kodeissa, ja televisio tuo ne kilpailut elävinä nähtäviksi. Vanha sananlasku sanoo: "Terve sielu terveessä ruumiissa." Niiden terveydessä (sielun ja ruumiin) sitä urheilua riittääkin, eikös vain?
 Kuvassa Emma juhlimassa Helliriikan 80-vuotispäivää Sisun talolla, heinäkuussa 2019. 










"Hiihtämällä metsätöihin. 1939".

Vasemmalla Emma Marinin isä, Nuottavaaran Ilmari Kaitala.  "Lukijoille tuttuja toisetkin miehet" kuten oikealla Isak Joona Kolarin Venetistä. 
 Kuva:  Ilpo Kaitalan vanhasta perhealbumista.

(Kuva suurenee klikkaamalla. Toivoisin nuorempien lukijoitteni näyttävän kuvaa Kolarin seudun vanhemmille ihmisille, jotka ehkä tunnistaisivat keskellä olevat kaksi työmiestä.)

  



13 joulukuuta 2023

Iiläisen Mauno Hautalan (s. 1930) tarinat kertovat elämästä, joka sai alkunsa Sallassa. "Silloin jos koskaan puhallettiin yhteen hiileen."




Mauno Hautala: "90-vuotispäivän (2020) juhlia ei pidetty "koronan" takia. 

Vanha vaari/ Mauno Hautala (2023) 93-vuotiaana. 

KIITOLLINEN PITKÄSTÄ JA VAIHERIKKAASTA ELÄMÄSTÄ



90 vuotta on korkea ikä. Olen kiitollinen, että olen saanut elää näin pitkän ja vaiherikkaan elämän. Nyt olen 93-vuotias.

Tuntemattoman sotilaan keittiövääpeli oli viemässä ruokaa etulinjaan ja joutui tykistökeskitykseen. Hän rauhoitteli pillastunutta hevostaan. "Ei se ole ihmisestä, se on korkeimman käres!" Ihmisen elämä on lopulta Korkeimman kädessä. Elämän pituuteen ja laatuun vaikuttaa kuitenkin suuresti ns. välikädet. Havukka-ahon Konsta Pylkkänen puhui ja ihmetteli, mitä ovat "välikädet". 

Jospa me ihmiset olemme Korkeimman välikäsiä. Minua tukeneita ja auttaneita ihmisiä, käsiä, on ollut kiitettävän runsaasti elämäni eri vaiheissa. Heille kaikille kiitos ja kunnia! 

Lapsena tukena ja turvana olivat tietysti äiti ja isä. Myös isosiskot ja veljet pitivät nuoremmista huolta. Kansakouluaikoina niin Kurtilla kuin Kostamossakin riitti koulukavereita.

Varhaisnuoruuteni elin Kostamossa. Elettiin sota-aikaa, me evakot saimme tukea ja turvaa kylän väeltä. Erikseen haluaisin kiittää evakkotalojen väkeä. Talvisodan alussa saimme turvan ja asunnon Kaakamossa, Kalle ja Laila Liitin talossa. Elettiin yhdessä Laila-emännän ja Pruikkosen papan kanssa. Isäntä Kalle oli sodassa. Välirauhan ja jatkosodan ajan asuimme Kostamossa Pietari Junttilan ja Frans Kostamovaaran taloissa. Lapin sodan aikana "käväistiin evakossa Kortesjärvellä. Asunnon saimme Jaakko Myllylän upouudessa talossa. Suuret kiitokset kaikille evakkotalojen ihmisille saamastamme avusta. 

Kun kaikki sodat oli sodittu, alkoi jälleenrakennuskausi. Synnyinkotimme oli jäänyt "pilkotuksen" väärälle puolelle. Valtio antoi ns. vastiketilan Sallan Pahkakummusta. Raivasimme ja rakensimme karuun erämaahan uudistilan kolmessa-neljässä vuodessa. Rakensimme tarvittavat rakennukset talouskeskukseen, raivasimme hehtaarin verran peltoa kivennäismaalle ja yli 10 hehraaria suolle. Se oli perheen laatuaikaa. Silloin jos koskaan puhallettiin yhteen hiileen. Vaikka tämä uusi tila oli jonkinlainen "lohdutuspalkinto" entiseen verrattuna, oli se kuitenkin oma ja omin käsin rakennettu. Se pelasti paljon.

Elämä jatkui. Tuli aika antaa oma panos yhteiskunnalle. Ensin "sotaväki", sitten kouluun Rovaniemelle ja Hyvinkäälle. Välillä vuosiharjoittelu Tuusulan Ruskealassa, Vihtori Riolan talossa. Tukea ja turvaa, kavereita riitti eri vaiheissa. Erikseen haluaisin kiittää Riolan emäntää ja isäntää ikihyvästä vuodesta. Eräs mieltä lämmittävä tapaus tulee mieleen. 

On kaunis kesäaamu, 19.6.1953. Kuulen, kun yläkerran portaissa kolistellaan. Emäntä huutelee: "Herätys ja kahville!" Ihmettelen, kun herätys on liian aikaisin. Laskeudun alakertaan silmiä hieroskellen. Aamukahvit ovat normaalisti keittiössä, mutta nyt on kattaus pirtin pöydällä; keskeisellä paikalla iso täytekakku. Kuorossa toivotetaan: "Hyvää syntymäpäivää!". Hämilläni kakistelen jonkinlaiset kiitokset. Ne olivat elämäni ensimmäiset syntymäpäiväjuhlat. Vieläkin kiitokset Riolan perheelle!

Sotaväessä Rovaniemellä ja koulussa Hyvinkäällä oli runsaasti tukevia kavereita. Opistossa ehkä läheisimpiä olivat kämppis, Hirvosen Alpo, lähinaapurit Haapalan Lasse ja Hyrkäs Kalle. Agroliveljet hajaantuivat ympäri maata rakentamaan ja palvelemaan yhteiskuntaa. Kanssakäyminen jäi vähäiseksi. Vasta eläkeiässä tuli aikaa "koulukavereille". Rivit harvenevat. Tällä hetkellä toisiaan tukevat Haapalan Lasse, Antti J. Jussila, Veikko Kullas, Pentti Nissinen ja Mauno Hautala.  

Auttavia käsiä ja tukea ovat antaneet Sallan, Sieppijärven ja Iin Osuuspankin työkaverit ja hallintokunnat. Samoin Sallan Karhujen, Sieppijärven Sisun ja Iin Suunnistajien (IiSu) urheilukaverit. Listaan voi vielä lisätä kuntien hallintoihmiset niin Kolarissa kuin Iissäkin. 

Sitten metsästys ja kalastus. Siellä tärkeimpiä "käsiä" ovat olleet Korhosen Sulo, Pekkalan Eino, Turtisen Matti, Kallungin Oiva, Harjulan Jussi ja Annusen Osmo kuin myös Pohjois-Iin hirviporukka.

Aivan lopuksi kirjoitan kaikista tärkeimmistä käsistäni.

Oma perhe, eli avioliitto Airin kanssa ja lapset Heikki, Marketta, Anneli ja Eero. Siinä riitti auttavia ja tukevia käsiä. Airihan se pääasiassa hoiti lapset. Minulla oli työ ja harrastukset etusijalla, mutta yhteistäkin aikaa riitti.

Sitten uusi perhe Taimin kanssa ja Matti-poika. Taas oli uusia käsiä auttamassa ja tukemassa. Lastenlapset ja Taimin tytöt kantoivat "kortensa kekoon" Vaarin hyvinvoinnin tukemiseksi. 

Vanha vaari (93) tarvitsee lisää hoitavia käsiä. Ei hätää, sieltähän rynnivät kädet ojossa Juno ja Max. Sain varmaan monta vuotta lisää elinaikaa näiden pontevien poikien tukemana - ja elämä jatkuu. Yhteinen kiitos kaikille edellä mainituille, ja kaikille niille, joita ei ole nimetty. Kaikki olette tärkeitä.

Sitten tähän hetkeen. Aloitamme ruokailun. Pääruuaksi oli monta vaihtoehtoa ja tietysti poroa. Kuivalihavelli, koparakeitto, kampsut, punasrieska ja pottuvoi tai poronkäristys. Valittiin tuttu ja turvallinen poronkäristys ja Lapin puikulaperunat plus puolukat. Jälkiruuaksi (Päätalon mukaan kiilaruuaksi) hillasoppaa. Kahvin kanssa kakun lisäksi leipäjuustoa. Siinä menu! Vielä kerran, tervetuloa ja ruvetahan syömään!

Vanha vaari/Mauno lopuksi "toistaa":

j.k.   Juhlia ei pidetty koronan takia. 
j.j.k. Tämä puhekin on kirjoitettu 93-vuotiaana.




(Kata Korhonen) Mauno Hautalan elämänvaiheista tekemäni kirja (2020) luovutettiin 15.9.2023 Sallan sota-ja jälleenrakennusmuseoon. Vastaanottajana museon amanuenssi (kuva alla). 
Sen sijaan tässä blogissani julkaistut Maunon itse kirjoittamat tarinat 
KIITOLLINEN PITKÄSTÄ JA VAIHERIKKAASTA ELÄMÄSTÄ (2023) & PENTILLE (2022 eivät sisälly kirjaan. 




MAUNO HAUTALAN VELJESTÄÄN KIRJOITTAMAN PUHUTTELEVAN TARINAN ANSIOT OVAT KIRJALLISIA.

Pentille

Muistan ja "näen selvästi" pororaidon uudistilamme Lehdon, kotimme pihalla lähtövalmiina. Paras ajokkaamme on valjastettu pulkan eteen, Pauli on keulilla sukset jalassa, vetoporon hihna "lämsällä" olalla. Pulkassa ovat talon tärkeimmät: Äiti sylissään kuopus, pian viisivuotias Pentti Kullervo. Pulkan keulassa on pieni vihreä arkku sisältöineen. Varmaan "manttaalikirjat", pankkikirja ym. tärkeää. 

Siinä sinä, Pentti, istuit, karvalakki korvilla, ihmetellen maailman menoa. Pulkan perään oli "kollostettu" toinen vetoporo, joka veti heinähäkillä varustettua poronkelkkaa (rekeä). Siinä matkusti Sanni-sisko muutaman kuukauden ikäisen Paavo-esikoisensa kanssa. Häkin pohjalle oli jätetty heiniä pehmikkeeksi. Lisäksi oli olkipatja, alusta ja rouko sekä täkkejä. Kolmatta ajoporoa hallitsivat Urho ja Viljo. Kelkkaan oli lastattu ruokatavaraa, keittovälineet ym. tarvikkeita. Kelkan perään oli kiinnitetty yksi "vara-ajokas". Isä ja minä seisoimme suksilla, valmiina lähtemään jälkivarmistajina pororaidon perään.

Oli marraskuun 30. päivä, vuosi 1939, torstai. Lunta oli maassa 30-40 senttiä, pakkasta 5-6 astetta. Neuvostoliitto oli julistanut sodan Suomea vastaan. Puna-armeija vyöryi rajan yli Nivalan kohdalta aamulla. Rajamies, Iikkalan Eepi, toi sanan evakkoon lähtemisestä: "Alakurtin kautta eli maantietä pitkin ei voi enää mennä, pitää koukata selkosen kautta: heinäteitä pitkin Kutsan myllylle, siitä kohti Enjantunturia ja Alakurtti-Kuolajärvi -maantietä!

Näin tehtiin, ja koko Ylikurtin väki selvisi Kuolajärvelle seuraavana päivänä. Siitä alkoi sinun ja minun, koko meidän perheemme evakkotaival. Nyt tiedämme, että taipaleesta tuli ikuinen. Ensin taivallettiin Kaakamoon Kalle ja Laila Liitin taloon. Sieltä keväällä (1940) Kostamoon Pietari Junttilan taloon; syksyllä Laurilaan. 

Kostamossa elettiin parhaat lapsuus- ja nuoruusvuotemme. Minä lopetin kansakoulun Kostamossa, ja sinä aloitit. Käytiin Lapin sotaa paossa Kortesjärvellä, asuttiin Myllylän Jaakon talossa. Kun kaikki sodat oli sodittu, palattiin Kostamoon ja sieltä rakentamaan "vastiketilaa" Pahkakumpuun.

Uudistilan rakentaminen ja raivaus kestivät 3-4 vuotta. Isän ja äidin johdolla koko veljessarja puhalsi yhteen hiileen. Tulosta tuli. Ensin sauna, sitten navetta ja seuraavana vuonna vasta asuinrakennus. Talousrakennus ja 4-5 latoa seuraavaksi. Raivattiin Kuivanmaan peltoa 1,5 ha ja Jousiaavalle 10-11 ha lähinnä heinälle. Minä olin rakennustöissä omalla "nurkalla", sinä ja Viljo veistelitte tappeja, joilla hirret liitettiin yhteen. Elettiin meidän perheen laatuaikaa.

Teille nuorimmille kuuluivat myös taloustyöt, sillä aluksi mukana ei ollut naisväkeä. Muistan tapauksen, kun sinä jouduit keittämään lintuvelliä. Kun ei ollut jauhoja suurukseksi, isä sanoi, että pane  vähän kauraryynejä. Teit työtä käskettyä ja huusit, että keitto on valmis, tulkaa syömään. Aloitettiin ruokailu. Kokkia, sinua ei jostain syystä näkynyt. Lautaselle nousi kattilasta kaurapuuroa, seassa linnunlihaa. Nälkä oli, keitto syötiin eikä asiasta sen jälkeen puhuttu. Myöhemmin tenttasin sinua ja tunnustit, että keitto näytti vesivelliltä aluksi, joten lisäsin ryynejä. Asiassa oli hyväkin puolensa. Olit keksinyt uuden ruokalajin.

Harjoitit karjataloutta Lehdon "kuudesosallasi" muutamia vuosia. Meidän muiden tavoin myit osasi Viljolle, ja hänestä tuli uusi isäntä Lehtoon. Urho erotutti oman osansa omaksi tilakseen ja asui sitä. 

"Myit nahkasi" Veitsiluodolle ja menit töihin Kallaanvaaraan yhtiön sellutehtaalle. Rakensit oman talon lähelle työpaikkaasi. Palvelit yhtiötä aina eläkeikään asti. Elelit eläkepäiviä Eevasi kanssa omassa talossasi. Lapset olivat "lentäneet ulos". Monien sairauksien takia muutit asumaan Palvelutaloon kaupungille. 

Pidettiin yhteyttä puhelimella ja tekstareilla. Kävin tervehtimässä pikkuveljeä kerran-pari vuodessa. Ikä ja sairaudet tekivät tehtävänsä. Jouduit käymään lääkärissä ja olemaan sairaalassa useita kertoja. Kuntosi alkoi heiketä. Soittelin normaalin "kuulumissoiton" tammikuun (2022) puolivälin paikkeilla. Vastasit reippaasti: "Olen sairaalassa Rovaniemellä, en voi puhua pitempään. Terkkuja, terkkuja kaikille!"

Nämä olivat viimeiset sanasi minulle. Asiat etenivät nopeasti. Outi viestitti: "Isä on Kemijärven sairaalassa saattohoidossa." Lähetin Outille 10. tammikuuta viestin: "Jos isäsi ei pelastu elämälle, purista puolestani pikkuveljeni kättä hyvästiksi." Pentti siirtyi ajasta ikuisuuteen 31.1.2022 klo 01.00. Hänet siunattiin haudan lepoon Honkakankaan hautausmaahan 11.2.2022 perheen läsnä ollessa. 

Tässä tulee mieleen evakkorunon säe: "Levon saivat he mullassa oudon maan." Vaikka Penttikin eli suurimman osan elämästään Kemijärvellä, ovat hänen ja meidän kaikkien juuret syvällä Tuntsan törmässä, Hautajan harjussa ja Lehdon muhevassa mullassa; vain ohuita pieniä pintajuuria Jousiaavan turpeessa ja Peuramaan moreenissa.

Veimme poikani Heikin kanssa kukkia Pentin haudalle Salla-päivänä. Ihan kuin itsestään katse kääntyi kohti sinitaivasta: "Terkkuja, terkkuja meiltä kaikilta!"

Iissä, ikävissään 3.9.2022, Mauno.