Sometiimiläisen kuvaterveiset Turun kirjamessuilta 6.-7.10.2017

pe 6.10.2017 Turun kirjamessuilla.

Ensisijaisesti sometiimiläiset seurasivat kirjailijoiden esityksiä ja haastatteluja tarkoituksenaan välittää tunnelmia ja kuvia sosiaalisen median välityksellä.

Itse käytin Instagramia ja Facebookia, mutta kirjabloggauksen koen omimmaksi tavakseni jakaa lukemiseen ja kirjoihin liittyviä elämyksiä ja tietoa.   

On mukavaa, kun kirjamessuilla tapaa tuttuja, kavereita ja ystäviä. On mukavaa, kun siellä myös tutustuu uusiin ihmisiin. Tämä kuva kertoo, kuinka sometiimiläiskaveriani, Joukoa onnisti!

Tässä kuvassa Suomen maatalousmuseon (Sarka) ystävä, Jouko Pukki Loimaalta, ja hänen kaverinsa "Sarka-museon terävästä päästä" suhtautuvat iloisesti myös kuvaamiseeni. Oli ilo tavata kirjojen merkeissä!

 7.10.2017. Turun Messukeskus, tila AOS17.

Kuvassa esikoiskirjailija Jari Kuusi ja vaimonsa esittelemässä Kuusen keskiaikaan sijoittuvaa teosta Veli Martinin tarina. Teoksen on julkaissut VäyläKirjat Rovaniemeltä.
Suomen keskiaikaan sijoittuva tarina on erittäin mielenkiintoinen ja puhutteleva ihmiskuvaus. Tarina on hyvä, sillä se kunnioittaa kasvuympäristön, sivistyksen ja oppimisen merkitystä keskiajan ihmisen kasvulle.





Kuva oikeassa reunassa.
7.10.2017. Turun kirjamessut, Fiore-
sali. Keskustelu aiheesta Sata vuotta fiktiota suomalaisuudesta .
Kuvassa keskellä Suomen kirjailijaliiton varapuheenjohtaja,
kirjailija Venla Hiidensalo, takana kirjailija Antti Tuuri ja
selin kirjailija Sirpa Kähkönen.

Venla Hiidensalo kysyi:

1. Mitkä kertomukset ovat nykyajan
moninaisten identiteettiemme takana?
2. Mitkä kertomukset rakentavat niitä tänään?

Sirpa Kähkösen teoksesta Mustat morsiamet olen kirjoittanut blogissani (2013) otsikolla Elä unoha sukuas. Se löytyy Sirpan nimeä klikkaamalla.

6.10.2017. Turun kirjamessuilla, (kuvassa huivi kaulassa), esiintynyt Miki Liukkonen sanoi: -Kirjallisuudelle on tulossa uusi kultakausi. Minua kiinnostaa kaupallisuuden ja tämän uuden yhdistäminen. Liukkosen uusin romaani O kiinnostaa lukijoita ja kirjallisuusväkeä.
Postaukseni (3.11.2017) jälkeen julkaistiin kaunokirjallisuuden FINLANDIA- ehdokkaat. Yksi valituista teoksista on Miki Liukkosen O. Ministeri Elisabet Rehn valitsee voittajan, ja tulos julkaistaan 29.11.2017.

Tämän seuraamani keskustelun aiheena oli romaanin uudet muodot.

Kuvassa mikrofoniin puhuva Matias Riikonen kommentoi  sanomalla: -Minusta lukijoita pitäisi alkaa myös palkita. Vuotuinen Finlandia-palkinto tulee kirjailijalle. Myös lukijat tarvitsevat oman potin! (Loistoidea! Hurrasin Matiakselle hihkumalla ääneen.)
Kirjailijoista Sinikka Vuola kuvassa oikeassa reunassa.

Lue Liukkosen "jättiläiskirjasta" täällä.

8.10.2017. Turun kirjamessut, Agricola-sali, Suomalainen mytologia- keskustelu. Mukana keskustelussa Paula Havasteen ja Mikko Kamulan lisäksi kuvassa esiintyvät Elina Helkala (vas.) ja Ilari Aalto.

- Museovirasto ei varsinaisesti enää hoida (säästösyistä) muinaisjäännöksiä. Sen sijaan sen roolina on neuvoa, pitää yllä hoitorekisteriä ja jakaa avustuksia. Virasto myös valvoo muinaisjäännösten hoitoa, joka sinänsä on luvanvaraista toimintaa.

Matka muinaiseen Suomeen syntyi niin, että Elina Helkala valokuvasi ja Ilari Aalto kirjoitti. Työpari kulki halki Suomen, etsi ja dokumentoi haluamansa muinaisjäännökset, joista sitten muodostui heidän näköisensä kuva eli kirja muinaisesta Suomesta. Mielenkiintoiseksi kirjan tekee myös se, että teosta voi tutkia yhdessä Museoviraston ylläpitämän rekisterin, eli kulttuuriympäristön palveluikkunan.

                                          

6.10.2017. Turun kirjamessut. Vuodesta 1981 toiminut Vastapaino
kustantaa toimitusjohtajan mukaan "kriittistä kirjallisuutta rohkeasti ajatteleville". Tämä kirjallisuuden laji edellyttää paneutumista ja hidasta lukemista.

Vastapaino onkin kustantanut Juhani Salokanteleen uusimman teoksen nimeltä Nuoren Viron omatunto.



Juhani Salokannelta lukee se, joka haluaa syvällisesti ymmärtää Viron mielenmaisemaa. Tästä puhunut Salokannel totesi Viron olevan enemmän kouluromaanien kuin sotaromaanien maa.

8.10.2017. Turun kirjamessut,
Agricola-sali, Suomalainen 
mytologia -keskustelu.
Rovaniemellä 1962 syntynyt Paula Havaste kirjoittaa meille, joita kiinnostaa suomalainen mytologia, kuten tarina Lallista, joka surmasi Piispa Henrikin. 
Kuvassa etualalla näkyvä teos Lumen armo on Gummeruksen julkaiseman Vihat-sarjan päätösteos, joka ilmestyi elokuussa 2017.
- 1100-luvulle sijoittuva tarina ja juoni ovat saaneet alkunsa hahmosta ja  suuresta tietomäärästä. Kirjoittamisen lumo on sittemmin siivittänyt tarinan myyttisiin mittoihin, jutteli Havaste Turussa.

7.10.2017. Turun kirjamessut, Fiore-tila, Sata vuotta fiktiota suomalaisuudesta -keskustelu.

Venla Hiidensalo on paitsi kirjailija (s. 1975) myös Suomen Kirjailijaliiton johtokunnan jäsen ja varapuheenjohtaja vuodesta 2016 alkaen.
Otavan julkaisemia Hiidensalon teoksia ovat Mediahuora (2012), Karhunpesä (2014) ja Sinun tähtesi (2017).

7.10.2017. Turun kirjamessut, Messukeskuksen Tieto-tila, kirjaesittely. Kalle Virtapohja ja teoksensa Mies josta tehtiin patsas - Paavo Nurmen ennätykset, maine ja perintö. Kustantaja Docendo.

Kalle Virtapohja (s. 1962) on urheilujournalismista väitellyt tietokirjailija  ja urheilutoimittaja.
Hänen uusin teoksensa on tarina juoksijasta ja päävalmentajasta (1936-1938) nimeltä Paavo Nurmi, mutta se on myös kuvaus 1900-luvun alun suomalaista urheilua ympäröivästä kulttuurista, tavoista ja ajattelusta. Tämän kirjan lukevat ne, jotka haluavat vastauksia siihen, missä kontekstissä Paavo Nurmi urheilijana aikoinaan toimi.

7.10.2017. Uskon, että Turun kirjamessujen yleisö suurelta osin on lukijoita. Kuvassa kamera kädessä on yksi sometiimiläinen vm. 2017. Hän on kaverini Jouko Pukki, jonka kutsumana itsekin rupesin seuraamaan kirja-alaa "somettamisen" näkökulmasta. Tätä kuvaa ottaessani Jouko keskittyi tietokirjailija Kalle Virtapohjan mielenkiintoiseen haastatteluun. 

Kirjailijaa "leikkimässä" - kunnes muistin kustannustoimittajat!

NOSTO, 15.7.2022.

Tämän päivän aloitin "leikkimällä kirjailijaa". Heti pannuhuoneen jälkeen jatkoin toissapäivänä aloittamani kirjan lukemista. Teoksen nimi on Jokapäiväinen elämämme, ja se on Riikka Pelon. Luin sohvan nurkassa, kahvimuki toisessa kädessä ja kynä toisessa; "hoitokoira" makasi samalla sohvalla.

 Pelon teksti innostaa! Kielenkäyttö kiinnostaa! Tarina rohkaisee!

Kynälläni merkkasin kaksi kohtaa. 

1. ..."menisimme sieltä Puskinin aukion lähellä olevaan gruusialaiseen, jossa oli kuulemma Moskovan parhaat hatsapurianit," (s. 63)

2. "Olgan mentyä Marina tunsi outoa keveyttä, melkein painottomuutta. He olivat unohtaneet hetkeksi kokonaan itsensä, sen miten yleensä oltiin, maan vetovoiman, kuinka kuu liikutti sielua, vesiä, jokia. Maailma oli hetken aloillaan, kauhu pysyi loitolla. Ja huolet hellittivät. Hänen piti muistaa tämä: miten heidän naurunsa, kolmen naisen nauru, oli asettanut maailman hetkeksi uuteen järjestykseen, kaikki sen langat, katkenneet päät." (s. 85-86)

Pelo, Riikka. Jokapäiväinen elämämme. Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki. 2013. 4. painos.

Finlandia-voittaja 2013. Äidille jouluiloa! 

"Kirjailijaleikistäni" ei tullut tänäänkään valmista, sillä muistin kustannustoimittajat!

Muutaman tekosyyn nojalla en ole päässyt oman tekstini kanssa eteenpäin. Olen kirjoittanut tekstini uusiksi (vasta) kahteen kertaan. Nyt pitäisi aloittaa kolmas kerta. Oijoi. Minun vain pitäisi pystyä "Marinan tavoin" unohtamaan itseni kokonaan moneksi päiväksi, kuukaudeksi. 

Tähän asti olen puurtanut tekstini kanssa ikään kuin olisin tietokirjailija. Yritän siis yhdistää valokuvan ja siihen liittyvän tarinan. Voiko siitä edes tekemällä tehdä tietokirjaa? Miksei, mutta kun

 ( muttako).

Miten unohtaa oma itsensä ja jatkaa oman tekstinsä työstämistä, kun "kaikki kiinnostaa"? Haluaisin keskittyä yhteen asiaan eli oman tekstini muokaamiseen, mutta - huomenna uusi yritys.

Niinpä päiväni täyttyvät tätä nykyä esimerkiksi inkeriläisistä kertovien kirjojen lukemiseen. Tai afgaani-ihmisistä kertovan kirjan "kuuntelemiseen" (=mitä käynnistyy mielessäni?). Maailman ihanuuden perustana on kauneus. Pietari on täynnä kauniita rakennuksia ja afgaanimatot ovat kauniita. Jos kauneus olisi ihmisten tärkein arvo, ymmärtäisin itseäni ja muita. Tällä hetkellä en siis ymmärrä mieletöntä maailmaa. Ihmiset eivät todellakaan ole kauniita. Ja sitä on vaikeata ymmärtää saati hyväksyä. On pakko lukea, jotta ymmärrys saisi mahdollisuuden.

En edes kehtaa tunnustaa, kuinka raskassoutuisesti ja tietoisen synkkänä etsin ja luen tekstejä Stalinista ja tämän kynsiin joutuneista ihmisistä - no, enimmäkseen (nykyisen tasavaltamme näkökulmasta) ulkosuomalaisista. - Herratun aika senthään, että uhrien pitikin olla ihmisiä... Niitä ne olivat - ulkosuomalaisetkin!

Olen Pietarista löytänyt yhden elävän inkeriläis-Katrin, elämässä hyvin menestyneen ja pärjäävän ihmisen, joka kuitenkin on todeksi elänyt Stalinin ajan vainoineen ja karkotuksineen. Kun hän kertoi lähisukunsa tarinan, saatte uskoa, että päivittely ei minua pidä pystyssä. On luettava niin kauan, että muistamisen edellyttämä ymmärrys auttaa välittämisessä.

Luen inkeriläisistä kertovaa kirjallisuutta kasatakseni tietopääomaa. Lukemistani ei motivoi mahdollinen elämys hyvästä "Stalin-tarinasta". Sen sijaan minua innostaa mahdollinen uuden tiedon löytäminen. Kerään siis aiheeseen liittyviä kirjoja. Pietarista sain lainaksi muutaman, joita näkyy tässä kuvassa.

Kirjoja, joita olen saanut lahjaksi...

Minulla on ihmisiä, jotka ovat antaneet ja antavat kirjalahjoja - parasta!
Tämänpäiväisen bloggaukseni tarkoitus on kiittää jokaista kirjalahjan antajaa. KIITOS!

KIRJA:
He eivät tiedä, mitä tekevät. 2014.
KIRJAILIJA:
Jussi Valtonen.
JULKAISIJA:
Kustannusosakeyhtiö TAMMI (2014)
KIRJAILIJAN KIITOKSET:
Suomen Kulttuurirahasto, Jenny ja Antti Wihurin rahasto, Alfred Kordelinin säätiö, Valtion kirjallisuustoimikunta, Kirjailijoiden ja kääntäjien kirjastoapurahalautakunta.
"Erityisen kiitollinen olen Kulttuurirahaston Uudenmaan rahaston puolivuotisesta apurahasta."

OMAT KIITOKSENI:

_________________________________________________________________________________

KIRJA:
Ei kuolemaa, ei pelkoa. Lohduttavaa elämänviisautta. 2003.
ALKUTEOS:
No Death, No Fear, Comforting Wisdom for Life. 2002. Copyright by Unified Buddhist Church.
KIRJAILIJA:
Thich Nhat Hanh
SUOMENTANUT:
Elina Bhutia
JULKAISIJA:
Basam Books. Helsinki (2003)

OMAT KIITOKSENI PAULIINALLE:

..."kuten kaikki syvälliset asiat, kirjailijan oivallukset elämästä ja kuolemasta, ovat parhaiten lähestyttävissä hitaasti, hiljaisen pohdiskelun avulla." (Pritam Singh)
Pauliina, tämä kirja elää myös minussa. Kiitos lahjasta!
________________________________________________________________________________

KIRJA:
Lainattu lapsi.1984.
KIRJAILIJA:
Carol Oldham
ALKUTEOS:
A Loaned Child (1982)
SUOMENTANUT:
Maija Roinila
JULKAISIJA:
Kustannuskeskus Päivä Oy, Hämeenlinna.
PAINOPAIKKA:
Gummerus Oy:n kirjapaino, Jyväskylä (1984)

OMAT KIITOKSENI PAULIINALLE:

"Lainaan sinulle lapseni hetkeksi, Hän sanoi. Rakastaaksesi häntä hänen eläessään ja surraksesi häntä, kun hän on kuollut. Kuusi tai seitsemän vuotta tai kaksikymmentäkaksi tai -kolme. Lupaatko pitää hänestä huolta puolestani, kunnes minä kutsun hänet takaisin?" (Tuntematon)
_________________________________________________________________________________

KIRJA:
Siruina? Ajatuksia ja valokuvia. 1987.
KIRJAILIJA:
Timo T. Pellinen
JULKAISIJA:
Ristin Voitto ry. Vantaa (1987)

OMAT KIITOKSENI HELLIRIIKALLE:

Ajatelmia, aforismeja, valokuvia. ..."Pellinen haluaa herättää lukijan katsomaan ympärilleen, auttaa häntä luomaan "sanattomien huokausten" yhteyden Jumalaan. Elämän parhaat asiat ovat ysinkertaisia..." (Kustantajalta lukijalle)

"Jonain keväänä herään", ja kiitos siitä kuuluu viisaalle auttajalle.

KIRJAILIJA:
Katri Rauanjoki
KIRJAN NIMI:
Jonain keväänä herään (2016, ensimmäinen painos)
KUSTANTAJA:
Atena Kustannus Oy
Painopaikka:
Otavan Kirjapaino, Keuruu 2016.

Luin kirjan nieleskellen, pohdiskellen, sujuvasti, kieltä ja ilmaisua ihaillen. Tunsin, kuinka tekstin eteen oli tehty töitä, hiottu. Kirjailija on opiskellut "yliopistotason" kirjoittamista, tehnyt tekstiä luodessaan selkeitä valintoja ja onnistunut todella hyvin. Vain ajoittain, vain muutaman kerran, kuvaus ontuu eli vaikuttaa sanoilla kikkailulta; siis suhteessa tarinaan kuvaus tuntuu päälleliimatulta.

Ihan suoraan (ja vain vähän leikkiä laskien) sanon, että tarina on hallitusti kokoon kirjoitettu. Se on kielen ja kielenkäytön näkökulmasta kirjoitettu erinomaisen ehjäksi ja luettavaksi. Katri Rauanjoen teos Jonain keväänä herään on ajankohtainen ja tärkeä; lukemiseen ja ajatteluun innostava.
Kiitos siis kirjasta! Lukekaa tämä kirja, hyvät kirjalliset ystävät, ja hyvät masennuksen läpikäyneet ystävät!

Tarinan juoni käynnisti minussa ennen kokemattoman päänsisäisen kohinan. Kohinan seasta kuulen edelleen puhetta, kuten totta, ei voi olla totta, mutta eipä olla yksin, hienoa, hän sai tehtyä sen mitä hänen piti tehdä, mitä jos teos olisi tehty isän näkökulmasta.

Kohinasta seurasi, että kutsun kirjailijaa ja tarinan päähenkilöä samaksi Katriksi. Olen siis tunnistavinani hänet ja hänen lapsuusperheensä. Olen tietävinäni, kuka tarinan dramaattinen Roosa on. Olen tietävinäni Katrin isän ja Roosan välisestä kirjeenvaihdosta. Olen tietävinäni...

Kohinasta huolimatta olen järjen tasolla yksiselitteisen varma, että nyky-Suomi on täynnä Katreja ja heidän äitejään, jotka "tietämättään" sairastuvat jossakin vaiheessa masennukseen, mutta jotka kaiken menettämisen uhallakin tappelevat itsensä terveiksi. Vai onko? Miksi Katrin tarina tapahtumien (ja tunteiden) tasolla kuulostaa ja tuntuu tutulta?

Hyvä kysymys, kiitän itseäni. Tämä teos sai minut luulemaan ja toivomaan vain parasta! Lukijoiden ei pidä minun "luulojani" todeksi uskoa, ei kirjailijakaan niille korvaansa lotkauta.

Vain minulle henkilökohtaisesti on merkittävää se, että "tunnistan" tapahtumat, syyt ja seuraukset, perheen ja toisenkin - syystä, että olen keski-ikäisenä opettajana sairastunut masennukseen - ja parantunut siitä. Katri Rauanjoki -niminen kirjailija ei siis ole se mielikuvieni Katri, josta yritän olla kertomatta enempää.

Sain Katri-kirjailijan kirjoittaman teoksen lahjaksi. Se oli yllätyskirja, joka tuli "kevään korvalla olevan Ystävänpäivän aikoihin" postipaketissa joululahjakirjan  kanssa. Kirja osoittautui aidoksi helmeksi. Se on ensimmäinen lukemani kiitos "elävälle terapeutille". Katri kiittää "H.S." -nimistä psykiatria. Minut auttoi elävien kirjoihin terapeutti "P.W."

Luin ensin Katrin kirjan ja sen jälkeen vanhan, Hesarissa julkaistun jutun kirjailijasta. Jutussa Katri-opettaja kertoi, kuinka tärkeää kirjoittaminen hänelle on ja, kuinka onnelliseksi kirjoittaminen hänet tekee.
Kadehdin jokaista kirjailijaa, joka sanoo "kirjoittamisen tekevän hänet onnelliseksi". Kirjat fyysisinä esineinä tekevät samaa minulle, lukeminenkin koskettaa aina - mutta kirjoittaminen - se on kuluttavaa aivotyötä, se vie muihin maailmoihin, se vaatii aina veronsa ja tekee minut sekä itseriittoiseksi että riittämättömäksi... Tämä kaikki tapahtuu, aivan sama, mistä ja miten kirjoitan!

En siis millään voi uskoa, että kirjailija Katri Rauanjoki on tullut onnelliseksi nyt julkaistun kirjansa kirjoittamisesta. Uskon, että kirjoittaminen on toiminut hänenkin kohdallaan ikään kuin terapiana sillä matkalla, jonka kuluessa hän tervehtyi.

Ymmärsin, että kirja perustuu kirjailijan omaan onnettomaksi tekevään sairastumisen kokemukseen. Koska masennus on kuolemanvakava sairaus, se altistaa "omin luvin" tapahtuvalle kuolemalle...Hoitamaton masennus siis aiheuttaa vakavampia oireita kuin, mitä onneton ihminen uskookaan.

Katrille kävi onneksi hyvin. Sairaus, joka hänelle itselleen tuntui olevan yllätys (en usko), oli hoitamattomana viedä hänet (taskut täynnä kiviä) virran syvyyksiin. Sama sairaus hoidettuna toimi hampaiden oikomishoidon tapaan. Tervejärkinen terapeutti siis kuunteli, kun Katri viimein puhui isästään, mutta myös oikoi Katrin vääristyneet mielikuvat normaaleiksi.

Kirja on vastaansanomattomalla tavalla elävä, totta. En häpeä edes päänsisäistä kohinaani, sillä masennuksen taustalla olevat syyt ovat erittäin henkilökohtaisia mutta samalla erittäin yleisiä ja yhteisiä. Ihmisinä jaamme niin paljon tietämättämme.

Syystä tai toisesta minäkin siis sairastuin masennukseen - en yllättäen. Podin vuosikausia alakuloa, pelkäsin, sulkeuduin ja kasasin risuaitoja pääni ympärille - kirjoitin paljon ja luin.
Kukaan läheisistäni ei tajunnut auttaa - menihän minulla opettajana niin hyvin koulussa (paitsi...). Kukaan ei uskaltanut auttaa, koska kasvuiässä olevista lapsista alkaen kaikki läheiset luulivat, että olen vain miehelleni ja lapsille "vihainen"; että olen kaikille vihainen.

No, minä löysin takaportin eli työsuoritusteni kautta avun. "Ensihoitajan" avulla löysin elämäni solmuja. Niitä sain availla toisen, kokeneemman auttajan kanssa. Aikaa käytimme vuosia. Masennuksesta selviäminen ja elämänkokemus merkitsevät käsitteinä minulle nyt yhtä ja samaa.

Elämänkokemus on siis tehnyt minusta hieman viisaamman. Toivottavasti viisauteni vielä jalostuu lempeydeksi. Toivottavasti tämän myötä saisin myös sanoihini niistä puuttuvaa lempeyttä. Tämä kaikki tekisi minut onnelliseksi, sillä lempeyteen uskon yhteen tuovana voimana.

Viisas (ja ehkä sairautensa myötä vähän lisää viisastunut) Katri omisti kirjansa äidilleen. Toivon sydämestäni, että tämä Katrin ele on tehnyt hänen äidistään entistä onnellisemman.
Itse sain Katrin kirjan lahjaksi tyttäreltäni. Se teki minusta onnellisen; se antoi lupauksen siitä, että välillämme oleva luottamus ja läheisyys kasvavat lempeyden myötä.

En halua blogissani kertoa syistä, miksi Katri masentui tai miltä työssäkäynti tai kotielämä tuntuivat, kun ei enää olisi jaksanut. Niistä voisin puhua kirjan lukeneiden kanssa.

Katri Rauanjoen teos kertoo elävästä elämästä. Se on totta, ja kuitenkin se on kuin Facebookin "Arkikuvahaasteen" yksi kuva. Teos on siis tarkka ja koskettava kuva heräämisestä - mutta (vain) yhdestä näkökulmasta kuvattuna.

Tarinassa on mukana elementtejä, joita nykylukijat ja kriitikot tarvitsevat kiinnostuakseen kirjasta (seksi, insesti, masturbaatio ja työpaikkakiusaaminen). Hyvien myyntilukujen ei pitäisi olla utopiaa. Ja lopuksi. Aika näyttää, kuinka kauan Katrin kirja elää lukijoiden käsissä. Toivon todella pitkää ikää tälle tyylikkäälle teokselle, kiertyyhän juonen kulku satuklassikkoon nimeltä Hannu ja Kerttu.

Rautatie tuli, rautatie saatiin vai...nälkäkö sen Suomeen toi?

Nosto 15.7.2022. 

Tähän postaukseen on valmistumassa tarina KOLARIIN tulleesta rautatieläisperheestä.

Rautatien tulosta paikkakunnalle kirjoittaneet kirjailijat Juhani Aho ja Eino Kellberg olivat molemmat Iisalmen ihmisiä.

KIRJAILIJA:
Eino Kellberg, 12.8.1908 - 31.7.1978, Iisalmi.
TEOS:
Kylä kapinan rajalla, 1973.
JULKAISIJA:
K.J. Gummerus Osakeyhtiö Jyväskylä.

Valitsin Kellbergin teoksen luettavakseni
mielenkiinnosta rautateiden rakentamiseen Suomessa.

Rautalammilla vuonna 1890 syntynyt isoäitini lähti piiaksi Helsinkiin vuonna 1905 ja palasi sieltä kotikonnuille 1911. Olen mietiskellyt, onko hän voinut kulkea junalla tuohon maailman aikaan.

Kun otin selvää kirjailija Eino Kellbergistä,
löysin hänen elämästään mainintoja, jotka avasivat kertaheitolla teoksen rakenteen.
Iisalmen kirjailija on kirjoittanut itsestään ja omasta ajastaan ja omasta lähipiiristään. Hänen isänsä oli mäkitupalainen, joka teki päivätöitä Iisalmen pappilassa, ja tunsi Juhani Ahon.

Ei ole siis Kellbergin syy, että hänen tarinansa ei noussut myyntilistojen kärkeen - eikä ole edelleenkään muodissa. Ei ole Kellbergin syy, että hänen tarinansa rautatien rakentamisesta Savosta Pohjanmaalle ei ole innostanut aikansa kriitikoita eikä myyntimiehiä. Tylsä aihe "modernille immeiselle" - niin kai...  

Teoksen tapahtumat saavat alkunsa vuoden 1917 syksyllä.

Tapahtumapaikaksi kirjailija on valinnut erään kirkonkylän, joka on muodostunut vanhan kirkon ympärille. Kirkko puolestaan on kuvauksen perusteella ilmiselvästi Iisalmen vanha kirkko, joka oli valmistunut paljon ennen Suomen itsenäistymistä, eli jo vuonna 1780.

Kellberg esittelee kirkkoa näin.
"Kylän laidassa, salmesta kohoavalla mäkitöyräällä seisoi arvokkaana vanha ristikirkko kellotorni vierellään. Kirkon ympärille levittäytyi hautausmaa. Sitä kiersi mukulakivistä tehty aita rautaisine portteineen. Pappila oli lähellä, kirkolta johti sinne koivukuja. Pappila eli virkatalo, joksi sitä nimitettiin, hallitsi noin kuudentuhannen hehtaarin suuruista maa-alaa. Sillä alueella asuivat pappilan torpparit ja mäkitupalaiset, jotka maksoivat torppiensa vuokran päivätöinä pappilalle. Pappilan laajat pellot ja satapäinen karja vaativat runsaasti työtä." (s. 11-12)

Kirkosta tai pappilasta ei ollut enää vuoden 1917 aikaan kylän keskeisimmäksi paikaksi. Sen sijaan kylän keskellä, lähellä maantietä sijainnut kunnantupa oli paikka, jossa ratkottiin kunnan asiat ja ongelmat. Kunnantupa oli keskeisin paikka.

Iisalmen kirkon ja pappilan ympäristön on täytynyt ollut Kellbergin sielunmaisemaa.

Pidän erityisen paljon hänen luontokuvauksestaan. Kun Kellberg mainitsee "salmesta kohoavan mäkitöyrään" (s. 11), pääsen muiden lähteiden perusteella selville, että kysymys on Kirkkosalmen itärannasta ja sen tuntumassa olevasta mäkitöyräästä.
Siellä missä on salmi, on myös kaksi vesialuetta. Tässä tapauksessa kysymys on Iisalmen Porovedestä, sillä "Porovedestä pohjoiseen työntyvän Kirkkosalmen itärannan tuntumaan mäelle rakennetun kirkon lähiympäristönä on vesistöön viettävä, useaan eri otteeseen laajennettu lehtevä hautausmaa". ( http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=1088)


Haudankaivaja on yksi kylän merkkihenkilöistä. Hän teki työnsä. Sen lisäksi hän otti selvää tapahtumista torilla. Hän oli se, joka otti vastaan kylän läpi kulkevat matkueet, kuten rajantakaiset pakolaiset (Uhtualta).
"Pian täytti pirtin puheensorina pakolaisten kertoessa matkastaan ja kapinasta, joka riehui ympäri suuren Venäjän maan. Karjalan korpikylätkin olivat joutuneet sen verisiin pyörteisiin. - Valtakunnan rajan ylitimma ja selvisimma hengis Suomen puolel. Kirkot poltettih! Papit tapettih! Ken pakoh pääs, hän hengis säily, kertoi karjalaisukko ja teki ristinmerkkejä." (s. 29)


Nyt odotettiin rautatietyömaan alkamista

"Näytti kuin elämä olisi kylässä pysähtynyt.
Etelä-Suomesta kantautui hälyttäviä tietoja poliittisista levottomuuksista, työläisten ja virkavallan välisistä kahakoista, liikkeiden ryöstöistä ja venäläisen sotaväen liikehtimisistä kaupungeissa. Uutisia julisti suurin otsikoin kauppalassa ilmestyvä sanomalehti. Mutta suuremmista tapahtumista kertoivat huhut." (s. 33)

"Kirkonkylässä elettiin odotuksen aikaa. Oli puute rahasta. Varat olivat vähäiset talvelle lähdettäessä. Miehet, jotka tähän aikaan syksystä hankkiutuivat jo lähtemään talvisavotoihin, olivat kotona. Metsätöitä ei ollut, eikä rautatienrakennustyöstä kuulunut mitään. 
- Jospa se pian alkaisi rautatien teko. Mestari, joka oli linjaa kepittämässä, oli sanonut, että syksyllä työt varmasti aloitetaan.
- Tiedä sitä. Olet tuota ennenkin työtä saanut ilman rautatien tekoa. Mikä sinuun nyt on mennyt kun työtä pelkäät. Ennen olet ensimmäiseksi talvisavotoihinkin lähtenyt.
- Olen lähtenyt. Mutta eihän noita savotoitakaan tunnu nyt olevan. Virmojen herrat kai tekevät itse tukkinsa ja tehkööt, sanoi Emppu äidilleen.
Hän odotti niin kuin muutkin rautatietyömaan alkamista. Siellä he uskoivat saavansa hyvän palkan, paremmanntoimeentulon." (s. 34)

Nälkärata Riihimäki - Pietari


Rakentaminen alkoi vuonna 1867 yhtaikaa kummastakin päästä.
Ensimmäinen rataosuus Riihimäki - Lahti valmistui 1869, ja koko rata syyskuussa 1870.

Suurten nälkävuosien (1866 - 1868) aikana hätäaputyönä rakennettu rata sai lisänimitykset "Nälkärata" ja "Luurata". Arvioiden mukaan yhden vuoden aikana menehtyi pahimmillaan 20 % rautateiden työväestä.
Pulan, nälän ja tautien aiheuttamien ongelmien lisäksi radanvarrelle "muualta tullut"  työväki toi mukanaan myös epäjärjestystä, tappeluita ja juopottelua, levottomuutta.
(https://fi.wikipedia.org/wiki/Riihim%C3%A4ki%E2%80%93Pietari-rata#Historia)



Kellbergin kirja alkaa
Savon rautatien yhdistämisestä rannikolla kulkevaan Pohjanmaan rataan.
Syksy 1917.

Ote teoksesta, sivu 54 - 55.
Matkalaisten joukko värjötteli viluissaan kulkiessaan maantiellä. Rautatien rakentajat olivat olleet monilla työmailla, siirtyneet aina sinne, missä rautatietä rakennettiin. Nyt he tulivat tänne. Savon rautatie yhdistettäisiin Pohjanmaan rataan.

He olivat saapuneet junalla kauppalan asemalle ja matkasivat nyt kirkonkylään. Sieltä he toivoivat saavansa asunnon. Heillä oli kaikki omaisuus mukanaan; toiset kulkivat jalkaisin ja kantoivat raskaita taakkojaan, toiset matkasivat hevosella. Kärryissä oli laatikoita. Niissä kotkottivat kiusaantuneet kanat, kissat naukuivat ikäväänsä ja sianporsat vinkuivat. Mutta isäntäänsä seuraava koira laukkaili iloisena. Se haukkua räiski lehmää, joka kävellä lönkytteli  laiskasti kärryjen perässä, mihin se oli sidottu kiinni. Väliin radanrakentajat poikkesivat taloihin ja mökkeihin kysymään, sopisiko asumaan. Kyläläiset suhtautuivat epäillen tulijoihin, ja monet kieltäytyivät ottamasta vuokralaisia huoneisiinsa.

- Mitä lienevät. Jos ovat niitä etelän punikkeja, jotka varastelevat ja ryöstävät ihmisiä, sanoi Ronkaalan vanhaemäntäkin.

- Nälkäisen näköisiä näyttävät olevan. Lähtevät ja jättävät vuokransa maksamatta, esteli Hukkalan emäntä miestään, joka oli luvannut jo kahdelle perheelle asunnon. Mutta rahapula houkutteli ottamaan, jotkut maksoivat vuokransa etukäteen. Niinpä Ronkaalan avaraan pirttiinkin naulattiin laudoista väliseinä, jotta voitiin sijoittaa siihen yksi rautatieläisperhe. Porstuan pohjakamari tyhjennettiin omista tavaroista toista perhettä varten. Melkein jokainen talo otti parit vuokralaiset, ja pienet mökit sullottiin kahden perheen asunnoiksi.

Kylän elämä muuttui. Saatiin uusia elämäntapoja ja oppeja, muodostui murteiden sekamelska, sillä muuttajat olivat eri puolilta Suomea. Oli vilkkaita karjalaisia, jäyhiä pohjalaisia ja huonosti ymmärrettäviä raumalaisia. -Tästä se koko Baabeli tuli, sanoi Ronkaalan vanha isäntä. (s. 55).

Kellbergin kirja kertoo
syksyn 1917 tapahtumista sekä ratatyömaalla että koko Suomessa. Vuoden 1918 keväällä syntyy sota, taisteluita käydään etelässä, Helsinki vallataan, sankarivainajia haudataan kunnialaukasten saattelemina.
Myös kylällä annetaan ulkonaliikkumiskielto, ja ratatyömiesten määrää vähentävät pidätykset.

Sodan viimeiset tapahtumat keskittyivät Etelä-Hämeeseen. 
Usko elämään oli melkein menetetty kamppailtaessa pahinta vihollista, nälkää vastaan. Kamppailun kovuutta todistivat metsissä paljaiksi kolotut petäjien rungot.
Mutta kylä selviytyi voittajana, sillä se ei luovuttanut yhtään uhria nälkäkuolemalle. (s. 181)

Kirjojen Suomi. Tässä YLE:n lista, ja oma aloitukseni.

Nadja Nowak ja Seppo Puttonen ovat valinneet kirjan jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta. Saatesanoiksi eli valintansa perusteeksi Puttonen on kirjoittanut:

"Kirjat osoittavat, miten ihmiset ja Suomi maana ovat muuttuneet. Suomalaisten suhtautuminen toisiin ihmisiin, luontoon, eläimiin ja yhteiskuntaan on muuttunut paljon sadan vuoden itsenäisyyden aikana. Maatalousvaltaisuudesta lähtenyt maa on kaupungistunut, teollistunut ja sivistynyt. Eripuraisina kaksosina syntynyt Suomi on jälleenrakennettu raskaiden sotien jälkeen. "

"Kirjasarjaan valitut teokset ovat noiden muutosten sata tärkeintä kirjaa."

Ok.

Itselleni suurin yllätys listassa on se, että valinnan perustana on kirjan julkaisuvuosi. Harrastan vanhojen kirjojen lukemista ja harrastan niiden kirjojen lukemista, jotka kertovat vanhoista tai vielä vanhemmista ilmiöistä ja ihmisistä. Olisinkin laatinut vastaavanlaisen luettelon kirjan sisällön perusteella. No, se olisi ollut varmaankin mahdoton tehtävä kahdelle lukijalle. Mielestäni kirjan sisältö kuitenkin kuvaa muutosta tai ilmiötä paremmin kuin tiettynä vuonna julkaistu kirja.

Nyt tehty luettelo tekee kirjasta itsetarkoituksen. Olen silti aivan varma, että näin on ollut tarkoituskin, ja hyvä näin! Lista on täynnä hyviä kirjoja (vaikka toisin väitettäisiin).

En siis usko, että juuri nämä listatut teokset kertovat muutoksista parhaiten - että nämä olisivat tärkeimmät kirjat tutkittaessa suomalaisten suhtautumista! 

Lopuksi mietiskelen, kertooko vuonna 1917 julkaistu kirja mitään vuodesta 1917...No, ei välttämättä muuta kuin, että sivistyneitä, luku-ja kirjoitustaitoisia ihmisiä on jo silloin ollut olemassa, ja köyhiä työläisiä. 

Pettymykseni ydin sisältyy minulle tärkeään asiaan, ja se on se, että vuoden 1917 elämää ei voi ymmärtää, jos lukee vain vuonna 1917 julkaistut kirjat. Ilmiöiden ja muutosten ymmärtämiseen tarvitaan etäisyyttä ja vertailua. 

Niinpä minun kirjalistani alkaa näin.

1917 * Eino Kellberg (1973) Kylä kapinan rajalla. Täältä löytyy oma tekstini Kellbergin kirjasta.

Kirjojen Suomi 100 vuotta. Yle:n lista kirjoista. 

2010-luku

• 2016 Ilkka Remeksen Kiirastuli
• 2015 Elina Hirvosen Kun aika loppuu
• 2014 Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia
• 2013 Pauliina Rauhalan Taivaslaulu
• 2012 Juha Seppälän Mr. Smith
• 2011 Rosa Liksomin Hytti nro 6
• 2010 Markus Nummen Karkkipäivä

2000-luku

• 2009 Maarit Verrosen Normaalia elämää
• 2008 Sofi Oksasen Puhdistus
• 2007 Risto Isomäen Litium 6
• 2006 Leena Krohnin Mehiläispaviljonki
• 2005 Arto Salmisen Kalavale
• 2004 Reko Lundánin Rinnakkain
• 2003 Lars Sundin Erikin kirja
• 2002 Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie
• 2001 Jari Tervon Suomemme heimo
• 2000 Jusa Peltoniemen Jäähyväiset sukuromaanille

1990-luku

• 1999 Veronica Pimenoffin Maa ilman vettä
• 1998 Hannu Raittilan Ei minulta mitään puutu
• 1997 Mauri Kunnaksen Koiramäen joulukirkko
• 1996 Kreetta Onkelin Ilonen talo
• 1995 Kalle Päätalon Hyvästi, Iijoki
• 1994 Matti Paloheimon Valkoinen Mandela
• 1993 Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää ja rakkauden nälkä
• 1992 Daniel Katzin Saksalainen sikakoira
• 1991 Erno Paasilinnan Kauppamiehet isänmaan asialla
• 1990 Olli Jalosen Isäksi ja tyttäreksi

1980-luku

• 1989 Annika Idströmin Kirjeitä Trinidadiin
• 1988 Kari Kontion ja Tuomas Nevanlinnan Kirjava lehmä
• 1987 Eeva Kilven Animalia
• 1986 Antti Tuurin Ameriikan raitti
• 1985 Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema
• 1984 Pirkko Saision Kainin tytär
• 1983 Joni Skiftesvikin Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja
• 1982 Kaari Utrion Ruusulaakso
• 1981 Anja Kaurasen Sonja O. kävi täällä
• 1980 Kauko Röyhkän Tien laidalla Waterloo

1970-luku

• 1979 Asikaisen, Mellerin ja Vuennon Pete Q
• 1978 Juhani Peltosen Elmo
• 1977 Paavo Haavikon Kansakunnan linja
• 1976 Risto Rasan Kaksi seppää
• 1975 Jussi Kylätaskun Revari
• 1974 Veijo Meren Kuviteltu kuolema
• 1973 Heikki Turusen Simpauttaja
• 1972 Arto Paasilinnan Operaatio Finlandia
• 1971 Eeva Joenpellon Vesissä toinen silmä
• 1970 Lassi Sinkkosen Solveigin laulu

1960-luku

• 1969 Jarkko Laineen Niin kulki Kolumbus
• 1968 Tytti Parraksen Jojo
• 1967 Hannu Salaman Minä, Olli ja Orvokki
• 1966 Arvo Salon Lapualaisooppera
• 1965 Timo K. Mukan Tabu
• 1964 Marja-Leena Mikkolan Tyttö kuin kitara
• 1963 Paavo Rintalan Sissiluutnantti
• 1962 Pentti Saarikosken Mitä tapahtuu todella?
• 1961 Anni Polvan Tiinalla on hyvä sydän
• 1960 Marja-Liisa Vartion Kaikki naiset näkevät unia

1950-luku

• 1959 Anders Cleven Katukiviä
• 1958 Aapelin Pikku Pietarin piha
• 1957 Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen tarinoita
• 1956 Irja Virtasen Kenttäharmaita naisia
• 1955 Rauha S. Virtasen Seljan tytöt
• 1954 Väinö Linnan Tuntematon sotilas
• 1953 Aino Räsäsen Näkemiin, Helena!
• 1952 Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija
• 1951 Yrjö Kokon Sudenhampainen kaulanauha
• 1950 Tove Janssonin Muumipapan urotyöt

1940-luku

• 1949 Valentinin Ruma Elsa
• 1948 Elvi Sinervon Vuorelle nousu
• 1947 Outsiderin Kilroy oli täällä
• 1946 Jussi Talven Tällaista oli palata
• 1945 Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
• 1944 Armas J. Pullan "Jees, leskiyli-insinöörskä!" sanoi vääpeli Ryhmy
• 1943 Matti Hällin Suopursu kukkii
• 1942 Eila Pennasen Ennen sotaa oli nuoruus
• 1941 Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä
• 1940 Erkki Palolammen Kollaa kestää

1930-luku

• 1939 Hella Wuolijoen Niskavuoren leipä
• 1938 Olavi Paavolaisen Risti ja hakaristi
• 1937 Martti Laineen Kuilu
• 1936 Sally Salmisen Katriina
• 1935 Saima Harmajan Sateen jälkeen
• 1934 Katri Valan Paluu
• 1933 Joel Lehtosen Henkien taistelu
• 1932 Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa
• 1931 Pentti Haanpään Noitaympyrä
• 1930 Iris Uurron Ruumiin ikävä

1920-luku

• 1929 Aarno Karimon Kumpujen yöstä
• 1928 Aino Kallaksen Sudenmorsian
• 1927 Unto Seppäsen Taakankantajat
• 1926 Hilja Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiili
• 1925 Edith Södergranin Maa jota ei ole
• 1924 Maria Jotunin Tohvelisankarin rouva
• 1923 Kaarlo Hännisen Kiveliön karkurit
• 1922 Anni Swanin Pikkupappilassa
• 1921 Ollin Mustapartainen mies herättää pahennusta
• 1920 Juhani Ahon Muistatko?

1910-luku

• 1919 Frans Emil Sillanpään Hurskas kurjuus
• 1918 Eino Leinon Vapauden kirja
• 1917 Konrad Lehtimäen Ylös helvetistä

Onko sinulle kerrottu Karjalan kalmistosta ja Stalinin vainoista?

Kirjailija: Pokela, Eero

HAUTAJAISET PETROSKOISSA 

Hautajaiset Petroskoissa on Pokelan kirja suomalaisperheen siirtolaisuudesta Kanadan kautta Neuvostoliittoon.

Kustannus Oy Rajalla

Lalli. Historialliset romaanit

Painopaikka: Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 2006.

Kirjailija: Mayme Sevander

VAELTAJAT

Vaeltajat on Sevanderin neljäs kirja amerikansuomalaisten siirtolaisuudesta Neuvostoliittoon. 

Siirtolaisuusinstituutti. Turku 2000.

Painopaikka: Vammalan Kirjapaino Oy.

KUVASELOSTUS 1 ja 2.

Kaksi ensimmäistä kuvaa (alla) viittaavat niihin kirjoihin, joihin tämänkertainen blokkaukseni perustuu. Jos haluat lukemalla tutustua Neuvostokarjalaan muuttaneiden suomalaissiirtolaisten kohtaloon, voit aloittaa näistä kirjoista.

Eero Pokelan kirja Hautajaiset Petroskoissa kertoo yhden perheen tarinan, joka saa alkunsa siitä, että Sievissä syntynyt  Heino Pokela päättää lähteä töihin Kanadaan tienatakseen matkalippurahat vaimolleen ja kahdelle pojalleen. Heinolle Kanadan metsätyömaat ("Kanatan korvet") koituvat pettymyksiksi. 

USA:sta levinnyt 1930-luvun lama syö työpaikat, ja lähes tappaa Heinon nälkään. 

Syyskuussa 1931 Heino päättää nousta siihen laivaan, joka vie hänet Neuvostokarjalaan. Vähän myöhemmin hän saa sinne myös perheensä Suomesta.

Ei ole kuitenkaan suomalaissiirtolaisilla vielä aavistusta siitä todellisuudesta, mikä Neuvostokarjalassa jo 30-luvun alussa vallitsi (työleirit 1917- 1936). Ei ollut heillä aavistusta siitäkään, mitä työläisten isä, "Jooseppi" Stalin ihmisten varalle järjesteli (vainot 1937 - 1938). Neuvostoliitossa suomalaisperheitä odottivat kärsimykset, menetykset ja karvaat pettymykset. 

Mayme Sevanderin Vaeltajat -kirja perustuu hänen omiin tutkimuksiinsa ja lukuisten ihmisten haastatteluihin, eli  hänen kolmeen aikaisempaan teokseensa. Sevander on itse elänyt läpi tässä kirjassa kuvatut tapahtumat. Hän oli 11-vuotias, kun hän vanhempiensa mukana muutti Neuvostoliittoon vuonna 1934. Maymen isä, Oscar Corgan (ent. Kurkinen Nikkalasta, Haaparannalta) oli yksi niistä värväreistä, jotka innostivat tuhansia suomalaisia lähtemään työläisten ihannevaltioon, Neuvostoliittoon. Palkkioksi työstään Neuvostokarjalan hyväksi Oscar Corgan sai niskaan ammutun luodin tammikuussa 1938.  

Sevanderin teos Vaeltajat on minulle henkilökohtainen. Sain kirjan lahjaksi ystävältäni, joka edelleen auttaa minua löytämään kirjoja, jotka auttavat esimerkiksi sukututkimuksessa. Kumpikaan emme tienneet, mitä kirja minulle lukijana tarjoaisi. Ennen kuin sain kirjan käsiini, olin noin viiden vuoden ajan tutkinut Amerikkaan muuttaneiden sukulaisteni vaiheita. 

Olin saanut selville, että isoäitini nuorin veli, Kalle Rossi, oli Amerikassa avioitunut suomalaisen Ester Rimpilän kanssa. 

Kirjaa sittemmin tutkittuani löysin Viktor Rimpilän (1887 - 1942) tarinan. Hän oli sisarustensa tavoin ensin muuttanut Amerikkaan (1906) ja sitten käynyt Neuvostokarjalassa ja tullut takaisin Amerikkaan, kunnes lopulta 1931 lähti "lopullisesti" perheineen Petroskoihin. Hänen kohtaloksi koitui siirtolaisuus Neuvostoliittoon. Viktor Rimpilästä tuli siellä hyvin pärjäävä kivenhakkaaja ja kuvanveistäjä, joka kuitenkin kuoli Moskovassa nälkään 1942. 

Viktorin nuorempi velipoika, Petroskoissa puoluevirkailijana toiminut Aksel Rimpilä (s. 1889) puolestaan ammuttiin Stalinin vainojen aikana 1938 Muurmanskissa.     

Sevanderin teos dokumentteineen on järkyttävän hyvä.

Se sisältää uskomattoman määrän tietoja ihmisistä. Kirjassa on lueteltu vainouhrit eli tiedossa olevat amerikansuomalaiset stalinismin uhrit Venäjällä (UL eli uhrilista). Kirjassa on lueteltu Neuvostoliiton työarmeijan uhrit, sotauhrit, lähteet ja henkilöhakemisto. 

Tästä huolimatta Sevander muistuttaa, että dokumenttikokoelma ei ole täydellinen. Hän ei pidä vaino- ja sotauhreista saamiaan tietoja lopullisina, mutta uskoo, että pyrkimykset uhrien määrän vähättelemiseen lännessä voidaan tehdä tyhjiksi tutkimalla jokaisen hävinneen kansalaisen kohtalo ruohonjuuritasolta alkaen. Sevander kirjoittaa lopuksi: "Toivottavasti joskus löytyy tutkijoita ja varoja tähän vaikeaan ja erittäin kalliiseen hankkeeseen." 

Kuva 1. Hautajaiset Petroskoissa on Eero Pokelan kirja kanadansuomalaisen perheen siirtolaisuudesta Neuvostoliittoon.

Ote:

"...kirjoitin kortin äidilleni Iidalle. Oli vähintäänkin kohtuullista, että kotiväki tesi minun olevan elossa. Sydämessäni arvelin monien sukulaisteni pitävän minua koko sukumme maineen pilaajana. Siitä en suuria välittänyt, sillä Kanadan nälkäkurimus oli opettanut minulle jotain ennen kokematonta." 

Iida Pokela

Sievi O.L.

Kiiskilänkylä

Myllyojanposti

Suomi

19.9.1931.

Merellä olen matkalla Neuvostokarjalaan. Me tullaan Suomen rantojen kautta. Meitä on yli kaksisataa, jotka menemme sinne. Kyllä ne Kanatan korvet nyt jäi. Ei voi kirjoittaa, on merenkäyntiä. Poikasi H Pokela. ( (Hautajaiset Petroskoissa, s. 75) 

                                                        

                                                                                                 

Kuva 2. Vaeltajat puolestaan on Mayme Sevanderin neljäs kirja amerikansuomalaisten siirtolaisuudesta Neuvostoliittoon. Muita ovat They took my father (1992), Red Exodus (1993) ja Of Soviet Bondage (1996).

Ote esipuheesta.

"Suomen amerikansiirtolaisuuden mielenkiintoinen ja samalla järkyttävä sivujuonne on noin 6000 suomalaisen muutto Yhdysvalloista ja Kanadasta Neuvosto-Karjalaan 1920- ja 1930 -luvuilla rakentamaan sosialistisen vakaumuksensa mukaista ihanneyhteiskuntaa. Suurin osa heistä ja heidän lapsistaan tuhoutui ns. Stalinin puhdistuksissa 1930-luvun lopulla ja toisen maailmansodan myrskyissä. Vasta 1990-luvulla, kun entisen Neuvostoliiton arkistot ovat avautuneet, on löytynyt yksityiskohtaisempaa tietoa suomalaisten kohtaloista Neuvosto-Karjalassa." (Vaeltajat, Esipuhe.)

KUVASELOSTUS 3

Kuva 3. Sevander kirjoittaa kirjassaan, että tämä kartta on löytynyt historioitsija Gilbert Martinin teoksesta. Kartan nimenä voisi olla Karjalan kalmisto.
Sevander kirjoittaa: "Osoittautui, että suomalaiset siirtolaiset olivat matkalla paikoille, joilla oli kunnia olla neuvostokauden terroripolitiikan pioneereja; ensimmäisiä pakkotyöprojekteja oli Vienanmeren - Äänisen kanava (Stalinin kanava).

  

Yhteenveto

Neuvostoliitto syntyi 30. joulukuuta 1922 Venäjän, Ukrainan, Valko-Venäjän ja Transkaukasian yhdistyessä. Neuvostoliiton historia käsittää vuodet 1922 - 1991.

1920- ja 1930 -luvuilla noin 6000 suomalaista muutti Yhdysvalloista ja Kanadasta Neuvostokarjalaan rakentamaan sosialistisen vakaumuksensa mukaista ihanneyhdyskuntaa. Suurin osa heistä ja heidän lapsistaan tuhoutui ns. Stalinin puhdistuksissa 1930-luvun lopulla ja toisessa maailmansodassa.

Muutamat Neuvostokarjalaan 1920-luvulla tulleista palasivat Amerikkaan, mutta Karjalan kuumeen vaikutuksesta he vielä kerran lähtivät matkaan. He lienevät esimerkillään vaikuttaneet toisiin, jotka saattoivat ajatella: "Katsokaa! Ei Venäjällä taidakaan olla niin hirveää kuin väitetään. Eiköhän lähdetä katsomaan omin silmin!" Tämän reissun teki kahdesti myös Viktor ja Olga Rimpilän perhe.

Siirtolaisvaiheitten kautta voidaan nähdä ne traagiset tapahtumat, jotka koskivat Neuvostoliiton vähemmistökansoja.

Stalinin puhdistuksia olivat laittomat vangitsemiset ja teloitukset, perheitten karkotukset ja häätämiset kodeistaan, äidinkielen likvidointi, työpaikkojen menetys, evakkomatkat, työarmeijat, palautettujen sotavankien sulkeminen Neuvostoliiton vankiloihin, ja miljoonien ihmisten nälkäkuolemat, joista kärsi eniten Venäjän vallankumouoksen jälkeen itsenäisyyttä tavoitellut Ukraina. 

Stalin purges, The Great Purge / The Great Terror:

          "What happened in July 1937 - October 1938: Mass repressions against "kulaks", "dangerous" ethnic minorities, family members of opposition members, military officers, Saboteurs in agriculture and industry.