NOSTO, 15.7.2022.
Tämän päivän aloitin "leikkimällä kirjailijaa". Heti pannuhuoneen jälkeen jatkoin toissapäivänä aloittamani kirjan lukemista. Teoksen nimi on Jokapäiväinen elämämme, ja se on Riikka Pelon. Luin sohvan nurkassa, kahvimuki toisessa kädessä ja kynä toisessa; "hoitokoira" makasi samalla sohvalla.
Pelon teksti innostaa! Kielenkäyttö kiinnostaa! Tarina rohkaisee!
Kynälläni merkkasin kaksi kohtaa.
1. ..."menisimme sieltä Puskinin aukion lähellä olevaan gruusialaiseen, jossa oli kuulemma Moskovan parhaat hatsapurianit," (s. 63)
2. "Olgan mentyä Marina tunsi outoa keveyttä, melkein painottomuutta. He olivat unohtaneet hetkeksi kokonaan itsensä, sen miten yleensä oltiin, maan vetovoiman, kuinka kuu liikutti sielua, vesiä, jokia. Maailma oli hetken aloillaan, kauhu pysyi loitolla. Ja huolet hellittivät. Hänen piti muistaa tämä: miten heidän naurunsa, kolmen naisen nauru, oli asettanut maailman hetkeksi uuteen järjestykseen, kaikki sen langat, katkenneet päät." (s. 85-86)
Pelo, Riikka. Jokapäiväinen elämämme. Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki. 2013. 4. painos.
Finlandia-voittaja 2013. Äidille jouluiloa!
"Kirjailijaleikistäni" ei tullut tänäänkään valmista, sillä muistin kustannustoimittajat!
Muutaman tekosyyn nojalla en ole päässyt oman tekstini kanssa eteenpäin. Olen kirjoittanut tekstini uusiksi (vasta) kahteen kertaan. Nyt pitäisi aloittaa kolmas kerta. Oijoi. Minun vain pitäisi pystyä "Marinan tavoin" unohtamaan itseni kokonaan moneksi päiväksi, kuukaudeksi.
Tähän asti olen puurtanut tekstini kanssa ikään kuin olisin tietokirjailija. Yritän siis yhdistää valokuvan ja siihen liittyvän tarinan. Voiko siitä edes tekemällä tehdä tietokirjaa? Miksei, mutta kun
( muttako).
Miten unohtaa oma itsensä ja jatkaa oman tekstinsä työstämistä, kun "kaikki kiinnostaa"? Haluaisin keskittyä yhteen asiaan eli oman tekstini muokaamiseen, mutta - huomenna uusi yritys.
Niinpä päiväni täyttyvät tätä nykyä esimerkiksi inkeriläisistä kertovien kirjojen lukemiseen. Tai afgaani-ihmisistä kertovan kirjan "kuuntelemiseen" (=mitä käynnistyy mielessäni?). Maailman ihanuuden perustana on kauneus. Pietari on täynnä kauniita rakennuksia ja afgaanimatot ovat kauniita. Jos kauneus olisi ihmisten tärkein arvo, ymmärtäisin itseäni ja muita. Tällä hetkellä en siis ymmärrä mieletöntä maailmaa. Ihmiset eivät todellakaan ole kauniita. Ja sitä on vaikeata ymmärtää saati hyväksyä. On pakko lukea, jotta ymmärrys saisi mahdollisuuden.
En edes kehtaa tunnustaa, kuinka raskassoutuisesti ja tietoisen synkkänä etsin ja luen tekstejä Stalinista ja tämän kynsiin joutuneista ihmisistä - no, enimmäkseen (nykyisen tasavaltamme näkökulmasta) ulkosuomalaisista. - Herratun aika senthään, että uhrien pitikin olla ihmisiä... Niitä ne olivat - ulkosuomalaisetkin!
Olen Pietarista löytänyt yhden elävän inkeriläis-Katrin, elämässä hyvin menestyneen ja pärjäävän ihmisen, joka kuitenkin on todeksi elänyt Stalinin ajan vainoineen ja karkotuksineen. Kun hän kertoi lähisukunsa tarinan, saatte uskoa, että päivittely ei minua pidä pystyssä. On luettava niin kauan, että muistamisen edellyttämä ymmärrys auttaa välittämisessä.
Luen inkeriläisistä kertovaa kirjallisuutta kasatakseni tietopääomaa. Lukemistani ei motivoi mahdollinen elämys hyvästä "Stalin-tarinasta". Sen sijaan minua innostaa mahdollinen uuden tiedon löytäminen. Kerään siis aiheeseen liittyviä kirjoja. Pietarista sain lainaksi muutaman, joita näkyy tässä kuvassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti