Tänään on 2. marraskuuta 2017.
Tänään päivitän 8.11.2015 -julkaisuani (Annikki Kariniemen teos Pato) yhden näyttelyn verran, onhan
jälleenrakennettua Lapin maisemaa kuvattu sekä kirjallisuudessa että kuvataiteessa.
Nyt
Rovaniemen taidemuseo on toteuttanut ja avannut Suomi100 -juhlavuoden kunniaksi kuvataidenäyttelyn Korundiin. Näyttely on avoinna 4. helmikuuta 2018 asti.
Itselleni näyttely kuvaa Kariniemen Pato-teoksen tavoin jätkän maisemaa.
Suureksi ilokseni voin kertoa, että pyynnöstä autoin taidemuseota toteuttamaan näyttelyn lainaamalla kuvassa olevan teokseni, jonka on maalannut taiteilija Oiva Korhonen (1929 - 1992).
50-luvulla tukkijätkäksi Pohjois-Suomen savotoille Riihimäen seudulta lähtenyt isäni (Sulo Korhonen), ja Oiva Korhonen kohtasivat tiettävästi vain kerran. Se tapahtui yhdellä savottakämpällä jossakin päin Lappia. Molemmat miehet jälleenrakensivat siellä Lappia oman aikansa. Päivät tehtiin rahaa, ja illat - pelattiin korttia.
Olen siis tällä postauksellani antanut luvan itselleni sanoa, että isälleni jäi savotta-ajalta käteen "muutakin kuin tylsä saha tai uusi puku". Hänelle jäivät Oiva Korhosen kaksi maisemakuvaa. Uskonkin hänen pelanneen nämä. Joka tapauksessa taideteokset saivat aina parhaimman seinäpaikan synnyinkodissani.
Lappilaisen kirjailijan, Annikki Kariniemen Pato-teoksessa, puolestaan on hyvin monta kerrosta ja kerronnan ulottuvuutta. Yksi näkökulmista on sodanjälkeisten jätkien maisema. Oiva Korhosen teos edusti isälleni (vuodesta 1956 lähtien) jätkien maisemaa. Nyt kun vihdoinkin olen saanut uutta tietoa Oiva Korhosesta, ja kun nyt Korhosen työ on jopa julkisesti esillä, koen teoksen suurella tunteella: "Tämä on toistaiseksi kaunein näkemys jätkän maisemasta ja maailmasta!"
********************************************************
Otavan kirjailijakuvasto on upea löytöni, johon 1950-lopun kirjailijat ovat saaneet kuvansa ja tuotantonsa.
Annikki Kariniemenkin listalta puuttuu koko 60- ja 70 -lukujen tuotanto.
Alla on lukukokemukseni Kariniemen teoksesta PATO (1972).
KIRJAILIJA: Annikki Kariniemi
TEOS: Pato
KUSTANTAJA: Otava, 1972.
Eilen luin Annikki Kariniemen teoksista romaanin, Pato (1972). Se on lyhyesti sanottuna loistava ajankuvaus sodan jälkeisestä Suomesta ja Lapista. Se on samalla myös yksi aikalaisten väheksymistä kirjailija Kariniemen töistä, jotka veivät hänet "kirjallisten salonkien" sijasta 70-luvun Hymy-lehteen.
Romaani kertoo uhkapelistä, joka valjasti Kemijoen hukuttamalla Lokan altaan alle Rieston, Korvasen ja Mutenian kylät, ja teki näitten kylien Lapin sodan evakoista allasevakkoja. Eräs kaverini on kotoisin hukutetusta Mutenian kylästä. Mitä jos...
Reidar Särestöniemi (1925 - 1981), Lapin kylä jää tekojärven alle. Öljymaalaus, 1973, 140 x 170. Didrichsenin taidemuseo, Helsinki. Kuvan olen skannannut teoksesta Finlandia. Otavan iso maammekirja 9. Lappi. Otava, 1978.
Ja nyt ajattelen vain omaa kotikylääni, Sieppijärveä. Mitä, jos joku peluritaho jossakin päättäisi syystä tai toisesta hukuttaa hiljaisen kyläni... Tai mitä, jos se pahin tulevaisuuden skenaario, luonnon järjestykseen puuttuminen, lopulta hukuttaa enemmän kuin "kukaan olisi uskonut"...
Ei kuitenkaan tullut hätä eikä tehnyt tiukkaa lukea PATO! Päällimmäiseksi tunteeksi jo matkan varrella nousi kiitollisuus siitä, että näin fiksu kirjailija kuin Kariniemi, on vihdoinkin "löytänyt" myös minut, sillä juuri tänä päivänä tarvitsen tienviittoja ja apua luodakseni uutta, elääkseni täysillä loppuun saakka. Kun löysin Kariniemen tarinasta sen sompiolaisen maiseman, johon muutamalla säikeellä kuulun, alkoi pohjoisen aurinko paistaa sielussani.
Ei ihme, että jätkäksi pohjoiseen lähtenyt isäni muisti sydämessään elämänsä loppuun asti Saukosken Martin ja Kakkisen seudut. Kariniemen PATO-kirjassa on hyvin monta kerrosta ja kerronnan ulottuvuutta. Yksi näkökulmista on sodanjälkeisten jätkien maisema. Lainaan siis tarinaa näin.
Mutta äiti oli totinen ihminen. Pani vastaan kun Paavo lähti jätkäksi. Se armas ihminen sanoi isälle, että katsokaa taivaan lintuja... (s. 223)
Tulethan sie takaisin? hätäili äiti. Mie tulen rikkaana miehenä, siellä on pohjoisessa kultaa, mie tulen autolla ja sitten menemmä kaikki maailmanympäri ja maksamme hypoteekkilainan, ja isä saa kultakellon ja äiti kultavitjat ja kaikki nuoremmat saavat omat kellot ja sormukset, uskooko äiti? (s. 223)
Älä kerskaa poika! varoitti isä. Mutta mene nyt vaan kun on sen aika ja kokoa isoa rahaa ja tule sitten takaisin, vaikket juuri auton etkä kultakellojen kanssa, mutta tule kotiin, auttamaan. Me kuule siunaamme sinua. (s. 223)
Kokoa isoa rahaa, naurahteli äiti hämmentyneenä tietämättä itkeäkö vai nauraa. (s. 223)
Kokosiko hän, kokosi ja kokosi. Muutaman kerran ehti Kemijärvelle saakka, ei eemmäksi. Koti unohtui ja jäi. Niin kuin on unohtunut monelta Paavolta, ja Liisalta. (s. 224)
Muutamana syksynä hän oli itäkairassa kalarenkinä. Maisema oli juuri niin korea kuin korea olla voi, tuollainen vienalainen järvimaisema. Se on jäänyt sydämeen. Mutta jotakin tulee aina väliin, joka särkee sen niin kuin peilin. (s. 224)
Palaili sieltä. (s. 225)
Tuli taloon, jossa väki lopetteli syystöitään. Riihen ääni upposi pehmeään syysmaisemaan niin kuin samettiin, tietäähän tuon. Ja ne hajut sitten, ytelät ja halukkaat. Saapui sitten pyhänseutu, isäntä itse oli tehnyt jo viikolla kiljun, että koko väki saisi nautiskella sitä. Voimakas ohran ja sokerin höystämä vahva hiivajuoma, mutta jotensakin sitten kai kuin keskenjäänyt, tai liian aikaisin nautittiin. Häkää se oli kun painui päähän. Mutta se oli samalla kuin kiitosjuhlan juomaa. (s. 225)
Sen mukavassa höyryssä koko talo keinui ja lauloi, pirtti leveänä ja mahtavana, sanoivat että oli kuin entinen tsaarin sali ja että se oli tehtykin suuria mittoja hyväksi käyttäen. Siinä oli kiljuastia tuvan pöydällä yhdessä muun pitoruuan kanssa niin että ihan nauratti. Kaikkea tuntui olevan pirusti. (s. 225)
Paavo Moilanen oli istunut kylläisenä suuren uunin kupeella, hän oli siinä hiljaa hykerrellen nautiskellut kiitosjuhlan tunnelmista kuten kerran vinossa Kakkisessa kaukana toisella suunnalla tätä kuuluisaa kiveliötä, siellä oli isäntäväki ollut jo vanhan polven ihmisiä. (s. 226) (...) Ei, Kakkisessa ei ollut tämmöistä, oli ollut jumalallinen talo. (s. 228)
Rakastan minä koskea, siellä on soittaja, hän (aitomoilanen, Paavo Moilanen) sanoo Hyltelle. Se on kuule uiton laulu ja vapaan miehen laulu ja urkujen laulu, kaikki on siellä yhdessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti