Väinö Kataja.
Tuskaa.
Kuvaus raukoilta rajoilta. (Karisto 1912, Pilot-Kustannus 2008)
"Nuori nainen! Teillä on lapsi, jonka vuoksi teidän kannatta elää... Eila herää kuin huumauksesta, näyttää kuin hänen kauniit silmänsä saisivat lämpöistä hehkua ja hän purskahtaa valittavaan, katkeraan itkuun... -Tuskaa... tuskaa... oi, sitä tuskaa..." Tämä on se tarinan huipennus, joka sai ainakin minut uskomaan, että ilmeiseltä näyttävän vihan ja koston kierteen katkaisijaksi nousikin yllättäen tuska. Tarina ei suinkaan mässäile kostolla tai vihalla eikä se tuskantäytteinenkään ole, mutta kyllä tuska tässä tarinassa lopulta avasi lukon ja takasi rauhan.
Helsinkiläinen metsänhoitaja Waltteri ja "raukoilla rajoilla" elävä Eila tapasivat ensi kertaa Lassi Holsterin kodassa, sillä kota palveli kestikievarina seudulla kulkijoita. Holster oli rikas poroisäntä, joka järjesti ajoporon ja tarvittaessa oppaan matkalaisille, niin myös Waltteri-herralle, jolla omaa kulkuneuvoa ei ollut. Tapaaminen johti Eilan ja Waltterin hullaantumiseen ja molemmin puoliseen rakastumiseen.Tapaaminen kuitenkin johti vääjäämättä myös Waltterin ja Eilan isänä pidetyn vihamielisen Kiveliön Kävijän välisen suhteen selkiintymiseen.
Katajan Tuskaa-teos herättää minussa kunnioitusta, sillä hän todellakin on kirjoittanut niin hyvin, että hänen kirjansa elävät edelleen. Kunnioitan sitä, että tarinoissa elävät erityisesti Ylitornion seudun ihmiset, uskomukset, tavat ja perinne. On hienoa löytää tuttuja jalanjälkiä nimenomaan kaunokirjallisuudesta. Katajan on henkilökohtaisesti täytynyt tuntea ja tietää 1900-luvun alussa eläneitä Ylitornion poromiehiä ja muitakin, sillä hän puhuu esimerkiksi Säikkärän Mikosta ja Holsterin Lassista. Holstern suku oli jo silloin tunnettu Ylitornion poromiessuku ja Säikkärän tilan isäntä Pekka lienee lainannut kutsumanimensä Säikkärä Katajalle. Uskon, että myös metsänhoitaja Waltterilla on todellinen esikuvansa Länsikairassa.
Tuskaa on klassikko. Uskon kirjan puhuttelevan lukijaa, joka sietää ja haluaa kokea tulevaisuuskuvien sijasta menneen maailman menoa. Erityisesti uskon sen puhuttelevan lukijaa, jota kiinnostaa Tornionjokivarren menneisyys.
Keräsin kirjastoista kaikki Väinö Katajan saatavilla olevat teokset, jotka nyt luen tähän samaan syssyyn. Sysäyksen ylitorniolaiseen Katajaan sain Raanujärven FB-sivulta, jossa käytiin pieni keskustelu Airijärven kummituksesta. Eräs lukija tiesi, että nimenomaan Kataja on kirjoittanut Airijärven tapahtumista. Muuta ei tarvittu: olin myyty kirjailija Katajalle, sillä Airijärven seutu on alue, jossa käyn hillassa!
Väinö Kataja (1867-1914) oli syntynyt Hailuodossa mutta eli kirjailija - maanviljelijänä ja vaikutti vt. nimismiehenä Ylitorniolla vuosina 1891-1914. Hänen tiedetään olleen hyvin tunnettu ja luettu kirjailija, enkä yhtään epäile arviota, sillä pidin kovasti Katajan teksteistä. On ollut hieno elämys "löytää" hänen kirjansa ja tarinansa, joissa voi tavata tuttuja ylitorniolaisia nimiä mutta myös paikallishistoriaan liittyviä tarinoita, jotka yhä edelleen elävät - esimerkiksi tarinat Airijärven lappalaisesta lähellä Raanujärveä.
Vakava harrastukseni, kirjoittaminen on! kirjojentuomaa.blogspot.fi
30 heinäkuuta 2012
23 heinäkuuta 2012
Norja siirtolaisten isänmaana, muita ymmärtäväisempi?
Veikko Haakana.
Meren soutajia.
Raportti Ruijasta. (Karisto, 1973)
Aloitan raporttini Haakanan kirjasta lainaamalla otteen tästä lukemastani kirjasta, Meren soutajia (sivu 19-20). Otteessa Haakana pohtii syitä "helposti todettavissa olevaan erilaiseen tunnelmaan" suomalais- ja norjalaiskylien välillä, siis Suomen ja Norjan välillä.
"Onko niin että tänne on aikoinaan lähtenyt se ihmisaines, jolla katseen avonaisuus ja mielen rohkeus on ollut synnyinlahjana, ja muuta evästä he eivät ole mukaansa ottaneetkaan vaikealle matkalleen tunturien yli toiselle puolen? Vai onko aava meri, jota he ovat katselleet ja jonka kanssa kamppailleet kolmen ja neljän sukupolven ajan, antanut heille tuon ryhdin, tuon välittömyyden, tuon yhteenkuuluvuuden, jota ei voi olla huomaamatta? Vai onko Suomi-äiti kohdellut lapsiaan kaltoin, niitä uskollisia, jotka ovat jääneet ja paikallaan pysyneet? Onko näiden täällä asuvien isänmaa sittenkin ymmärtäväisempi?"
Veikko Haakana kirjoitti raporttinsa Ruijan suomalaissiirtolaisista 1970-luvun alussa. Hän kirjoitti niistä nykyisen Norjan norjansuomalaisista, kveeneistä, jotka muuttivat lähinnä pohjoisesta Suomesta Ruijaan vähintään kolme-neljä sukupolvea sitten. Kuinka ajankohtaisilta Haakanan mietteet tuntuvatkaan näinä päivinä, verisen Oslon ja Utöyan joukkomurhan muistopäivänä, 22. heinäkuuta 2012! "Onko näiden täällä asuvien isänmaa sittenkin ymmärtäväisempi?", kysyy Haakana.
Norjasta siirtolaisten isänmaana on kysymys. Onko totta, että Norja on siirtolaisiaan kohtaan ymmärtäväisempi kuin Suomì? Onko totta, että Norjaa eivät siirtolaiset ole muuttaneet. Onko totta, että Norjaa ei onnistunut muuttamaan edes joukkosurmaaja Anders Behring Breivik? Breivikin epäonnistumisesta puhui maan pääministeri Jens Stoltenberg eilen muistopuheessaan Oslossa. "...norjalaiset vastasivat pitämällä kiinni arvoistaan, tappaja epäonnistui, ihmiset voittivat", pääministerin kirjoitetaan sanoneen.
Kävin tänä kesänä (2012) Ruijassa kveenien yhä edelleen asuttamilla alueilla, kuten Vesisaaren kaupungissa, Annijoen alueella, Pykeijassa ja Neidenissä eli Näätämössä. Vuokrasin Vesisaaresta huoneen, yläkerrassa asui Basma - suomalaisittain Pasma. Melkein jokaisen kuusia kasvavan omakotitalon pihatien reunassa oli postilaatikko, josta saattoi lukea suomalaislähtöisen sukunimen, kuten Mietinen, Garvo, Pietilä, Harila, Harju, Veikanmaa, Räsänen, Nikumaa, Kärnä, Vartiainen, Dikkanen, Maunu jne.
Sukunimet ovat säilyneet lähes tulkoon suomalaisina lähemmäksi kaksi sataa vuotta. Nimet, paikannimet ja jopa arkikielenä säilynyt suomen kieli kertovat paitsi siirtolaisista myös norjalaisesta yhteiskunnasta. Onko totta, että Norja on ymmärtäväisempi siirtolaisiaan kohtaan?
Haakanan kirja on täynnä loistavia tarinoita Ruijasta. Kirja on täynnä muistitietoa mutta myös kirjoitettua tietoa. Haakana esimerkiksi tapasi miehen, joka oli tavannut itse Paulaharjun. Veikko Haakana kuvailee Paulaharjun tavoin mielenkiintoisesti ja elävästi nitä Ruijan ihmisiä, joilla on kerrottavaa "Suomen miehelle".
Itseäni tässä kirjassa puhuttelivat erityisesti Haakanan kannanotot, selkeät mielipiteet ja näkemykset niistä asioista, joiden puolesta hän tiesi tekevänsä työtä. Näin Haakana kirjoittaa:
"Aihelmat joiden olemassaolosta ja jälestämisestä yritän tässä kirjassa kertoa, ovat luonteeltaan sellaisia, että niiden pitäisi olla aina ja mahdollisimman monen kiinnostuksen kohteena. Niiden pitäisi olla perusta ja lähtökohta kaikelle muulle ihmistä kiinnostavalle. Mutta missä on se suomalainen radio- ja televisiotoimittaja, sanomalehtireportterikaan, joka enemmän olisi kiinnostunut eilispäivän vankkailmeisestä todellisuudesta kuin monikasvoisesta tai kasvottomasta nykysuomalaisuudesta. Joka ei vanhasta mitään tiedä, se ei uuttakaan ymmärrä, on sanottu. Ja sen kyllä huomaa. Vanhaa ja tapahtunutta on esimerkiksi suomalaisten siirtolaisuus Ruijaan. Uutta ja nykyistä on muuttoliike Ruotsiin..."
Haakana kirjoitti siis kirjansa noin 40 vuotta sitten. Onneksi sitä vielä löytää kirjastoista. Tänään uutta ja nykyistä ei kuitenkaan enää ole muuttoliike Ruotsiin vaan muualta maailmalta tapahtuva maahanmuutto Suomeen. Kysymys on saman kolikon eri puolista. Haakanan näkemyksillä on painoarvoa tänäänkin.
Itselleni vanhaa ja tapahtunutta on isäni puoleisen perheen siirtolaisuus Amerikkaan ja Australiaan. Vanhaa ja tapahtunutta on myös muutaman "kaukaisen, äidinpuoleisen sukulaisen" siirtolaisuus Ruijaan. Olen näistä "aihelmistani" niin kiinnostunut kuin vain se ujoudeltani on mahdollista. Itselleni eilispäivä on Haakanan sanoin "vankkailmeistä todellisuutta", josta etsin tietoa, lisää tietoa, ymmärtääkseni uutta.
Nykysuomalaisuus on ehdottomasti sekä monikasvoista, -kulttuurista mutta myös kasvotonta. Uutta ja nykyistä itselleni on Amerikkaan vuosisadan alussa muuttaneen isoäitini perheenjäsenen paluumuutto Suomeen, oleskelulupa tänne, suomen kielen opetteleminen ja Suomeen tasavertaiseksi jäseneksi pääseminen. Mitä enemmän tiedän eilispäivästä (1900-luvun alun Suomesta ja siirtolaisten elämästä USA:ssa), sitä paremmin ymmärrän nykysuomalaisuutta - tähän uskon luettuani Veikko Haakanan mahtavan raportin Ruijasta.
Vesisaaren ulkomuseo esittelee Ruijan suomalaisten kartanon, sillä ulkomuseona toimii 1850-luvulta peräisin oleva aito Tuomaisen talon pihapiiri eli kartano; päärakennus ulkorakennuksineen.
ALLA OLEVAT KAKSI LINKKIÄ LIITTYVÄT VIDEOON, JOSSA KUULLAAN AMERIKANSUOMALAISIA MAAHANMUUTOSTA JA SIIRTOLAISUUDESTA.
http://youtu.be/qwjGaEihcts JA http://youtu.be/p2XtE77YFKc
Meren soutajia.
Raportti Ruijasta. (Karisto, 1973)
Kuva: Hiltusen leipomo-kahvila Vesisaaren kaupungissa. Vuosikymmenten kuluessa Hiltunen on saanut hieman norjalaisväriä, siitä on tullut Hildonen.
Aloitan raporttini Haakanan kirjasta lainaamalla otteen tästä lukemastani kirjasta, Meren soutajia (sivu 19-20). Otteessa Haakana pohtii syitä "helposti todettavissa olevaan erilaiseen tunnelmaan" suomalais- ja norjalaiskylien välillä, siis Suomen ja Norjan välillä.
"Onko niin että tänne on aikoinaan lähtenyt se ihmisaines, jolla katseen avonaisuus ja mielen rohkeus on ollut synnyinlahjana, ja muuta evästä he eivät ole mukaansa ottaneetkaan vaikealle matkalleen tunturien yli toiselle puolen? Vai onko aava meri, jota he ovat katselleet ja jonka kanssa kamppailleet kolmen ja neljän sukupolven ajan, antanut heille tuon ryhdin, tuon välittömyyden, tuon yhteenkuuluvuuden, jota ei voi olla huomaamatta? Vai onko Suomi-äiti kohdellut lapsiaan kaltoin, niitä uskollisia, jotka ovat jääneet ja paikallaan pysyneet? Onko näiden täällä asuvien isänmaa sittenkin ymmärtäväisempi?"
Veikko Haakana kirjoitti raporttinsa Ruijan suomalaissiirtolaisista 1970-luvun alussa. Hän kirjoitti niistä nykyisen Norjan norjansuomalaisista, kveeneistä, jotka muuttivat lähinnä pohjoisesta Suomesta Ruijaan vähintään kolme-neljä sukupolvea sitten. Kuinka ajankohtaisilta Haakanan mietteet tuntuvatkaan näinä päivinä, verisen Oslon ja Utöyan joukkomurhan muistopäivänä, 22. heinäkuuta 2012! "Onko näiden täällä asuvien isänmaa sittenkin ymmärtäväisempi?", kysyy Haakana.
Norjasta siirtolaisten isänmaana on kysymys. Onko totta, että Norja on siirtolaisiaan kohtaan ymmärtäväisempi kuin Suomì? Onko totta, että Norjaa eivät siirtolaiset ole muuttaneet. Onko totta, että Norjaa ei onnistunut muuttamaan edes joukkosurmaaja Anders Behring Breivik? Breivikin epäonnistumisesta puhui maan pääministeri Jens Stoltenberg eilen muistopuheessaan Oslossa. "...norjalaiset vastasivat pitämällä kiinni arvoistaan, tappaja epäonnistui, ihmiset voittivat", pääministerin kirjoitetaan sanoneen.
Kävin tänä kesänä (2012) Ruijassa kveenien yhä edelleen asuttamilla alueilla, kuten Vesisaaren kaupungissa, Annijoen alueella, Pykeijassa ja Neidenissä eli Näätämössä. Vuokrasin Vesisaaresta huoneen, yläkerrassa asui Basma - suomalaisittain Pasma. Melkein jokaisen kuusia kasvavan omakotitalon pihatien reunassa oli postilaatikko, josta saattoi lukea suomalaislähtöisen sukunimen, kuten Mietinen, Garvo, Pietilä, Harila, Harju, Veikanmaa, Räsänen, Nikumaa, Kärnä, Vartiainen, Dikkanen, Maunu jne.
Sukunimet ovat säilyneet lähes tulkoon suomalaisina lähemmäksi kaksi sataa vuotta. Nimet, paikannimet ja jopa arkikielenä säilynyt suomen kieli kertovat paitsi siirtolaisista myös norjalaisesta yhteiskunnasta. Onko totta, että Norja on ymmärtäväisempi siirtolaisiaan kohtaan?
Haakanan kirja on täynnä loistavia tarinoita Ruijasta. Kirja on täynnä muistitietoa mutta myös kirjoitettua tietoa. Haakana esimerkiksi tapasi miehen, joka oli tavannut itse Paulaharjun. Veikko Haakana kuvailee Paulaharjun tavoin mielenkiintoisesti ja elävästi nitä Ruijan ihmisiä, joilla on kerrottavaa "Suomen miehelle".
Itseäni tässä kirjassa puhuttelivat erityisesti Haakanan kannanotot, selkeät mielipiteet ja näkemykset niistä asioista, joiden puolesta hän tiesi tekevänsä työtä. Näin Haakana kirjoittaa:
"Aihelmat joiden olemassaolosta ja jälestämisestä yritän tässä kirjassa kertoa, ovat luonteeltaan sellaisia, että niiden pitäisi olla aina ja mahdollisimman monen kiinnostuksen kohteena. Niiden pitäisi olla perusta ja lähtökohta kaikelle muulle ihmistä kiinnostavalle. Mutta missä on se suomalainen radio- ja televisiotoimittaja, sanomalehtireportterikaan, joka enemmän olisi kiinnostunut eilispäivän vankkailmeisestä todellisuudesta kuin monikasvoisesta tai kasvottomasta nykysuomalaisuudesta. Joka ei vanhasta mitään tiedä, se ei uuttakaan ymmärrä, on sanottu. Ja sen kyllä huomaa. Vanhaa ja tapahtunutta on esimerkiksi suomalaisten siirtolaisuus Ruijaan. Uutta ja nykyistä on muuttoliike Ruotsiin..."
Haakana kirjoitti siis kirjansa noin 40 vuotta sitten. Onneksi sitä vielä löytää kirjastoista. Tänään uutta ja nykyistä ei kuitenkaan enää ole muuttoliike Ruotsiin vaan muualta maailmalta tapahtuva maahanmuutto Suomeen. Kysymys on saman kolikon eri puolista. Haakanan näkemyksillä on painoarvoa tänäänkin.
Itselleni vanhaa ja tapahtunutta on isäni puoleisen perheen siirtolaisuus Amerikkaan ja Australiaan. Vanhaa ja tapahtunutta on myös muutaman "kaukaisen, äidinpuoleisen sukulaisen" siirtolaisuus Ruijaan. Olen näistä "aihelmistani" niin kiinnostunut kuin vain se ujoudeltani on mahdollista. Itselleni eilispäivä on Haakanan sanoin "vankkailmeistä todellisuutta", josta etsin tietoa, lisää tietoa, ymmärtääkseni uutta.
Nykysuomalaisuus on ehdottomasti sekä monikasvoista, -kulttuurista mutta myös kasvotonta. Uutta ja nykyistä itselleni on Amerikkaan vuosisadan alussa muuttaneen isoäitini perheenjäsenen paluumuutto Suomeen, oleskelulupa tänne, suomen kielen opetteleminen ja Suomeen tasavertaiseksi jäseneksi pääseminen. Mitä enemmän tiedän eilispäivästä (1900-luvun alun Suomesta ja siirtolaisten elämästä USA:ssa), sitä paremmin ymmärrän nykysuomalaisuutta - tähän uskon luettuani Veikko Haakanan mahtavan raportin Ruijasta.
ALLA OLEVAT KAKSI LINKKIÄ LIITTYVÄT VIDEOON, JOSSA KUULLAAN AMERIKANSUOMALAISIA MAAHANMUUTOSTA JA SIIRTOLAISUUDESTA.
http://youtu.be/qwjGaEihcts JA http://youtu.be/p2XtE77YFKc
14 heinäkuuta 2012
Ne olivat topattuja lintuja
Marja-Liisa Vartio. Hänen olivat linnut.
Kansi: Seppo Polameri
Nyt olen tämän teoksen lukenut, eikä siinä "nokka kauan tuhissut". Kirja ei ollut osunut käteeni sattumalta.
Lukiessani mietin niitä näitä, myös sitä, miksi olin etsimällä etsinyt juuri tämän kirjan käsiini, vaikka en ennestään tuntenut sen kummemmin kirjailijan elämäntarinaa kuin hänen teostaankaan. Viimeistä edellistä kappaletta lukiessani muistin. Anna-mummoni ja hänen Eliina-siskonsa olivat 1900-luvun alun suomalaisia palvelijattaria eli piikoja ennen kuin avioituivat. Mielenkiinnosta sukuni naisia kohtaan olin halunnut löytää tarinoita, jotka kertovat mummoni kaltaisten piikojen elämästä. Ja olin löytänyt Vartion Hänen olivat linnut- romaanin.
Mikä löytö se olikaan! Klassikoksi lähteet kutsuvat. Kirjaa ilmeisesti vieläkin Kolarissa luetaan, sillä sen sijoituspaikka oli Kolarin kirjaston hylly. Alunperin kirja oli kuulunut leiman perusteella Vaattojärven kirjastolle, mutta lienee sivukirjaston lakkauttamisen yhteydessä siirretty pääkirjastoon. Sieltä sen siis netin avustuksella löysin.
Oliko tarina groteski, luonnottomasti liioiteltu, irvokas, eriskummallinen? Oli se minusta eriskummallinen, irvokaskin - mutta ei luonnottomasti liioiteltu, sillä elämä on groteskia...
Luin tarinan, ja nyt sitten tiedän syntyneeni palvelijattareksi, "topattujen lintujen tuulettajaksi". Niin kovasti haluaisin tietää, minkälaista perhettä Anna-mummoni palveli Helsingissä 1905-1911. Olisi niin hyvä sukutarinoitamme ajatellen tietää, keitä mummoni sisko Eliina palvelijattarena palveli, ja missä. Anna-mummoani en pysty kuvittelemaan maaseudun pappilaan. Koska "hänen olivat uniformut", luulen mummoni piikoneen kaupungin virkamiesperheissä, ehkä merikapteenin - kuka tietää.
Mutta Vartion tarinassa Alma-piika palveli ensin rovastia ja tämän ruustinnaa, sitten ruustinnaa ja lopulta saman perheen Antti-poikaa, opettajaa. Hänen olivat linnut on loistava, vuoropuheluun perustuva tarina Almasta ja naisista ja näiden suhteista miehiinkin.
Hänen olivat linnut on hurja tarina meistä naisista. Minäkin palvelin ensin lapsuuteni ajan vanhempiani ja veljiäni, sitten palvelin poikaystävääni ja nyt viimeiset 40 vuotta (no olkoot, vajaat 40 vuotta) olen palvellut miestäni ja perhettäni. Enkä varmasti ole ainoa Alman kanssa - ainoa piika.
Kirja tärppäsi kerralla. Nähtäväksi jää, mihin suuntaan elämäni tästä kääntyy...kiitos Vartion teoksen!
Kirja ei ole vain tarina ja mielikuva tai lukukokemus siitä. Kirja on myös tarinan kirjoittaja, kirjailija. Liitin tähän alle sen tiedon, mikä minua Marja-Liisa Vartiossa kiinnosti, lähtien hänen alkuperäisestä suvustaan Sairanen.
Marja-Liisa Vartio, o.s. Sairanen
s. 11.9.1924 Sääminki
k. 17.6.1966 Savonlinna
Marja-Liisa Vartio -palkinto
Haavikko-Säätiö on vuodesta 1994 alkaen jakanut suunnilleen joka toinen vuosi Marja-Liisa Vartio -palkinnon. Se myönnetään tutkimuksen, luovan kirjoittamisen tai tiedottamisen alalla toimivalle naiselle. Palkinnon arvo on 5 000 euroa. Palkinnon ovat saaneet muun muassa seuraavat henkilöt:
Marja-Liisa Vartio – kuin linnun kirkaisu. Helsinki: WSOY, 2012.
Tästä syystä Helena Ruuskalle kuuluisi mielestäni seuraava Haavikko-Säätiön palkinto!
Avioliitto Paavo Haavikon kanssa
Marja-Liisa Vartion vanhemmat, sairaanhoitaja Aino Sairanen (o.s. Luukkonen) ja kansakoulunopettaja Valter Sairanen, olivat eronneet ennen hänen syntymäänsä. Marja-Liisan isoveljet Uuno ja Kauko asuivat isänsä luona toisella paikkakunnalla, eikä äiti ilmoittanut tyttären syntymästä entiselle miehelleen.
Tytön tultua kouluikään äiti lähetti hänet isän luokse Nurmijärvelle. Siellä Marja-Liisa kävi kansakoulun ja yhteiskoulun lukuun ottamatta vuosia 1939–1940, joiksi äiti sijoitti tyttärensä Pieksämäelle Mikkosen perheeseen asumaan.
Marja-Liisa pääsi ylioppilaaksi Nurmijärven yhteiskoulusta vuonna 1944. Loma-aikojaan hän vietti äitinsä luona Säämingissä.
Vartio opiskeli Helsingin yliopistossa kirjallisuutta, taidehistoriaa ja filosofiaa. Hän avioitui keväällä 1945 toimitusjohtaja Valter Vartion kanssa ja he adoptoivat Laritsa-nimisen tytön.
Avioliitto päättyi kuitenkin vuonna 1955 eroon, ja Laritsa jäi Valterille. Jo samana vuonna Vartio meni naimisiin kirjailija Paavo Haavikon kanssa. Tästä liitosta syntyi kaksi lasta, Johanna (1956) ja Heikki (1960).
Marja-Liisa Vartio kuoli 41-vuotiaana Savonlinnan keskussairaalassa kesällä 1966. Hän oli sairastellut jo aiemmin ja sai kesäkuussa korkean kuumeen, joka johti tajuttomuuteen ja aivokuolemaan. Vartio on haudattu Savonlinnaan Talvisalon hautausmaalle.
(Kopioin tiedot kirjailijapalkinnosta ja Vartion elämästä Wikipediasta.)
Hänen olivat linnut -romaani julkaistiin postuumina 1967, ja se jäi Vartion pääteokseksi mutta myös viimeiseksi, sillä kirjailijan ura ehti kestää vain 15 vuotta.
Kansi: Seppo Polameri
Nyt olen tämän teoksen lukenut, eikä siinä "nokka kauan tuhissut". Kirja ei ollut osunut käteeni sattumalta.
Lukiessani mietin niitä näitä, myös sitä, miksi olin etsimällä etsinyt juuri tämän kirjan käsiini, vaikka en ennestään tuntenut sen kummemmin kirjailijan elämäntarinaa kuin hänen teostaankaan. Viimeistä edellistä kappaletta lukiessani muistin. Anna-mummoni ja hänen Eliina-siskonsa olivat 1900-luvun alun suomalaisia palvelijattaria eli piikoja ennen kuin avioituivat. Mielenkiinnosta sukuni naisia kohtaan olin halunnut löytää tarinoita, jotka kertovat mummoni kaltaisten piikojen elämästä. Ja olin löytänyt Vartion Hänen olivat linnut- romaanin.
Mikä löytö se olikaan! Klassikoksi lähteet kutsuvat. Kirjaa ilmeisesti vieläkin Kolarissa luetaan, sillä sen sijoituspaikka oli Kolarin kirjaston hylly. Alunperin kirja oli kuulunut leiman perusteella Vaattojärven kirjastolle, mutta lienee sivukirjaston lakkauttamisen yhteydessä siirretty pääkirjastoon. Sieltä sen siis netin avustuksella löysin.
Oliko tarina groteski, luonnottomasti liioiteltu, irvokas, eriskummallinen? Oli se minusta eriskummallinen, irvokaskin - mutta ei luonnottomasti liioiteltu, sillä elämä on groteskia...
Luin tarinan, ja nyt sitten tiedän syntyneeni palvelijattareksi, "topattujen lintujen tuulettajaksi". Niin kovasti haluaisin tietää, minkälaista perhettä Anna-mummoni palveli Helsingissä 1905-1911. Olisi niin hyvä sukutarinoitamme ajatellen tietää, keitä mummoni sisko Eliina palvelijattarena palveli, ja missä. Anna-mummoani en pysty kuvittelemaan maaseudun pappilaan. Koska "hänen olivat uniformut", luulen mummoni piikoneen kaupungin virkamiesperheissä, ehkä merikapteenin - kuka tietää.
Mutta Vartion tarinassa Alma-piika palveli ensin rovastia ja tämän ruustinnaa, sitten ruustinnaa ja lopulta saman perheen Antti-poikaa, opettajaa. Hänen olivat linnut on loistava, vuoropuheluun perustuva tarina Almasta ja naisista ja näiden suhteista miehiinkin.
Hänen olivat linnut on hurja tarina meistä naisista. Minäkin palvelin ensin lapsuuteni ajan vanhempiani ja veljiäni, sitten palvelin poikaystävääni ja nyt viimeiset 40 vuotta (no olkoot, vajaat 40 vuotta) olen palvellut miestäni ja perhettäni. Enkä varmasti ole ainoa Alman kanssa - ainoa piika.
Kirja tärppäsi kerralla. Nähtäväksi jää, mihin suuntaan elämäni tästä kääntyy...kiitos Vartion teoksen!
Kirja ei ole vain tarina ja mielikuva tai lukukokemus siitä. Kirja on myös tarinan kirjoittaja, kirjailija. Liitin tähän alle sen tiedon, mikä minua Marja-Liisa Vartiossa kiinnosti, lähtien hänen alkuperäisestä suvustaan Sairanen.
Marja-Liisa Vartio, o.s. Sairanen
s. 11.9.1924 Sääminki
k. 17.6.1966 Savonlinna
Marja-Liisa Vartio -palkinto
Haavikko-Säätiö on vuodesta 1994 alkaen jakanut suunnilleen joka toinen vuosi Marja-Liisa Vartio -palkinnon. Se myönnetään tutkimuksen, luovan kirjoittamisen tai tiedottamisen alalla toimivalle naiselle. Palkinnon arvo on 5 000 euroa. Palkinnon ovat saaneet muun muassa seuraavat henkilöt:
- 1994 – Auli Viikari
- 1996 – Tuula-Liina Varis
- 1998 – Kaari Utrio
- 2000 – Uma Aaltonen
- 2007 – Outi Nyytäjä
- 2008 – Mirja Bolgar ja Katriina Järvinen
Marja-Liisa Vartio – kuin linnun kirkaisu. Helsinki: WSOY, 2012.
Tästä syystä Helena Ruuskalle kuuluisi mielestäni seuraava Haavikko-Säätiön palkinto!
Avioliitto Paavo Haavikon kanssa
Marja-Liisa Vartion vanhemmat, sairaanhoitaja Aino Sairanen (o.s. Luukkonen) ja kansakoulunopettaja Valter Sairanen, olivat eronneet ennen hänen syntymäänsä. Marja-Liisan isoveljet Uuno ja Kauko asuivat isänsä luona toisella paikkakunnalla, eikä äiti ilmoittanut tyttären syntymästä entiselle miehelleen.
Tytön tultua kouluikään äiti lähetti hänet isän luokse Nurmijärvelle. Siellä Marja-Liisa kävi kansakoulun ja yhteiskoulun lukuun ottamatta vuosia 1939–1940, joiksi äiti sijoitti tyttärensä Pieksämäelle Mikkosen perheeseen asumaan.
Marja-Liisa pääsi ylioppilaaksi Nurmijärven yhteiskoulusta vuonna 1944. Loma-aikojaan hän vietti äitinsä luona Säämingissä.
Vartio opiskeli Helsingin yliopistossa kirjallisuutta, taidehistoriaa ja filosofiaa. Hän avioitui keväällä 1945 toimitusjohtaja Valter Vartion kanssa ja he adoptoivat Laritsa-nimisen tytön.
Avioliitto päättyi kuitenkin vuonna 1955 eroon, ja Laritsa jäi Valterille. Jo samana vuonna Vartio meni naimisiin kirjailija Paavo Haavikon kanssa. Tästä liitosta syntyi kaksi lasta, Johanna (1956) ja Heikki (1960).
Marja-Liisa Vartio kuoli 41-vuotiaana Savonlinnan keskussairaalassa kesällä 1966. Hän oli sairastellut jo aiemmin ja sai kesäkuussa korkean kuumeen, joka johti tajuttomuuteen ja aivokuolemaan. Vartio on haudattu Savonlinnaan Talvisalon hautausmaalle.
(Kopioin tiedot kirjailijapalkinnosta ja Vartion elämästä Wikipediasta.)
Hänen olivat linnut -romaani julkaistiin postuumina 1967, ja se jäi Vartion pääteokseksi mutta myös viimeiseksi, sillä kirjailijan ura ehti kestää vain 15 vuotta.
08 heinäkuuta 2012
Norsut eivät arvaile, ne muistavat
Agatha Christie. Norsun muisti.
Ensimmäinen painos ilmestyi v. 1973. Englanninkielinen alkuteos Elephants can remember.
Olin ystäväni Virpin kanssa liftausretkellä Tromsössä, Pohjois-Norjassa, kesällä 1974. Valokuvat ovat tallella. Kansiossa on minun ottama kuva, jossa Virpi istuu vuokramökin "terassilla" viinipullo vieressä, syö sämpylää ja lukee Agatha Christien Ten little niggers -pokkaria. Kuvassa näkyy myös se dekkari, jota itse yritin lukea, nimittäin Elephants can remember.
Nyt on vuosi 2012, ja voin vihdoinkin sanoa lukeneeni Elephants can remember -pokkariversion - mutta suomenkielisenä! Vain englantia äidinkielenään puhuva serkkuni sen sijaan yrittää tosissaan kahlata läpi samaa tarinaa englanniksi. Kieli ei ole hänen ongelmansa, tarina kuulemma on. Hän vain ei pidä Agatha Christien tarinasta, ainakaan lukemisensa tässä vaiheessa. Minä sen sijaan nautin.
Agatha Christien kieli on sujuvaa. Hänen kielensä vei tarinaa, minun tarvitsi vain ahmia. Tämä kaikki on kirjassa kuin kirjassa minulle tärkeintä. Norsun muisti oli omaehtoisen vetävä tarina, juoni lienee luotu ensin mielessä ja sen jälkeen siirretty kirjalliseen muotoon - tai mistäs minä sen lukijana tietäisin, vain kirjailija tietää, jos tietää.
Norsun muistissa tietämisellä kaiken kaikkiaan on tärkeä rooli, sillä muistaminen ja tietäminen tarkoittanevat samaa tässä tarinassa, jossa rikosta selvittelevät ystävykset lupaavat selvittää vanhan salaisuuden. Sankaritar on dekkarikirjailija Ariadne Oliver, josta sanotaan: "Tiedän, että hän kirjoittaa rikoskertomuksia. En ole koskaan tiennyt, mistä hän saa ajatuksensa tai tietonsa."
Rouva Oliverin salainen ase ovat norsut. Norsuja hänelle ovat ihmiset, jotka muistavat kaiken olettamisen, jaarittelun tai arvailun sijasta. Ja näitä norsuja sekä löytyy että heidät saadaan puhumaan - ovathan asialla Hercule Poirot ja rouva Oliver.
Pidin Norsun muisti -tarinasta kovasti. Tapahtumat sinänsä eivät herättäneet suuria tunteita. Innostavia puolestaan olivat ne lukuhetket, jolloin sain seurata, kun rouva Oliver ja ystävänsä Hercule Poirot sanailivat keskenänsä. Norsun muisti on erinomainen kirja lukijalle, jota kiinnostaa rimanylitys vähän vielä korkeammalta...Itselleni suorin tie ratkaisuun ei ole koskaan tuottanut suurinta tyydytystä, tämä pätee myös lukemiseen. Oli siis vain mukava miettiä, mitä uteliaisuus itselle merkitsee samaan aikaan, kun sai lukea, miten ystävykset selittivät uteliaisuuden kreikkalaisten keksinnöllä, tietämisellä :)
Ensimmäinen painos ilmestyi v. 1973. Englanninkielinen alkuteos Elephants can remember.
"Virpi, patonki, viini ja dekkarit kämpän portailla."
Olin ystäväni Virpin kanssa liftausretkellä Tromsössä, Pohjois-Norjassa, kesällä 1974. Valokuvat ovat tallella. Kansiossa on minun ottama kuva, jossa Virpi istuu vuokramökin "terassilla" viinipullo vieressä, syö sämpylää ja lukee Agatha Christien Ten little niggers -pokkaria. Kuvassa näkyy myös se dekkari, jota itse yritin lukea, nimittäin Elephants can remember.
Nyt on vuosi 2012, ja voin vihdoinkin sanoa lukeneeni Elephants can remember -pokkariversion - mutta suomenkielisenä! Vain englantia äidinkielenään puhuva serkkuni sen sijaan yrittää tosissaan kahlata läpi samaa tarinaa englanniksi. Kieli ei ole hänen ongelmansa, tarina kuulemma on. Hän vain ei pidä Agatha Christien tarinasta, ainakaan lukemisensa tässä vaiheessa. Minä sen sijaan nautin.
Agatha Christien kieli on sujuvaa. Hänen kielensä vei tarinaa, minun tarvitsi vain ahmia. Tämä kaikki on kirjassa kuin kirjassa minulle tärkeintä. Norsun muisti oli omaehtoisen vetävä tarina, juoni lienee luotu ensin mielessä ja sen jälkeen siirretty kirjalliseen muotoon - tai mistäs minä sen lukijana tietäisin, vain kirjailija tietää, jos tietää.
Norsun muistissa tietämisellä kaiken kaikkiaan on tärkeä rooli, sillä muistaminen ja tietäminen tarkoittanevat samaa tässä tarinassa, jossa rikosta selvittelevät ystävykset lupaavat selvittää vanhan salaisuuden. Sankaritar on dekkarikirjailija Ariadne Oliver, josta sanotaan: "Tiedän, että hän kirjoittaa rikoskertomuksia. En ole koskaan tiennyt, mistä hän saa ajatuksensa tai tietonsa."
Rouva Oliverin salainen ase ovat norsut. Norsuja hänelle ovat ihmiset, jotka muistavat kaiken olettamisen, jaarittelun tai arvailun sijasta. Ja näitä norsuja sekä löytyy että heidät saadaan puhumaan - ovathan asialla Hercule Poirot ja rouva Oliver.
Pidin Norsun muisti -tarinasta kovasti. Tapahtumat sinänsä eivät herättäneet suuria tunteita. Innostavia puolestaan olivat ne lukuhetket, jolloin sain seurata, kun rouva Oliver ja ystävänsä Hercule Poirot sanailivat keskenänsä. Norsun muisti on erinomainen kirja lukijalle, jota kiinnostaa rimanylitys vähän vielä korkeammalta...Itselleni suorin tie ratkaisuun ei ole koskaan tuottanut suurinta tyydytystä, tämä pätee myös lukemiseen. Oli siis vain mukava miettiä, mitä uteliaisuus itselle merkitsee samaan aikaan, kun sai lukea, miten ystävykset selittivät uteliaisuuden kreikkalaisten keksinnöllä, tietämisellä :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)