Muutama hoitava vuosi uudessa elinympäristössä...

 

Hoitavan kirjoittamisen matkalla ollaan!

Päiväkirja voi auttaa muistamaan sen, mitä olen unohtanut. 

Elämänikäisen kirjoittamisen perustana olleeseen ja yhä vain "hyvin luistavaan" omaan ajatteluun edelleenkin uskon, ja sitä ymmärrän. Silti kirjoittamisen lahjaan sisältyvää sisäistä voimaani en ole oikealla tavalla osannut kunnioittaa. Lapsesta lähtien olen kirjoittamalla opetellut ratkomaan isoja ja pienempiä ongelmia, erityisesti ihmisten välisiä ongelmia, ihmissuhdeongelmia, kasvatustyöni tekemiseen liittyviä haasteita jne. 

Lapsenuskoni elää edelleen. Aina olen uskonut sisälläni elävään hyvään lapseen, siis itseeni. Kotona minua pidettiin aina hyvin, ja hyvänä "Piikana". Sen kummemmin järkeilemättä lienen aina kokenut, että voin uskoa oman sisäisen voimani myönteiseksi, vahvaksi ja hyvää tarkoittavaksi "omaehtoiseksi" voimaksi. 

Kuvittelin olevani nöyrä ja voimakas Elämän edessä uskaltamatta sanoittaa Jumalaa tai Jeesusta saatika Pyhää Henkeä.    

Avuttomuuteni luovana kirjoittajana huipentui siihen hetkeen, kun tajusin henkisen uupumukseni ja sen, että uusien, kuvaavien sanojen luominen surullisille, raskaille ja pettyneille kokemuksille tyrehtyi. Kirjoittaminen ei enää sujunut: rupesin pelkäämään seurauksia. Aikani yritin läheisilleni selittää kirjoittamalla, miksi avoimuus kaikissa ihmissuhdeasioissa olisi tärkeä toteutua. Yritykseni epäonnistuivat, marttyyriksi vastauskirjeessä ivattiin! 

Väsyin kirjoittamiseen, ajatusten ja kokemusten jäsentämiseen. Luonnollisesti kävi myös niin, että enää en jaksanut käydä käsiksi edes toisen taiteilijan tai tutkijan kirjoittamaan kirjaan. 

Muutama hoitava vuosi uudessa elinympäristössä eli Aika on hoitanut. Olen saanut apua toisilta ihmisiltä,  hyviltä, sydämensivistyneiltä ja oppineilta Auttajilta. Olen saanut apua lukemisesta, onnistunut (jälleen taas) kirjojen avulla ikään kuin "katsomaan elämääni taakse päin".  Koko elämä on edelleen mieluista ja vähemmän mieluista uuden oppimista. Kirjoittamiseen uskon myös hoitavasta näkökulmasta. 

En kuitenkaan harrasta (nykytrendien mukaista) "oman elämän haltuun ottamista". Edelleen elän toisia varten. Harjoitan sydämen "sanatonta" rukousta lasteni turvaksi. Vain äänetön rukous lienee sitä, mihin äitinä ja lastenlasteni isoäitinä/mummona en lupaa tarvitse. 

Suurin osa myös nykyelämäni "itsehoitoa vaativista" suruistani on ajattomia  ihmissuhdesuruja.

Poisnukkuneen (2007) Äitini vanhasta Muistikirjasta luin hänen pienellä käsialallaan kirjoittamat (ajattomat) merkinnät: 

"Sain tämän Mariannelta 10.9.2004." 

"Pekka soitti 25/10. Oli vapaapäivällä kotona. Ei mitään erikoista. akku loppu - "  

"Hellin kanssa ollaan taas, sovussa. Tänään 20/4-05. Pyysin tulemaan Helliä käymään, ja hän tuli ja Heimo myös, kahvilla käymään. Tällä kertaa taas, kaikki hyvin. Ei ole mukavaa olla sisarusten kanssa riidoissa."

Omia tarpeita opettelen entistä paremmin muistamaan. Kirjoitan. Olen siis olemassa.

Tarvitsen ystäviäni ja perheeni/sukuni ihmisiä. Uuden oppiminen vaatii joustavaa mieltä. Tarkoituksellisen kirjoittamisen oppiminen sujuu niin kauan kuin kirjoittaminen muutoinkin sujuu - ja ajatus luistaa!  

p.s. Mirjalle kiitos (myös) lukuvinkistä, jonka avulla tutustuin Julia Cameronin ajatteluun. 

 

JULIAN CAMERON. TIE LUOVUUTEEN. Like Pokkari, 2021.

Henkinen polku syvempään luovuuteen.

Voiman elpyminen. Viha. Synkronisiteetti. Sivut 107-109.

Otteet:

*Viha kertoo, että emme enää pysty jatkamaan entisellä tavalla. Se kertoo, että vanha elämämme on kuolemassa ja uusi elämämme on syntymässä. Synnyttäminen tekee kipeää. Kipu tekee meidät vihaisiksi. Vihollisiamme ovat laiskuus, apaattisuus ja epätoivo - ei suuttumus.

Viha ei ole itsessään toimintaa, mutta se on kutsu toimintaan.

*Toteutuvat rukoukset ovat pelottavia, sillä ne merkitsevät vastuuta. Itsehän sinä sitä pyysit. Nyt kun sait sen, mitä aiot tehdä? Juuri tästä kertoo sananlasku: "Toteutuvat toiveet ovat joskus vaarallisia."

Rukoukset joihin vastataan, vierittävät vastuun omille hartioillemme, eikä se tunnu hyvältä. Hyväksymme tällaiset tapaukset helpommin synkronisiteetin ilmenemisinä.

Synkronisiteetti ilmenee esimerkiksi: 

*Nainen myöntää, että on aina halunnut näyttelijäksi. Seuraavana iltana hänen viereensä istuu

 illallisella mies, joka vetää kursseja aloitteleville näyttelijöille.

*Kirjailija tunnustaa aina halunneensa elokuvakouluun.Yksi tiedustelusoitto ja hän on yhteydessä professorin kanssa, joka ihailee hänen kirjojaan ja lupaa, että viimeinen jäljellä oleva paikka on hänen. 

*Nainen miettii, kuinka hän voisi vuokrata harvinaisen filmin, jota hän ei ole koskaan nähnyt. Kaksi päivää myöhemmin hän löytää sen lähellä olevasta kirjakaupasta.

Cameron on huomannut:

Olen huomannut, että pelkäämme enemmän sitä, että Jumala on olemassa kuin sitä, että häntä ei olisi. Yllä olevien kaltaisia tapahtumia osuu kohdallemme, ja silti pidämme niitä pelkkinä sattumina. Ihmiset väittävät kammoksuvansa ajatusta, että Jumalaa ei ole olemassa, mutta se on hölynpölyä. Useimmat meistä inhoavat ajatusta, että on olemassa joku joka tarkkailee meitä.

Jos Jumalaa - ja nyt en puhu pelkästään kristinuskon Jumalasta, vaan kaikkivoipaisesta ja tietävästä voimasta - ei ole olemassa, niin eihän tässä ole mitään hätää, vai kuinka? Ei ole jumalaista oikeutta. Ei ole myöskään rangaistusta. Ja mitä jos, elämä onkin yhtä piinaa ja surkea kokemus kauttaaltaan? Täysin yhdentekevää! Luulitko sen olevan mitään muuta?

Odotuksemme  ovat paljastavia: Jos ei Jumalaa ole, tai Hän on välinpitämätön, niin kaikkihan vain pyörii eteenpäin omalla painollaan ja voimme luokitella jokin asiat mahdottomiksi, jotkin vääriksi ja jättää ne sikseen. Jos Jumala tai jumalattomuus on syynä maailman tilaan, voimme heittäytyä kyynisiksi ja alistuen käpertyä epätoivoomme. Miksi vaivautua? Miksi pitäisi yrittää muuttaa mitään?

Siksi, että on olemassa voima, joka kuuntelee meitä ja vastaa rukouksiimme, me todella pystymme muuttamaan asioita. On siis aika tarttua toimeen. 

Jumala tietää, että mahdollisuudet ovat rajattomat.

Rehellinen ihminen myöntää, että tuo "mahdollisuus" on pelottavampi kuin "mahdottomuus", hän tietää, että "vapaus" on pelottavampi kuin "vankila". Jos todella on olemassa voima, joka vaikuttaa elämässämme, meidän täytyy itsekin alkaa toimia toteuttaaksemme unelmia, jotka aikaisemmin tuntuivat mahdottomilta. 

Me teemme oman elämämme. Ei ole väliä, uskommeko sisäiseen vai ulkoiseen jumaluuteen. Tärkeintä on luottaa siihen. (s. 111 Cameron)

"Kysykää niin teille vastataan. Koputtakaa niin teille avataan..."

Tämä Jeesuksen sanoma voi tuntua pelottavalta: siinä viitataan tieteellisen metodin mahdollisuuteen, jossa esitetään kysymys (kokeillaan) ja saadaan vastauksia (katsotaan mitä tapahtuu). 

Onko mikään ihme, että pidämme toteutuneita rukouksia sattumina? Me haluamme kutsua sitä miksi tahansa muuksi paitsi siksi, mikä se todella on: Jumalan - tai hyvyyden - käsi, joka auttaa meitä, kun sukellamme syvimpiin unelmiimme ja kuuntelemme omaa sieluamme.