Gummerus Kustannus Oy.
Kirja on omistettu Jarmolle. Kuva: Jarmo Perunka.
Joenjoen laulua en tahtonut ehtiä edes aloittaa, kiire tuli, kirjasto muistutti eräpäivästä, joojoo; periksi en antanut - ja uuden vuoden (2014) aattona sen sitten tein. Luin. Ja tarinat veivät minut mennessään. Kannatti valvoa ja lukea. Kannatti lukea. Ei epäselvää, kirja oli nautinko. Upea työ kirjailija Päivi Alasalmelta. Iso työ, kova työ, hieno lopputulos! Onnea kirjasta! Kiitos kirjasta, jonka ensin lainasin, ja ensi arkena itselleni hankin.
Kirjan takakanteen kustantaja on kirjoittanut: "Maailmani muuttui hänen mukanaan." Joenjoen laulussa on kolme tarinaa: Aanaar 1519, Pajala 1852 ja Inari 2013. En kuitenkaan usko, että edes kirjan minän maailma "muuttui hänen mukanaan"; tarinan ihmiset sen sijaan muuttivat maailman. Ihmisiä olivat 1500-luvun pirkkalainen Kaukomieli, Pajalassa vuodesta 1849 elänyt pappi Lars Levi Laestadius ja inarinsaamelaiset ihmiset. He muuttivat maailmansa.
Päivi Alasalmen romaani on 306-sivuinen, ja se päättyy kiitoksiin ja lähdeluetteloon. Kirjailija kiittää saamelaisia ja suomalaisia ystäviään, jotka ovat auttaneet häntä kirjansa kirjoittamisessa. Lähdekirjallisuus ja inspiraatio lueteltuna lyhyenä kirjalistana on mielenkiintoinen kirjailmiö, josta näyttää tulevan tai jopa tulleen käytäntö, jota on mukava arvioida. Miksi yksi historiallisen romaanin kirjoittaja haluaa kertoa kirjalliset inspiraation lähteensä kun taas toinen ei?
Nuoren Jenni Linturin esikoisromaanissa Isänmaan tähden (2011) ei ole ainuttakaan riviä lähdekirjoista. Kirja oli niin upea (lue vaikea), että minun oli todellakin etsittävä lähteet itse päästäkseni tarinassa eteenpäin, ymmärtääkseni tapahtumat. Niinpä olen kirjoittanut kirjan takasivulle esimerkiksi näin: "Mauno Jokipii. Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet (SKS, 2002)" . En väitä, että kirjailijan lähdeluettelo olisi helpottanut luku-urakkaani, mutta nautinto kirjasta tuli vasta, kun löysin oikeat lähteet. Sen sijaan väitän, että monelta on Linturin kirja jäänyt lukematta vain siitä syystä, että juonta on mahdoton ymmärtää, jos ei tiedä Euroopan historiasta mitään.
Myös Terhi Rannela on nuori (s.1980) kirjailija, jonka teos Punaisten kyynelten talo (2013) on hyllyssäni. Yritin aloittaa tämän Aasian lähihistoriaa käsittelevän tärkeän romaanin lukemisen heti sen ilmestymisen jälkeen tänä keväänä. Näyttää kuitenkin siltä, että en pääse tarinaan sisään ennen kuin tutkin taustat - ja työlästä se lienee ainakin, vaikka kirjailija on luetellut keskeiset lähteet ja inspiroijat romaaninsa viimeisellä sivulla.
Romaanien upeista lähdeluetteloista huolimatta mietin, mikä on muuttunut ja miksi? Onko vika lukijassa vai romaanissa nyt, kun kirjaa on mahdotonta lukea ilman "pohjatöitä", siis ilman taustojen selvittelyä?
Kaari Utrio on suomalaisten, historiallisten lukuromaanien pioneeri. Laila Hietamies Hirvisaari on kirjoittanut ja kustantaja myynyt valtavan määrän kirjailijan historiallisia romaaneja. Niin ikään Rovaniemellä 1962 syntynyt Paula Havaste on kirjailija, jonka kirjoissa "historia herää eloon" ilman lähteitten etukäteistutkimista, ilman lähdeluetteloita.
Jokainen lukija tietää ja tuntee, että nämä naiset ovat kirjailijoita, jotka tietävät kaiken aiheestaan, ovat tehneet "kotityönsä" perusteellisesti, tutkineet lähteet, ja sitten vasta kirjoittaneet kirjan, lukuromaanin lukijoille. Hietamiehen, Utrion tai Havasteen romaani on rakennettu niin, että lukijalle kerrotaan tasan tarkkaan kaikki, mitä lukija tarvitsee pysyäkseen juonessa mukana. Ja on kirjailijoitten ammattitaitoa, että he ovat pystyneet tähän!
Päivi Alasalmen Joenjoen laulu on hyvä ja vetävä tarina, tai oikeastaan se on laulu, jossa on kolme säkeistöä, tai voi sitä arkkiveisuksikin kutsua. Säkeistöt ovat historiallisesti eri vuosisadoilta, tässä tapauksessa 1500-, 1800- ja 2000 -luvuilta. Lukijan tehtäväksi on jätetty oivallus tarinan sanomasta tai arkkiveisun runomitasta. Alasalmen ansioksi on sanottava se, että hän on onnistunut luomaan monikerroksellisen romaanin, jota pystyi seuraamaan.
Joenjoen laulun lähdeluetteloon tutustuin vasta lukemisen jälkeen. Mielenkiintoistahan se oli ja on, varsinkin arvailla syitä, miksi tietyt lähteet tai muu lähdekirjallisuus puuttuvat. Koska tarinan viimeinen laulusäkeistö kertoo saamelaisten Inarista vuonna 2013, tulee miettineeksi tärkeitä valintoja, joita tarinaan on sukeutunut.
Arkkiveisu romaanin muotona on se, jota kuitenkin vielä vierastan. Arkkiveisulla tarkoitan tässä yhteydessä sitä, että romaanin tarina rakennetaan kolmesta kaukana toisistaan olevasta tarinasta. Joenjoen laulussa en aivan vakuuttunut keskimmäisestä säkeistöstä, eli Pajala 1852. Sinänsä Laestadiuksen elämäntarina oli upeasti kerrottu, mutta kovin irralliseksi tarina kuitenkin jäi. Saamelaisuuden näkökulmasta ehdottomasti tärkeämpää olisi ollut osoittaa kristillisen kirkon rooli saamelaisen kulttuurin ja kielen hävittäjänä Laestadiuksen sijasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti