Paasilinnoista Mauri: - Maailmalle kelpaa kaikki.

Paasilinna, Mauri. Sääsket. Gummerus (2000)

Onneksi pääsin taas lukemisen makuun.

Takana on pitkä ajanjakso, jonka olen käyttänyt "vain" sukukirjojen, sukuihin liittyvän arkistomateriaalin ja - sanomalehtien lukemiseen. Nyt olen opettajan piiiitkällä kesälomalla, ja alan pikku hiljaa toipua työväsymyksestä ja jonkin sortin alakulosta; minun alakuloni tunnistavat ne, jotka joskus ovat hävinneet kaksinkamppailun tai hiihtokisan tai kulttuuripalkinnon - hävinneet siis. Mutta nyt. Nyt tunnen saavani oleskeluhuoneen remontistakin vain voimaa, sen vakuutena on luettu kirja - kevyt ja hupaisa, mutta kirja kuitenkin!

Ja se kirja oli Mauri Paasilinnan kertomuskokoelma Sääsket.

Muutama viikko sitten ärsyynnyin tosissani ihmisistä, joille sääskistä oli tullut kynnys.
Onneksi löysin Lapin Kansasta mahtavan sääskikolumnin (Markku Saarinen, toimittaja. 19.6.2014 LK), joka tarjosi silkkaa balsamia minulle, joka olen jo kauan sitten tiennyt, että sääsket ovat paljon helpompia kuin paskakärpäset.
Tosiasia kuitenkin on se, että niille ihmisille, joille sääskistä on tullut kynnys; niille ihmisille on sula mahdottomuus myydä kesäistä Lappia. Ja sehän harmittaa minua. Sääskiä vihaavat ihmiset vihaavat aivan kaikkea Lapin kesässä; he eivät tule kylästelemään tänne eivätkä he peukuta Suomen Lappia; heille kesämme ei ole laulun tai runon arvoinen. Ja se ottaa päästä.

Onneksi Lapissa syntyneitä kirjailijoita vielä on, ja onneksi heitä yhdistää ehdoton ja pyyteetön uskollisuus kotiseudulleen. Ja koska Lapin sääski minusta on parempi kuin etelän paskakärpänen, kiitän ainakin Mauri Paasilinnaa (tai kustannustoimittajaa) uskalluksesta ja rohkeudesta tarttua aina ajankohtaiseen aiheeseen eli sääskiin.

Innostuneena nappasinkin Paasilinnan Sääsket -teoksen käsiini. Kirja näytti kuuluneen isäni jäämistöön. Hän oli saanut sen lahjaksi tyttäreltäni jouluna 2003. Aivan varma olen, että lukematta oli isältä jäänyt tämä teos, sillä elämänsä viimeisinä vuosina veteraani-isälleni kelpasivat vain Pentti H. Tikkasen sota-aiheiset kirjat. Vain hänen. Mutta minulle Sääsket kelpasi. Ja teki hyvää!

Novellikokoelma alkaa Sääsket -nimisellä hulvattomalla tarinalla. Parhaimmaksi tarinaksi kuitenkin valitsin Maallemuuttaja Mutasen. Ja koska viittasin tähän tarinaan jopa Facebookin etusivullani ("Maailmalle kelpaa kaikki."), aion kylmän rauhallisesti kopioida tarinan tähän hyväksi lopuksi. Eli suosittelen kertomuskokoelmaa oikein tosissani kaikille (sääskitosikoille ainakin).
Lukuiloa!

Maallemuuttaja Mutanen

Kevät rytyytti jäät Kivijärven laitaan, nostatti kullerot Kesantalan niityille, toi etelätuulet ja tuhannet linnut sekä heitti maallemuuttaja Mutasen Tiikkajan taloon, joka oli ollut tyhjillään 70-luvulta lukien, kuten niin moni muukin talo ja talon virkaa hoitava asumus tässä kylässä, mikä kaikesta ajan kohinasta huolimatta elää täällä pohjoisessa, mistä niin moni on paennut. Ja kaikki ovat maailmalle kelvanneet. Yksinpä Kenopää-Kaijakin, jota täällä pidettiin joutavana kilkattajana, on nyt Helsingissä julkkis ja televisiotähti.

Kukaan ei ole maailmalta tullut kuin käymään, kesällä tai kun talvi kääntyy keväälle ja aurinko kovettaa hanget hiihdeltäviksi. Vaan nyt on kummat. Tiikkajan talossa touhuaa Mutanen, mikälie mies, jonka maailma on sinne sylkäissyt.

Mutta ei ollut käypäläisiä, kaikesta sen näki ja kuuli. Vasara paukkui yötä myöten ja milloin mies oli kontallaan pellon päässä, milloin taas metsässä rankojaan repi. Kerran tuo souteli rantaan Niemelän vanhalla veneellä,  ja kun kysyttiin, kuinka otit toisen oman sanoi, että käyttämätön oli, sammaleita teljoilla, parempi että joku kunnossa pitää. Sitäpaitsi saahan veneen noutaa pois - jos uskaltaa. Ei Mutanen koolla pilattu ollut, mutta niin kulmikas käänteissään ja muodoltaan, ettei moni olisi sulin käsin tohtinut kiinni käydä. Eihän porokaan ahmaa potki.

Mutasen naapuri, Yli-Raution isäntä, kysyi uudisasukkaalta kerran, onko Tiikkajat elossa vielä vai keltä talon ostit? 
- Ei kuulu sulle, Mutanen murahti. Hän kierteli traktoria, kaiveli kalupakkia ja työnsi meisselin taskuunsa. Hän otti peräkärryn laidalla roikkuvat isännän kintaat ja sovitteli niitä käsiinsä, kääntyi ja räpsäytti tilanomistajan olkainta:
- Minun asioihin ei kannata puuttua. Minulla on välit poikki yhteiskunnan kanssa.

Sen verran Mutaselta kesän mittaan kuitenkin tietoja tihkui, että hän oli kai ollut Helsingissä joku huoltomies, joutunut työttömäksi, sairaalaan ja minne lie. Vaimokin hänellä oli kuulema ollut, niin oudolta kuin se vaikuttikin. Tiikkajan talossa Mutanen viihtyi ainakin omien sanojensa mukaan.
- Mikäpä tässä. Kylläpä tämä sairaalaolot voittaa.
Siitä oltiin yksimielisiä, että tuo sairaala oli erikoistunut mielitautien hoitoon.

Syysyönä retkeläiset olivat ajautuneet Kivijären rantaan ja juosseet ilmoja pakoon Mutasen taloon.
Ovi oli ollut auki ja isäntä unessa. Kun vieraat ihmettelivät, Mutanen kertoi, ettei hänellä ollut mitään varastettavaa.
- Entä henki? Heidi kysyi.
- Kuinka se täällä menee, kun se ei mennyt Sörkässäkään, vaikka kirveellä koetettiin?
Mutasen asumus oli ollut, sikäli kuin taskulampun valossa näki, koristeeton. Siellä ei ollut televisiota, ei radiota ja lehdetkin olivat kolmenkymmenen vuoden takaa. Isäntä ei asiasta piitannut:
- Mitä sieltä maailmalta tulee? Onnettomuuksia.

Tietenkin sitä ihmeteltiin, millä Mutanen pärjää, kun moni isäntämieskin oli tiukoilla ja velkojensa vanki. Tiikkajan talon asukas kalasteli, keräsi marjoja ja kai metsästelikin, koskapa kanalintujen  sulkia lenteli peltorummulle asti.
- Moni on petulla, Mutanen vakuutti, - ennen kuin minä nälkää näen.

Saihan Mutanen sivutuloja puutöitään myymällä, vaikkei kaksinen kauppamies ollutkaan. Hän ajoi kyliä pyörällä ja levitti repustaan kotitalouskalut emäntien ihmeteltäviksi. Jos jossain talossa ei ostoasiaan innostuttu saattoi Mutanen suivaantua ja lasauttaa nyrkin pöytään.
- Jo on perkele, ettei kapustat kelpaa!
Aina löytyi rahaa yhden kauhan ostoon.

Mutanen ei ollut kuin kuka tahansa kummajainen ja kulkumies, joita tämän kylän historiaan on liitetty liiankin kanssa. Mutasen asema kävi ilmi vaikkapa siinä, miten Yli-Raution isäntä, valtuutettu ja saarnamies, antoi aina vastaantullessa tietä, vaikkei ruhonsa kääntelyyn muutoin innostunut ollutkaan. Ja jos Mutanen piipahti kaupassa ja katsoi asiakseen istahtaa baarin puolelle, järjestyi hänelle aina oma pöytä ja puheetkin loppuivat, vaikka minkälainen asia olisi kesken ollut. Siinä sitä tuijoteltiin maallemuuttajaa, mutta milloin Mutanen loi silmäyksen, kääntyi katsellijan pää kuin tikalla.

Tuulet kääntyivät. Tulivat Jäämeren viimat ja tulivat lumet. Elämä asettui kylässä niinkuin se asettuu pohjoisessa kun enimmät askareet on tehty ja on aika joko vaipua horteeseen hankien alle, lähteä etelää kohden tai, kuten Tiikkajan talossakin, tehdä vain tarpeellinen, sen minkä auringon kaihinen katse suo. Ja kun pakkanen hiipi jokilaaksoja pitkin, pysähtyi lintujen lento ja ehkä aikakin. Mutta yksi ei nuku - yhteiskunta. Virkavalta piiritti Tiikkajan talon, ja Mutanen vietiin sinne, mistä hän oli tullutkin, maailmalle.
- Yhteiskunta voitti, Yli-Rautio totesi, - tämänkin taistelun.
Leppäsen emäntä joi kahvia lautaselta: - Maailmalle kelpaa kaikki.