LAPINKYLÄ. SUKUTARINA.
www. bazarkustannus.fi (2012)
Published in the Finnish language by arrangement with Bonnier Group Agency, Stockholm, Sweden.
Ruotsinkielinen alkuteos:
Lappskatteland. En familjesaga. (2006)
Suomentanut Outi Menna.
Västerbottenin maakunnassa Pohjois-Ruotsissa eli entisessä Länsipohjassa syntynyt (1966) Annica Wennström julkaisi nyt vasta (2012) suomennetun sukukirjansa jo vuonna 2006. En voi ymmärtää, miksi suomennos antoi odottaa kuusi vuotta. On ollut kaunis kulttuuriteko, että suomennos on vihdoinkin saatu.
Mahdollisesta saamenkielisestä käännöksestä voinen unelmoida; en tiedä miksi, mutta se se vasta olisi jotakin. Tai, no: ehkä inarinsaameksi tehty käännös saisi koko Suomen saamenkielisen yhteisön lukemaan juuri tämän sukutarinan - ja siitäkös riemu syntyisi! Tai mitä vielä! Johan kirjailijakin ennen tarinansa alkusanoja muistuttaa, että "...kaikki muu on oman mielikuvitukseni tuotetta ja vailla minkäänlaista yhteyttä todellisuuteen."
Minusta ei ole sattumaa, että Lapinkylä -kirjan tekijä on syntyisin Ruotsin historiallisesta Lapista. Ei ole sattumaa, että tämä hänen Sukutarina -teoksensa sijoittuu eteläsaamenkieliselle alueelle ja, että sukupuu on nimenomaan saamelaissuvun puu. Romaani on erittäin ajankohtainen ja hieno osoitus siitä, kuinka tarinankerronnalla eli kirjalla on edelleen ainutlaatuinen sijansa.
"He olivat metsäsaamelaisia eli kuuluivat saamelaiskulttuurin siihen osaan, josta ei löydy juuri minkäänlaista kirjallista materiaalia. Mystisten maahisten lailla metsäsaamelaiset ovat asuttaneet suurta osaa Ruotsista jättämättä jälkiä itsestään. Nykyään elossa oleva, häviävän pieni joukko taistelee oikeuksistaan sekä suuryhteiskuntaa että omia heimolaisiaan, röyhkeämpiä tunturisaamelaisia vastaan. Niitä, jotka ovat hierarkian huipulla mahtavine poroeloineen ja hopea-aarteineen." (s. 91)
Pidin kirjasta kovasti, sillä ensimmäistä kertaa pääsin lukemaan hyvän lukuromaanin metsäsaamelaisista saamelaisten sijasta. Ensimmäistä kertaa sain lukea teoksen, joka kertoo täsmällisesti ja kunnioittaen siitä alkuperäiskansasta, jolle yhä nauretaan ("Kiroaa ko mettälappalainen!") tai jota ei Suomessa saamelaiseksi edes lasketa; metsäsaamelaiset kun eivät meillä vieläkään kuulu joukkoon. Miten niin?
Näin sanoo Saamelaiskäräjät: "Suomessa saamelaisuus on määritelty saamelaiskäräjälaissa ja sen pääperusteena on saamen kieli. Lain mukaan saamelainen on henkilö, joka pitää itseään saamelaisena edellyttäen hän itse tai ainakin yksi hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan taikka isovanhemman vanhemmista on oppinut saamen kielen ensimmäisenä kielenään." (http://www.samediggi.fi/)
Olen syntynyt ja asun Tornionjokilaaksossa, jonka paikallishistoriaa ovat ne metsäsaamelaissuvut, jotka asuivat lähellä kyliemme uudisasukkaita ja, jotka ajan myötä mukautuivat uuteen suomalaiskulttuuriin. Jäljellä on saamelaisia paikannimiä, paikkoja, sukunimiä, tarinoita - mutta myös meitä, joiden suonissa virtaa pisara tai kaksi metsäsaamelaisuutta - puhutaanpa siitä tai ei. Ilmeisesti ihminen ja hänen alkuperänsä on helpointa kieltää tai vaieta kuoliaaksi. Näin kävi myös Wennströmin sukutarinassa.
"Nainen sulkeutui kuin simpukka. Hän vastasi saameksi. Hänen perheellään ei ollut tarinankerrontaperinteitä. Kuuntelin ällistyneenä. Minun oli vaikea kuvitella yhtäkään perhettä koko maailmassa, jota ei sitoisi yhteen joko yhteinen historia tai, kuten minun tapauksessani, historian kieltäminen. Olipa kyse kummasta hyvänsä, me synnymme sen kautta, mitä kerromme toisillemme. Yhteinen muisti sitoo meitä toisiimme, sanat muuttavat meidät lihaksi." (s. 129)
Wennström kertoo yhden suvun tarinan. Tarinoita on kuitenkin yhtä monta kuin on niitä perheitä, jotka kertovat toisilleen perheensä tarinan. Omalla sukutarinallaan Wennström osoittaa luuloni vaietuista aiheista todeksi mutta luo myös toivoa ja uskoa siihen, että vielä löytää uusi nuori sukupolvi itsensä ja identiteettinsä. Kodin.
Sain tämän kirjan lahjaksi Sandilta. Hän löysi sen googlettamalla saamelaisuuteen liittyviä hakusanoja. Hän ei osaa suomea eikä ruotsia. Olen onnekas, koska hän käytti aikaansa ja löysi minulle ennestään tuntemattoman teoksen, kiitos hänelle!
Koska pidän myös kirjan rakenteesta, liitän otsikot tähän.
Sukupuu
Eteläsaamenkielistä sanastoa
Stensvedjan on taianomainen paikka, jossa vietin monta lapsuuteni kesää ja jota olen lainannut tähän kertomukseen. Kaikki muu on oman mielikuvitukseni tuotetta ja vailla minkäänlaista yhteyttä todellisuuteen.
Alkusanat. Åsele, Lappi, helmikuu 1862
Ensimmäinen kirja.
Finnmark, helmikuu 2002
Åsele, Lappi, kesäkuu 1861
Finnmark, helmikuu 2002
Åsele, Lappi, kesäkuu 1861
Finnmark, helmikuu 2002
Åsele, Lappi, kesäkuu 1861
Finnmark, helmikuu 2002
Åsele, Lappi, kesäkuu 1861
Finnmark, helmikuu 2002
Åsele, Lappi, kesäkuu 1861
Finnmark, helmikuu 2002
Åsele, Lappi, heinäkuu 1861
Finnmark, helmikuu 2002
Åsele, Lappi, helmikuu 1862
Toinen kirja
Skellefteå, toukokuu 1909
Finnmark, helmikuu 2002
Skellefteå, toukokuu 1909
Finnmark, helmikuu 2002
Skellefteå, kesäkuu 1909
Uumaja, maaliskuu 2002
Skellefteå, heinäkuu 1909
Skellefteå, kesäkuu 2002
Skellefteå, heinäkuu 1909
Kolmas kirja
Skellefteå, huhtikuu 1953
Uumaja, kesäkuu 2002
Skellefteå, toukokuu 1953
Marsliden, kesäkuu 2002
Skellefteå, toukokuu 1953
Fatmomakke, kesäkuu 2002
Skellefteå, kesäkuu 1953
Marsliden, kesäkuu 2002
Skellefteå, heinäkuu 1953
Marsliden, kesäkuu 2002
Skellefteå, heinäkuu 1953
Marsliden, kesäkuu 2002
Skellefteå, syyskuu 1953
Uumaja, syyskuu 2002
Loppusanat. Åsele, Lappi, syyskuu 2002
Kiitokset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti