Kirjoittaminen, lukeminen ja siltojen rakentaminen eilisen ja huomisen välille inspiroi.

1. Marja Pirttivaara. Juuresi näkyvät. Geneettisen sukututkimuksen ABC. (2017)

   Geneettisen sukututkimuksen perustiedot olen oppinut Marja Pirttivaaralta. Kun julkaisin kirjani Peiliin katsomisen paikka "---" Kolarissa kesällä 2019, julkaisujuhlaan otti osaa Marja Pirttivaara pitämällä samassa yhteydessä innostavan luennon siitä, mitä geneettinen sukututkimus on ja mitä se tuloksillaan kertoo. Historiallinen  ja geneettinen sukututkimus yhdessä toimivat yhteensopivan parivaljakon tapaan. Laukalle on lähdetty, jos into on hienotunteisuutta suurempaa.     

 

2. Kari ja Maija Paavilainen. Kirjapaja, Helsinki Isovanhemmat kertovat. Mummolan kirja.

 

Isoäitinä, mummona uskon siihen että elämä on lahjoista suurin ja että elämänpuussa oma paikkani on elää oksana ikiaikaisessa rungossa. 

Lapsi kasvaa tähän maailmaan esivanhempiensa avulla samalla tavoilla kuin omenapuu kiinnittyy puutarhan maaperään JUURILLAAN. Lapsi on tuore oksa elinvoimaisessa rungossa. Hän on ainutlaatuinen ja ainutkertainen omana itsenään, omalla paikallaan sukupuuta.

Tähän kirjaan on tallennettu vähäsen tietoa ja joitakin muistoja lastenlasten isovanhemmista. 

Maailma on muuttunut ja muuttuu entistä kovemmalla vauhdilla. Ihminen ihmisenä ei. Silti voidaan kysyä, kasvaako nykymaailman lapsi tähän  maailmaan esivanhempiensa avulla. Kuuluvatko isovanhemmat nykylapsen maailmaan? 

Kyllä isovanhempien pitäisi kuulua jokaisen nykylapsenkin elämään. Isovanhempien kertomukset, muistot ja elämänkokemus luovat siltoja eilisestä huomiseen ja kiinnittävät lapsen hänen omimpaan henkiseen perintöönsä. Tarinoiden kautta lapsi oppii tuntemaan läheisiään. Kun tietää, miten esivanhemmat elivät ja mistä he tulivat, ymmärtää paremmin omia vanhempiaan ja ehkä itseäänkin. Itseymmärryksen polulle pääseminen vaatii henkistä työtä. Silti joitakin asioita pystyy ymmärtämään ehkä vasta sitten (tai sen jälkeen), kun on saanut omia lapsia tai lapsenlapsia.

3. Rautalammin Korhosten kuusi vanhinta sukupolvea. Toimittanut Hannu Korhonen.

4. Laurilan Sirpan kirjoittajakurssilla "Minun matkani" Oulun kristillisellä koululla (2024).

5. Asta Raami. Älykäs intuitio ja miten käytämme sitä (2016).

Olemme yhteydessä toisiin ja toisaalle (s. 197). Merkitykselliset kohtaamiset jättävät jäljen (s. 208). Erityislaatuinen tietäminen on luonnollista (s. 228).

6. Julia Cameron. Tie luovuuteen. Henkinen polku syvempään luovuuteen. (2021)

Turvallisuudentunteen elvyttäminen (s. 55). Identiteetin löytäminen (s.81).  Voiman elpyminen. Synkronisiteeetti (s. 109). Yhteyden löytäminen (s. 193) Vahvuuden elpyminen (s. 211).

7. Hector Garcia. Francesc Miralles. IKIGAI. Pitkän ja onnellisen elämän salaisuus japanilaisittain. (2018) .

Surullisen lääkärin tapaus (s. 68). Logoterapiasta Igigaihin. Elämäntarkoituksen yhteys pitkään, hyvään elämään (s. 59). Resilienssi ja wabi-sabi. Kuinka kohdata ongelmat ja elämänmuutokset vailla stressin ja ahdistuksen vanhentavaa vaikutusta (s.159).

8. Stefanos Xenakis. LAHJA. Miten nauttia elämästä ja nähdä ihmeitä kaikkialla. 

9. Maaret Kallio. Mielenrauha.

10. Mirja Heikkilä. (2021). Herkkäkorvainen tyttö sisältää 17 kertomusta, joissa on sadun voima ja viisaus. Satukertomukset herättävät lukijan tunteet ja auttavat ymmärtämään itseä ja toista.

Herkkäkorvaisesta tytöstä on tullut keskustelukaveri minullekin, joka haluan miettiä elämän peruskysymyksiä: kuka olen, mitä tarvitsen ja haluan, mikä on tehtäväni täällä ja miten elää toisten ihmisten kanssa. Julkaisen sadun kirjoittaja @Mirja Heikkilän luvalla. 

HERKKÄKORVAINEN TYTTÖ
Syntyipä kerran tyttö, jonka korvat olivat suipot ja hennot. "Lapsella on keijukaisen korvat", äiti sanoi. Tyttö sai nimen Aina. Hän kasvoi ja hänen korvansa muuttuivat samannäköisiksi kuin sinulla ja minulla. Mutta kukaan ei arvannut, että ne olivat erityisen herkät. 

Jo aivan pienokaisena Aina kuuli tarkasti huolettoman naurun ja laulun, mutta myös tokaisut, kovat pyynnöt ja voimakkaat sanat. Kun joku nauroi ja lauloi, Aina nauroi ja lauloi mukana. Kun hän kuuli kireitä, pelokkaita tai vihaisia ääniä, hänelle tuli paha ja surullinen olo. 
Aina ei halunnut olla surullinen. Hän huomasi, että jos hän kuuntelee toisten huolia, näiden on helpompi olla. Korvat tulivat yhä herkemmiksi. Ne huomasivat puoleksi sanotun sanan tai pidätetyn huokauksen.

Tieto lapsen ihmeellisistä korvista ja lohduttavasta kuuntelusta levisi maakuntaan. Vanhat ja nuoret, naiset ja miehet tulivat hänen luokseen. Ainan korvat kuuntelivat ja ihmiset helpottuivat.
Yksin ollessaan Aina kuuli joskus outoa helinää. Kun mitään ei näkynyt, hän arveli kuulleensa linnun laulua ja unohti äänen. 
Eräänä päivänä nuori nainen oli kertomassa murhettaan. "Eikä minulla sen jälkeen enää ole ollut..." nainen sanoi. "Mitä?" Anna kysyi. "---" Aina näki naisen suun liikkuvan, mutta ei kuullut mitään. "Sano uudestaan. Mitä sinulla ei ollut?" tyttö toisti. "---" 
Ei vieläkään mitään kuulunut. 

Aina säikähti. Hän ravisteli päätään ja puhdisti korvat, mutta mikään ei auttanut. Hän oli tullut kuuroksi.
Tyttö purskahti itkuun ja juoksi rantaan. Kuuntelija ei kuullut laineiden liplatusta eikä haapojen kohinaa. Aina istui rannalla viisi päivää ja viisi yötä. 

Viidennen päivän iltana Aina säpsähti. Mikä soi? Jokin helisi. Mistä ääni tuli? Ympärillä olivat vain rannan hiekka, kivet ja vesi sekä puut, kuten muinakin päivinä. Helinä voimistui ja Aina huomasi, että ääni kuului hänen sisältään. Hän kurkisti sydämeensä. Sieltä katsoi takaisin sirokorvainen tyttö, joka oli hyvin surullisen näköinen.
Kuka tuo on, Aina ajatteli ensin. Sitten hän ymmärsi. Helinä oli hänen sydämensä ääni. Hän oli sulkenut korvansa omilta asioiltaan ja lohduttanut muita. 
Aina jäi rannalle. Hän kuunteli sydäntään, lohdutti sydäntään ja teki kuten sydän sanoi. 

Viiden päivän ja viiden yön kuluttua hän huomasi kuulevansa kohinaa. Aallot kohisivat ja haavat havisivat. Tuuli suhisi heinissä. Aina istui hiljaa ja kuunteli itseään ja rantaa. 
Kului vielä viisi päivää ja viisi yötä. Viidennen päivän iltana Aina palasi kotiinsa. Siellä oli joukko ihmisiä huolineen häntä odottamassa. Ensimmäinen juoksi vastaan ja aloitti hengästyneenä:
 "---"

Aina näki, että puhujan suu liikkui, mutta ei kuullut mitään. "Minä en pysty enää kuuntelemaan. Korvani ovat tulleet kuuroiksi huolille", Aina sanoi.
Se oli totta. Hän kuuli vain iloiset ja rohkaisevat sanat, samoin sellaiset sanat, jotka lohduttivat. Vuosien kuluessa korvat jälleen raottuivat ihmisten murheille. Mutta jos surullista puhetta kuului liikaa, Aina tuli kuuroksi. Hän oppi, että ensin täytyy kuunnella oman sydämen ääntä. Sen jälkeen hän tarvitsi laineiden ja puiden äänet. Vasta sitten oli muiden ihmisten äänten vuoro.


 

11. Martti Lindqvist. Toivosta ja epätoivosta.   (2005)

 "Olen vakuuttunut siitä, että herkkyys, välittäminen ja vastavuoroisuus ovat jollakin tärkeällä tavalla yhteydessä siihen, että ihminen on kriisiytyvä olento, joka tavallisesti joutuu elämänsä aikana ainakin jonkin kerran käymään läpi pimeän kulkevan matkan.
Meillä ei olisi luonnostamme pyrkimystä toistemme huomioimiseen eikä myötätuntoisuuteeen, ellemme olisi voineet kokea omaa avuttomuuttamme ja armahtavaisuuden merkitystä sen kokemuksen yhteydessä. Uskon siihen, että kaikki välittämisen kulttuuri on syvimmiltään yhteydessä tämänkaltaiseen perustaan. 
"---"
Kärsimys ja haavoittuvuus ovat inhimillisen kulttuurin ydinjuonteita. Jos esimerkiksi hoitojärjestelmät vieraantuvat sen ymmärtämisestä, on vaikea nähdä niille mitään inhimillistä tulevaisuutta. " (Lindqvist)