Rintamaveteraanin Tyttären tunteenpurkaus kasvoi syväksi kunnioituksen tunteeksi.

Päivämäärästä, 4.4.2023, tuli Suomen sotilaalliselle turvallisuudelle historiallinen päivä.
Suomen lippu siis nostettiin Brysselissä muiden NATO-maiden (30) lippujen joukkoon. 
Lipunnostoon liittyviä vaiheita Tytär seurasi televisiosta. Kun Suomen kansallishymni soi, rintamaveteraanin Tytär itki vuolaasti. Miksi? 
Myöhemmin tunnepaine ratkesi, sillä lipunnostosta kasvoi aikaa myöten kokemus, johon tunteena pystyy vain syvä kunnioitus! 

Juuri tänään, helluntaina2023, Tytär tuntee syvää kunnioitusta "sydämensä työasialle menneitä ihmisiä", naisia ja miehiä kohtaan; heitä, jotka paraikaa työskentelevät tai valmistautuvat työskentelemään  (Mika Aaltolan sanoin) "sydämen asialla, joka liittyy välittömästi Suomen suojaan".  

Tytär väittää käsittävänsä järjen ja tunteen tasoilla, mitä sotilaallinen uhka tavalliselle ihmiselle tarkoittaa, sillä koko lapsuusperheen ikävin elämänkokemus oli oman isän sotakokemus. Isän nuoruus oli jäänyt sotarintamalle eikä mielenrauhaa palauttanut poltetun Lapin jälleenrakennusaikainen yhteiskunnallinen kylmäkiskoisuus, joka kaiken lisäksi kesti vuosikymmenien ajan - ja  yli kaiken ymmärryksen. 

Tyttären isän (s. 1923) mielenrauhan vei myös Neuvostoliiton uhka Suomessa, ja suomalaisen yhteiskunnan kylmäkiskoinen asenne sekä veteraaneja että veteraanien sananvapautta kohtaan. 

Kaiken kaikkiaan suurin osa vanhimmasta Suomen veteraanipolvesta sai ikään kuin vapaat kädet sotien jälkeiseen elämään. Kukaan ei silloin kuullut nykyään tutumpia kriisiajan vakuutteluja: Tämä ei jää rahasta kiinni! Ja jokaisen henkiin jääneen veteraanin elämäntarinasta tuli heidän itsensä näköisiä. 

Tyttären isä kertoi ja muisti sodan eikä säästellyt itseään, mutta hänen asuinpiirinsä ilmapiiri oli hyvin  ristiriitainen ja tuomitseva. Ja ristiriitaiset ihmiset vain kuluttivat toistensa voimia. Isä kykeni asettumaan itseään "tietävämpien" ulkopuolelle. Hän eli elämäänsä tyytyväisenä loppuun asti, hän rakasti ja oli ylpeä tavasta, jolla yhteiskuntaa rakensi. Hän myös tunsi oman arvonsa vapaan isänmaan pelastajana.

1. Tutkittuun tietoon ja aitoon SA-kuvaan perustuva tarina Isän sotarintamalta, myös Kuzrajärven taistelusta, 19. - 27. 3. 1943. 

Isän lepohetki tilapäisessä sirpalesuojassa (1943).

Tyttären sana isästä, Sulo Veikko Gunnar Korhosesta (1923 – 2012)

Sulo Veikko Gunnar Korhonen oli syntynyt Rautalammilla 8.1. 1923. Isänsä puolelta hän kuului Rautalammin Korhosiin, Vaajasalmen päähaaraan ja Ruokoniemen alahaaraan. Äitinsä (Anna) puolelta kuulumme Rautalammin Rosseihin, Salmen sukuhaaraan.

Sulon sotilaspassiin antama tieto isänsä nimestä (Reino) on teknisesti oikein, vaikka Reinon varhainen kuolema vuonna 1929 oli hajottanut koko suuren lapsuusperheen.  Sulosta oli tehty heti 7-vuotiaana kunnan orpo huutolaispoika, jolla ei ollut isää – vain Isäntiä.

Sulo kävi kansakoulun ja rippikoulun Rautalammilla. Kouluajalle oli sattunut muutama lasta ymmärtävä ja rohkaisevan äidillinen opettaja. Niinpä koulukokemukset olivat olleet hyviä. Lopulta myöhemmässä isäntärenki-iässä Sulon onnistui ansaita myös onnistumisen kokemuksia. Nämä itsetuntoa rakentavat kokemukset turvasivat Sulon kasvun itsensä näköiseksi, omillaan pärjääväksi nuoreksi mieheksi.

Kun talvisota 1939 syttyi, Sulo oli renkinä Vehkamäen talossa. Koska talossa ei ollut radiota, kävelivät Isäntä ja renki-Sulo (16 v.) päivittäin parin kilometrin matkan naapuritaloon, missä kuuntelivat ”iltaseitsemän radiouutiset” ja – näin pysyivät sota-ajan tapahtumien tasalla.

Melko pian Jatkosodan syttymisen jälkeen tuli Sulon vuoro käydä kutsunnoissa, ja siirtyä Rautalammilta Riihimäelle juuri 19 vuotta täyttäneenä 1942. Siellä hän vannoi sotilasvalan, kunnes heinä-elokuun vaihteessa tuli lähtö Syvärille. Näin alkoi Sulon rintamasotilaan ura. Jatkosota kuljetti häntä rintamalta toiselle, ja hän oli mukana ratkaisevissa Tali-Ihantala -taisteluissa. 2000-luvun alussa hän kävi näyttämässä pojalleen ja tyttärenpojilleen (2) Konkkalanvuoren ja muut paikat.

Omissa muistelmissaan Sulo on kirjoittanut ”Tapaus leipähyökkäyksestä”, jolla hän tarkoitti sotilaspassiinsakin merkittyä Suuren Kuzrajärven taistelua (19.-27. 3. 1943).

Sulo kuului kapteeni Jukka Malmivaaran vahvennettuun III/JR50 -ryhmään. Sulon jälkipolville tästä taistelusta on nyttemmin tullut puhutteleva ja arvokas ”nuoren Sulon sotatarina”, sillä taistelun etulinjassa valokuvannut (ja filmannut) ”tiedotuskomppanian kuvaaja” Carl Gustav Rosenqvist onnistui uhkarohkeassa tehtävässään. Hänen kuvissaan Sulo on helppo tunnistaa.

Nyt tiedämme varmasti, että vuonna 2012 poisnukkuneen Sulo-isämme sotamuistot ja kriittiset näkemykset maailman ja Suomen lähentymisestä tai etääntymisestä kestävät ja kantavat…

Sulon jatkosota jatkui Lapin sotana, joka hänen kohdallaan alkoi Tornion maihinnoususta 1. lokakuuta ja päättyi Muonion taisteluihin marraskuussa 1944.

Kantakorttinsa mukaan Sulo oli jalkaväen sotilas, korpraali ja hän kuului 11. rykmenttiin, 3. pataljoonaan ja 10. komppaniaan. Hänet oli koulutettu konepistooliampujaksi ja hän toimi taistelulähettinä.

Vuonna 1923 syntyneen Sulon rintamavuosia olivat ajanjakso heinäkuusta 1942 marraskuuhun 1944. Vaikka ajanjakso oli suhteellisen lyhyt, se oli merkittävin aika hänen elämässään. Hän selvisi mutta kuljetti kokemuksia mukanaan elämänsä loppuun asti. Sota muokkasi Suloa ensisijaisesti rauhan ajan veteraaniksi. Suurimmaksi haasteeksi sodan päättymisen jälkeen nousi ulkopuolisuuden kokemus. Vanhojen sotajermujen rinnalla Sulo näytti yksinäiseltä huutolaispojalta, jonka ei enää tarvinnut taistella isänmaan puolesta – sen sijaan taistelu rahasta, työpaikasta, leivästä ja omasta paikasta oli alkamassa.

Sodan jälkeen Sulo kuljeskeli kuin kulkumies konsanaan nuoremman velipoikansa kanssa. Asemapaikkana toimi Riihimäki, missä lasitehtaan ulkotyöt työllistivät jonkun aikaa. Muistojen mukaan hän halusi ja pyrki saamaan valtion tarjoamia töitä. Hakijoita oli paljon. Rajavartiolaitos palkkasi miehiä enemmän kuin tekemistä riitti. Sulokin laittoi hakemuksen ja aloitti rajajääkärinä (9.9.1946) Rovaniemellä. Järkevää tekemistä ei Viirinkankaan esikunnassa riittänyt, joten hän erosi Rajasta (15.2.1947) – ja sai siirron merivoimiin, 16.2.1947. Vuodet 1947 – 1949 Sulo palveli värvättynä Isosaaren torpedoasemalla. Hän on kirjoittanut lyhyesti: ”Siellä korjattiin ja koeammuttiin torpedot, tietenkin vain ilman taistelukärkiä. Niissä hommissa kului kaksi vuotta, ja taas oli ammatinvalinta edessä. Ei tuntunut löytyvän sopivaa työtä.”

Myöhemmässä haastattelussa (2004) Sulo on lapsenlapselleen kertonut eniten katuneensa sitä, että jätti matruusin tehtävät. Jonkinlaiseksi ansaksi lienee koitunut se, kun hänet oli komennettu kokki- ja stuerttikurssille (1948) – vaikka kokkaaminen ei ”kiinnostanut pätkääkään”!

Sulon loppuelämän kohtaloksi koitui Lappi – olihan hän myös Lapin sodan veteraani. Lappiin Sulo tuli 1950-luvun suurille metsätyömaille. Lapin ja Koilliskairan (Savukoski) suuret savotat houkuttelivat ”lentojätkiä”. Savukosken ja Rovaniemen kairojen kautta Sulo löysi itsensä Lapin länsikairasta eli Tornionlaaksosta, Kolarista. Kolarin järvikylissä oli Kemi-yhtiön ja Metsähallituksen savotoita.

Elettiin 50-luvun puoliväliä. Tansseja järjestettiin. Sulo tapasi Sieppijärvellä syntyneen Vienon yhdellä tanssireissulla. Pariskunta vihittiin yhteen 1956. Perhe rupesi kasvamaan. Vieno teki töitä paikallisen osuuskassan kassanhoitajana. Sulo kävi metsätöissä. Asuttiin ensimmäiset vuodet osuuskassan yläkerrassa. Sulo rakensi oman talon, josta niin ylpeä oli. Sinne muutettiin 1962 koko perhe; kolme lasta. Neljäs syntyi 1971.

TVH:n (Tie- ja vesirakennushallitus) sekatyömiehestä Sulo opiskeli itsensä tietyömaiden työnjohtajaksi. Saman firman palvelusvuodet tulivat täyteen 1982, jolloin Sulolle myönnettiin rintamaveteraanin varhaiseläke. Loppua kohti parantunut avioliitto päättyi Vienon kuolemaan tammikuussa 2007. Yhteiset eläkevuodet olivat kulta-aikaa: kaikki hyvä yhteisöllisyys satoi lastenlasten laariin!

Sulon elämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista, vaikka eriomainen tanssijakin hän lienee aikoinaan…

Torpedomies Sulo Korhosta voi kuvailla eri sanoilla kuin työnjohtaja Korhosta tai urheilija-Suloa tai … Silti voi sanoa, että ehdottomasti ominaisinta Suloa oli itsenäisyys. Hän halusi elää omannäköistä elämäänsä omana itsenään – loppuun asti. Häntä ei voi edes ajatella tarrautuneena lapsiinsa tai lapsenlapsiinsa – vaimonsa poismenon jälkeen.

Sulosta voi sanoa, että hän teki sitkeän sujuvasti aina parhaansa ja että hän sai paljon aikaan. Savolaisjuuristaan hyvinkin tietoisena Sulolla oli hyvä tuntuma rehelliseen arvomaailmaansa. Koulutusta ja sivistystä hän arvosti, tiesi jääneensä itse ilman.

 Veteraani-isälle kirjoitin viimeisen tervehdykseni:

 Meille olet metsä, riista,

marjat ja latu siellä,

olet maantie ja työmaa,

olet itsenäisyyspäivä

ja uskomme tulevaisuuteen.

Isä, meille olet elämänasenne

ja sinnikkyys siinä,

olet kirja ja kynä, kättesi työt,

oma koti, olet korkea ikä,

ja uskallus elää. Kiitos Isä!

,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,