Matkakertomuksia suomalaisuutta vainuamassa, metsäsuomalaista siirtolaisuutta muistamassa. PARATIISISTA alkaa kolonialismin peilaus.

Ernst Lampen (1925): Värmlannin matka. Suomalaisuutta vainuamassa Värmlannin metsissä. Sanotteko sitä ihmiselämäksi? Eiköhän sitä paremmin voisi nimittää eläimen elämäksi.

Juha Pentikäinen (2005): Karhun kannoilla. Metsänpitäjä ja Mies. Katariina Korhoselle, metsäsuomalaisretken muistoissa Kaarle XII:n ja karhun kannoilla. Ystävyydellä 1.9.2015, Juha Pentikäinen. 

 

 

Ville-Juhani Sutinen ja Into Kustannus2024, PARATIISISTA.

Paratiisista tarkentaa katseensa 1600-luvulla Ruotsin erämaahan lähteneisiin suomalaisiin ja pian sen jälkeen Pohjois-Amerikkaan perustettuun Uuden Ruotsin siirtokuntaan, johon suomalaisia Ruotsista karkotettiin.

New Sweden Colony, Delaware River, map with Finnish names. 1638.
Martti Marttinen Rautalammilta. Printzin hovi. 

Paratiisista on kolonialismia peilaavan Uusi maailma -trilogian aloitusosa.

Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti

PARATIISISTA on historiallinen romaani ihmisistä uuden maailman kynnyksellä. Takakansitekstin mukaan teos on "ensimmäinen kattava romaani metsäsuomalaisista, ja se valottaa historiankirjoituksesta sivuun jääneiden elämää ainutlaatuisesti. Fikstiivisen teoksen sanotaan pohjaavan tositapahtumiin ja -ihmisiin, lähinnä aikansa valtaapitäviin.

Jos en koskaan olisi päässyt opastetulle tutustumisretkelle Värmlannin vanhoille metsäsuomalaisseuduille (2015), minulla tuskin olisi historiasta kiinnostuneita hengenheimolaisia tai ystäviä, joita vanhojen suomalaissukujen historia ja geneettinen tutkimus kiinnostaa siinä missä kolonialismin peilaus romaaneja lukemalla. 

Värmlannin retkellä (2015) tutustuin norjankieliseen kirjallisuuteen, esimerkiksi Svullryassa syntyneen kirjailijan, Åsta Holthin (1904 - 1999) teoksiin, joita löytyi (uusina painoksina) alueen museoista. Mielikuvissani silloin "päätin", että Åsan kirjoja pitäisi saada toimitettua kääntäjien käsiin. Åsta Holth var en norsk forfatter, kjent for flere romaner om folket sitt, skogfinner, som innvandret til Finnskogen. 

Niinpä Sutisen kirjan näkeminen Iin kirjaston hyllyssä nosti sykettä: SIINÄ SE NYT ON!      

Kiitos PARATIISISTA, se on kattava ja ainutlaatuinen  romaani metsäsuomalaisista syystä, että kirjailija kuljettaa ensimmäistä kertaa Uuteen Maailmaan eli Pennsylvaniaan asti!

Ja kaikki tämä suomeksi  - nykysuomeksi muinaissuomella höystettynä. Tarinaa lukiessa huomasin pohtivani tekoälyn käyttöä tarinan rakentamisessa. Miten lie, en olisi yllättynyt, jos vaikka apuja oltaisiin käytetty.

Kaiken kaikkiaan. Kirja on kaikkea muuta kuin fiktio, totuus on tarua ihmeellisempää; kirja on romaani, aiheeltaan ainutlaatuisen mielenkiintoinen.

Näyte 1: Värmlanti

Matkalla hän pysähteli rannan harvoissa taloissa pyytämässä suupalaa. Jotkut asumuksista olivat vielä kurjempia kuin kynnään tupa, ja suurimmassa osassa nähtiin jo nälkää, vaikka kevät oli vasta tulossa.

Toisilta ovilta Lukki käännytettiin pois, toisilta hän lähti, sillä hän ymmärsi sanomattakin, ettei saisi mitään kodeista, joiden asukkaat eivät kyenneet edes nousemaan. Kerjäämistä ei katsottu hyvällä, jos sitä toimitti aikamies. Se oli sallittua vanhuksille, joilla ei ollut sukulaisia pitämässä heistä huolta, ja rammoille ja mielipuolille, jotka eivät pystyneet työhön. Kaikkien muiden oli määrä tulla toimeen omin voimin ja myös kärsiä omin voimin, sillä harvalla oli siihen vuodenaikaan paremmin.   

Näyte 2: Uusi Ruotsi

Kling sen sijaan oli kuin tehty pitämään järjestystä Uudessa Ruotsissa. Lojaali kruunulle ja esivallalle, typeryyteen asti rehellinen, ja riittävän kookas ollakseen arvovaltainen, vaikka häneltä puuttuikin strategisia lahjoja. Puhuttiin, että Klingillä olisi finnen verta, mutta Minuit ajatteli sen olevan pelkkä pahansuopa juoru.

Viimein portaista kuului kolketta. Tulkki nousi pöydästä ja astui kajuutan ulkopuolelle. Minuit siirsi kääröjä uuden kartan päältä. Siihen oli merkitty kymmenen peninkulmaa Eteläjoen rantaa. Itärajana oli meri, länsirajaa ei ollut, sillä kukaan ei tiennyt, mitä lännessä oli.

Vaikka hän oli vakuuttunut, etteivät indiaanit ymmärtäneet kuvan esittävän sitä maata, jota he jaloillaan tallasivat, kartta piti olla, jotta Uudella Ruotsilla olisi lain edellyttämät paperit muita sivistyneitä valtoja varten. Mynheer Minuit tarvitsi sopimusten alle enää päälliköiden toteemimerkit, jotka toimivat heidän virallisena lupauksenaan siitä, että alueet kuuluivat kruunulle.

Koska saamme suomeksi Åsta Holthin Finnskog-trilogian?

           Kuva: Finnskogen, Värmland, Ruotsi. Nyt ollaan jo lähellä nykyistä Norjan rajaa.

Löysin metsäsuomalaisuudesta kertovan norjalaiskirjallisuuden vasta elokuussa 2015, kun vierailin Norjan ja Ruotsin rajaseudulla sijaitsevalla Finnskogenin seudulla.
Norjalaisen Åsta Holthin trilogia oli myynnissä yhdessä Finnskogenin museokaupassa. Kylän nimi oli Svullrye.

 Åsta Holthin kirjallinen läpimurto oli romaani Kornet og freden vuonna 1955. Romaani perustuu Holthin isänpuoleisen esi-isänsä Pål (Paavo) Tyyskiäisen ja Kerttu Mullikan elämäntarinaan.

Kirjasarja täydentyi kahden seuraavan osan myötä trilogiaksi. 

Niinpä tämä Holthin Finnskog-trilogen (kuvassa) kuvaa metsäsuomalaisten elinoloja ja heidän kokemaansa sortoa 1600-luvulta lähtien.

Kornet og freden on käännetty myös tanskaksi ja viroksi - ei suomeksi.

Kysymys kuuluu: -Olisiko nyt otollinen aika kääntää tämä teossarja suomeksi?

Muistosikermä torpedomies Korhosesta.

                                           1957. Isän sylissä. Katariina.

Tämän postauksen sisältö:

1. Isäinpäivänä 2024 Isälle.

2. Isosaaren torpedokoeaseman näyttely Isosaaressa, 2022.

3. Mitä torpedokoeasemalla tehtiin? Sulon laivastovuodet 1947 - 1949. Vanhat kuvat torpedomies Korhosen perua. Kuvatekstit samoin.

4. "Komennus kokki- ja stuerttikurssille...sehän ei kiinnostanut      pätkääkään!"

5. Torpedomies Sulo Korhonen (1923 – 2012). Katan teksti.  Ote alla.

Suurimmaksi haasteeksi sodan päättymisen jälkeen perheettömälle, nuorelle Sulolle nousi ulkopuolisuuden kokemus. Vanhojen sotajermujen rinnalla Sulo näytti yksinäiseltä huutolaispojalta, jonka ei enää tarvinnut taistella isänmaan puolesta – sen sijaan taistelu rahasta, työpaikasta, leivästä ja omasta paikasta oli alkamassa.

Sodan jälkeen Sulo kuljeskeli kuin kulkumies konsanaan nuoremman velipoikansa kanssa. Asemapaikkana toimi Riihimäki, missä lasitehtaan ulkotyöt työllistivät jonkun aikaa. Muistojen mukaan hän halusi ja pyrki saamaan valtion tarjoamia töitä. Hakijoita oli paljon. 

Rajavartiolaitos palkkasi miehiä enemmän kuin tekemistä riitti. Sulokin laittoi hakemuksen ja aloitti rajajääkärinä (9.9.1946) Rovaniemellä. Järkevää tekemistä ei Viirinkankaan esikunnassa riittänyt, joten hän erosi Rajasta (15.2.1947) – ja sai siirron merivoimiin, 16.2.1947. 

6. Sulon loppuelämä alkoi 1956.

____________________________________________

Isäinpäivänä 2024 Isälle:

Hei, isä. 

Elämä jatkuu, me ihmiset mittaamme aikaa edelleen niin kauan kuin sitä riittää. Yhteiskunnallinen ilmapiiri tosin juuri tällä hetkellä kertoo, että haluamme pikimmiten saada mittaamalla selville myös sen ajankohdan, kun aikamme päättyy eli loppuu. Silti tänään jäin miettimään kuulemaani opetusta siitä, kuinka juuri maallinen aikamme on "rajattoman armon aikaa". 

 

Mutta sinä siis kuolit jo tammikuussa 2012 - ja yhä sinua tutkin -  tänne jättämiesi muistojen ja sukupuumme avulla. Kiitos ajastasi ja elämästäsi, isä!

Jo lapsuusvuosina löysin paljon niitä valokuvia, joita sinulla oli mukanasi, kun tulit sodan jälkeen 50-luvulla Lapin suurille savotoille töihin.

 

Yksi valokuvasi herätti meissä sisaruksissa erityistä huomiota. - Kattokaa, isä on käynyt Kokki-ja stuerttikoulua "jossakin". Itse asiassa se oli meitä huvittava kuvalöytö, sille naurettiin syystä, että emme yksinkertaisesti voineet 60-luvun lapsinasi kuvitella, että voisit tarvittaessa, tai että edes osaisit keittää ruokaa. Niinpä jo varhain velipojat härnäsivät minua lällättämällä: "Ja Katariina keittää perunat!" Ohjeistus kuului "keittiövuoroja jakaneelle" isälle.

Siihen aikaan, kun me "leikimme kotileikkejä" isän perheelleen rakentamassa "omassa mökissä", kellekään meistä ei tullut mieleenkään, että Rautalammin metsäpitäjässä kansakoulunsa käynyt huutolaispoika olikin elämänkokemukseltaan varsin rikas ihminen. 

Kesti itseltäni kasvaa mummoksi omille lapsenlapsilleni ennen kuin kykenin ymmärtämään isäni arvon minuakin rakastaneena isänä. Itse asiassa löysin sen aidon ja hyvän isän, millaiseksi hän oli kasvanut, vasta lyhyen ja viimeisen sairaalaviikkonsa aikana, kun kävin päivittäin rasvaamassa hänen jalkapohjat ja nilkkansa.

Tämän postaukseni tarkoitus on kunnioittaa isän elämäntyötä kertomalla hänen sodanjälkeisestä "merimiesajastaan" - tuntui todellakin ihmeelliseltä sattumukselta, että savolaispoika ehti etsiä elämänsä nuoruusvuosina itseään myös tekemällä töitä (värvättynä matruusina) Suomen laivastossa. 

Isosaaren torpedokoeaseman näyttely Isosaaressa, 2022.

Näyttely liittyy Merivoimien ja Helsingin puolustuksen mielenkiintoiseen historiaan. Isosaaren isäntä on Helsingin kaupunki. Tämä blogipostaus on kiitos merimuseo Forum Marinumille ja sen tutkija Mikko Meroselle - yhdeltä innokkaalta kulttuurihistorian harrastajalta, jonka mielestä vain vaivannäkö kannattaa.   

                    Vuonna 2022 lähtöpaikka oli LYYPEKINLAITURI ja alus  m/s Viapori.

© Forum Marinum

Alla oleva teksti liittyy Forum Marinum- näyttelyyn, 2022.

"Ei arvannut Isä-Korhonen Kolariin 50-luvulla asettuessaan, että jälkipolvi kymmenentenä kesänä (hänen kuolemansa jälkeen, 2012) pääsee kulkemaan  torpedomies Korhosen jälkiä... maalla ja merellä, saaristoaluksella Lyypekinlaiturista Isosaaren Peninniemeen." (Katariina Korhonen, tytär.)

MITÄ TORPEDOKOEASEMALLA TEHTIIN?

Teksti: mikko.meronen@forum-marinum.fi

Käytännössä Isosaaren torpedokoeasemalla koeammuttiin ja kunnostettiin torpedoja.

Laitos ei ollut mitenkään erityisen salainen vaan normaali osa Merivoimien toimintaa.

 

Käytännössä torpedoja käyttivät meillä 1930-1940 -luvuilla moottoritorpedoveneet sekä sukellusveneet. Aiemmin 1920-luvulla oli ollut käytössä myös kookkaampia torpedoveneitä.

Sodan jälkeen rauhansopimuksessa moottoritorpedoveneet ja sukellusveneet kiellettiin, joten torpedoja käyttävät alukset vähenivät. Torpedo aseena ei sinänsä ollut kielletty.

Miksi tarvittiin torpedokoeasema?

Torpedot olivat tuolloin kaikkein kallein ja monimutkaisin asejärjestelmä. Niissä esiintyi paljon erilaisia häiriöitä ja erilaiset testit ja tutkimukset olivat välttämättömiä torpedojen korjaamiseksi ja parantelemiseksi.

Torpedoammunnassa tähtäys oli haastavaa ja tähtäyksen onnistumiseksi ja ennakkopisteen määrittelemiseksi piti tietää vihollisaluksen nopeus, arvioida lähestymiskulma  - mutta piti tietää myös oman torpedon nopeus.

Oman torpedon nopeuden määrittämiseksi siis piti jokainen käytetty torpedo aina säännöllisin väliajoin koeampua ja mitata jokaisen torpedoyksilön ominaisuudet. Tämä oli siis torpedokoeaseman tärkein tehtävä.

Sodan aikana ja erityisesti sodan lopulla oli onnistuttu vielä hankkimaan uusia torpedoja Saksasta.

Saksasta hankitut neuvostoliittolaiset sotasaalistorpedot piti palauttaa Neuvostoliittoon, mutta siitä huolimatta Suomeen jäi varsin suuri määrä pääasiassa italialaisia torpedoja.

Vuosina 1940-43 oli hankittu Italiasta uusia torpedoja tuolloin rakenteilla olleita moottoritorpedoveneitä varten.

Näitä kutsuttiin saapumisvuoden mukaan T/40, T/41 tai T/42 malleiksi vaikka kyseessä oli siis sama torpedomalli. Yleisesti niitä kutsutaan tyyppinimellä  T/40. 

Niissä oli ollut joitakin ongelmia joita koetettiin ratkaista sodan aikana ja työ muistaakseni jatkui edelleen sodan jälkeen. 

Lisäksi oli saatu aivan sodan lopulla Saksasta alun perin lentokonetorpedoksi suunniteltua italialaista torpedomallia jota meillä kutsuttiin T/44 nimellä.

Sen testaaminen todennäköisesti jatkui sodan jälkeen.

Vanhat kuvat ovat ylimatruusi, torpedomies Korhosen perua. 

Leveä laituri oli Merivoimien kaiken toiminnan edellytys.

Vinssin kantokyky "testissä".

Laiturilta tapahtui myös työhön liittyvä meno-paluu -veneliikenne. Kuvan vene on    varustettu Merivoimien Suomen lipulla. Torpedomies näyttäisi istuvan ikään kuin airueena lipun edessä (vas. 1.)

"Merimies on erimies."

"Eikka, Timo, Arska, Masa ja minä. Kun ilta ehtii..."

Torpedo ja sen asemapaikka. Korhonen lähinnä ovikilpeä ja ovea.

"Komentaja vieraanamme."

                  

"Meidän koko poppoo."

"Hiiuli hei!" Laineet lyö rantakalliolle, huolta ei...

"Nuorimmaiset." 

"Olen väsynyt", on Korhonen (kuvassa) kirjoittanut kuvan taakse.  
Puinen moottoritorpedovene, miehet "rautaa".

Taustalla torpedokoeasema. Merivoimien normaalitoimintaa Isosaaren Peninniemessä 1947 - 1949. 

Sodan päättymisestä ei  ole kauan...Vuodesta 1944 lähtien Merivoimien Helsingin tukikohta toimi osana rauhanaikaista Merivoimien toimintaa.


Komennus kokki- ja stuerttikurssille...sehän ei kiinnostanut pätkääkään!

Sulo Korhosen (ylärivi, oikealta ensimmäinen) kantakortissa lukee, että kuvan kokki- ja stuerttikurssi (8/1948 - 12/1948) on pidetty Merivoimien Helsingin tukikohdassa. 

Kuvan tunnistamiseen (Facebookin ryhmässä) osallistuneen alan asiantuntijan mukaan kantakorttiin on kirjattu seuraavat tiedot:  

Korhonen liittyi 16.2.1947 merivoimiin, ja siirtyi 21.2.1947 torpedomieheksi Helsingin tukikohtaan (HelTKK), joka kuului tuolloin (4.12.1944 alkaen) merivoimien rauhanajan kokoonpanoon. 

Sulo työskenteli Isosaaressa torpedomiehenä lähes vuoden, kunnes 7.1.1948 komennettiin meripataljoonan asealan työkurssille. Tämä toteutettiin Turun laivastoasemalla (on nykyinen rannikkolaivaston tukikohta Turun Pansiossa).  Majoitus hoitui Pansiossa olleissa parakeissa. Vuoden 1947 tammikuun kurssi puolestaan oli majoitettu koeluonteisesti Pansion luolastoon.

Tämän asekurssin jälkeen, 7.5.1948, hän sai komennuksen takaisin torpedomieheksi Helsingin tukikohtaan eli Isosaarelle, kunnes 10. elokuuta 1948 aloitti kokki- ja stuerttikoulun HelTKK:ssa.

Koulutuksen päätyttyä Sulo sai komennuksen takaisin omaan yksikköönsä 21.12.1948. Kaksivuotinen sitoumus merivoimiin päättyi 15.2.1949. 

2000-luvulla toteutuneen haastattelutuokion perusteella Korhosen tyttärenpojalle selvisi syy, miksi Korhonen ei jatkanut sitoumustaan merivoimissa. - Komennus kokki- ja stuerttikurssille...sehän ei kiinnostanut pätkääkään!

Torpedomies Sulo Korhonen (1923 – 2012)

Sulo Veikko Gunnar Korhonen oli syntynyt Rautalammilla 8.1. 1923. Isänsä puolelta hän kuului Rautalammin Korhosiin, Vaajasalmen päähaaraan ja Ruokoniemen alahaaraan. Äitinsä (Anna) puolelta kuulumme Rautalammin Rosseihin, Salmen sukuhaaraan.

Sulon sotilaspassiin antama tieto isänsä nimestä (Reino) on teknisesti oikein, vaikka Reinhold-isän varhainen kuolema vuonna 1929 oli hajottanut koko suuren lapsuusperheen.  Sulosta oli tehty heti 7-vuotiaana kunnan orpo huutolaispoika, jolla ei ollut isää – vain Isäntiä.

Sulo kävi kansakoulun ja rippikoulun Rautalammilla. Kouluajalle oli sattunut muutama lasta ymmärtävä ja rohkaisevan äidillinen opettaja. Niinpä koulukokemukset olivat olleet hyviä. Lopulta myöhemmässä isäntärenki-iässä Sulon onnistui ansaita myös onnistumisen kokemuksia. Nämä itsetuntoa rakentavat kokemukset turvasivat Sulon kasvun itsensä näköiseksi, omillaan pärjääväksi nuoreksi mieheksi.

Kun talvisota 1939 syttyi, Sulo oli renkinä Vehkamäen talossa. Koska talossa ei ollut radiota, kävelivät Isäntä ja renki-Sulo (16 v.) päivittäin parin kilometrin matkan naapuritaloon, missä kuuntelivat ”iltaseitsemän radiouutiset” ja – näin pysyttiin sota-ajan tapahtumien tasalla.

Melko pian Jatkosodan syttymisen jälkeen tuli Sulon vuoro käydä kutsunnoissa, ja siirtyä Rautalammilta Riihimäelle juuri 19 vuotta täyttäneenä 1942. Siellä hän vannoi sotilasvalan, kunnes heinä-elokuun vaihteessa tuli lähtö Syvärille. Näin alkoi Sulon rintamasotilaan ura. Jatkosota kuljetti häntä rintamalta toiselle, ja hän oli mukana ratkaisevissa Tali-Ihantala -taisteluissa. 2000-luvun alussa hän kävi näyttämässä pojalleen ja tyttärenpojilleen (2) Konkkalanvuoren ja muut paikat.

Omissa muistelmissaan Sulo on kirjoittanut ”Tapaus leipähyökkäyksestä”, jolla hän tarkoitti sotilaspassiinsakin merkittyä Suuren Kuzrajärven taistelua (19.-27.3.1943). Sulo kuului kapteeni Jukka Malmivaaran vahvennettuun III/JR50 -ryhmään. 

Sulon jälkipolville tästä taistelusta on nyttemmin tullut puhutteleva ja arvokas ”nuoren Sulon sotatarina”, sillä taistelun etulinjassa valokuvannut (ja filmannut) tiedotuskomppanian kuvaaja, Carl Gustav Rosenqvist onnistui uhkarohkeassa tehtävässään. Hänen kuvissaan Sulo on helppo tunnistaa. Tutkija Antti Rämänen auttoi alla olevan SA-kuvan löytymisessä.

Korhonen, 19. - 27.3.1943. 

Nyt tiedämme varmasti, että vuonna 2012 poisnukkuneen Sulo-isämme sotamuistot ja kriittiset näkemykset maailman ja Suomen lähentymisestä tai etääntymisestä kestävät ja kantavat…Nyt on helppo sanoa, että hän oli oikeassa.

Sulon jatkosota jatkui Lapin sotana, joka hänen kohdallaan alkoi Tornion maihinnoususta (1. lokakuuta) ja päättyi Muonion taisteluihin marraskuussa 1944.

Kantakorttinsa mukaan Sulo oli jalkaväen sotilas, korpraali ja hän kuului 11. rykmenttiin, 3. pataljoonaan ja 10. komppaniaan. Hänet oli koulutettu konepistooliampujaksi ja hän toimi taistelulähettinä.

Vuonna 1923 syntyneen Sulon rintamavuosia olivat ajanjakso heinäkuusta 1942 marraskuuhun 1944. Vaikka ajanjakso oli suhteellisen lyhyt, se oli merkittävin aika hänen elämässään. Hän selvisi mutta kuljetti kokemuksia mukanaan elämänsä loppuun asti. Sota muokkasi Suloa ensisijaisesti rauhan ajan tuntemattomaksi veteraaniksi.

Suurimmaksi haasteeksi sodan päättymisen jälkeen nousi ulkopuolisuuden kokemus. Vanhojen sotajermujen rinnalla Sulo näytti yksinäiseltä huutolaispojalta, jonka ei enää tarvinnut taistella isänmaan puolesta – sen sijaan taistelu rahasta, työpaikasta, leivästä ja omasta paikasta oli alkamassa.

Sodan jälkeen Sulo kuljeskeli kuin kulkumies konsanaan nuoremman velipoikansa kanssa. Asemapaikkana toimi Riihimäki, missä lasitehtaan ulkotyöt työllistivät jonkun aikaa. Muistojen mukaan hän halusi ja pyrki saamaan valtion tarjoamia töitä. Hakijoita oli paljon. 

Rajavartiolaitos palkkasi miehiä enemmän kuin tekemistä riitti. Sulokin laittoi hakemuksen ja aloitti rajajääkärinä (9.9.1946) Rovaniemellä. Järkevää tekemistä ei Viirinkankaan esikunnassa riittänyt, joten hän erosi Rajasta (15.2.1947) – ja sai siirron merivoimiin, 16.2.1947. 

Vuodet 1947 – 1949 Sulo palveli värvättynä Isosaaren torpedoasemalla. Hän on kirjoittanut lyhyesti: ”Siellä korjattiin ja koeammuttiin torpedot, tietenkin vain ilman taistelukärkiä. Niissä hommissa kului kaksi vuotta, ja taas oli ammatinvalinta edessä. Ei tuntunut löytyvän sopivaa työtä.”

Myöhemmässä haastattelussa (2004) Sulo on lapsenlapselleen kertonut eniten katuneensa sitä, että jätti matruusin tehtävät. Jonkinlaiseksi ansaksi lienee koitunut se, kun hänet oli komennettu kokki- ja stuerttikurssille (1948) – vaikka kokkaaminen ei ”kiinnostanut pätkääkään”!

 Sulon loppuelämä alkoi 1956

Sulon loppuelämän kohtaloksi koitui Lappi – olihan hän myös Lapin sodan veteraani. Lappiin Sulo tuli 1950-luvun suurille metsätyömaille. Lapin ja Koilliskairan (Savukoski) suuret savotat houkuttelivat ”lentojätkiä”. Savukosken ja Rovaniemen kairojen kautta Sulo löysi itsensä Lapin länsikairasta eli Tornionlaaksosta, Kolarista. Kolarin järvikylissä oli Kemi-yhtiön ja Metsähallituksen savotoita.

Elettiin 50-luvun puoliväliä. Tansseja järjestettiin. Sulo tapasi Sieppijärvellä syntyneen Vienon yhdellä tanssireissulla. Pariskunta vihittiin yhteen 1956. Perhe rupesi kasvamaan. Vieno teki töitä paikallisen osuuskassan kassanhoitajana. Sulo kävi metsätöissä. Asuttiin ensimmäiset vuodet osuuskassan yläkerrassa. Sulo rakensi oman talon, josta niin ylpeä oli. Sinne muutettiin 1962 koko perhe; kolme lasta. Neljäs syntyi 1971.

TVH:n (Tie- ja vesirakennushallitus) sekatyömiehestä Sulo opiskeli itsensä tietyömaiden työnjohtajaksi. Saman firman palvelusvuodet tulivat täyteen 1982, jolloin Sulolle myönnettiin rintamaveteraanin varhaiseläke. Loppua kohti parantunut avioliitto päättyi Vienon kuolemaan tammikuussa 2007. Yhteiset eläkevuodet olivat olleet kulta-aikaa: kaikki hyvä yhteisöllisyys satoi lastenlasten laariin!

Sulon elämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista, vaikka eriomainen tanssijakin hän lienee aikoinaan…

Torpedomies Sulo Korhosta voi kuvailla eri sanoilla kuin työnjohtaja Korhosta tai urheilija-Suloa tai … Silti voi sanoa, että ehdottomasti ominaisinta Suloa oli itsenäisyys. Hän halusi elää omannäköistä elämäänsä omana itsenään – loppuun asti. Häntä ei voi edes ajatella tarrautuneena lapsiinsa tai lapsenlapsiinsa – edes vaimonsa poismenon jälkeen. 

Sulosta voi sanoa, että hän teki sitkeän sujuvasti aina parhaansa ja että hän sai paljon aikaan. Savolaisjuuristaan hyvinkin tietoisena Sulolla oli hyvä tuntuma rehelliseen arvomaailmaansa. Koulutusta ja sivistystä hän arvosti, tiesi jääneensä itse ilman.

Veteraani-isälle. 

Meille olet metsä, riista, marjat ja latu siellä, 

olet maantie ja työmaa,

olet itsenäisyyspäivä ja uskomme tulevaisuuteen.

Isä, meille olet elämänasenne ja sinnikkyys siinä,

olet kirja ja kynä, kättesi työt, oma koti, 

olet korkea ikä, ja uskallus elää.

 Kiitos Isä!

_________________________________________________

©  Katariina Korhonen / Kata Vienontytär Korhonen, 

luokanopettaja; tietokirjoittaja, tutkija.

➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰

Kaikki Isosaaren torpedoasemaan liittyvä alkuperä- ja tutkimustieto sekä  näyttelyn järjestäminen:

Turun Forum Marinum-merimuseo & mikko.meronen@forum-marinum.fi  

Sulo Korhosen Torpedomies -tarinasta on nyt tullut yksi osa isäni, Sulo Korhosen elämäntarinaa, jonka dokumentoinnista vastaan jälkipolville. 

➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰

KIRJA ISÄSTÄ/ÄIDISTÄ, Annie Ernaux. Uskomaton, siis tosi tarina kirjan voimasta.

katakorhonen56@gmail.com

Kirjaton maailma olisi silkkaa hulluutta, mikä tuli todistetuksi (m.o.t.) tälle lukijalle ja lukukokemuksen Annie Ernauxin kirjasta hankkineelle. 

Kirjan voima ovat kuitenkin sanat - eivät yksistään totuus tai aikakautensa yläpuolelle nouseva tarina.     

Otteita ja muuta.

Annie Ernaux, s. 141:

Hänen tarinansa päättyy, se tarina jossa hänellä oli oma paikka maailmassa. Hän menetti järkensä. Sairauden nimi on Alzheimerin tauti, sellaisen nimen lääkärit ovat vanhuudenhöperyydelle antaneet.

Kirjoittaminen on muutaman päivän ajan ollut hyvin vaikeaa, ehkä siksi, etten haluaisi tämän hetken lainkaan koittavan. Mutta tiedän, että en voi elää, jollen kirjoittamalla nivo yhteen sitä höperöä naista, joksi äiti muuttui, ja sitä vahvaa ja säteilevää naista, joka hän oli ollut.

Niin vain! Kirjaton maailma olisi silkkaa hulluutta. Niin vain!

– Nobelilla kruunataan jotain suurempaa kuin vain yhden kirjailijan tuotanto. Se näyttää, miten kirjat nousevat aikakauden yläpuolelle, Ernaux pohtii.

Naiskirjailija Annie Ernaux tuli palkituksi kirjastaan, jossa hän kirjoittaa omasta elämästään, mutta tekee siitä kaikille yhteistä ja yhteiskunnallista.  

– Minulle tärkeää ei ole puhutella ketään tiettyä ihmistä, vaan tavoittaa totuus. Kun kirjoitan äidistä tai isästä, kirjoitan niille ihmisille ja sille maailmalle, joista kirjassa puhun. Mutta samaan aikaan kirjoitan myös vallankäyttäjien maailmaa vastaan.

Annie  Ernaux on kirjoittanut  kirjassaan Isästä / Äidistä (s. 94): 

Aion edelleen kirjoittaa äidistä. Tehtävä on vaikea. 

Minun näkökulmastani äiti on ajaton. Hän on aina ollut olemassa. Kun puhun hänestä, kiinnitän hänet heti irrallisiin, ajattomiin kuviin, "hän oli raju", "siinä naisessa oli ytyä", ja kerron sekalaisista tilanteista, joissa hän on ollut mukana.

-Haluaisin tavoittaa myös sen naisen, joka eli ennen minun syntymääni, sen todellisen naisen, joka syntyi normandialaisen pikkukaupungin rahvaanalueella ja kuoli Pariisin lähiösairaalaan kroonikko-osastolla.

-Tekstini kaikkein totuudellisin aines sijoittuu kaiketi perheen ja yhteiskunnan, myytin ja historian yhtymäkohtaan. Hankkeeni on luonteeltaan kirjallinen, koska haen äidistäni totuutta, jonka vain sanoilla voi tavoittaa. (Valokuvat, omat muistoni tai suvun tarinat eivät siis pysty tuota totuutta tarjoamaan.) Mutta pyrin tavallaan pysyttelemään kirjallisuuden pinnan alla.

Kirjassa Isästä / äidistä Annie Ernaux kirjoittaa: ”Tämä ei ole elämäkerta eikä tietysti mikään romaanikaan, ehkä jotain sosiologian ja historian väliltä.”

Yle.fi / Anna Tulosto:

Ernaux kirjoittaa omasta elämästään, mutta yhdistää yksilön kokemuksen yhteiskunnallisiin muutoksiin.  

– En kirjoita omasta intiimistä elämästäni, vaan välimatkan päästä – niin kuin kyseessä olisi joku muu nainen. Pyrin kuvauksen ja tuntemusten tarkkuuteen, minua ohjaa todellisuus. Me olemme olemassa vain suhteessa aikaamme. Aikakausi tekee meidät ja me teemme aikakauden.

Lukijana kommentoin: Näin on hyvä kirjallisuus kautta aikain tehnyt - yhdistänyt yksilön kokemuksen yhteiskunnallisiin muutoksiin. Vasta nykyinen Nobel-komitea onnistui sanoittamaan palkintopäätöksensä Ernauxin voitoksi.  

Annie Ernaux palkittiin Nobelilla 2022.

”Kun sanomaton tuodaan esiin, se on poliittista”, sanoi Annie Ernaux Nobel-puheessaan. Hän puhui siitä, miten kirja voi auttaa murskaamaan tukahdutettuihin kokemuksiin liittyvän yksinäisyyden ja muuttaa elämän. Kirjoitan tytöstä ja naisesta, joka elää kokemuksiaan. Minä en olen henkilöhahmo. Jätin esille vain ajatukset. Me olemme olemassa vain suhteessa aikaamme. Aikakausi tekee meidät ja me teemme aikakauden.

Vihta-Paavo ja 142-säkeinen Runo Viinasta julkaistiin 1820 Turun Wiikkosanomissa

 7.11.2019 / tekstin kirjoitti Katariina Korhonen /katakorhonen56@gmail.com

Runo viinasta teki Korhosen Vihta-Paavosta aikansa runoilijan: 

Runoilija viiden sukupolven takaa 

Isäni oli Rautalammin Korhosia, niitä samoja, joita ”savolainen sarkahousu”, kansallisrunoilija, Vihta-Paavo, Paavo, Paulus Korhonen oli. Merkittävää Sulon ja Paavon välisessä verisukulaisuudessa ovat Pulkkisen, Karhusen, Variksen, Närhen ja Pakarisen savolaisvaimot eli äidit ja tyttäret. Vihta-Paavo on Sulo Korhosen neljäs serkku viiden sukupolven takaa, ja hänen kuolemastaan (1840) tulee 18. marraskuuta kuluneeksi 179 vuotta (vuonna 2019).

Savolaisia sarkahousuja, Korhosia Rautalammilta.

Maailma on yhä edelleen miesten. Myös monet minun tähänastiset elämäni tärkeät ihmiset ovat olleet miehiä. 

Ihmisen elämä, sen alku, sukupolvien jatkuvuus, ohikiitävät vuodet, elämän loppu – silkkaa hulluuttako? Ehkä. Siksi aloitan maailmani määrittelystä.

Ensimmäinen oma kirjani ”Peiliin katsomisen paikka, Ursulan tyttäret” (2019) vie lukijansa 1580-luvun Tornionlaakson seuduista Kolariin ja Sieppijärvelle. 

Sieltä tulivat äitini vanhasuomalaiset äidit - ja äitini isän ”Ilmarin pojat” eli skandinaavista perua olevat miehet.

Kotipitäjäni Kolarin ja Ruotsin Pajalan seutu saivat ensimmäiset uudisasukkaansa Wanhan Rautalammin seuduilta 1560-luvulta alkaen. Ajankohta oli voimakasta maamme asuttamisen aikaa, sillä samaan aikaan asutettiin niin Tornionlaaksoa kuin Suur-Rautalammia. Elettiin asutusvaihetta, jolloin hämäläinen eräkausi oli Pohjois-Hämeessä päättymässä. Niinpä Laatokan Karjalan ja Savon linnaläänin perua olevat Suur-Lappeen – Jääsken alueelta lähteneet Korhos-uudisasukkaat siirtyivät tiettyä reittiä pitkin Suur-Rautalammin alueelle.

Isäni oli Rautalammin Korhosia, niitä samoja, joita ”savolainen sarkahousu”, kansallisrunoilija, Vihta-Paavo, Paavo, Paulus Korhonen oli. Merkittävää Sulo-isäni ja Paavon välisessä verisukulaisuudessa ovat Pulkkisen, Karhusen, Variksen, Närhen ja Pakarisen savolaisvaimot eli äidit ja tyttäret. Vihta-Paavo on Sulo Korhosen neljäs serkku viiden sukupolven takaa, ja hänen kuolemastaan (1840) tulee 18. marraskuuta kuluneeksi 179 vuotta.

Turun Wiikkosanomien ensimmäinen vuosikerta ilmestyi 1820. Sen numerossa 23 julkaistiin 142-säkeinen Runo Viinasta. Tämä oli ensimmäinen lehden palstoille päässyt Paavo Korhosen runo. Mikä oli Paavo Korhosen maailma?

Vihta-Paavona tunnettu kansanrunoilija Paavo Korhonen syntyi nykyisen Vesannon pitäjän Sonkarinkylän Ukkolan talossa 21.5.1775. Jo lapsena kerrotaan Paavon opinhalun olleen niin poikkeuksellisen voimakas, että se herätti seurakunnan pappienkin huomiota: lukemaan ja kirjoittamaan oli opittava opetuksen puuttumisesta huolimatta. Apuun tulivat pitäjänapulainen ja kappalainen Johan Krogerus, myöhemmin kirkkoherra Gabriel Krogius, joka opetti häntä kehittämään kirjoitustaitoaan. Kirjoituskaavionkin hän sai – sen ajan aapisessa ei sellaista vielä ollut – todennäköisesti Istunmäen Kustaa Varikselta, joka oli näihin aikoihin päässyt opintielle Waren-nimisenä, ja valmistui myöhemmin papiksi.

Opinhalun ja savolaisen uudistilallisen maailma oli Vihta-Paavon maailma.

Elämänkertarunossaan Paavo mainitsee runotyönsä käännekohdaksi jalan katkeamisen; ahkeran työmiehen oli pakko jäädä useaksi kuukaudeksi sisäpuuhiin. ”Ilmaantui isompi into ruveta runon tekohon.” Runot vakavoituivat. Oli tullut aika pohtia maailman menoa ja kiinnostavia ajankohtaisia kysymyksiä. Suomen sodan (1808- 1809) hävityksen ja epävarmuuden aikoja seurasivat uudistusten vuosikymmenet. Keisarin laaja kiertomatka Suomeen koettiin merkkinä paremmasta tulevaisuudesta. Näiden vuosien tapahtumat tallentuivat runoihin kotiseudun näkökulmasta.

Paavo Korhosen kohtalon runo; kokemusten jättämiä sisäisiä tuntoja.
RUNO: Laulu omasta elämästänsä, sivu 336 teoksessa Vihta-Paavon Runot ja laulut.

Vuosi vanhan vanhentaapi,

Kaksi lapsen kasvattaapi.

Sama se minulle sattui,

Lassa lauluja osailin,

Tulin siitä tuntemahan

Vielä puolet puustavia,

Aloin läkillä lykätä

Ja panna paperin peälle

Joutoaikana jotakin

Miesten muihenni katella.

Aatran kuressa kuleksin,

Koko viikot viivyin siinä,

Siiven kynä silloin kuivi,

Kovin leveäks levisi,

Oli niinkuin oatran kärki;

Olin oppinut ojalle,

Viivyin siellä toisen viikon,

Kuivi läkkini kuraksi,

Kyllei se kynästä juossut.

Palotyössä paljon uuvuin,

Siellä silmätkin pilauntui,

Näkö oli niistä näistä;

Elon aikana enemmän

Sirpin kammissa kamusin,

Viikot viljoa kokoilin.

Sunnuntaina suuvittelin

Pannani paperin päälle

Mitä oli miehen olla.

Olipa käsi olkapeästä

Kovin käynyt kankeaksi,

Oli se kyllä kyynäspeästä,

Kaikitekkin kalvosesta;

Eipä peukalo pitänyt

Kylläksi kyneä kiini,

Koko koura painoi paljon,

se painoi paperin puhki.

Eikä tullut miehen mieltä,

Ett oisin heti herennyt,

Työstä turhasta herennyt.

Pahat pojat palkan antoi,

viettelivät viinan kansa;

Alkoivat aluksi pyytää

Aata Beetä antamahan,

Viimein virret tykkänänsä,

Koko laulut laittamahan.

Se oli opista voitto,

että jouvuin juomariksi,

Ratkesin kylänraitiksi.

Kaikk on virret verrattavat

Semmosen sepän takeisiin,

Joka ahjolleen ajaapi,

Hiilet polttaapi poroksi.

Turri rauvan turmeleepi,

Ei kunnon kalua tule.

Lähde:

Vanhan Rautalammin Korhosten sukuseura ry. 

Vihta-Paavon Runot ja laulut

Reeta Joensuu rakastaa runoja - me muut myös. Mitä jos...

YLE: Tämän runon haluaisin kuulla on runoja rakastavien radiokuuntelijoiden toiveohjelma.

Ohjelman toimittajia ovat Pietari Kylmälä ja Kaisa Pulakka. Tuottaja on Sari Siekkinen. 

Näyttelijät esittävät kuuntelijoiden toiverunoja.Toiveiden postitusosoitteet: toive.runot@yle.fi tai Tämän runon haluaisin kuulla PL 79 00024 Yleisradio.    

Reeta Joensuu rakastaa runoja, edelleen myös niitä, joita on Iin seudulla vuosikymmeniä sitten esittänyt.

Tämän vuoden (2024) aikana Iin seurakunta ja Iin kunta ovat yhdessä juhlistaneet kuluvaa juhlavuotta järjestämällä lukuisan määrän konsertteja, näyttelyjä, kilpailuja, kesätapahtumia, historiakierroksia. Kulttuuritarjonta on ihastuttanut. Vain runot, runoillanvietot, ovat toistaiseksi jääneet paitsioon. 

Runo antaa sanojen sisältämää voimaa. Tällä sivulla julkaisen iiläisen ystäväni, Reeta Joensuun toiverunoista kaksi.  

1. ALPO NOPONEN. MAHDOTON RATKAISTA. (Suomen Runotar, 4. p. 1951)

Se on, ystävä, ratkaista mahdoton,

minä aikana ihminen kaunein on ...

Valokummulla suojatun kotimäen

hänen lapsena leikkivän ensin näen,

sinitaivaan puhtaus silmissään,

sulot kutrit kullasta ympäri pään.

Elon nuoren siinä on aamunkoi, 

jota päivä kaukainen purppuroi.

Hän on ystävä tähtien, enkelten,                                                           

hän on kevään kaunehin kukkanen,

hän on toivon nouseva, vihryt saari,

hän on auringon hohde ja sateenkaari.

Hänt aina ma katselen ihailuin,

väliin kyynelesilmin, mut naurussa suin:                                            

Hän kaunis on, min en tietää vois,

minä aikana ihminen kauniimpi ois.

Minä nuorukaisena sitten saan

hänen nähdä rientävän maailmaan.

On toiveita täysi ja uljas hän,

hän uhkuvi voimia elämän;

viel otsalla kirkkaus aamuinen

kuin sankari käypi hän riemuiten,

on poskilla verevä rusko,                                                            

poven täyttää luottamus, usko.

Mahdoton ratkaista, 1951. Valokuva, 1957.

Hän seppelöidyllä purrellaan

elonvirtaa valmis on laskemaan,                                                

meren aavan hän etsivi selkää,

ei kareja, myrskyä pelkää.

Sen tehdä, mi toisilta kesken jää, 

sen voittaa, min vuoksi muut maatuu,

sen tahtovi hän, se on määränpää; 

hän sen saavuttaa tahi kaatuu.

Kun silmänsä näen mä säihkyvän,

kun uhrauksiin on valmis hän,

hän kaunis on, min en tietää vois,

minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.

Hänet kesässä kypsässä nähdä saan.

Häll on elämän vakavuus kasvoillaan;

hän taistelee ja hän tekee työtä,

tuul enemmän vastahan käy kuin myötä.

Hän matkan varrella ainiaan

on pakko hillitä purjeitaan,

sillä keskellä kuohuvan aallokon

hänen pieni purtensa vaarass on.

Elo pettää niin monet toivehet,

monet kuihtuvat kesken kukkaset;

minne kylvää hän, siitä toinen niittää,

häntä tuskin kenkään muistaa ja kiittää,

joka riemu murehen myöskin tuo,

valohetket kaikki ne varjon luo.

Hän on vavissut kohtalon ankaruutta,

kun huolen jälkeen sai huolta uutta;

hän onnen iskuista maass on maannut,

mut kilvoituksista vain ei laannut,

kun toipui, riensi hän taistoon samaan,

hän oppi itsensä unhottamaan,

hän velvollisuuttansa täyttäen

niin siirtyi päivästä toisehen.

Hiki virtaa otsalta, rinta lyö,

mut jalouden leimankin antaa työ.

Kun joskus hän pyyhkivi otsan hien

ja huokaa hetkisen laidassa tien,

hänen katseessansa ja piirteissään

näen jälkiä kestetyn myrskysään,

näen suuren, ylevän ilmehen,

joka uhmii oikkuja hetkien,

jopa sortuessakin vielä on 

luja pantti voittoisan taistelon...

Hän kaunis on, min en tietää vois,

minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.

Hänet näen sitten vanhuuden syksyllä,

pää harmaana, hartiat kyyryssä;

ovat kasvot ryppyiset, silmiss on

valo lauhtunut ilta-auringon.

Tuoss sauvan turvissa astuu hän,

ja hän näyttää alati miettivän

tien kulkua kummuilta lapsuuden 

sen loppuun, hautojen äärehen.

Hän matkan tappiot, harhailut 

on kaikki tyynenä kuitannut.

Kun elon vaihtelevaiset kuvat

taas vuoroon hänelle ilmaantuvat,

hän niitä katsoo ja hymyää:

"Niin, unta vain oli kaikki tää!"

Hän lepää töistään ja odottaa

vain tuonen airutta kutsuvaa,

ja niin hän taipuu sen vietäväksi

kuin muinoin leikistä kehtoon läksi.

Ja armaat lapsuuden muistelmat

ja nuoren unelmat uhkeat,

ja parhaat hedelmät miehuustyön

hän kokoo, luo niistä kukkaisvyön,

jota kantain käypi hän tähystäin

unelmainsa uusihin maihin päin.

Kun kilvoituksien raueten

ja haudanvuotehen aueten

hän kunnisseppele ympäri pään

käy luottavaisena lepäämään,

hän kaunis on, minen tietää vois,

minä aikana ihminen kauniimpi ois.

2. TERTTU HYTTINEN. ISOÄITI MARIA

Tämä runo on julkaistu "Runo on vapaa" -teoksessa (Otava, 1996). 

Terttu Hyttinen, o.s. Sievilä, toimittaja Sodankylässä, ja kirjailija, 1917 - 2014.

Pitkän käytävän päässä 

huoneessa numero satakaksitoista

asuu isoäiti Maria

- ja odottaa kirjeitä ja kesää.

Jo toistakymmentä vuotta

on isoäiti Maria 

odottanut samassa huoneessa.

Ja kesät tulevat ja menevät,

ja isoäiti Marian kaapin päällä

kasvaa kuvapostikorttien määrä,

korttien, jotka on lähetetty Firenzestä, Floridasta, Sveitsistä, Espanjasta, Keniasta

ja Nuubiasta.

Jokaisen kortin kirjoitukset 

isoäiti Maria muistaa ulkoa: Ihana matka, suurenmoinen loma. En ehdi kirjoittaa nyt, on kiire.

Kun tulee kesä, tulemme käymään.

Kirjoitan myöhemmin.

Mutta isoäiti Maria on oppinut odottamaan.

Neljä vuosikymmentä hän kantoi vettä joesta 

karjalle ja ihmisille, ja odotti oman kaivon rakentamista.

Hän synnytti kaksitoista lasta ja

tunsi kipua vasta silloin kun lähetti lapsensa kouluun 

ja maailmalle.

Kolmastoista lähtijä oli oma aviomies, vuodekumppani,

jonka kuolema korjasi.

Mies, joka oli luvannut kaivaa kaivon omalle maalle heti kun

talo saadaan valmiiksi.

Kaksitoista työntekijää yhteiskunnalle

synnytti isoäiti Maria

päästäkseen asumaan pitkän käytävän päähän

huoneeseen satakaksitoista.

Ja tullakseen unohdetuksi.

Ei kaksitoista kertaa vuodessa

vaan kaksitoista kertaa vuoden jokaisena päivänä.

Isoäiti Maria täytti kahdeksankymmentä vuotta 

kaikessa hiljaisuudessa

koska juhlien järjestämisestä olisi vaivaa niille

joilla on kiire.

Mutta kaikesta huolimatta isoäiti Maria

on onnellinen ja toiveikas ihminen.

Huoneensa yksinäisyydessä

hän lukee kirjojen kirjaa 

Pyhää Raamattua ja

ristii työn kovettamat sormensa rukoukseen ja rukoilee niiden puolesta

joita rakastaa.

Joka päivä hän suorittaa 

pienet askareensa.

Järjestelee kuvapostikortit ja pyyhkii huolellisesti tomut

lastenlasten ylioppilaskuvista.

Ja muovikukat

nuo unohdettujen ihmisten kukat

"kukkivat" maljakossa.