Samoja Rautalammin Korhosia ollaan. Perheitä yhdistää yhteinen alkuperä. Sitä on sukulaisuus.

Samoja Rautalammin Korhosia ollaan. Ytimessä ovat yhteenmenot, avioliitot, uudet perheenjäsenet, sukulaisiksi tulo. Perheet toistavat itseään eri sukupolvissa tai sukupolven tasolla.

Anna Rossi Korhonen Pulkkinen (1890 - 1976) 

Aloitetaan perheen perustaminen Anna-mummosta ja hänen suhteiden tuloksena syntyneistä uusista Korhosista. Mennään askel kerrallaan taaksepäin kohti esivanhempien vanhempia. Tietoa riittää.

Anna Adamintytär Rossi Korhonen Pulkkinen syntyi Rautalammilla (Särkisalo 11) 18.4.1890, ja kuoli Karkkilassa Sirkka-tyttären kotihoidossa 86-vuotiaana, 29.12.1976. 

Avioliitto 1911 - 1929. Puoliso Reino Korhonen. 

August Reinhold (Reino) Korhonen  syntyi Rautalammilla 15.12. 1889, kuoli kotonaan                                                                                                  Rautalammilla (Heinätaival) 39-vuotiaana,                                                                                                  8.9.1929.  

Sulo Korhosen muisto omasta Reino-isästä: "Kertoman mukaan isäni oli kivimies, jota nykyään kutsutaan porariksi. Me asuttiin Rautalammin pitäjässä. Kotimme nimi oli Heinätaival, siellä oli pienehkö mökki. Isä rakensi kivinavetan, jossa oli myös hevostalli. En muista montako lehmää oli tai pientä karjaa. Hevonen oli kuitenkin hyvä, muistini mukaan.

Isästäni minulla on viimeinen muistikuva sellainen, kun hän istui penkillä ja tyynnytteli Toivo-nimistä poikaa, joka on kolme vuotta minua nuorempi veljeni. Sen jälkeen isä tietenkin joutui sairaalaan, ja lääkäri oli kertonut, että hänellä on maksarevähtymä. Todennäköisesti oli kuitenkin syöpä, jota ei siihen aikaan tunnettu. Tähän hän menehtyi.

Meiltä lapsilta meni isä, perheen elättäjä. Voi vain kuvitella, millaiselta on tuntunut äidistä, kun jäi seitsemän (7) lasta ja velkainen mökki. Siinä meni hevonen, lehmät tietenkin. Kunta lunasti pilkkahintaan mökin maineen, ja meidät lapset sijoitettiin huutolaisiksi ympäri pitäjää, lukuunottamatta vanhinta poikaa, Rikua, joka kelpasi jo rengiksi.

Tämä on vihkikuva. Annan ja Reinon avioliitto solmittiin toukokuussa 1911 muutamaa viikkoa aikaisemmin kuin Annan isä-Adam Rossi kuoli. Todistajina ovat toimineet kummankin omat koirat! 
Siinä sai Korhosen Reino-poika kyllä niin Helsingissä sydämensivistyneen vaimon 💫 
 

 Meiltä lapsilta meni isä, perheen elättäjä. Voi vain kuvitella, millaiselta on tuntunut äidistä, kun jäi seitsemän (7) lasta ja velkainen mökki. Siinä meni hevonen, lehmät tietenkin. Kunta lunasti pilkkahintaan mökin maineen, ja meidät lapset sijoitettiin huutolaisiksi ympäri pitäjää, lukuunottamatta vanhinta poikaa, Rikua, joka kelpasi jo rengiksi.

Anna ja Reino Korhosen lapset 

1. August Rikhard (Riku) Korhonen,  1912 - 1968 (55 v.)

2. Aino Eliina (Elli) Korhonen, aviossa Rytkönen, 1914 - 1941 (26 v.)

3. Aada Kerttu (Kerttu) Korhonen, aviossa Näppä, 1917 - 1952 (34 v.)

4. Erik (Erkki) Korhonen, 1919 - 1996 (76 v.)

5.Anna-Liisa (Liisa) Korhonen, 1921 - 1945 (kuolinvuosi arvio; kuvamuisto Liisasta ja Laurista "äitille ja siskolle" Liimattalaan)

6. Sulo Veikko Gunnar (Sulo) Korhonen, 1923 - 2012 (88 v.)

7. Toivo Edvard (Topi) Korhonen, 1926 - 2012 (85 v.)

8. Johannes Ilmari (Jussi) Korhonen, 1928 -  2005 (77 v.) 

      Neito Anna Rossi synnytti Elinan Helsingissä 1905

   

Vuonna 1905 jotakin erityisen vakavaa tapahtui tuolloin 15-vuotiaan Annan lapsuuskodissa. Äiti Miia oli synnyttänyt 8 lasta aikavälillä 1885 - 1900: Alma, Johannes (Hannes Rossi), Anna (Rossi, meidän tuleva mummomme), Lauri, Elisa, Ida Maria, Henrika ja Kalle. Näistä aikuisiksi ylti puolet eli 4. Miinan yksinäinen lapsi, Alma hukkui 5-vuotiaana kuin myös 5-vuotias Lauri kuoli. Samana vuonna kuumeeseen kuoli lapsista Ida Maria kuin myös Henrika.

Oma erityinen vaihe Miinan elämässä on Elina, joka kirkon dokumenttien mukaan syntyi vieraspaikkakuntalaisena Helsingissä, 29. marraskuuta 1905. Kirkonkirjoihin Elinan vanhemmiksi on merkitty Miina ja Adam Rossi. Toinen kummeiksi merkityistä ihmisistä on neito Anna Rossi ja toinen torppari Sol. 

Rautalammin kirkonkirjoista löytynyt dokumentti osoittaa, että Anna sai 15-vuotiaana isänsä luvalla muuttaa Helsinkiin. Edellisenä vuonna 1904 sinne oli jo lähtenyt Rossien vanhin poika, Hannes. Kartanon muonamieheksi oli päässyt töihin. 

Annan kohtalon ratkaisi raskaus. Joku Rautalammin pahoista (isäntä, loinen tai isä) oli raiskannut lapsen. Päätettiin kuljettaa Anna Helsinkiin. Kukaan ei koskaan saisi tietää. 

Ja siellä synnytti Anna tyttövauvan - Elinaksi nimetyn - tietenkin antoi lapsen äitinsä mukaan.  Anna-tytär jäi Helsinkiin, Elinan ottivat Miina ja Adam mukaansa Rautalammille - elämä jatkui.   

 Avioliittoaan edeltäneet vuodet 1905 - 1911 Anna-neito eli ja teki töitä 1900-luvun alun vanhassa Helsingissä, monikulttuurisessa laajenevassa kaupungissa.  Siellä hän oli Sirkka-tyttärensä (1931) muistojen mukaan ollut mm. kartanopalvelijana eri perheissä. Hän oli oppinut ruotsia, ja monia juutalaiseen kulttuuriin kuuluvia tapoja ja ruuanlaittotaitoja. Hänen tarkoituksensa oli ollut jäädä Helsinkiin pysyvästi, mutta niin vain kävi, että pian sen jälkeen, kun hän oli tullut Rautalammille "katsomaan sairasta isäänsä", hän tapasi Reino Korhosen eikä "päässyt enää mihinkään". Sirkka muistaa, että Anna-äiti olisi pitkään harmitellut Rautalammille jäämistä. "Ei olis pitänyt tulla tänne!" Kerrotaan, että Annan tyttöystävä oli saanut kuulla, kuinka komea merikapteeni olisi Helsingissä jäänyt kaipaamaan "kaunista Annaansa".

Anna kuitenkin meni töihin Suonenjoen Iisvedellä toimivaan Peuran lankarullatehtaaseen. Hänet vihittiin toukokuussa 1911, ja heti kohta juhannuksena 1911 Annan isä Adam Rossi kuoli. Miina-äiti lähti Kalle-pojan ja Elinan kanssa vuorostaan Helsinkiin. Nyt oltiin vapaita lähtemään Helsingin kautta Amerikkaan. Vain Anna ja vanhin veljensä Hannes kiinnittyivät vanhoille paikoillensa.  

 

                              Leski Anna Korhonen tuli äidiksi 1931

Reinon kuoleman jälkeen Anna synnytti Rautalammin Kunnalliskodissa kaksoset, Sirkan ja Mikon. Se tapahtui 16.7.1931. Syntyivät Sirkka ja Mikko Rossi - äitinsä mukaan Rosseja.

Tiedetään, että kaksosten isä on ollut Annan appiukko, Reino-vainaan isä, Riähkä-Uaku, August Korhonen. Omissa muisteloissaan Sulo kirjoittaa, kuinka hän isänsä puolelta muistaa isänsä isän, "jota salassa hänen kuulemattaan kutsuttiin Riähkä-Aukuksi, koska hänen oikea nimensä oli August Korhonen, ja hän oli isäni Reino Korhosen isä, siis  minun pappani." 

Riähkä oli syntynyt 1859, ja hän kuoli  Käpyniemen torpassa 78-vuotiaana vuonna 1937. Koska Reinon äiti oli kuollut jo 1900, oli Riähkä mennyt uusiin naimisiin Eriikka (Riikka) Laatikon kanssa 1910. Luonnnollista oli, että Reinon ja Annan lapsille tästä Riikasta ehti tulla mummo. Riikka kuoli vuotta ennen Riähkää eli 1936. 

Sirkka luovutti suoraan synnytyksen jälkeen Mikon pois kasvattilapseksi. Sirkan Anna sai pitää. 

Sirkka sai jäädä äidin luo. Heinäkuussa 1937 heti Riähkän kuoleman jälkeen Anna meni naimisiin Aapeli Pulkkisen kanssa, ja asettui asumaan Uupuneenmäelle kunnan omistamaan vuokramökkiin. Sirkka oli silloin 6-vuotias ja mökissä asuivat myös Aapelin äiti ja koko joukko velipoikia.

Annan ja Aapelin naimisiinmenon aikoihin mökissä vieraili Annan Elisa-sisko Amerikasta.

Anna-mummon ajatuksena oli ollut, että hän luopuisi myös Sirkasta, ja että Elisa veisi hänet mukanaan. Sirkka on muistellut, kuinka hän matkatavarat pakattuna kävelee Liisa-tädin kanssa linja-autoon aloittaakseen pitkän matkan. Samassa Äiti-Anna on kuitenkin itkien rynnännyt autoon ja perunut Liisalle antamat sanat. "Kuka minua täällä hoitaa, jos sinä viet Sirkan?"

1937. Amerikan täti olisi halunnut sisarensa tyttären, Sirkan mukaansa.

Aapeli Pulkkinen kuoli 22.10.1940. Sirkka muistaa kuolinpäivän kuin eilisen, sillä se mullisti Annan ja tyttären elämän. Kun tieto Aapelin kuolemasta tuli julki, haki kunta mökistä lämmitysuunin pois, laittoi siis mökin kylmilleen. Oli lokakuun loppupuoli, ja Sirkan koulunkäynti Liimattalan kansakoulussa kesken. "Häpesin, kun haisin siellä savulle." Koska kotimökissä ei ollut enää uunia, piti keittää ja lämmitellä pihalle kyhätyn nuotion ympärillä.

Perheen parhaaksi Anna kuitenkin pääsi jonkin ajan kuluttua Sääksjärvelle Leivon taloon karjanhoitajaksi; lehmiä oli kolme. Isäntä oli Otto Leivo, yksinäinen mies, jonka talossa oli hyvä olla ja asua. Sirkka kävi kansakoulun 2. luokan Liimattalassa. Koulu oli sama, mitä 20-luvulla syntyneet Sulo ja Toivokin olivat käyneet. 

Samoihin aikoihin kun Annan Aapeli- aviomies kuoli (1940), oli Annan velimies, "Hannes-eno" Helsingissä niin ikään menettänyt vaimonsa.  Amanda Rossi oli kuollut. Niinpä Johannes oli ottanut yhteyttä Savossa asuvaan Anna-siskoonsa, ja pyytänyt tätä luokseen auttamaan. Hanneksen nuorimmat pojat, Eero ja Tuure, olivat 7 ja 11-vuotiaita silloin. Koska Hannes pyysi, Anna lähti "piiaksi veljellensä" - edellisestä Helsingin reissusta olikin kulunut jo aikaa. 

Sirkan muistikuvan mukaan Anna ja hän asuivat enolla vuosina 1941 ja 1942. Kartanon rouva olisi halunnut laittaa Sirkan kouluun, mutta siitä ei tullut mitään. "Minulta jäi yksi vuosi väliin, sanoi Sirkka. Koulu olisi ollut ruotsinkielinen. 

Mökki jossa Hannes ja Anna lapsineen Helsingissä asuivat, oli kahden perheen käytössä ollut ns. muonamiestalo. Sirkka muistele, että sittemmin Annan ja Hanneksen välille syntyi erimielisyyksiä ilmeisesti huushollin pidosta. Niinpä Anna palasi Savoon. Hän lähti 1943, pääsi takaisin töihin Otto Leivolle ja lähetti 12-vuotiaan Sirkan Kerttu-tyttärensä tykö Haukiputaalle. 

Anna Pulkkinen Sirkka Rossi

Anna Rossi, Etelänmummo  Rautalammilta, avasi silmäni ja sydämeni valokuville.  

Mummon perinne elää, mummo ei.  Hän jätti muistonsa valokuvina.

Kirjoitin ensiversion Anna-mummon  (Anna Rossi, 1890 - 1976) elämästä jo 2011. Se oli aikaa, jolloin aloittelin sukujeni ihmisiin tutustumista. Ensimmäisen tarinani aineksina käytin vain omia ja lähisukulaisteni muistoja. 

Näin.

Annan lahjaksi saatu elämä oli työntekoa, isoihin ratkaisuihin tyytymistä, luopumista ja köyhyyttä. Hän saavutti korkeaan 86 vuoden iän eli säilytti pitkään suhteellisen hyvän terveytensä. Muistan hänen tanssineen 80-vuotisjuhlissan Toivo-poikansa luona Riihimäellä. Anna-mummo osasi laulaa heleällä äänellään, hänen käsialansa oli kaunista, hän oli pienikokoinen, lempeä, myönteinen ja kiltti ihminen.

"Mummo ei koskaan käynyt Lapissa, minne hänen Sulo-poikansa oli 50-luvulla päätynyt ja perheen perustanut. Sulo-isäni sen sijaan käytti meitä lapsia Anna-mummon luona kesälomamatkoilla, joita teimme 1960-luvun "lättähattujunilla" Torniosta Suonenjoelle; myöhemmin 70-luvulla menimme "etelään" isäni Toyota Corollalla.

Vaikka Anna-mummo ei minulle Sulon tyttärenä juurikaan muistellut omaa elämäänsä, ei muistellut eikä muistuttanut, olen yhä edelleen kiitollinen hänen mielenkiintoisesta valokuva-albumista. Jo lapsena totuin kotona valokuvaavaan Vieno-äitiin, mutta että Mummolla oli tallessa paljon kuvia elämästään ja ennen kaikkea omasta perheestään, esimerkiksi Amerikkaan muuttaneista siskoistaan ja velimiehestä!  

Hän oli hyvin kiinnostunut valokuvista, ja muistan hänen ostaneen minullekin oman albumin. Hänen albuminsa kannen takana lukee lause: "Kun kirjat hukkuu, niin kannet jää, ja kansissa säilyy muistot nää."

Tämän muistolauseen olen kirjoittanut ensimmäisiin omiin valokuva-albumeihini myös. Myöhemmin olen jostakin syystä usein miettinyt, onko riimissä "mummon käännösvirhe ruotsista suomeksi"...Mitä, jos riimi onkin alun perin kirjoitettu näin: "Kun kannet hukkuu, niin kirjat jää, ja kirjoissa säilyy muistot nää"?  Eikä ole, onhan meillä suomenkielessä sanonta: "Kirjan kansien välistä ne löytyvät..."

Kun kirjat hukkuu niin kannet jää, kansissa säilyy muisto tää.  
Muisto Iisveden Kolikkoinmäen mummosta. Albumi ostettu Iisvedeltä 17.7.-67.
 

 

 

  

 

Sanna Vanha-Vähäahon Huoranpenikka. Kiitos kirjasta -kirje kirjoittajalle!

Iissä, 27.11.2024

Kirjasi teki minuun suuren vaikutuksen. Kiitos! 

Sanalla sanoen, Huoranpenikan koettuani ymmärrän pystyväni (niin halutessani) kirjoittamaan tulevaisuudestani "vähäsen enemmän vähäsen viisaammalle" itselleni. Uskon lukukokemusteni voimaan, olen harjoitellut lapsuudesta lähtien käymällä vuoropuhelua kirjojen ja vanhan kansan "printtilehtien"kanssa. Olen oppinut ja uskonkin, että lukeminen on parhaimmillaan ihmisen mielen ja sydämen tasolla menneisyyteen katsomista. Lukevankaan ihmisen - olipa ehjä tai rikkinäinen - ei ole kuitenkaan hyväksi jäädä kiinni menneisiin. Terapeuttisen kirjoittamisen merkitys on toivossa. Uskon omaan kirjoittamiseen, joka katsoo eteenpäin. Kirjoittaminen on enemmän kuin tiedon jakamista.

Ote kirjeestäni 8.3.2004:

Jaksanko? Nyt jos saan kirjoitettua sen mitä ajattelen, minulla on toivoa, sillä uskon, että lukeminen on menneisyyteen katsomista ja kirjoittaminen tulevaisuuteen. Minussa on jälkiä kivuliaasta lapsuudesta. Jäljet ovat nyt arpia. Ne ovat hoituneet ja ne on hoidettu mutta ne ovat minussa olemassa ikuisesti. Yksi arvistani on alkoholismi. Olen ilman omaa syytäni joutunut kokemaan isän juomisesta johtuvia ikäviä asioita niin paljon, että minusta on tullut se sielultani rosoinen mie, mikä olen. Samalla kun rosoisuuteni on tullut näkyväksi, minusta on kasvanut myös rehellinen. 

Sydämellinen kiitos!

Sinulta saamani ensimmäinen e-viesti oli tällainen: "Tässä Huoranpenikka kirja arvosteluun. Sydämellinen kiitos sinulle!" Ja vastauksessani luki: "Sydämellinen kiitos itsellesi, kirjastasi tuli syntymäpäivälahja minulle; että sallit minunkin kokea esikoiskirjasi! Sanan varsinaisessa merkityksessä en koskaan arvostele kirjoja (esim. kirjablogissani) - mutta monisanaisesti kirjoitan, mitä minun ajattelussa kirja käynnistää."

"Ensin oli sana" eli sanalla sanoen, minun ajattelussani sinun käyttämäsi sana "sydämellinen" kirkastui selkokieliseksi kiitollisuudeksi. Kaiken kaikkiaan sinun kirjasi merkitsee uutta järjestystä voimakkaaseen ajatusmaailmaani, joka on muovautunut ja edelleen kasvaa omista ajatuksistani. Kirjasi muutosvoima perustuu hallussasi olevaan kieleen, sanoihin, kuvauksiin, tietoon, informaatioon - musiikkimaailma puhuisi tässä yhteydessä hienosta sanoituksestasi. 

Kirjasi kannet vievät minut elokuvamaailmaan. Kansikuvan tehosteena on käytetty "vanha elokuva" -kuvankäsittelyä. Sopii oikein hyvin. Elokuvallisia episodeja ovat kirjasi 16 lukua. Kantta ja kirjan lukuja tutkin alkajaisiksi, kun rupesin tutustumaan itse kirjaan. Jokainen episodi eli luku toimii ikään kuin kertoja-aikuisen, kirjoittajan äänenä, joka puhuu 

viisauden ja sydämen äänellä 

yhtä lailla 

lapsen kaltoinkohtelusta, ihmisen olemassaolon oikeutuksesta, äidin ja isän voimattomuudesta, valinnoista kuin myös parhaasta kaverista, Muorista, "näkemisestä" ja lukihoon pääsemisestä! Ajatuksissaan ihminen tosiaankin kaipaa sitä, mistä on syntynyt. Siellä missä sydän on, siellä on koti.

   

Ja vielä.

Jo nyt tiedän, että kyllä Huoranpenikan tarinasta saisi vaikka "meän kielelä sanoitetun dokumentin".  

Vaikka mitä siitä saisi. Minulle kirjaa isompaa ei kuitenkaan ole. Huoranpenikka on terapiaa kaltaiselleni lukijalle, kirja nostaa sykettä siinä missä siunaa kyynelillä. 

"Meän murre" ("heän kieli" Ruottin puolela) osana suomenkielisen Tornionlaakson murrealuetta höyrysi melko lailla viimeisiään Kolarissa juurikin 1980-luvulla, jolloin kirjan tapahtumat ovat syntyneet.

Tuohon aikaan olin sieppiläinen luokanope-eskariope, järvikyliemme oppilaat olivat lapsia ja sydämen asia, ja tuohon aikaan, noin kymmenen vuoden ajan "met tehimä ja saima vanhemmitten kans paljon yhteistä aikhaan Erkheikin koulun Sinikka-open kans Suomessa ja Ruottissa". 

Kirjan nimi Huoranpenikka nousee suomalaisesta (kyllä!) kieliperinteestä, jota Tornionlaaksossa ovat kautta aikojen vaalineet 

seudulla syntyneet 

suomenkieliset tarinankertojat, kummitustarinoilla pelottelijat, kirotun viinan villityksistä pauhannut Laestadius, Laestadiuksen saarnojen kirjoittajat (Postillat I ja II), väkevät saarnamiehet, Veenpaisumuksen oottajat;

kirkon vanhat rippikirjat, Raamatun vanhimmat käännökset - puhujat ja kirjoittajat, entisvanhaset ja vaikutusvaltaset oppihneet kans, net kaikin on vaalihneet (kansan) kieliperintheitä. 

Met ihmiset Tornionlaaksossa olema rohki kovasti pitähneet arvossa ommaa, vahvaa ja voimasanoja täynnä olevaa puhekieltä! 1980-luvulla kirjoitetussa (Kyläkoulun opettajan) Vieraskirja-viestissä on seuraava muisto: "12-vuotissyntymäpäivillä. On tässä maisteltu pöydän antimia. Kakku on hyvää. Sankari hyörii illan emäntänä. Sikiöitä on ilman määrää. Ja me laulamme, elä elä elä eläkhöön!

Sanna, Vanhan viisauden tallentamisesta, kiitos! 

Niinpä, Sanna, 

sinä kirjoittajana olet ns. puhekieltäsi käyttämällä tallentanut kirjasi kansien väliin paljon vanhaa viisautta! Jumalattoman hauska kohtaus ( s. 35-36) Muorin suolaisista surun kyynelistä on niin pistämättömästi kuvattu, Sanna. - Sehän meni meilä pohjosessa niin, että ko Kekkonen kuoli, alko ankeat ajat.

Joku toinen kirjoittaja on sanonut, että kyyneleet ovat myrkyllisempiä kuin ihmisen hiki. Desilitra toisen ihmisen hikeä riittää kuulemma tappamaan toisen. (Lea Kranz, 2006)

Poikia on Tornionlaaksossakin "aina" kasvatettu salaamaan tunteensa. Miehen ei sovi itkeä. Vanhaa viisautta - vissiin.

Viisautta on ymmärtää, että entisvanhalle voimasanalle annettu merkitys perustuu aikaan enemmän kuin paikkaan; merkitys ratkoo edelleenkin, mikä on sanan arvo. Kyllä me ihmiset tässä maailman ajassa jo olemme täysin tietoisia, mikä voima väärin käytetyllä sanalla voi olla. Saatanan saatana, pörrö, sikiö, äpärä, Vittulajänkkä, vituttaa vai hatuttaa jne. 

Viisautta on uskoa, että vasta silloin, kun ihminen saa sanalla aikaan hyvän tai turvallisen yhteyden toiseen ihmiseen, voi sanaan uskoa. Sanasta miestä, sarvesta härkää on vanhaa viisautta.

Kun vertaan toisiini käyttämiäsi sanoja Huoranpenikka ja Tuike, haluan sanoa, kuinka kirjoittajana olet todella huolehtinut juonen kulusta niin, että Tuike Muorin nimeämänä lapsena saa myös lukijalta sydämelliset onnittelut periksi antamattomuudesta. Lakki tuli! Ja paljon muuta hyvää...

Lopuksi Aamukirjastani lyhyt ote, johon liittyy ahdistustani:

"Huoranpenikka -kirjan Tuikkeella on isä, joka ... tuntuupa pahalta löytää sanat lauseeni jatkoksi.

 

Keskosena kotiin tuotu Tuike saa kasvaa isänsä hallitsemassa katkerassa kotiympäristössä, jonka vertaista ei ihmisten maailmassa kaukaa tarvitse etsiä. Tarkoitan, että ihmisinä, perheinä, sukuina jaamme edelleen näitä kokemuksia - niistä vain ei ole saanut puhua! 

Nyt lukukokemukseni perusteella uskallan sanoa, että sie, Sanna olet luonut tarinan, joka vastaa kipeisiin kysymyksiin viisaasti, rakastavasti. Olet päässyt sisälle Tuikkeen maailmaan, ja ymmärtänyt tämän lapsen itsensä luomaa sisäistä maailmaa. Olet löytänyt sieltä luovuuden ja älyn. 

Sinä olet hyvän työn tekijä, kirjoittanut mahtavan kirjan. 

p.s. Meilä saatethiin sanoa näinki: "Herratun aika senthään! Tämä kirja kannattee lukea! 

terveisin, Kata