Emma Marinin muistikuvat herättävät minutkin inspiroitumaan kirjoittamisesta - tähän uskon!

Hei, Emma,

kiitos kirjastasi, joka ilmestyi jo 2016. 

Kiitos, että sain käydä sinun ja Pekan tykönä kylässä Rovaniemen kodissanne juuri niihin aikoihin, kun viimeistelitte tarinakokoelmaasi. Silloin puhuimme esimerkiksi Petsamon ajasta ja siitä, kuinka "vanhoitten muistitieto" on vahvistanut, että kyllä se minun äitini Vieno oli ollut noin 10-vuotiaana tyttärenä mukana isosiskonsa Veeran ja tämän puolison Ilmarin kanssa juurikin siellä Petsamossa! 

Kiitos tarinastasi "Väärä jalka oikeassa kengässä"! 

En vielä paljasta salaisuuttani, joka liittyy kenkiin ja kokemusperäiseen oivallukseeni siitä, miten ihmisrievun kengittämisen oppimista voi käyttää vertauskuvana mielenmaailmaan kuuluvien taitojen oppimisessa. 

Sitä paitsi kirjailijat Jari ja Kati Tervo liikuttavaksi kiitetyssä kirjassaan UKKO - he juuri vahvistivat eilisillan lukukokemukseni syvyyttä käyttämällä ihmisestä puhuttaessa sanaa kengittää; siinä kaikki. Tähän mennessä olin kuvitellut, että vain hevonen kengitetään - tai koira.

Kiitos tarinastasi "Viekko, Vekke ja vanha paskeri"! Kiitos tarinasta "Kataisen Ellin rohkaisu"!

Kiitos tarinastasi "Yhden sanan voima"!

Ja kuten viestini sinulle aloitin, Emma, päätän sen kirjoittamalla: "Kiitos kirjastasi!" Jokaikinen tarinasi ikään kuin mahtuu minun maailmankuvaani ja muistikuvastooni; olemmehan yhteisen isoäitimme, viisaan Einon Ailin, lastenlapsia. Siinä on sellaista toivoa myös minulle, joka vasta nyt (67-vuotiaana) olen ruvennut ymmärtämään, kuinka tärkeätä on kysyä itseltään: "Hei, millä asioilla on todella merkitystä elämässäsi?"    

Sain siskoltani lahjaksi kirjan, joka tukee ja auttaa minua "huomaamaan kaikkein tärkeimmät asiat elämässäni (tässä ja nyt), nauttimaan niistä ja antamaan aikaa merkityksellisille asioille".

Oma unelmani tai toiveeni tarinoiden (muistikuvien) kirjoittamisesta on herännyt vähitellen kuluneen "vaikean vuoden" aikana. Toivo kuitenkin nojaa aina tulevaisuuteen, josta en edelleenkään tiedä, mitä varmuudella voi tapahtua. Uskon kuitenkin, että juuri toivo auttaa sietämään tässä ja nyt olevaa vaikeaa muistuttaen, että joskus on vielä toisin. 

    

Emma, olet esikuvani kirjoittajana ja ihmisenä. Usko, toivo ja rakkaus! Kiitos sinun, ja sinun tarinoittesi uskosta, toivosta ja rakkaudesta! 

Hymy huulilla, sydän täynnä kiitollisuutta otin sinuun yhteyden tänään (27.12.2023) kirjoittamalla tänne "nettiin". Kirjoittajaksi syntyneenä, kirjeiden kirjoittajaksi (Helliriika-tätini tavoin) syntyneenä elämässäni todella merkittävä asia on kirjoittaminen. 

Kunhan kaikesta vaikeasta ja hyvästä tokenen, annan nyt aikaani niille tarinoilleni, jotka syntyvät tekstiksi, kun niiden aika on. 

Kiitos, Emma lämpimästä puhelustasi, jonka sinulta viimeksi sain, palataan...

terveisin, Kata.

   

  

 
Emma Marin. Pylsyn myöstärit ja muita muistikuvia (2016), 1. painos, s. 132-133

EMMA MARIN: 

SIEPPIJÄRVEN SISU TOI MAINETTA KYLÄLLE

Suomen kansa on tunnettu urheilukansana ympäri maailman. Pieni maa on omistanut ihmeteltävän paljon tulosta tekevää väkeä. Tähän on tarvittu paljon myös urheilusta innostunutta ohjaajaväkeä, jotka ovat tehneet mahdolliseksi urheilun harrastamisen.

Sieppijärvi muistaa innokkaan urheilumiehen, Antti Iivarin. Myös monet nyt jo varttuneet ihmiset tekivät Antti Iivarin avustuksella tunnetuksi kotiseutuamme, tuoden mainetta urheilusaavutuksillaan. 

Uskon että varojen puute oli yksi este vielä suurempiin tuloksiin, sillä innokkaita nuoria olisi ehkä ollut. 

Me muistamme Pertti Teurajärven, Aukusti ja Timo Lämsän, Vesa Hiltusen, Pentti Vaattovaaran, Mikko Ungan, Reijo Jauhojärven, Timo Peterin ja naisista Elli Teurajärven. Nämä urheilijat ovat niitä, joita ikäiseni (s. 1939) hyvin muistavat, mutta nuoremman polven hiihtäjät eivät niinkään ole muistissa, vaikka heidän suorituksensa ovat yhtä arvokkaita.

Kun Suomen mestaruusviestissä Timo Peteri lähti toisena ankkuriosuudelle, alkoivat Etelä-Savon kannattajat jo juhlimaan hopeamitalia, lähtihän Juvan ankkurina huippuhiihtäjä Raimo Hämäläinen aivan Peterin kannassa. Savolaiset ilkkuivat, mikä se semmonen Sieppijärvi on ja kuka tuo Peteri, eihän sitä kukaan tunne. Ääni muuttui, kun maaliin tuli ylivoimaisena voittajana Kuusamon Eräveikot olympiahiihtäjien toimesta ja toisena Sieppijärven Sisu. Välimatka Hämäläiseen oli vain kasvanut. Tämä lienee se arvokas tähtihetki Sisun hiihtäjien historiassa.

Pentti Vaattovaara on serkkuni ja asui naapurustossa. Saimme seurata lähempää hänen intoansa. Kerrankin Pentin äiti, Hanna-tätini, oli maalannut illalla pirtin lattian, ja radio oli jäänyt maalin taakse. Kymmenen uutiset urheilu-uutisten kanssa olivat tulossa. Pentti sipaisi villasukat jalkaan ja hiipi hakemaan radion. Aamulla täti ihmetteli karvatassunjälkiä maalissa, mutta ymmärsi teon. Urheilijoiden kotiväki joutui "urheilemaan" mukana, sehän ei muuten onnistuisi.

Elämäni ainoa hiihtokilpailu, jossa olin hiihtämässä, oli Sisun talolla, Antti Iivarin järjestämänä. Olin 8-9 vuoden ikäinen, kilpasukseni olivat isäni tekemät ja niissä oli nahkaiset "pänkhäät eli mäystimet" siteenä; nahkalenkki johon kenkä pujotettiin ja kumilenkillä otettiin kenkä kannan takaa kiinni.

Samaa latua hiihti myöhemmin lähtenyt tätini Aira, minua pari kolme vuotta vanhempi. Hyvänä hiihtäjänä hän oli kohta kannassa ja huusi onnellisena "latua!". Minä puolestani sanoin takaisin, että "enkä anna latua, mene laijasta, minua niin paleleeki!" Lähellä maalia kenkäni irtosi "pänkhäästä", ensin toinen ja sitten toinen, silloin tuli itku. Antti Iivari tuli ja sieppasi minut suksineni päivineni kainaloonsa ja juoksutti maaliin. Maalissa hän kuulutti, että Emmakin pääsi maahliin. Että semmonen se oli, Antti Iivari.

Penkkiurheilu on kaikkein suosituin urheilulaji Suomen kodeissa, ja televisio tuo ne kilpailut elävinä nähtäviksi. Vanha sananlasku sanoo: "Terve sielu terveessä ruumiissa." Niiden terveydessä (sielun ja ruumiin) sitä urheilua riittääkin, eikös vain?

 Kuvassa Emma juhlimassa Helliriikan 80-vuotispäivää Sisun talolla, heinäkuussa 2019. 

"Hiihtämällä metsätöihin. 1939".

Vasemmalla Emma Marinin isä, Nuottavaaran Ilmari Kaitala.  "Lukijoille tuttuja toisetkin miehet" kuten oikealla Isak Joona Kolarin Venetistä. 
 Kuva:  Ilpo Kaitalan vanhasta perhealbumista.

(Kuva suurenee klikkaamalla. Toivoisin nuorempien lukijoitteni näyttävän kuvaa Kolarin seudun vanhemmille ihmisille, jotka ehkä tunnistaisivat keskellä olevat kaksi työmiestä.)

  

Iiläisen Mauno Hautalan (s. 1930) tarinat kertovat elämästä, joka sai alkunsa Sallassa. "Silloin jos koskaan puhallettiin yhteen hiileen."

Mauno Hautala: "90-vuotispäivän (2020) juhlia ei pidetty "koronan" takia. 

Vanha vaari/ Mauno Hautala (2023) 93-vuotiaana. 

KIITOLLINEN PITKÄSTÄ JA VAIHERIKKAASTA ELÄMÄSTÄ

90 vuotta on korkea ikä. Olen kiitollinen, että olen saanut elää näin pitkän ja vaiherikkaan elämän. Nyt olen 93-vuotias.

Tuntemattoman sotilaan keittiövääpeli oli viemässä ruokaa etulinjaan ja joutui tykistökeskitykseen. Hän rauhoitteli pillastunutta hevostaan. "Ei se ole ihmisestä, se on korkeimman käres!" Ihmisen elämä on lopulta Korkeimman kädessä. Elämän pituuteen ja laatuun vaikuttaa kuitenkin suuresti ns. välikädet. Havukka-ahon Konsta Pylkkänen puhui ja ihmetteli, mitä ovat "välikädet". 

Jospa me ihmiset olemme Korkeimman välikäsiä. Minua tukeneita ja auttaneita ihmisiä, käsiä, on ollut kiitettävän runsaasti elämäni eri vaiheissa. Heille kaikille kiitos ja kunnia! 

Lapsena tukena ja turvana olivat tietysti äiti ja isä. Myös isosiskot ja veljet pitivät nuoremmista huolta. Kansakouluaikoina niin Kurtilla kuin Kostamossakin riitti koulukavereita.

Varhaisnuoruuteni elin Kostamossa. Elettiin sota-aikaa, me evakot saimme tukea ja turvaa kylän väeltä. Erikseen haluaisin kiittää evakkotalojen väkeä. Talvisodan alussa saimme turvan ja asunnon Kaakamossa, Kalle ja Laila Liitin talossa. Elettiin yhdessä Laila-emännän ja Pruikkosen papan kanssa. Isäntä Kalle oli sodassa. Välirauhan ja jatkosodan ajan asuimme Kostamossa Pietari Junttilan ja Frans Kostamovaaran taloissa. Lapin sodan aikana "käväistiin evakossa Kortesjärvellä. Asunnon saimme Jaakko Myllylän upouudessa talossa. Suuret kiitokset kaikille evakkotalojen ihmisille saamastamme avusta. 

Kun kaikki sodat oli sodittu, alkoi jälleenrakennuskausi. Synnyinkotimme oli jäänyt "pilkotuksen" väärälle puolelle. Valtio antoi ns. vastiketilan Sallan Pahkakummusta. Raivasimme ja rakensimme karuun erämaahan uudistilan kolmessa-neljässä vuodessa. Rakensimme tarvittavat rakennukset talouskeskukseen, raivasimme hehtaarin verran peltoa kivennäismaalle ja yli 10 hehraaria suolle. Se oli perheen laatuaikaa. Silloin jos koskaan puhallettiin yhteen hiileen. Vaikka tämä uusi tila oli jonkinlainen "lohdutuspalkinto" entiseen verrattuna, oli se kuitenkin oma ja omin käsin rakennettu. Se pelasti paljon.

Elämä jatkui. Tuli aika antaa oma panos yhteiskunnalle. Ensin "sotaväki", sitten kouluun Rovaniemelle ja Hyvinkäälle. Välillä vuosiharjoittelu Tuusulan Ruskealassa, Vihtori Riolan talossa. Tukea ja turvaa, kavereita riitti eri vaiheissa. Erikseen haluaisin kiittää Riolan emäntää ja isäntää ikihyvästä vuodesta. Eräs mieltä lämmittävä tapaus tulee mieleen. 

On kaunis kesäaamu, 19.6.1953. Kuulen, kun yläkerran portaissa kolistellaan. Emäntä huutelee: "Herätys ja kahville!" Ihmettelen, kun herätys on liian aikaisin. Laskeudun alakertaan silmiä hieroskellen. Aamukahvit ovat normaalisti keittiössä, mutta nyt on kattaus pirtin pöydällä; keskeisellä paikalla iso täytekakku. Kuorossa toivotetaan: "Hyvää syntymäpäivää!". Hämilläni kakistelen jonkinlaiset kiitokset. Ne olivat elämäni ensimmäiset syntymäpäiväjuhlat. Vieläkin kiitokset Riolan perheelle!

Sotaväessä Rovaniemellä ja koulussa Hyvinkäällä oli runsaasti tukevia kavereita. Opistossa ehkä läheisimpiä olivat kämppis, Hirvosen Alpo, lähinaapurit Haapalan Lasse ja Hyrkäs Kalle. Agroliveljet hajaantuivat ympäri maata rakentamaan ja palvelemaan yhteiskuntaa. Kanssakäyminen jäi vähäiseksi. Vasta eläkeiässä tuli aikaa "koulukavereille". Rivit harvenevat. Tällä hetkellä toisiaan tukevat Haapalan Lasse, Antti J. Jussila, Veikko Kullas, Pentti Nissinen ja Mauno Hautala.  

Auttavia käsiä ja tukea ovat antaneet Sallan, Sieppijärven ja Iin Osuuspankin työkaverit ja hallintokunnat. Samoin Sallan Karhujen, Sieppijärven Sisun ja Iin Suunnistajien (IiSu) urheilukaverit. Listaan voi vielä lisätä kuntien hallintoihmiset niin Kolarissa kuin Iissäkin. 

Sitten metsästys ja kalastus. Siellä tärkeimpiä "käsiä" ovat olleet Korhosen Sulo, Pekkalan Eino, Turtisen Matti, Kallungin Oiva, Harjulan Jussi ja Annusen Osmo kuin myös Pohjois-Iin hirviporukka.

Aivan lopuksi kirjoitan kaikista tärkeimmistä käsistäni.

Oma perhe, eli avioliitto Airin kanssa ja lapset Heikki, Marketta, Anneli ja Eero. Siinä riitti auttavia ja tukevia käsiä. Airihan se pääasiassa hoiti lapset. Minulla oli työ ja harrastukset etusijalla, mutta yhteistäkin aikaa riitti.

Sitten uusi perhe Taimin kanssa ja Matti-poika. Taas oli uusia käsiä auttamassa ja tukemassa. Lastenlapset ja Taimin tytöt kantoivat "kortensa kekoon" Vaarin hyvinvoinnin tukemiseksi. 

Vanha vaari (93) tarvitsee lisää hoitavia käsiä. Ei hätää, sieltähän rynnivät kädet ojossa Juno ja Max. Sain varmaan monta vuotta lisää elinaikaa näiden pontevien poikien tukemana - ja elämä jatkuu. Yhteinen kiitos kaikille edellä mainituille, ja kaikille niille, joita ei ole nimetty. Kaikki olette tärkeitä.

Sitten tähän hetkeen. Aloitamme ruokailun. Pääruuaksi oli monta vaihtoehtoa ja tietysti poroa. Kuivalihavelli, koparakeitto, kampsut, punasrieska ja pottuvoi tai poronkäristys. Valittiin tuttu ja turvallinen poronkäristys ja Lapin puikulaperunat plus puolukat. Jälkiruuaksi (Päätalon mukaan kiilaruuaksi) hillasoppaa. Kahvin kanssa kakun lisäksi leipäjuustoa. Siinä menu! Vielä kerran, tervetuloa ja ruvetahan syömään!

Vanha vaari/Mauno lopuksi "toistaa":

j.k.   Juhlia ei pidetty koronan takia. 

j.j.k. Tämä puhekin on kirjoitettu 93-vuotiaana.

(Kata Korhonen) Mauno Hautalan elämänvaiheista tekemäni kirja (2020) luovutettiin 15.9.2023 Sallan sota-ja jälleenrakennusmuseoon. Vastaanottajana museon amanuenssi (kuva alla). 

Sen sijaan tässä blogissani julkaistut Maunon itse kirjoittamat tarinat 

KIITOLLINEN PITKÄSTÄ JA VAIHERIKKAASTA ELÄMÄSTÄ (2023) & PENTILLE (2022 eivät sisälly kirjaan. 

MAUNO HAUTALAN VELJESTÄÄN KIRJOITTAMAN PUHUTTELEVAN TARINAN ANSIOT OVAT KIRJALLISIA.

Pentille

Muistan ja "näen selvästi" pororaidon uudistilamme Lehdon, kotimme pihalla lähtövalmiina. Paras ajokkaamme on valjastettu pulkan eteen, Pauli on keulilla sukset jalassa, vetoporon hihna "lämsällä" olalla. Pulkassa ovat talon tärkeimmät: Äiti sylissään kuopus, pian viisivuotias Pentti Kullervo. Pulkan keulassa on pieni vihreä arkku sisältöineen. Varmaan "manttaalikirjat", pankkikirja ym. tärkeää. 

Siinä sinä, Pentti, istuit, karvalakki korvilla, ihmetellen maailman menoa. Pulkan perään oli "kollostettu" toinen vetoporo, joka veti heinähäkillä varustettua poronkelkkaa (rekeä). Siinä matkusti Sanni-sisko muutaman kuukauden ikäisen Paavo-esikoisensa kanssa. Häkin pohjalle oli jätetty heiniä pehmikkeeksi. Lisäksi oli olkipatja, alusta ja rouko sekä täkkejä. Kolmatta ajoporoa hallitsivat Urho ja Viljo. Kelkkaan oli lastattu ruokatavaraa, keittovälineet ym. tarvikkeita. Kelkan perään oli kiinnitetty yksi "vara-ajokas". Isä ja minä seisoimme suksilla, valmiina lähtemään jälkivarmistajina pororaidon perään.

Oli marraskuun 30. päivä, vuosi 1939, torstai. Lunta oli maassa 30-40 senttiä, pakkasta 5-6 astetta. Neuvostoliitto oli julistanut sodan Suomea vastaan. Puna-armeija vyöryi rajan yli Nivalan kohdalta aamulla. Rajamies, Iikkalan Eepi, toi sanan evakkoon lähtemisestä: "Alakurtin kautta eli maantietä pitkin ei voi enää mennä, pitää koukata selkosen kautta: heinäteitä pitkin Kutsan myllylle, siitä kohti Enjantunturia ja Alakurtti-Kuolajärvi -maantietä!

Näin tehtiin, ja koko Ylikurtin väki selvisi Kuolajärvelle seuraavana päivänä. Siitä alkoi sinun ja minun, koko meidän perheemme evakkotaival. Nyt tiedämme, että taipaleesta tuli ikuinen. Ensin taivallettiin Kaakamoon Kalle ja Laila Liitin taloon. Sieltä keväällä (1940) Kostamoon Pietari Junttilan taloon; syksyllä Laurilaan. 

Kostamossa elettiin parhaat lapsuus- ja nuoruusvuotemme. Minä lopetin kansakoulun Kostamossa, ja sinä aloitit. Käytiin Lapin sotaa paossa Kortesjärvellä, asuttiin Myllylän Jaakon talossa. Kun kaikki sodat oli sodittu, palattiin Kostamoon ja sieltä rakentamaan "vastiketilaa" Pahkakumpuun.

Uudistilan rakentaminen ja raivaus kestivät 3-4 vuotta. Isän ja äidin johdolla koko veljessarja puhalsi yhteen hiileen. Tulosta tuli. Ensin sauna, sitten navetta ja seuraavana vuonna vasta asuinrakennus. Talousrakennus ja 4-5 latoa seuraavaksi. Raivattiin Kuivanmaan peltoa 1,5 ha ja Jousiaavalle 10-11 ha lähinnä heinälle. Minä olin rakennustöissä omalla "nurkalla", sinä ja Viljo veistelitte tappeja, joilla hirret liitettiin yhteen. Elettiin meidän perheen laatuaikaa.

Teille nuorimmille kuuluivat myös taloustyöt, sillä aluksi mukana ei ollut naisväkeä. Muistan tapauksen, kun sinä jouduit keittämään lintuvelliä. Kun ei ollut jauhoja suurukseksi, isä sanoi, että pane  vähän kauraryynejä. Teit työtä käskettyä ja huusit, että keitto on valmis, tulkaa syömään. Aloitettiin ruokailu. Kokkia, sinua ei jostain syystä näkynyt. Lautaselle nousi kattilasta kaurapuuroa, seassa linnunlihaa. Nälkä oli, keitto syötiin eikä asiasta sen jälkeen puhuttu. Myöhemmin tenttasin sinua ja tunnustit, että keitto näytti vesivelliltä aluksi, joten lisäsin ryynejä. Asiassa oli hyväkin puolensa. Olit keksinyt uuden ruokalajin.

Harjoitit karjataloutta Lehdon "kuudesosallasi" muutamia vuosia. Meidän muiden tavoin myit osasi Viljolle, ja hänestä tuli uusi isäntä Lehtoon. Urho erotutti oman osansa omaksi tilakseen ja asui sitä. 

"Myit nahkasi" Veitsiluodolle ja menit töihin Kallaanvaaraan yhtiön sellutehtaalle. Rakensit oman talon lähelle työpaikkaasi. Palvelit yhtiötä aina eläkeikään asti. Elelit eläkepäiviä Eevasi kanssa omassa talossasi. Lapset olivat "lentäneet ulos". Monien sairauksien takia muutit asumaan Palvelutaloon kaupungille. 

Pidettiin yhteyttä puhelimella ja tekstareilla. Kävin tervehtimässä pikkuveljeä kerran-pari vuodessa. Ikä ja sairaudet tekivät tehtävänsä. Jouduit käymään lääkärissä ja olemaan sairaalassa useita kertoja. Kuntosi alkoi heiketä. Soittelin normaalin "kuulumissoiton" tammikuun (2022) puolivälin paikkeilla. Vastasit reippaasti: "Olen sairaalassa Rovaniemellä, en voi puhua pitempään. Terkkuja, terkkuja kaikille!"

Nämä olivat viimeiset sanasi minulle. Asiat etenivät nopeasti. Outi viestitti: "Isä on Kemijärven sairaalassa saattohoidossa." Lähetin Outille 10. tammikuuta viestin: "Jos isäsi ei pelastu elämälle, purista puolestani pikkuveljeni kättä hyvästiksi." Pentti siirtyi ajasta ikuisuuteen 31.1.2022 klo 01.00. Hänet siunattiin haudan lepoon Honkakankaan hautausmaahan 11.2.2022 perheen läsnä ollessa. 

Tässä tulee mieleen evakkorunon säe: "Levon saivat he mullassa oudon maan." Vaikka Penttikin eli suurimman osan elämästään Kemijärvellä, ovat hänen ja meidän kaikkien juuret syvällä Tuntsan törmässä, Hautajan harjussa ja Lehdon muhevassa mullassa; vain ohuita pieniä pintajuuria Jousiaavan turpeessa ja Peuramaan moreenissa.

Veimme poikani Heikin kanssa kukkia Pentin haudalle Salla-päivänä. Ihan kuin itsestään katse kääntyi kohti sinitaivasta: "Terkkuja, terkkuja meiltä kaikilta!"

Iissä, ikävissään 3.9.2022, Mauno.