Katariina Granat
Ällitälli - Iloa Etsimässä
Taiteiden integraatiota etsivä projekti Sieppijärven koulun esiopetuksessa lukuvuonna 2002-2003
Oulun yliopisto
Esi- ja alkuopetuksen täydentävät 17 ov:n opinnot
Taito- ja taideaineiden integraatioon liittyvä projektityö
Kevät 2003
Sisällysluettelo:
Ällitälli - Iloa Etsimässä
Taiteiden integraatiota etsivä projekti Sieppijärven koulun esiopetuksessa lukuvuonna 2002-2003
Oulun yliopisto
Esi- ja alkuopetuksen täydentävät 17 ov:n opinnot
Taito- ja taideaineiden integraatioon liittyvä projektityö
Kevät 2003
Sisällysluettelo:
1.1. Taito- ja taideaineiden opinnot Oulussa
1.2. Omat taito- ja taideaineiden opintoihin liittyvät odotukset ja toiveet
1.3. Aineopintojen kontaktijaksoihin liittyviä tuntemuksiani ennen omaa integroivaa taidekasvatustyötä
1.4. Kolarin esiopetuksen opetussunnitelma 2002
1.4.1. Oppiminen esiopetuksessa
1.4.2. Esiopetuksen oppimisympäristöt
1.4.3. Taide on lapsen kasvun ydintä
2. Ällitälli-näyttelyssä iloa etsimässä
2.1. Taide täsmällisesti työsuunnitelmaan
2.2. Yhteistyö opiskelijoiden kanssa
2.3. Lähtökohtana satu
2.4. Ällitälli jatkui koulussa
2.5. Löytyy iloa, löytyy!
1. Lähtökohdat Iloa etsimässä -projektille
Aloitin esi- ja alkuopetuksen 17 opintoviikon täydentävät opinnot joulukuussa 2001 Oulussa. Opinnot ovat alusta alkaen tukeneet luokanopettajan työtäni Sieppijärven koulun esi- ja alkuopettajana. Vuoden 2002 aikana suurin yksittäinen projektini oli olla mukana Kolarin kunnan varhaiskasvatuksen kehittämistyöryhmän työssä ja prosessoida sekä kirjoittaa Kolarin kunnan esiopetussuunnitelma. Se valmistui toukokuun lopussa ja otettiin käyttöön elokuussa 2002. Kunnanhallituksen toimesta opetussuunnitelmaa kuitenkin korjattiin joulukuussa 2002 hajauttamalla esiopetuksen hallinnointi kahden eri hallintokunnan kesken. Päiväkotien esiopetusta hallinnoi sosiaali- ja terveystoimi. Kyläkoulujen esiopetusta hallinnoi sivistystoimi. Joulukuussa muutettu esiopetussuunnitelman versio on voimassa tällä hetkellä.
1.1. Taito- ja taideaineiden opinnot Oulussa
Täydentäviin opintoihin kuuluvan taito- ja taideaineiden opetuksen alkuosa toteutui kussakin aineessa erillisinä kahden päivän kontaktijaksoina (2x6 h) syyslukukauden 2002 aikana. Kesäkuussa 2002 opiskelijoille jaetun paperin perusteella tavoitteeksi oli asetettu aineen perustietojen ja -taitojen lisäksi se, että opetuksessa pyritään lisäämään opiskelijan valmiuksia integroivaan taidekasvatustyöskentelyyn.
1.2. Omat taito- ja taideaineiden opintoihin liittyvät odotukset ja toiveet
Opintoja suunniteleva Helena Seppälä kyseli toukokuussa 2002 sähköpostitse meiltä opiskelijoilta sitä, millaisia sisältöjä taito- ja taideaineissa (musiikissa, kuvataiteissa, liikunnassa, käsityössä ja draamassa) haluaisimme käsiteltävän. Samalla hän muistutti, että opinnot toki rakentuvat esi- ja alkuopetuksen 15 opintoviikon kokonaisuudelle, jonka kaikki olemme suorittaneet.
Vastasin suunnittelijalle tuota pikaa, sillä halusin vaikuttaa opintojen sisältöön syystä, että halusin oppia uutta enkä vain toistaa sitä, mitä olin jo perusopintojen aikana tehnyt. Kirjoitin hänelle suhteestani perusopintoihin seuraavasti: "Peruskurssin aikana mielestäni saimme tuntumaa ja tietämystä erilaisiin sisältöihin tekemällä itse keramiikkaeläintä ja grafiikanlehteä...Ehkä meidät pitäisi nyt saada oppimaan uutta siitä, miten aikuisina voisimme ohjailla toimintaa niin, että sisällöistä syntyvät konaisuudet todella opettaisivat lasta, kehittäisivät hänen ajatteluaan ja oppimisen taitojaan sekä laajentaisivat hänen maailmankuvaansa."
Jatkoin pohdintaani kirjoittamalla seuraavasti: "Esiopetuksella on oma sisältönsä, joka saa arvonsa, tavoitteensa ja merkityksensä lasten tarpeista ja lapsen lähtökohdista - ei sisällöistä sinänsä. Koska ryhmämme opiskelijat ovat enimmäkseen lastentarhaopettajia, haluaisin, että taito- ja taideaineiden sisältöjä suunniteltaessa korostuisi esiopetus varhaiskasvatuksen pedagogiikkana perusopetuksen sijasta. Jotta alkuopetuksen toimintakulttuurin olisi tulevaisuudessa mahdollista kehittyä varhaiskasvatukselliseen suuntaan, voisi tässäkin koulutuksen vaiheessa painottua varhaiskasvatuksellinen ote ja ajattelu."
Viestini koulutussuunnittelijalle jatkui seuraavasti: " Taito- ja taideaineiden sisältöjen kohdalla mietin ensisijaisesti pedagogisten opintojen tarvetta sekä tietämystä pienten lasten oppimisesta. Olen huomannut esiopetuksen arjessa, kuinka vähän tiedetään lapsilähtöisistä työtavoista. Monipuoliset työtavat osataan luetella, mutta niitä ei käytetä vaihtelevasti, ksoka omaa kosketuspintaa uuteen työtapaan ei ole. Päiväkodin esiopetus voi olla myös taito- ja taideaineiden osalta sitä, että tutustutaan eri sisältöalueisiin hyvinkin aikuislähtöisesti ja aikuisen ehdoilla. Tällä tarkoitan esimerkiksi ns. sabluuna-ajattelua."
Kun luen yllä olevía muistiinpanojani nyt vuotta myöhemmin, huomaan käyttäneeni tekstissäni käsitteitä lapsilähtöisyys ja aikuislähtöisyys. Tänä päivänä käyttäisin noissa asiayhteyksissä ehdottomasti käsitteitä lapsikeskeisyys ja aikuiskeskeisyys. Syynä on se, että olen ymmärtänyt, kuinka esimerkiksi monet kasvatuksen tutkijat Suomessa ovat tehneet irtiottoa lapsilähtöisyydestä lapsikeskeisyyden suuntaan siitä syystä, että koulua pidetään yhteiskunnallisena instituutiona, jolle eivät riitä lapsen omat satunnaiset tavoitteet. Lapsen toiveet ja tarpeet eivät myöskään aina osu yhteen.
Päätin kirjeeni omista toiveistani seuraavalla tavalla:
"Liikunnan osalta minua kiinnostaa erityisesti paremman oppimisympäristön rakentaminen. En välittäisi niin kauheasti kehitellä kuperkeikkaa edes lapsen oppimisen nimissä. Opettajana liikunnan perustaitoni ovat mitä ovat, ja niiden kanssa on tultava toimeen. Esiopetuksessa ei mielestäni tarvita yksinomaan valmiita opettajan tarjoamia malleja oikeista liikeradoista, vaan tarvitaan opettajia, joilla on taitoa rakentaa oppimisympäristö sellaiseksi, että lapsi pääsee kehityksessään eteenpäin liikkumalla monipuolisesti ja päivittäin. "
"Samat tavoitteet minulla on muidenkin sisältöjen suhteen. Tavoitteet asetetaan oppimisympäristölle ja meille kasvattajille - siis esimerkiksi työtavoille."
1.3. Aineopintojen kontaktijaksoihin liittyviä tuntemuksiani ennen omaa integroivaa taidekasvatustyötä
Taito- ja taideaineiden kontaktijaksojen aikana kirjasin ajatuksiani muistiin. Arvioin ensisijaisesti sitä, mitä päivien mittaan yhdessä teimme. Sen sijaan en arvioinut sitä, mitä minun mahdollisesti odotettiin omatoimisesti koululla tai kotona tekevän. Tähän työhöni kirjaan esimerkkinä draama- ja musiikkikursseihin liittyviä ajatuksiani.
Draamakurssin aikana ei mielestäni korostunut esiopetus eikä varhaiskasvatuksellinen ote tai ajattelu. Minulle ei selvinnyt, onko pienellä lapsella omia draamaan liittyviä tarpeita ja miten itse asiassa tehdään lapsikeskeistä draamaa.
Mielestäni myös draaman näkökulmasta tulee voida kysyä, miten pieni lapsi oppii. Draamaan liittyvän oppimisen lähtökohta on mielestäni se aikuisen tekemä valinta, että oppimiseen liittyvät tavoitteet asetetaan draamapedagogiikalle eli esimerkiksi oppimisympäristölle. Tavoitteita ei aseteta yksin lapselle.
Draamakurssin aikana en oppinut uutta. Tarkoitan tällä sitä, että en saanut kokeilla sitä, miten aikuisena ohjaisin lasten toimintaa niin, että sisällöistä syntyvät kokonaisuudet opettaisivat lasta, kehittäisivät hänen ajatteluaan ja oppimisen taitojaan sekä laajentaisivat hänen maailmankuvaansa. Jotakin sen sijaan sain kokeilla, vihjeitä sain, mutta uusia näkökulmia en löytänyt.
Edelleenkin mietin, mitä varten on olemassa draaman "liikunnallisuus". Tiedän liikkeen ja liikkumisen yhdeksi ilmaisukeinoksi...siltikin mietin. Varmaan itseni vain on syytä ruveta tekemään draamaa koulussani, jotta saisin omat asenteeni muuttumaan. Tunnistan itsessäni kuitenkin kummallista pelkoa draamaa ja sen todellista merkitystä kohtaan. Vaikea lause. Tarkoitan, että en usko esittämiseen. Uskon vain olemiseen, tekemiseen, siihen, mikä itsestäni kumpuaa - ja kun draama ei kumpua, en siihen usko...Siksi en edes koulutuksen nimissä uskaltautunut heittäytyä. Koska en uskaltanut, ei draama tehnyt minuun myönteistä vaikutusta. Koska kuitenkin pelkään, myös ymmärrän. Ymmärrän juuri sitä arkaa ja pelokasta lasta, joka ei uskalla, ja jolle ei hektisessä koulumaailmassa ikinä järjesty niin paljon aikaa, että hän saisi edes draaman kautta koka jotakin suurta!
Edelleen mietin lasten tarpeita. Jos haluaisin tehdä draamasta lapsen itsetuntoa vahvistavan ja itsetuntemusta lisäävän välineen, kuinka sen käytännössä tekisin? Jokainen opettaja tietää työhönsä liittyvistä karikoista jotakin. Omat draaman käyttöön liittyvät karikkoni eivät valitettavasti peittyneet näiden opintojen aikana. Draama on yhä vain minulle vaikeaa ja pelottavaa.
Lainaan Luokanopettaja-lehden päätoimittajaa. "Joudumme suostuttelemaan. Toisin kuin usein uskotaan, lapset eivät pala halusta oppia, jopa päinvastoin. Me kaikki opimme mieluusti vain sellaisia asioita, jotka ovat meistä tärkeitä ja jotka sopivat aikaisemmin oppimaamme. Näemme itse asiassa varsin paljon vaivaa estääksemme itseämme oppimasta uusia, meille outoja asioita. Todellinen opettelun taito onkin saada itsensä oppimaan asioita, joita ei lähtökohtaisesti halua oppia." (Martti Hellström. 4/2002)
Juhani Aho on kirjoittanut lapsuudesta seuraavasti: "Lapsuus on lyhyitä ja nopeita elämyksiä, voimakkaita vaikutelmia, se ei ole kokonainen eikä yhtenäinen. Mutta ei siinä myöskään ole mitään puolihämyistä eikä himmeää. Mutta...? Se on salaperäinen ja selittämätön."
Musiikin kontaktijakso oli minusta vaikea. Ensimmäistä kertaa tunsin nahoissani, kuinka vaikeaa voi olla musiikkikasvatus syystä, että en osaa soittaa tai että sävelkorvani on puutteellinen. Haluaisin olla varmempi musiikkikasvattaja.
Musiikin kontaktijakso oli täynnä laulua ja soittoa ja rakentelua. Se oli integroivaa. Silti se oli minusta vaikeaa. Saimme lopuksi mukaamme joukon opetusmonisteita. Ne olivat täynnä hienoja ajatuksia kokonaisvaltaisesta oppimisesta, taiteen vaikutuksista ja taidekasvatuksesta. Ajatukset jäivät kuitenkin ajatuksiksi, koska aikaa ei ollut tekstistä oppimiseen.
1.4. Kolarin esiopetuksen opetussuunnitelma 2002
Paitsi että lapsuus on salaperäisyyttä ja selittämätöntä, se on uskomukseni mukaisesti lapsen mukanaan tuomaa iloa ja onnea. Esiopetuksen opetussuunnitelman johdantosivulta löytyvät ne tekstikappaleet, joissa mielestäni kiteytyy kasvatuksen mutta myös taito- ja taidekasvatuksen perusta sekä lapsen että kasvattajan näkökulmasta. Kirjaan ajatukset tähän.
"Esiopetus on kuin symboli lapsen mukanaan tuomasta ilosta ja onnellisuudesta. Esiopetus on kuin symboli lapsuudesta ja leikistä, luottamuksesta, rakkaudesta, kyvystä sanoa ei, tilan antamisesta, arvostuksesta, tukemisesta ja kannustamisesta. Symboloikoon suomalainen esiopetusuudistus asiakirjoineen tätä kokemustamme lapsuudesta ja lapsesta."
"Tämän esiopetussuunitelman syvin tehtävä on lisätä ymmärrystämme, vahvistaa itsetuntemustamme ja auttaa uskomustemme tunnistamisessa ja muuttamisessa. Esiopetuksen äly, merkitys ja tunne innoittakoot jokaista opettajaa hänen esiopettajan tehtävässään, joka on ilon löytäminen."
1.4.1. Oppiminen esiopetuksessa
Taiteiden integraatio -projekti sai nimen Iloa etsimässä. Oppimisen näkökulmasta lähtökohtaba oli opetussuunnitelmaan kirjattu näkemys siitä, mitä oppiminen esiopetuksessa on. Opetussunnitelmaan asia on kirjattu seuraavasti:
"Lapset oppivat parhaiten, kun heidän on hyvä olla. Lapset oppivat yhteistyössä ja vuorovaikutuksessa. Lapsi oppii uusia asioita oman käsityskykynynsä perustuen. Lapset oppivat leikin avulla. Lapsilla on synnynnäinen tarve tietää ja ottaa selvää. Jokainen lapsi oppii omassa yksilöllisessä tahdissaan."
"Oppiminen esiopetuksessa ei rakennu opetuksen aikuiskeskeisyydelle vaan lapsen oppimiseen liittyville haasteille ja lapsuuden omille ehdoille. Oppiminen esiopetuksessa ei siten kohdistu vain uusien tietojen ja taitojen hankintaan vaan tarpeeseen osata jäsentää asioita, ilmiöitä ja omaa toimintaa."
"Oppiminen on lapsen asia. Hänen tulee saada suunnitella ja arvioida omaa oppimistaan yhdessä aikuisten kanssa. Oppiminen on lapsen oman toiminnan tulosta."
"Opetus tulee ymmärtää lasten kokemusmaailmasta käsin suunniteltavaksi toiminnaksi, joka ei alista esiopetusta lapsen tulevalle koulunkäynnille. Lapsen tulee voida kokea oppimisen iloa ja hyvää elämää esiopetuksen aikana."
1.4.2. Esiopetuksen oppimisympäristöt
Toinen näkökulma, jota projektia suunniteltaessa haluttiin korostaa, oli esiopetussuunnitelman näkemys oppimisympäristöstä. Periaate on, että esiopetuksen vaatimukset asetetaan ennen muita oppimisymäristölle ja kasvattajille. "Aikuisten on suunniteltava ja rakennettava oppimisen ympäristöt niin, että lasten tarpeista ja toiminnasta lähtevät tavoitteet on mahdollista saavuttaa.", lukee Kolarin esiopetuksen opetussuunnitelmassa.
Suunnitelma muistuttaa, että oppimisympäristöjä yhdistäviä tekijöitä ovat ainakin kiireettömyys, avoin, lasta rohkaiseva ja iloinen ilmapiiri sekä sellainen aikuisten ja lasten välinen vuorovaikutus, joka tunnustaa aikuisen roolin ja sen, että kasvattamiseen kuuluvat lapsiin kohdistuvat rajat, odotukset ja vaatimukset.
Iloa etsimässä -projektiin liittyvät Ällitälli-näyttely Oulussa ja Lastenpäivän konsertti ja Peikkopolku Kurtakossa vastasivat jo suunnitteluvaiheessa opetussuunnitelman oppimista ja oppimisympäristöjä koskeviin periaatteisiin. Ne vastasivat lasten taidekasvatusta sivuaviin haasteisiin tavalla, joka innosti kaikkia järjestelyissä mukana olleita kasvattajia. Jo projektin suunnitteluvaiheessa väreili innostunut tunne siitä, että kysymys todellakin on uusista keinoista lähestyä musiikkia, kuvataidetta, käsitöitä, liikuntaa ja draamaa.
1.4.3. Taide on lapsen kasvun ydintä
Oulun kaupungin taidemuseo on tehnyt lasten näkökulmasta historiaa kokoamalla taiteilijoiden kanssa yhteistyössä taidekasvatuksellisia näyttelyitä kaikenikäisille. Ensimmäinen näyttely oli Palapelit (2000) ja toinen Ällitälli (2002). Oppimisympäristönä Ällitälli oli vertaansa vailla myös Kolarin esiopetussuunnitelmasta käsin arvioituna. Opetussuunnitelmaamme on kirjattu seuraava ajatus:
"Aikuisen herkkyyttä on rakentaa oppimisympäristö niin muunneltavaksi, että se tarjoaa mahdollisuuksia kaikkien aistien käyttöön, kokeilemiseen ja asioiden uuteen yhdistämiseen. Ympäristö ei saa olla liian valmiiksi rakennettu. Oppimisympäristöön tulee kerätä muistoja ja kokemuksia jo tapahtuneista, ja yllätyksiä, jotka houkuttelevat menemään eteenpäin." Kaikkea tätä mielestäni oli sekä Ällitälli -näyttely Oulussa että koulumme eskariluokka Ällitällin jälkeen!
"Taide-elämykset vahvistavat lapsen emotionaalista ja esteettistä vastaanottokykyä, empaattisuutta ja luovuutta. Esteettiset kokemukset luovat pohjan ajattelulle, mielipiteen muodostamiselle ja kanssakäymiselle. Taide vahvistaa ihmistä sisäisesti. Tunteiden ja ajatusten rakentumisen tutkiminen rakentavat itsetuntoa, aktiivisuutta ja vastuullisuutta. Sitä kautta ympäristö saa merkityksiä ja maailma avautuu mahdollisuuksien maailmana." (Esiops2002)
Kun arvioin Iloa etsimässä -projektia kokonaisuutena esimerkiksi em. opetussuunnitelmatekstiä vasten, voin todeta, että projektissa toteutui se, että lapset todellakin saivat tutkia tunteittensa ja ajatustensa rakentumista esimerkiksi silloin, kun he saduttivat eli sanelivat tarinan niistä omatekoisista koneista, joita he olivat Ällitällin jälkeen rakentaneet eskarissa Sieppijärvellä.
2. Ällitälli-näyttelyssä Iloa etsimässä
Oman kiitokseni Ällitälli-näyttelystä annan kuvataiteen opettaja Hannu Kaakolle, sillä juuri hän kertoi tulevasta näyttelystä. Minulle ehdottomasti merkityksellisin asia koko taito- ja taideaineiden opintojen kokonaisuudessa oli tämä meille tarjottu mahdollisuus ottaa osaa Ällitälli-näyttelyyn.
Kävin ennakkoon tutustumassa näyttelyyn. Otin sen tosissani. Ja kuitenkin alusta pitäen tunsin, että Ällitällistä voisimme oppilaitteni kanssa etsiä ensisijaisesti iloa. Taidekasvatuksellisuus ja lastenkulttuuri olivat avainsanoja, jotka asiallisesti ottaen puhuttelivat minua. Luulen käsittäneeni alusta pitäen, että kyseessä ei olisi näytely, joka vain juostaisiin läpi...Aikuisena olisin paljon vartijana...
Kun kerroin oppilailleni tulevasta retkestämme Ällitälliin, kerroin näyttelyn rakentaneista taiteilijoista lukemalla Oulun Taidemuseon julkaisemaa esitettä. Meillä oli hauskaa, sillä esimerkiksi kuvataiteilija ja "kuramoottori" Hannu Kaakko kirjoitti itsestään näin:
"Käärepaperista kaikki alkoi. Paperille tallettuivat mm: Rapakossa uitettu koira, Sinetti-Sanni, Kuoma-Kalle ja Kilpuri; sitten myöhemmin pahville ja kankaalle aggressiot ja impressiot. Nyt haluaisin maalata uudelleen kuten lapsena, vaikka osaisin kuulemma piirtääkin!" Paitsi että meillä oli hauskaa tämän tekstin ääressä, me myös tosissamme mietimme, kuinka aikuinen voi "haluta maalata uudelleen kuten lapsena"...
2.1. Taide täsmällisesti työsuunnitelmaan
Sieppijärven koulun vanhempainilta pidettiin syyskuussa. Kerroin opiskeluistani jotakin ja Ällitällistä enemmän. Tunsin mielihyvää, kun vanhemmat tuntuivat pitävän suunnitelmastani viedä lapset taiteiden maailmaan. Kukaan ei kyseenalaistanut retkeäni, vaikka tällä kertaa ajaisimme jopa Eedenin kylpylän ohi pysähtymättä. Kaiken lisäksi vanhemmat sopivat, että Ällitälli-retken matkoineen kaikkineen maksaa koulun vanhempainyhdistys - ja mukaan aikoi lähteä suuri joukko vanhempia.
Niinpä tein koulutoimenjohtajalle kirjallisen täsmennyksen koulumme työsuunnitelmaan. Korostin näyttelyn taidekasvatuksellisuutta sekä sitä, että oppilaani ottaisivat osaa taidemuseon työpajatyöskentelyyn. Kirjoitin, että Oulun yliopiston varhaiskasvatuksen opiskelijat suunnittelisivat kanssani pajan, joka olisi oleellinen osa vierailuamme.Luonnollisesti muistin mainita oivaltamiseen ja pulman ratkaisemiseen perustuvan näyttelyn teeman. Esimieheni hyväksyi paperini. Ällitällin suunnittelu saattoi jatkua.
Samaan aikaan sain kuulla, että lastenkulttuurin merkeissä tapahtui myös muualla kunnassamme. Esiopetussuunnitelmatyössä mukana olleet vanhemmat olivat toisaalla ideoimassa lasten toimintapäivää, josta tulisi totta myöhemmin keväällä. Jopas jotakin. Tämä oli aivan uutta Kolarissa! Olin innoissani, käynnistäisihän Ällitälli syksyistä koulutyötä ajatellen paljon uutta. Lasten toimintapäivästä puolestaan tulisi keväisen luonnon, paikkakunnan lasten ja lastenkulttuurin huipennus.
2.2. Yhteistyö varhaiskasvatuksen opiskelijoiden kanssa
Ällitälliin liittyvä opiskelijayhteistyö lähti opiskelijoiden puolelta liikkeelle hieman kangerrellen - mutta se ei minua haitannut; prosessoinhan mielellään kiireettömästi. Yhteistyöstä tuli kuitenkin voimakas elämys minulle syystä, että arkipäiväinen työni Sieppijärven koululla on hyvin yksinäistä ja voin vain uneksia työparista.
Yhteistyö jätti minuun jäljet myös siitä syystä, että tulin kuulluksi - mikä ei ole ollenkaan itsestään selvyys työyhteisössä. Tunsin todellakin olevani jotakin. Yhteistyöryhmään kuului kolme opiskelijaa. Heistä Elina Lehtola oli se tyttö, joka käytännönssä hoiti yhteissuunnitteluun kuuluvan yhteydenpidon. Aloitimme siitä, että kerroin omasta näkökulmastani tavoitteet ja sen, mitä työpajalta odotan.
Kirjoitin Elinalle 22 oppilaan ryhmästäni. Kerroin, kuinka haluaisin, että työpajatyössä otettaisiin huomioon poikien mielenkiinto purkamiseen, rakenteluun, rikkomiseen ja ruuvaamiseen. Kerroin, kuinka tärkeänä pidän stä, että "pystyisimme rakentamaan siltaa lasten kokemusmaailman ja sen maailman välille, jota taideteos kuvaa." Muistin sanoa, että tuskin kukaan oppilaistani on aikaisemmin käynyt taidenäyttelyssä, ja vain harva on käynyt elokuvissa tai teatterissa. Kirjoitin myös, että monet oppilaistani pelaavat tietokonepelejä , kun taas kaikki rakastavat koulun liikuntatunteja, koska silloin leikitään aina.
Sain vastauksen, jossa Elina kertoi ryhmänsä ajatuksista. Opiskelijat olivat miettineet keksijän huonetta ja siellä Hilavitkuttimen rakentamista. Ongelmaksi oli kuitenkin noussut materiaalin saaminen.
Mietin ja kirjoitin Elinalle. Kirjoitin, että itse asiassa olimme oppilaitteni kanssa koko syksyn ajan harrastaneet erilaisten kodinkoneiden, kameroiden ja muidene vempaimien purkamista ja rikkomista. Kirjoitin, että meillä olisi mahdollisuus ottaa suuri matkalaukullinen valmiiksi purettua metalliromua, ruuvia ja mutteria mukaamme. Voisimme ottaa koneen osia, romua, johtoa, muttereita, värejä ja työkaluja mukaan - ja taiteilijatakit tietenkin - niihin olimme tottuneet. Kirjoitin, että hilavitkutin oli innostavan hyvä idea; samoin heidän ehdotuksensa liisterin ja sanomalehden yhdistämisestä rakenteluun; silti heitin vielä ajatuksen, mitä jos vielä mietittäisiin...
2.3. Lähtökohtana satu
Ja mietitty oli! Sain nimittäin sähköpostiviestin, joka alkoi lauseella: "Nyt olemme saaneet suunnitelmat hyvälle mallille." Ja suunnitelma oli hyvä. Nyt voinkin kirjoittaa, että se myös toteutettiin. Näin se meni.
Lähdimme Sieppijärveltä Oulua kohti ani varhain aamulla. Linja-autoon nousi oppilaiden lisäksi toistakymmentä aikuista. Matka meni hienosti. Perillä Oulussa kuljettaja vei meidät epähuomiossa väärän museon portille. Kysyin neuvoa. Kävelimme ja löysimme oikean Taidemuseon. Olimme hauska näky kadulla, luulen niin. Etummaisena juoksi opettaja salkku kädessään. Hänen takanaan juoksivat lapset, kuka vanhempien kuka koulunkäyntiavustajan rinnalla. Takimmaisina harppoivat puoli juoksua ne mukana olleet kaksi isää, jotka vuorotellen raahasivat romua täynnä olevaa matkalaukkua, joka kaiken lisäksi ei kuulemma tahtonut pysyä kiinni! Saavuimme perille hieman myöhässä.
Opiskelijat kokosivat lapset yhteen ja jakoivat meidät hauskalla tavalla ryhmiin . Sitten he kertoivat hiukan Ällitällistä. Tämän jälkeen he päästivät meidät kaikki hieman jaloittelemaan eli saimme tutustua näyttelyn isoimpaan huoneeseen. Seuraavaksi siirryimme keksijän huoneeseen. Katselimme ja ihmettelimme. Istuimme toistemme viereen lattialle. Seurasi satu. Mielestäni se oli erinomainen oivallus opiskelijoilta.
Sadusta tuli se elementti, joka viritti lapset tekemiseen. Sadun nimi oli Satuposetiivi. Kun se päättyi, lapset oli todella helppo innostaa satuposetiivin rakentamiseen. Kaikki tarvittava materiaali oli lattialla lasten lähettyvillä. Kaikkea tarvittavaa ja vähemmän tarpeellista purkutavaraa oli paljon. Kolmihenkiset ryhmät toimivat hienosti. Jokainen ryhmä sai liimattua, koottua, naulattua ja vasaroitua oman satuposetiivinsa. Ja jokaisesta tuli hieno. Jokaisen ryhmän posetiivi arvioitiin lopuksi yhteisesti. Istuimme ringissä kuin taideparlamentti ikään. Saimme taputtaa monta kertaa!
2.4. Ällitälli jatkui koulussa
Sen jälkeen, kun Ällitällin työpaja oli ohi, kiertelimme näyttelyä itseksemme. Olin kuvannut pajatyöskentelyä sekä video- että kompaktikameralla. Minulla on Ällitällistä paljon kuvia, joita olen antanut niin oppilailleni kuin lähettänyt kiitokseksi y hteistyöstä opiskelijoille. Itse en kuitenkaan kuvita tätä raporttiani kuvilla. Syynä on suhteeni kuviin. Mielestäni valokuvan voima ja kyky on siinä, että kuva kertoo oman tarinan. Valokuva ei ole vain kuvitus. Se on oma tarina.
Uskon, että lasten Ällitälliin liittyvät elämykset olivat voimakkaita. Yksi lapsi kiinnostui yhdestä, toinen toisesta huoneesta. Pelkästään eri huoneiden "haltuunotto" lienee ollut monelle lapselle kokemus, onhan Oulun taidemuseo jo rakennuksena taideteos. Oppilaat muistelivat jälkeen päin sitä, miltä taidemuseo näytti ulkoa päin mutta myös sitä, kuinka hienolta näytti, kun huone oli suuri ja katosta riippui taidetta!
Ällitälli jatkui koulussa. Me maalasimme ja piirsimme. Me järjestimme vanhemmille oman taidenäyttelyn retkestämme. Me rakensimme satiposetiivien innostamina upeita, puolta suurempia ja vielä värikkäämpiä koneita styroksista, puusta ja purkutavarasta, jota riitti ja riittää niin kauan, kun vain purettavaa löytyy. Eskarit saduttivat koneensa. He sanelivat tarinoitansa, joita vuoroin erityisopettaja, opetusharjoittelija, vuoroin oma opettaja tai isommat oppilaat kirjoittivat muistiin. Joululomalle lähtiessään jokainen oppilas sai opettajalta kansion, johon oli kirjoitettu arvio kuluneesta syyslukukaudesta, mutta siihen oli liitetty mukaan myös kaikki Ällitällin merkeissä valmistunut kirjallinen tuotos ja ainakin yksi valokuva. Opettaja puolestaan sai lahjaksi lasten omia kotona tehtyjä Ällitälli-kirjoija.
2.5. Löytyy iloa, löytyy!
Ällitällli-päivä ylitti kaikki odotukseni. Olimme etsimässä iloa, jota myös löysimme. Varsinainen näyttelypäivä oli upea mutta myös raskas, sillä oma päiväni jatkui opiskelun merkeissä. Lähetin lapset vanhempineen ja koulunkäyntiavustajineen linja-autolla kotiin ja siirryin yliopistolle. Muutaman tunnin päästä kesken oppitunnin sain puhelun äidiltä, joka ei ollut lapsensa mukana Ällitällissä. Päiväkirjaani olen kirjoittanut tuosta hetkestä näin:
"Onpa ollut päivä! Olen kuolemanväsynyt. Harmittaa M:n äidin soitto, jonka sain äsken. Äiti vain ystävällisesti kysyi, missä poika on. Harmittaa, koska päivä oli mielestäni niin antoisa ja poikakin niin hienosti mukana. Ja sitten tulee äidin soitto, jossa ei kysytäkään, miten taideretki on onnistunut, mitä olemme oppineet ja kokeneet, vaan huolestuneena kysellään vain, missä poika on, kun ei vielä ole tullut kotiin! No..."
"Lapsuus on lyhyitä ja nopeita elämyksiä, voimakkaita vaikutelmia, se ei ole kokonainen eikä yhtenäinen. Siinä ei kuitenkaan ole mitään puolihämyistä tai himmeää. Se on salaperäinen ja selittämätön." (Juhani Aho) Tämän kaiken kirjaimellisesti koin esi- ja alkuopetuksen ryhmäni kanssa Oulun Ällitällissä ja siinä arkisessa mutta kiehtovassa koulutyössä, mihin näyttely pajatyöskentelyineen meidät myöhemminkin viritti. Kasvakoon Oulusta pohjoisen Suomen lastenkulttuurin keskus!
Oman kiitokseni Ällitälli-näyttelystä annan kuvataiteen opettaja Hannu Kaakolle, sillä juuri hän kertoi tulevasta näyttelystä. Minulle ehdottomasti merkityksellisin asia koko taito- ja taideaineiden opintojen kokonaisuudessa oli tämä meille tarjottu mahdollisuus ottaa osaa Ällitälli-näyttelyyn.
Kävin ennakkoon tutustumassa näyttelyyn. Otin sen tosissani. Ja kuitenkin alusta pitäen tunsin, että Ällitällistä voisimme oppilaitteni kanssa etsiä ensisijaisesti iloa. Taidekasvatuksellisuus ja lastenkulttuuri olivat avainsanoja, jotka asiallisesti ottaen puhuttelivat minua. Luulen käsittäneeni alusta pitäen, että kyseessä ei olisi näytely, joka vain juostaisiin läpi...Aikuisena olisin paljon vartijana...
Kun kerroin oppilailleni tulevasta retkestämme Ällitälliin, kerroin näyttelyn rakentaneista taiteilijoista lukemalla Oulun Taidemuseon julkaisemaa esitettä. Meillä oli hauskaa, sillä esimerkiksi kuvataiteilija ja "kuramoottori" Hannu Kaakko kirjoitti itsestään näin:
"Käärepaperista kaikki alkoi. Paperille tallettuivat mm: Rapakossa uitettu koira, Sinetti-Sanni, Kuoma-Kalle ja Kilpuri; sitten myöhemmin pahville ja kankaalle aggressiot ja impressiot. Nyt haluaisin maalata uudelleen kuten lapsena, vaikka osaisin kuulemma piirtääkin!" Paitsi että meillä oli hauskaa tämän tekstin ääressä, me myös tosissamme mietimme, kuinka aikuinen voi "haluta maalata uudelleen kuten lapsena"...
2.1. Taide täsmällisesti työsuunnitelmaan
Sieppijärven koulun vanhempainilta pidettiin syyskuussa. Kerroin opiskeluistani jotakin ja Ällitällistä enemmän. Tunsin mielihyvää, kun vanhemmat tuntuivat pitävän suunnitelmastani viedä lapset taiteiden maailmaan. Kukaan ei kyseenalaistanut retkeäni, vaikka tällä kertaa ajaisimme jopa Eedenin kylpylän ohi pysähtymättä. Kaiken lisäksi vanhemmat sopivat, että Ällitälli-retken matkoineen kaikkineen maksaa koulun vanhempainyhdistys - ja mukaan aikoi lähteä suuri joukko vanhempia.
Niinpä tein koulutoimenjohtajalle kirjallisen täsmennyksen koulumme työsuunnitelmaan. Korostin näyttelyn taidekasvatuksellisuutta sekä sitä, että oppilaani ottaisivat osaa taidemuseon työpajatyöskentelyyn. Kirjoitin, että Oulun yliopiston varhaiskasvatuksen opiskelijat suunnittelisivat kanssani pajan, joka olisi oleellinen osa vierailuamme.Luonnollisesti muistin mainita oivaltamiseen ja pulman ratkaisemiseen perustuvan näyttelyn teeman. Esimieheni hyväksyi paperini. Ällitällin suunnittelu saattoi jatkua.
Samaan aikaan sain kuulla, että lastenkulttuurin merkeissä tapahtui myös muualla kunnassamme. Esiopetussuunnitelmatyössä mukana olleet vanhemmat olivat toisaalla ideoimassa lasten toimintapäivää, josta tulisi totta myöhemmin keväällä. Jopas jotakin. Tämä oli aivan uutta Kolarissa! Olin innoissani, käynnistäisihän Ällitälli syksyistä koulutyötä ajatellen paljon uutta. Lasten toimintapäivästä puolestaan tulisi keväisen luonnon, paikkakunnan lasten ja lastenkulttuurin huipennus.
2.2. Yhteistyö varhaiskasvatuksen opiskelijoiden kanssa
Ällitälliin liittyvä opiskelijayhteistyö lähti opiskelijoiden puolelta liikkeelle hieman kangerrellen - mutta se ei minua haitannut; prosessoinhan mielellään kiireettömästi. Yhteistyöstä tuli kuitenkin voimakas elämys minulle syystä, että arkipäiväinen työni Sieppijärven koululla on hyvin yksinäistä ja voin vain uneksia työparista.
Yhteistyö jätti minuun jäljet myös siitä syystä, että tulin kuulluksi - mikä ei ole ollenkaan itsestään selvyys työyhteisössä. Tunsin todellakin olevani jotakin. Yhteistyöryhmään kuului kolme opiskelijaa. Heistä Elina Lehtola oli se tyttö, joka käytännönssä hoiti yhteissuunnitteluun kuuluvan yhteydenpidon. Aloitimme siitä, että kerroin omasta näkökulmastani tavoitteet ja sen, mitä työpajalta odotan.
Kirjoitin Elinalle 22 oppilaan ryhmästäni. Kerroin, kuinka haluaisin, että työpajatyössä otettaisiin huomioon poikien mielenkiinto purkamiseen, rakenteluun, rikkomiseen ja ruuvaamiseen. Kerroin, kuinka tärkeänä pidän stä, että "pystyisimme rakentamaan siltaa lasten kokemusmaailman ja sen maailman välille, jota taideteos kuvaa." Muistin sanoa, että tuskin kukaan oppilaistani on aikaisemmin käynyt taidenäyttelyssä, ja vain harva on käynyt elokuvissa tai teatterissa. Kirjoitin myös, että monet oppilaistani pelaavat tietokonepelejä , kun taas kaikki rakastavat koulun liikuntatunteja, koska silloin leikitään aina.
Sain vastauksen, jossa Elina kertoi ryhmänsä ajatuksista. Opiskelijat olivat miettineet keksijän huonetta ja siellä Hilavitkuttimen rakentamista. Ongelmaksi oli kuitenkin noussut materiaalin saaminen.
Mietin ja kirjoitin Elinalle. Kirjoitin, että itse asiassa olimme oppilaitteni kanssa koko syksyn ajan harrastaneet erilaisten kodinkoneiden, kameroiden ja muidene vempaimien purkamista ja rikkomista. Kirjoitin, että meillä olisi mahdollisuus ottaa suuri matkalaukullinen valmiiksi purettua metalliromua, ruuvia ja mutteria mukaamme. Voisimme ottaa koneen osia, romua, johtoa, muttereita, värejä ja työkaluja mukaan - ja taiteilijatakit tietenkin - niihin olimme tottuneet. Kirjoitin, että hilavitkutin oli innostavan hyvä idea; samoin heidän ehdotuksensa liisterin ja sanomalehden yhdistämisestä rakenteluun; silti heitin vielä ajatuksen, mitä jos vielä mietittäisiin...
2.3. Lähtökohtana satu
Ja mietitty oli! Sain nimittäin sähköpostiviestin, joka alkoi lauseella: "Nyt olemme saaneet suunnitelmat hyvälle mallille." Ja suunnitelma oli hyvä. Nyt voinkin kirjoittaa, että se myös toteutettiin. Näin se meni.
Lähdimme Sieppijärveltä Oulua kohti ani varhain aamulla. Linja-autoon nousi oppilaiden lisäksi toistakymmentä aikuista. Matka meni hienosti. Perillä Oulussa kuljettaja vei meidät epähuomiossa väärän museon portille. Kysyin neuvoa. Kävelimme ja löysimme oikean Taidemuseon. Olimme hauska näky kadulla, luulen niin. Etummaisena juoksi opettaja salkku kädessään. Hänen takanaan juoksivat lapset, kuka vanhempien kuka koulunkäyntiavustajan rinnalla. Takimmaisina harppoivat puoli juoksua ne mukana olleet kaksi isää, jotka vuorotellen raahasivat romua täynnä olevaa matkalaukkua, joka kaiken lisäksi ei kuulemma tahtonut pysyä kiinni! Saavuimme perille hieman myöhässä.
Opiskelijat kokosivat lapset yhteen ja jakoivat meidät hauskalla tavalla ryhmiin . Sitten he kertoivat hiukan Ällitällistä. Tämän jälkeen he päästivät meidät kaikki hieman jaloittelemaan eli saimme tutustua näyttelyn isoimpaan huoneeseen. Seuraavaksi siirryimme keksijän huoneeseen. Katselimme ja ihmettelimme. Istuimme toistemme viereen lattialle. Seurasi satu. Mielestäni se oli erinomainen oivallus opiskelijoilta.
Sadusta tuli se elementti, joka viritti lapset tekemiseen. Sadun nimi oli Satuposetiivi. Kun se päättyi, lapset oli todella helppo innostaa satuposetiivin rakentamiseen. Kaikki tarvittava materiaali oli lattialla lasten lähettyvillä. Kaikkea tarvittavaa ja vähemmän tarpeellista purkutavaraa oli paljon. Kolmihenkiset ryhmät toimivat hienosti. Jokainen ryhmä sai liimattua, koottua, naulattua ja vasaroitua oman satuposetiivinsa. Ja jokaisesta tuli hieno. Jokaisen ryhmän posetiivi arvioitiin lopuksi yhteisesti. Istuimme ringissä kuin taideparlamentti ikään. Saimme taputtaa monta kertaa!
2.4. Ällitälli jatkui koulussa
Sen jälkeen, kun Ällitällin työpaja oli ohi, kiertelimme näyttelyä itseksemme. Olin kuvannut pajatyöskentelyä sekä video- että kompaktikameralla. Minulla on Ällitällistä paljon kuvia, joita olen antanut niin oppilailleni kuin lähettänyt kiitokseksi y hteistyöstä opiskelijoille. Itse en kuitenkaan kuvita tätä raporttiani kuvilla. Syynä on suhteeni kuviin. Mielestäni valokuvan voima ja kyky on siinä, että kuva kertoo oman tarinan. Valokuva ei ole vain kuvitus. Se on oma tarina.
Uskon, että lasten Ällitälliin liittyvät elämykset olivat voimakkaita. Yksi lapsi kiinnostui yhdestä, toinen toisesta huoneesta. Pelkästään eri huoneiden "haltuunotto" lienee ollut monelle lapselle kokemus, onhan Oulun taidemuseo jo rakennuksena taideteos. Oppilaat muistelivat jälkeen päin sitä, miltä taidemuseo näytti ulkoa päin mutta myös sitä, kuinka hienolta näytti, kun huone oli suuri ja katosta riippui taidetta!
Ällitälli jatkui koulussa. Me maalasimme ja piirsimme. Me järjestimme vanhemmille oman taidenäyttelyn retkestämme. Me rakensimme satiposetiivien innostamina upeita, puolta suurempia ja vielä värikkäämpiä koneita styroksista, puusta ja purkutavarasta, jota riitti ja riittää niin kauan, kun vain purettavaa löytyy. Eskarit saduttivat koneensa. He sanelivat tarinoitansa, joita vuoroin erityisopettaja, opetusharjoittelija, vuoroin oma opettaja tai isommat oppilaat kirjoittivat muistiin. Joululomalle lähtiessään jokainen oppilas sai opettajalta kansion, johon oli kirjoitettu arvio kuluneesta syyslukukaudesta, mutta siihen oli liitetty mukaan myös kaikki Ällitällin merkeissä valmistunut kirjallinen tuotos ja ainakin yksi valokuva. Opettaja puolestaan sai lahjaksi lasten omia kotona tehtyjä Ällitälli-kirjoija.
2.5. Löytyy iloa, löytyy!
Ällitällli-päivä ylitti kaikki odotukseni. Olimme etsimässä iloa, jota myös löysimme. Varsinainen näyttelypäivä oli upea mutta myös raskas, sillä oma päiväni jatkui opiskelun merkeissä. Lähetin lapset vanhempineen ja koulunkäyntiavustajineen linja-autolla kotiin ja siirryin yliopistolle. Muutaman tunnin päästä kesken oppitunnin sain puhelun äidiltä, joka ei ollut lapsensa mukana Ällitällissä. Päiväkirjaani olen kirjoittanut tuosta hetkestä näin:
"Onpa ollut päivä! Olen kuolemanväsynyt. Harmittaa M:n äidin soitto, jonka sain äsken. Äiti vain ystävällisesti kysyi, missä poika on. Harmittaa, koska päivä oli mielestäni niin antoisa ja poikakin niin hienosti mukana. Ja sitten tulee äidin soitto, jossa ei kysytäkään, miten taideretki on onnistunut, mitä olemme oppineet ja kokeneet, vaan huolestuneena kysellään vain, missä poika on, kun ei vielä ole tullut kotiin! No..."
"Lapsuus on lyhyitä ja nopeita elämyksiä, voimakkaita vaikutelmia, se ei ole kokonainen eikä yhtenäinen. Siinä ei kuitenkaan ole mitään puolihämyistä tai himmeää. Se on salaperäinen ja selittämätön." (Juhani Aho) Tämän kaiken kirjaimellisesti koin esi- ja alkuopetuksen ryhmäni kanssa Oulun Ällitällissä ja siinä arkisessa mutta kiehtovassa koulutyössä, mihin näyttely pajatyöskentelyineen meidät myöhemminkin viritti. Kasvakoon Oulusta pohjoisen Suomen lastenkulttuurin keskus!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti