YLE: Tämän runon haluaisin kuulla on runoja rakastavien radiokuuntelijoiden toiveohjelma.
Ohjelman toimittajia ovat Pietari Kylmälä ja Kaisa Pulakka. Tuottaja on Sari Siekkinen.
Näyttelijät esittävät kuuntelijoiden toiverunoja.Toiveiden postitusosoitteet: toive.runot@yle.fi tai Tämän runon haluaisin kuulla PL 79 00024 Yleisradio.
Reeta Joensuu rakastaa runoja, edelleen myös niitä, joita on Iin seudulla vuosikymmeniä sitten esittänyt.
Tämän vuoden (2024) aikana Iin seurakunta ja Iin kunta ovat yhdessä juhlistaneet kuluvaa juhlavuotta järjestämällä lukuisan määrän konsertteja, näyttelyjä, kilpailuja, kesätapahtumia, historiakierroksia. Kulttuuritarjonta on ihastuttanut. Vain runot, runoillanvietot, ovat toistaiseksi jääneet paitsioon.
Runo antaa sanojen sisältämää voimaa. Tällä sivulla julkaisen iiläisen ystäväni, Reeta Joensuun toiverunoista kaksi.
1. ALPO NOPONEN. MAHDOTON RATKAISTA. (Suomen Runotar, 4. p. 1951)
Se on, ystävä, ratkaista mahdoton,
minä aikana ihminen kaunein on ...
Valokummulla suojatun kotimäen
hänen lapsena leikkivän ensin näen,
sinitaivaan puhtaus silmissään,
sulot kutrit kullasta ympäri pään.
Elon nuoren siinä on aamunkoi,
jota päivä kaukainen purppuroi.
Hän on ystävä tähtien, enkelten,
hän on kevään kaunehin kukkanen,
hän on toivon nouseva, vihryt saari,
hän on auringon hohde ja sateenkaari.
Hänt aina ma katselen ihailuin,
väliin kyynelesilmin, mut naurussa suin:
Hän kaunis on, min en tietää vois,
minä aikana ihminen kauniimpi ois.
Minä nuorukaisena sitten saan
hänen nähdä rientävän maailmaan.
On toiveita täysi ja uljas hän,
hän uhkuvi voimia elämän;
viel otsalla kirkkaus aamuinen
kuin sankari käypi hän riemuiten,
on poskilla verevä rusko,
poven täyttää luottamus, usko.
 |
| Mahdoton ratkaista, 1951. Valokuva, 1957. |
Hän seppelöidyllä purrellaan
elonvirtaa valmis on laskemaan,
meren aavan hän etsivi selkää,
ei kareja, myrskyä pelkää.
Sen tehdä, mi toisilta kesken jää,
sen voittaa, min vuoksi muut maatuu,
sen tahtovi hän, se on määränpää;
hän sen saavuttaa tahi kaatuu.
Kun silmänsä näen mä säihkyvän,
kun uhrauksiin on valmis hän,
hän kaunis on, min en tietää vois,
minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.
Hänet kesässä kypsässä nähdä saan.
Häll on elämän vakavuus kasvoillaan;
hän taistelee ja hän tekee työtä,
tuul enemmän vastahan käy kuin myötä.
Hän matkan varrella ainiaan
on pakko hillitä purjeitaan,
sillä keskellä kuohuvan aallokon
hänen pieni purtensa vaarass on.
Elo pettää niin monet toivehet,
monet kuihtuvat kesken kukkaset;
minne kylvää hän, siitä toinen niittää,
häntä tuskin kenkään muistaa ja kiittää,
joka riemu murehen myöskin tuo,
valohetket kaikki ne varjon luo.
Hän on vavissut kohtalon ankaruutta,
kun huolen jälkeen sai huolta uutta;
hän onnen iskuista maass on maannut,
mut kilvoituksista vain ei laannut,
kun toipui, riensi hän taistoon samaan,
hän oppi itsensä unhottamaan,
hän velvollisuuttansa täyttäen
niin siirtyi päivästä toisehen.
Hiki virtaa otsalta, rinta lyö,
mut jalouden leimankin antaa työ.
Kun joskus hän pyyhkivi otsan hien
ja huokaa hetkisen laidassa tien,
hänen katseessansa ja piirteissään
näen jälkiä kestetyn myrskysään,
näen suuren, ylevän ilmehen,
joka uhmii oikkuja hetkien,
jopa sortuessakin vielä on
luja pantti voittoisan taistelon...
Hän kaunis on, min en tietää vois,
minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.
Hänet näen sitten vanhuuden syksyllä,
pää harmaana, hartiat kyyryssä;
ovat kasvot ryppyiset, silmiss on
valo lauhtunut ilta-auringon.
Tuoss sauvan turvissa astuu hän,
ja hän näyttää alati miettivän
tien kulkua kummuilta lapsuuden
sen loppuun, hautojen äärehen.
Hän matkan tappiot, harhailut
on kaikki tyynenä kuitannut.
Kun elon vaihtelevaiset kuvat
taas vuoroon hänelle ilmaantuvat,
hän niitä katsoo ja hymyää:
"Niin, unta vain oli kaikki tää!"
Hän lepää töistään ja odottaa
vain tuonen airutta kutsuvaa,
ja niin hän taipuu sen vietäväksi
kuin muinoin leikistä kehtoon läksi.
Ja armaat lapsuuden muistelmat
ja nuoren unelmat uhkeat,
ja parhaat hedelmät miehuustyön
hän kokoo, luo niistä kukkaisvyön,
jota kantain käypi hän tähystäin
unelmainsa uusihin maihin päin.
Kun kilvoituksien raueten
ja haudanvuotehen aueten
hän kunnisseppele ympäri pään
käy luottavaisena lepäämään,
hän kaunis on, minen tietää vois,
minä aikana ihminen kauniimpi ois.
2. TERTTU HYTTINEN. ISOÄITI MARIA
Tämä runo on julkaistu "Runo on vapaa" -teoksessa (Otava, 1996).
Terttu Hyttinen, o.s. Sievilä, toimittaja Sodankylässä, ja kirjailija, 1917 - 2014.
Pitkän käytävän päässä
huoneessa numero satakaksitoista
asuu isoäiti Maria
- ja odottaa kirjeitä ja kesää.
Jo toistakymmentä vuotta
on isoäiti Maria
odottanut samassa huoneessa.
Ja kesät tulevat ja menevät,
ja isoäiti Marian kaapin päällä
kasvaa kuvapostikorttien määrä,
korttien, jotka on lähetetty Firenzestä, Floridasta, Sveitsistä, Espanjasta, Keniasta
ja Nuubiasta.
Jokaisen kortin kirjoitukset
isoäiti Maria muistaa ulkoa: Ihana matka, suurenmoinen loma. En ehdi kirjoittaa nyt, on kiire.
Kun tulee kesä, tulemme käymään.
Kirjoitan myöhemmin.
Mutta isoäiti Maria on oppinut odottamaan.
Neljä vuosikymmentä hän kantoi vettä joesta
karjalle ja ihmisille, ja odotti oman kaivon rakentamista.
Hän synnytti kaksitoista lasta ja
tunsi kipua vasta silloin kun lähetti lapsensa kouluun
ja maailmalle.
Kolmastoista lähtijä oli oma aviomies, vuodekumppani,
jonka kuolema korjasi.
Mies, joka oli luvannut kaivaa kaivon omalle maalle heti kun
talo saadaan valmiiksi.
Kaksitoista työntekijää yhteiskunnalle
synnytti isoäiti Maria
päästäkseen asumaan pitkän käytävän päähän
huoneeseen satakaksitoista.
Ja tullakseen unohdetuksi.
Ei kaksitoista kertaa vuodessa
vaan kaksitoista kertaa vuoden jokaisena päivänä.
Isoäiti Maria täytti kahdeksankymmentä vuotta
kaikessa hiljaisuudessa
koska juhlien järjestämisestä olisi vaivaa niille
joilla on kiire.
Mutta kaikesta huolimatta isoäiti Maria
on onnellinen ja toiveikas ihminen.
Huoneensa yksinäisyydessä
hän lukee kirjojen kirjaa
Pyhää Raamattua ja
ristii työn kovettamat sormensa rukoukseen ja rukoilee niiden puolesta
joita rakastaa.
Joka päivä hän suorittaa
pienet askareensa.
Järjestelee kuvapostikortit ja pyyhkii huolellisesti tomut
lastenlasten ylioppilaskuvista.
Ja muovikukat
nuo unohdettujen ihmisten kukat
"kukkivat" maljakossa.
