Kuvassa on Pietarin suomalaisen Pyhän Marian kirkon (ev.lut) kirjastonhoitaja, joka ystävällisesti lainasi minulle inkeriläisistä kertovia kirjoja.
Kuva:
Katariina Korhonen, 2017.
_________________________________________________________________________________
KIRJALUETTELO.
Hannes Sihvo. Inkerin maalla. Muistoja Inkerin maasta ja kansasta sanoin ja kuvin.
Karisto, 1989.
Valokuvat (42) Museoviraston kokoelmista (A.O. Väisänen, Samuli Paulaharju, Antti Hämäläinen).
Kannen kuvan on kuvannut Matti Huuhka. Taidemaalari Aleksej Petrovitsh Bogoljubovin (1824 - 1896) teos kuvaa inkeriläiskylää Nevajoen rannalla. Taulun omistaa professori Sakari Timonen (Helsinki).
_________________________________________________________________________________
Pyhän Marian kirkon juhlajulkaisu käyttöön vihkimisen päivänä 19. toukokuuta 2002.
Aarno Lahtinen (toimittanut). Todistuksena toivosta. Pietarin suomalainen Pyhän Marian kirkko 1805 - 2002. Copyright: Kirkon Ulkomaanavun säätiö ja kirjoittajat. Kannen kuva: Aarno Lahtinen. Taitto: Helena Kiiskinen. Painopaikka: Nomini Oy, Helsinki 2002. Repro: Repromestarit Oy.
"Kirkkorakennuksella on Venäjällä erityinen merkitys. Pyhäkkö on näkyvää julistusta seurakuntansa uskosta. Tämä merkitys on korostunut maassa, jossa kaikki uskon näkyvät merkit pyrittiin seitsemän vuosikymmenen aikana hävittämään. Inkerin kirkon pääkirkon kunnostushanke on siksi yhteinen todistus toivosta, joka on Jumalassa."
(Pyhän Marian kirkon neuvottelukunnan puheenjohtaja Mikkelin piispa Voitto Huotari.)
________________________________________________________________________________
Lyyli Ronkonen. Laps Inkerin. Muistojen Inkeri Stalinin hirmuvallan alla. Toimittanut Markku Laitinen. Gummerus, 1989.
"Tämä kirja on omistettu äidilleni Katri Kukkoselle. Etukannen kuvassa Isoäiti veljiensä kanssa."
Sisällys:
Meidät likvidoidaan. Koulussa meidät kasvatetaan marxismi-leninismiin ja Stalinin palvotaan. Karkotuksia ja vainoja. Kauhea vuosi 1937. Stalinin kuolonviikate käy meidän kylässämme. Ajatuksiammekin holhotaan, omia aivoja ei tarvita. Suomen talvisota. Joudumme Leningradin mottiin. Meidät karkotetaan Siperiaan. Elämää karkotuksessa Ob-joen varrella.
_________________________________________________________________________________
Tyyne Martikainen. Stalinin vainot. Toivo ja Sanna Jääskeläinen, Inkerinsuomalaiset selviytyjät.
TM-kirjat, Espoo 2006. Kirjapaino: Edita, Helsinki 2006.
Kansikuvassa Helena ja Simo Jääskeläisen perhe 1920-luvulla.
Saatesanoja:
Tämä kirja on Stalinin vainoista ja niiden kohteeksi joutuneista inkerinsuomalaisista.
Inkerinsuomalaisia talonpoikia vainottiin maatalouden kollektivisointia vastustavina kulakkeina ja kansanvihollisina. Ihmisiä vangittiin, kuulusteltiin ja tuomioita jaettiin.
Perheitä karkotettiin Kuolaan, Siperiaan ja Keski-Aasiaan. Kansanvihollisiksi tuomittuja kuljetettiin maan laidasta toiseen vankileireille pakkotyöhön. Tuomiot vaihtelivat viidestä vuodesta kymmeneen vuoteen pakkotyöleiriä tai teloitukseen. Tuomittujen teloituspaikkana oli useimmiten Leningrad ja salaisena hautausmaana Levashovo. Sinne on haudattu 46 000 - 47 000 teloitettua. Heidän nimesä julkaistiin Pietarin sanomalehdissä 1990-luvulla. Luettelossa oli 13 000 suomalaista nimeä.
Vainojen kohteeksi joutuivat kaikki venäjänsuomalaiset ryhmät sekä muut Neuvostoliiton eri puolilla asuneet vähemmistöryhmät. Stalinin vainot eivät kohdstuneet vain vähemmistöryhmiin. Vainoharhaisen Stalinin uhreina katosi ja teloitettiin miljoonia Neuvostoliiton kansalaisia. Myöhemmin tapahtuneet rehabilitoinnit eivät paljon lohduta jälkeen jääneitä omaisia.
Inkerinsuomalaisten kohtaloista ja kärsimyksistä vaiettiin Suomessa pitkään. Valvontakomission määräyksestä sotien jälkeen poistettiin kirjastoista lähes 2000 kirjanimikettä. Kiellettyjen kirjojen listoille joutui mm. Karjalaa, Inkeriä ja Viroa käsitteleviä kirjoja. Niiden katsottiin sisältävn Neuvostoliittoa loukkaavaa ainesta tai muutoin virheellistä tietoa.
Perestroikan aikana syksyllä 1987 Petroskoissa ilmestynyt Punalippu (nykyinen Carelia) julkaisi Inkerille omistetun teemanumeron. Vasta sen jälkeen on Inkerin ja inkerinsuomalaisten kärsimyshistoriasta voitu puhua avoimesti. Käyttämistäni historiallisista lähteistä tärkeimpänä mainitsen seuraavat kolme teosta:
Pekka Nevalainen ja Hannes Sihvo ovat kirjoittaneet ja toimittaneet laajan ja perusteellisen historiateoksen "Inkeri, historia, kansa, kulttuuri" (SKS, 1991).
Petroskoilainen suomensukuinen Eila Lahti-Argutina on kirjoittanut teoksen "Olimme joukko vieras vain -Venäjänsuomalaiset vainonuhrit 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun" (Siirtolaisuusinstituutti 2001). Lahti-Argutina on koonnut kirjaan 8000 nimen matrikkelin Neuvostoliiton menneistä tai siellä asuneista venäjänsuomalaisista, jotka tuomittiin vallankumouksellisina nationalisteina, vakoilijoina ja tihutyöntekijöinä.
Kirjoittaja Eila Lahti-Argutina tarkoittaa venäjänsuomalaisilla inkerinsuomalaisia, pietarinsuomalaisia, siperiansuomalaisia, muurmanninsuomalaisia, punaisia suomalaisia, laittomasti rajan ylittäneitä suomalaisia ja amerikansuomalaisia.
Tässä kirjassa inkerinsuomalainen Toivo Jääskeläinen kertoo omista, perheensä ja sukunsa kokemuksista ja kärsimyksistä vainojen ja karkotusten kohteena. Tämä kirja kertoo myös Toivo Jääskeläisen vaimon, Leningradin piirityksestä rintamalinjojen lävitse selviytyneen Sannan kertomus.
Kuva: Lapin Kansa, kulttuuri. Tyyne Martikaisen yhden teoksen esittely Rovaniemellä.
_________________________________________________________________________________
Salli Savorina Iivarinen. Vuosisadan tarinoita Inkeristä. Tallinn 2008.
"Jos totuuden nyt jätän sanomatta,
pelkään etten elä enää heissä, joille meidän aikamme on menneisyyttä oleva." (Dante)
_________________________________________________________________________________
Kannen kuva: Museovirasto. Antti Hämäläinen, 1943.
Julkaisija: Joensuun yliopisto. Humanistinen tiedekunta. 1990.
Toimituskunta: Antero Heikkinen. Ilkka Syväjärvi. Hannes Sihvo.
Toimittajat: Pekka Nevalainen. Hannes Sihvo.
Taitto: Leena Konttinen.
Sisällys:
Saatteeksi.
Pirjo Uino: Arkeologisia löytöjä Inkerinmaalta.
Heikki Kirkinen: Katkelma Novgorodin Vatjan viidenneksen verokirjasta vuodelta 1500.
Kyösti Väänänen: Katkelmia Bengt Oxenstiernan kirkko-ordinatasta.
Veijo Saloheimo: Ruptuurin aikana paenneet tai poisviedyt inkeriläiset.
Raimo Ranta: Inkerinmaan oloja ja inkeriläisten elämää 1600-luvun tuomiokirjojen valossa.
Pirkko Sihvo: Elämää Pohjois-Inkerissä 1800-luvun lopulla.
Max Engman: Missä on inkeriläisten isänmaa?
Pekka Nevalainen: Inkeriläiset Exoduksessa 1900-luvulla.
Pekka Hakamies: "Soikkulassa" ja Suomessa.
Inkerin asutuskartta 1600-luvulta.
Simeoni: "Suomesta pois, paimeniksi Inkerinmaalle!"
Timo: "Tai portinvartijoiksi Pietarin kaupunkiin."
Aleksis Kivi. Seitsemän veljestä.
_________________________________________________________________________________
2. Seuraavan teoksen lainasin ystävältäni (2017).
Sinikka Paavilainen (2014). Kyynelvaunut. Romaani inkerinsuomalaisten suuresta pakoretkestä.
Into Kustannus, Helsinki, 2014. Paino: InPrint, Riika, 2014.
Teoksessa on pidemmin siteerattu seuraavia tekstejä:
Anna Ahmatova: Valitut runot. "IN MEMORIAM 19.7.1914", "Petrograd 1919" ja "Requiem 1935 - 1940". Toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola. Tammi 2008.
Lyyli Ronkonen: Laps´Inkerin. Muistojen Inkeri Stalinin hirmuvallan alla. "Lenin neuvoi Stalinia ennen kuolemaansa", "Meijän kylän pikku kana männöö hirsipuuhu", ja "Meijän kirkost tehtii klupi", Gummerus 1989.
Soveltaen Aleksandr Puskin: Lauluja. "Talvi-ilta, suom. K.Halme. Karjala Kustantamo 1970.
Elias Lönnrot: Suomen kansan muinaisia loitsurunoja. "Köyhä lapsi työt tekevi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1880.
"Jäi multa matkalaukku Berliiniin". Sanoitus Kaj Chydenius, sävellys Ralph Maria Siegel.
"Heilani tiettää uutta tupaa". Inkeriläinen kansanlaulu, tekijä tuntematon.
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan. Suom. Ulla-Liisa Heino. WSOY 1969.
Maailman runosydän. Paul Vertaine: "Syyslaulu", suom. Yrjö Kaijärvi. WSOY 1998.
Venäjän runotar: valikoima venäläistä lyriikkaa. Konstantin Simonov: "Odota minua", suom. Armas Äikiä. Otava 1946.
Tekstissä siteeratut virret ovat peräisin teoksesta Suomen evankelisluterilaisen kirkon Virsikirja, hyväksytty 12. yleisessä kirkolliskokouksessa vuonna 1938. Hämeen kirjapaino Oy, 1965. Sekä Hengellisiä Lauluja ja Virsiä. Suomen Lähetysseura, 1939.
_________________________________________________________________________________
3. Seuraavat "divariteokset" olen kirjojen ystävänä kerännyt kotikirjastooni, suurena apuna on ollut ja on kirjoja harrastava ystäväni.
"Kiitokset myös äidilleni, joka on vaikenemisellaan kannustanut minua. Tiedän tarkkaan, etten ikinä olisi kynään tarttunut, jos äitini olisi minulle pienestä pitäen inkeriläisjuttujaan tuputtanut." Helena Miettinen, Inkeristä Suomeen paenneen äidin tytär.
Helena Miettinen (1990). Inkeriläiset maaton kansa.
Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki.
KANSIKUVASTA:
"Toksovalainen Amalia Susi oli pakkotyöleireillä ja karkotettuna Siperiassa yli 10 vuotta. Hän kirjoitti muistiin omia ja tuttaviensa kohtaloita lakanoihin, joita piilotteli kotonaan vapauduttuaan. Vasta kuolinvuoteellaan 1970-luvun alussa hän paljasti salaisuutensa. Nyt lakanoiden sanomaa selvitellään, kohtalot purkautuvat niiden laskoksista..."
Helena Miettisen isoäiti, Liisa Aleksandrov oli Amalia Suden ikä- ja kohtalotoveri. Pakkosiirroissa kohti Siperiaa 30-luvun puolivälissä hän katosi kolmen lapsensa kanssa jäljettömiin.
Teos on ostettu Loimaan kaupunginkirjaston poistokirjojen joukosta -eikö vain, Jouko?
- Tämä kirja on omistettu kaikille Stalinin vainoissa kadonneille, surmatuille ja kärsineille ihmisille. Ei yksin inkeriläisille. "Antakaa anteeksi, mutta älkää koskaan unohtako!" (Ben Curion)
Suomi-äidin surunlapsi. Inkerinsuomalaisten vaiheita 70 vuoden ajalta.
"Vain yksi nöyrä, harras toivomus
on Inkerillä Suomi-äitiin nähden:
ettei se luopuis surunlapsestaan,
ei unohtaisi sitä rajan tähden,
ei luuta luustaan, lihaa lihastaan
se kieltäisi, ei luotaan kauas työntäisi,
vaan lähentäis ja pitäis omanaan
ja lapsenoikeudet sille myöntäis."
Aapo Iho
Kirjoittajan ilmoittamat lähteet:
Inkerinsuomalaisten historia, Jyväskylä 1968, Inkeri-lehdet 1932 - 1939, 50-vuotismuistio Kirkon kohtaloista Inkerissä, Inkeriläisten Viestit 1959 - 1989, Erkki Tuuli, Inkeriläisten Vaellus 1988, Sota-arkisto, sotapäiväkirjat ja Veli Ojalan tutkielma, Inkerin Evankelisluterilaisen kirkon juhlajulkaisu, Haastattelut ja kirjeet, Inkerin tutkimuksen seminaari Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talolla 30.3.1989.
Valokuvia ovat lahjoittaneet:
Inkeriläisten Viestin kuva-arkisto
Juho Jämsä, Tukholma
Albert Kirjanen, Inkeri
Olga Vehviläinen, Leningrad.
Helena Miettinen on kirjoittanut teoksensa Alkusanat kirjansa viimeiselle sivulle.
Tässä ote:
"Kiitokset myös äidilleni, joka on vaikenemisellaan kannustanut minua. Tiedän tarkkaan, etten ikinä olisi kynään tarttunut, jos äitini olisi minulle pienestä pitäen inkeriläisjuttujaan tuputtanut.Varmasti olisin vastustanut pakkosyöttöä ankarasti. Muille inkeriläisten jälkipolville lähettäisin terveisiä, että tulkaa joukolla mukaan. Mielenkiintoisempaa kokemusta saa hakea. Toivoisin, että Sinäkin, muoriseni, voisit vihdoin olla ylpeä omasta syntyperästäsi!"
Luin Miettisen teoksen 21.10.2017, lomamatkalla Kyproksella. Kirja luonnollisesti puhutteli, koska olin ennen matkaa päässyt haastattelemaan Pietarissa asuvaa inkeriläisystävää. Yksi kirjaan tekemistä merkinnöistä liittyy kuvaukseen, joka on tuttu "kaikille Pietarin seudulla nykyään asuville inkeriläismummoille". Tässä siis ote sivulta 140..
KALAAN SIPERIAAN
"Leningradin pohjoispuolella asuvat ja saartorenkaaseen jääneet inkeriläiset siirrettiin Siperiaan sodan jaloista. Oman käsityksensä mukaan heidät toimitettiin pois kotiseuduiltaan ei niinkään turvaan sodalta, vaan tarkoitus oli hallintotoimin helpottaa jäljelle jäävien venäläisten oloja, kun tsuhnat olisivat muualla.
Kelttolainen Lempi Ström pelastui Leningradin piirityksestä maaliskuussa 1942, kun inkerinsuomalaisia kuljetettiin pois sotatoimialueelta Laatokan yli kulkevaa "elämäntietä" pitkin Siperiaan. Mielenkiintoista on, että Lempin sukunimi Ström periytyy niinkin kaukaa kuin ruotsinvallan ajoilta 1600 - 1700 -luvulta. Silloinhan Inkeri oli puolestaan Ruotsin syrjäisin maankolkka ja Siperia.
Kelton Kolpinan kylä, jossa Lempi 70 vuotta sitten syntyi ja jossa hän taas nykyisin viettää eläkepäiviään, kuului Neuvostoliiton sotatoimialueeseen. Siellä asuvia inkeriläisiä ei missään vaiheessa siirretty Suomeen, vaikka täällä ehkä joskus kuvitellaan, että Suomeen olisi siirretty koko Inkerin kansa.
- A, meiän kylästä ei kukaan lähtenyt Suomeen. Sen vaikean saksalaisten piirityksen ajan myö kärsittiin aluksi täällä. Sitten maaliskuussa meidät vietiin ensin Laatokan yli Venäjälle ja siitä taas Siperiin, Lempi puhelee.
Lapset ja lapsiperheet oli siirretty jo aikaisemmin syksyllä 1941. Monelle perheelle tästä syntyi jo silloin ikuinen murhenäytelmä. Kun lapset siirrettiin yksin etukäteen ja vanhemmat puolestaan erikseen perästä päin, monien tiet sota erotti ikipäiviksi. (s. 140)
________________________________________________________________________________
4. Muita inkeriläisaiheisia kirjojani luettelonomaisesti.
Pitkänen, Eero (2014). Paimenpoika Inkeristä.
Reuna Kustantamo ja kirjakauppa Oy. Painopaikka Petro Ofsetas, Vilna. Kannen suunnittelu ja taitto Gravision.
Sihvo, Jouko (2000). Inkerin kansan 60 kohtalon vuotta.
Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki. Painanut Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä.
Lehmus, August (1958). Suomalaiset kommunistit Itä-Karjalassa.
Tampere 1958. Kustannusliike Nide Oy, Hämeenlinna. Hämeen kirjapaino.
Parvilahti, Unto (1958). Berijan tarhat.
Havaintoja ja muistikuvia Neuvostoliitosta vuosilta 1945 - 1954.
Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.
Taina, Väinö (1992). Vieras tulee ajallaan.
Kansi: Seppo Polameri.
Gummerus kirjapaino, Jyväskylä.
Laaksonen, Pekka ja Mettomäki Sirkka-Liisa (toim.). Inkerin teillä.
Kalevalaseuran vuosikirja 69 - 70.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Painokaari Oy, Helsinki 1990.
Sisällys:
Katri Korvela: Isien maa.
Aale Tynni-Haavio: Äitini medaljonki.
Irma-Riitta Järvinen: Aili Laihon päiväkirja Viron Inkeristä kesällä 1937.
Ilmar Talve: Matka vatjalaisiin 1942.
Lili Waronen: Pappilan emäntänä Kaprion seurakunnassa.
Pirkko Sihvo: Varsinaiset vallan omat.
Eino Kiuru: Soikkolan viimeisiä runonlaulajia tapaamassa.
Arvo Survo: Itku Inkerille.
Lauri Honko: Inkerin tutkimus tienhaarassa.
Pirjo Uino: Inkerinmaan arkeologiasta.
Erkki Kuujo: Inkerin suomalaisasutyuksen synnystä 1600-luvulla.
Veijo Saloheimo: Itäisen Inkerin väestömuutoksia Ruotsin vallan alussa.
Saulo Kepsu: Inkereen nimistön ja asutuksen vaiheita.
Annikki Toikka-Karvonen: Inkerin tie itsenäisyystaisteluun.
Toini-Inkeri Kaukonen: Lapsuus ja nuoruus Keski-Inkerin savakkokylissä.
Helena Järvinen: Ontropon emolaulu.
Matti Kuusi: Olgai-akka Hevaan Tönttölästä.
Sihvo, Hannes: Inkeri-passio - katsaus Inkeri-kirjallisuuteen Stalinin vainovuosilta glasnostin aikaan.
Heikki Kirkinen: Merjasta Mikkeliin - kadonneen sukulaiskansan jäljillä.
Kirjoittajat.
Kalevalaseuran toimintakertomus.
Nenola, Aili. Inkerin itkuvirret. Ingrian Laments.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2002.
Layout Markus Itkonen. RT-Print Oy, Pieksämäki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti