28 April 2013

Vaimon tehtävät ammoisina aikoina ja lähimenneisyydessä


Lasten Satu-Kalevala. 1950.
Kertonut Tuomi Elmgren-Heinonen, kuvittanut Kirsti Gallen-Kallela
Ote.
POHJOLAN HÄÄT eli Mitä vaimona oleminen tarkoitti muinaisessa Suomessa.
 &
Satan Sukukirja.1986.
Helena Liikamaa.
OTE, JOKA LIITTYY KOIVUMAAN SUVUN YHTEEN TYTTÄREEN, JOHANNA (HANNA) PEURAWAARAN (1879 – 1964)

Tuovi Elmgren - Heinonen. 
VAIMON TEHTÄVÄT VÄINÖLÄN AIKAAN

Pohjan Neidosta kammattiin vaimo palmikoimalla hiukset ja sitomalla yhteen otsalle. Sitten asetettiin sorokka päähän, se on naimisissa olevan naisen merkki. Viimeiseksi heitettiin kirjava huivi päähineen päälle.

”Ennen toivoin tämän hetken koittavan, sen, että pääsisin emännäksi suureen taloon, mutta nyt itken ikävääni, kun minun on jätettävä kotini ja kaikki kasvinkumppanini. Ja hän itki entistä katkerammin.

Silloin viisas vaimo alkoi opastella nuorikkoa tuleviin tehtäviin. Hän neuvoi:

”Muista uuteen kotiin mennessäsi jättää pitkät unesi kotiin, jätä huolettomuutesi, jätä laulusi ja ilonpitosi! Säilytä ne muistona isäsi kodista. Muista anoppilassa ahkeroida! Nouse aamulla kukon laulun aikaan. Virittele tuli uuniin ja kiirehdi saman tien navettaan. Syötä lehmät ja lampaat lempeästi ja kiirehdi heti tupaan, sillä siellä itkee pienokainen kehdossaan eikä muut kuin äiti tiedä, mitä kääryläinen vaikertaa. Hoida kälysi lasta kuin omaasikin: anna leipä käteen ja vuole voita päälle.”

”Pidä herkät hiiren korvat ja jalat valmiina juoksuun. Jos näet anopin jotakin kantavan, juokse puolitiehen häntä vastaan. Lämmitä sauna ja kutsu appesi kylpyyn.”
”Käy tähtitaivasta katsomassa. Tähdet sinua lohduttavat, jos murheesi niille kerrot, kuu neuvoo, aurinko opettaa.”

Sulhastakin viisas vaimo neuvoi:
”Älä tätä neitoamme pahoille päiville saata. Pidä hyvänä ja kohtele hellästi, älä liian raskaille töille pane. Jos hän neuvoa tarvitsee, niin kehota ystävällisesti, silmää iskien ja vasta sitten, ellei hän tottele, ota vitsa ja opeta sillä.

Tämän kuullessaan morsian itki jälleen. Mutta häävieraiden joukossa oli pikku tyttöjä. He katselivat itkevää morsianta, ja heidän kävi häntä sääliksi. He kuiskuttelivat keskenään: ”Mennään lohduttamaan.”
Nuorin heistä otti morsianta kaulasta ja alkoi lohdutella:

”Älä itke, Pohjan neito, älä enää itke! Katso, minkälainen sulhanen on! Komea hän on ja kaunis on, ja hänellä on lempeät silmät. Hevonen on uljas ja reki kaunis, ja siinä sinä saat ajaa.”

Pohjan Neito hyväili heitä kaikkia ja alkoi sitten hyvästellä hääjoukkoa.

Hän kiitti isäänsä lapsuuskodista ja äitiänsä hyvästä hoidosta. Hän otti sisariaan kaulasta ja veljiään kädestä ja kiitti heitäkin. Kaikkia ystäviään ja kasvinkumppaniaan hän hyvästeli. Viimeiseksi hän hyvästeli piikapikkaraista. Sitten hän juoksi pihalle, sanoi hyvästit puille ja pensaille ja armaille marjamaille, kuusille ja koivuille, järville ja salmien suille ja sanoi lopuksi hääjoukolle:

”Älkää surko, vaikka lähdenkin toisille maille. Paistaahan Luojan päivä sielläkin, sama kuu kumottaa ja samat tähdet tuikkivat sielläkin.”

Helena Liikamaa.
VAIMON TEHTÄVÄT 1900 – LUVUN ALUN KOLARISSA


Hanna oli Akseli Koivumaan tyttären, Kristiinan, TYTÄR, syntynyt Pajalassa, piikana Sieppijärvellä.
Hanna vihittiin Immanuel Satan (1878 – 1958), Käkivaaran Mannen kanssa 1899. ”

Hanna vihittiin jo 20-vuotiaana. Ei Mannella ollut hoppua koskaan, niin ei tässäkään asiassa, nimittäin naimaluvan saamisesta kului toista vuotta ennen kuin itsellinen Immanuel Salomoninpoika Satta ja Hanna vihitään. Naimalupa pyydettiin Pajalaan (Peurawaarat  olivat Jarhoisista ) ja se lähetettiin Iisak Koivumaalle Sieppijärvelle.

Hannan ja Mannen lapsia olivat Akseli Immanuel (1900)Satta, Alma Maria Ylitalo, (1902), Uuno Aadolf (1903) Satta, Heikki (1906), Johanna Juliaana (1907) Korteniemi, Juho Salomon (1908) Satta, Väinö (1910) Satta, Taimi Kristiina Koivumaa (1912), myöh. Lampela, Aino Amanda (1914), Mooses (1916) Satta ja Urho Hemming (1919) Satta.

Hanna oli Järvirovassa piikana Mannen tädillä, ja sieltä Manne toimeliaan vaimonsa löysi.

Aamulla varhain kun toiset nukkuivat, ehti Hanna ruokkia lehmät, kartata ja kehrätä tovin. Hanna passasi Mannele kahvin sänkyyn, laittoi väelle ruuan pöytään, nousi itse suksien päälle ja luuta jalkainvälissä lasketteli törmää alas, hihkuili alas mennessään iloisesti.

Kävi kyläilemässä jossakin talossa tai kaupassa asiolla ja kuelma matkassa aina, iltapuolela vanthuut olit valhmiit, ja kotona odotti taas väki ruokaa ja lehmät ruokkijaa.

Joka työn lomassa hypättiin karttamaan ja kehräämään, ei joutilasta aikaa vaimoilla ollut koskaan muulloin kuin pyhänä päivällä. Pyhänä istuttiin rukouksissa ja kuunneltiin Lestaatiuksen postillan lukemista ja laulettiin lauluja.

Pyhänä oli Hannalakin aikaa istahtaa jouten, mutta arkisin kerkisi Hanna juosta monta mukkaa ennen kuin Manne kerkisi kääntyäkään. Joskus Hanna kärtäintyi Mannelle, Manne vain näytti pitkää nokkkaa ja sanoi: ”Pistii, tii tiiii tii, hullu tekkee paljon työtä ja viisas ellää vähemmälläkin!”

Manne kun oli auraamassa pottumaata, ja Satan Jamppa oli tullut porisuttamaan Mannea tavanomaisella kierroksellansa, istuit pottumaan pyörtänöllä piipustelemassa, niin Hanna kerkisi sinnekin sanomaan: ”Sie laiska, tulet viivyttämhään toista, painu tiehesti siitä ja hyvin äkkiä.” Miehet vain nauroit Hannan hättäilylle.

Hanna herätti Mannea ylös: ”Nouse ylös siitä senkin laiska, siinä häntä vennyy ko vesimato piimässä.” - Koska net nuita kläppiä tehit, ko olit niin erilaisela aikataulula matkassa, mutta tehit net ainakin ykstoista kappaletta…

Hanna kehräs ja karttasi kyläläisille, kuto kuelmia ja kuto väävissä rekiraanuja, villasaalia, alusvaatekangasta miehile ja mitä häntä tarvithiin, kyllä Hanna osasi ja kerkisi myös.

Siinä Käkivaaran vanhalla puolella Hanna ja Manne asuivat ensin, myöhemmin muuttivat alakerran kamariin ja asuivat siinä, kunnes muuttivat Käkilehtoon. Vanhuudenpäivät he viettivät poikansa kanssa samassa taloudessa, Olga (o.s. Hyvönen) ja Juho Salomon Satan (1908 – 1963). He olivat Käkivaaran viimeiset asukkaat.

No comments:

Post a Comment